Persoona
tulee sanasta naamio. Se ei merkinnyt mitään syvää olemusta, vaan ihmisen
sosiaalista minää, joka kaipaa tunnustetuksi tulemista. Ihminen ei ole koskaan
voinut olla persoona ilman toisia, ilman toisten tunnustusta. Roomalaiset
sanoivat: ”Orjilla ei ole naamioita.” Orjalla ei ole persoonaa, ei siis
myöskään juridista asemaa. Muistettakoon, että persoona on suomeksi henkilö,
joka on juridinen termi. Henkilö on oikeussubjekti, jolle voidaan asettaa
oikeuksia tai velvollisuuksia.
Yleensä
persoona ymmärretään filosofisesti sellaiseksi käsitteeksi, joka ilmaisee
yksilön eristyislaatuisuuden erotettuna ihmislajin luonnosta, ihmisluonnosta.
Roomalaiset liittivät sen enemmän ihmisen rooliin. Stoalaiset esimerkiksi
hahmottivat erikoisesti tämän roolin luonteen. Epiktetoksen mukaan ihmisen on
hyväksyttävä hänelle langennut rooli ja esitettävä sitä niin hyvin kuin pystyy.
Samalla tähän rooliin ei kuitenkaan pidä samastua täysin; esimerkiksi Marcus
Aurelius varoitti samastumassa valtiaan rooliin.
Persoona ja
persoonallisuus, persoonan psyykkiset piirteet, ovat alkaneet merkitä enemmän
yksilön olemusta kuin hänen sosiaalista rooliaan. Tämä ei ole silti poistanut
persoonan tunnustamisen merkitystä. Niin sanotut personalistit – sellaiset
filosofit kuin Jacques Maritain, Gabriel Marcel tai Martin Buber – ovat
kohdanneet tämän ongelman. Kyse on siitä, miten ihminen kohtaa, näkee ja kokee
toisen. Ihminen voi tehdä toisesta esineen tai välineen tai voi tunnustaa hänet
persoonana.
Tällä
teemalla ja näillä ideoilla on ollut suuri merkitys 1900-luvun ajattelussa ja
historiassa. Keskitysleirit näyttivät, miten ja missä määrin toisesta voidaan
tehdä esine, ei-ihminen, olento ilman persoonaa, nimetön. Yksi personalismin
edustaja, katolinen filosofi Jacques Maritain oli myöhemmin yksi YK:n
ihmisoikeusjulistuksen laatijoista. Myös Giorgio Agamben on tarttunut aiheeseen
olematta personalisti. Esseessään Identiteetti ilman persoonaa hän kirjoittaa
siitä, miten sormenjälkitekniikka kehittyi ja muodostui ensimmäiseksi keinoksi
identifioida, tunnistaa, ihminen pelkästään biologisten piirteiden avulla,
ilman persoonan tunnustamista. Agambenin ajattelussa tämä liittyy niin sanotun
biovallan ja ”alastoman elämän” ongelmaan.
Persoonan
ideaa – tai ideologiaa – on myös arvosteltu. Yksi ensimmäisiä, mielenkiintoisia
persoonan ja personalismin arvostelijoita oli Simone Weil. Hän kirjoittaa
esseessään Persoona ja pyhä, että pyhää ei ole ihmisen persoona, vaan ihmisen
kokonaisuus, joka on aina määrittelemätön. Hän menee pidemmällekin ja sanoo,
että pyhää ihmisessä on persoonaton, epäpersoonallinen.
Pyhän
tajuaminen on Weilille eettisyyden ehto ja siksi hän arvostelee personalistien
terminologiaa ja sitä kautta siihen liittyvää ajattelua. Persoonan Weil näkee
aina alisteisena kollektiiville. Esimerkiksi taiteilija, jolla on taipumus
ajatella taiteensa persoonansa ilmaukseksi, on taipuvainen seuraamaan yhteisön
makua. Niin kuin näemme, persoona, subjekti persoonana, on arvokkuudenkipeä,
koko ajan etsimässä tunnustusta. Toisen ihmisen eettinen kohtaaminen merkitsee
hänelle sitä, että ihminen kohdataan muiden kuin persoonallisten piirteidensä
kautta.
Nykyfilosofeista
eniten ja radiakaaleimmin purkaa persoonan käsitettä on italialainen Roberto
Esposito, jonka lähtökohtia on muun muassa Weilin ja Maurice Blanchot´n
kirjoitukset. Espositolle persoona ei ole vain idea tai käsite, vaan dispositif, hallinnollisten ja institutionaalisten
mekanismien sekä tiedollisten rakenteiden yhdistelmä, joiden kautta valtaa
käytetään. Esposito on erittäin tietoinen siitä, että persoonan kategoria on
ollut tärkeä oikeuksien, myös niin sanottujen ihmisoikeuksien, julistamisessa
ja vaatimisessa.
Niin kuin mainitsin yksi YK:n ihmisoikeusjulistuksen (1948)
laatijoista oli personalistifilosofi, katolinen Jacques Maritain. Esposito
lähtee liikkeelle siitä tosiasiasta, että ihmisoikeuksien toteuttaminen on
epäonnistunut. Radikaalein, typeryttävin todiste on se, että oikeus elämään
vaikuttaa pelkältä huonolta pilalta, kun miljoonat ihmiset kuolevat sodissa ja
nälkään. Esposito kysyy ja tutkii, missä määrin ihmisoikeuksien toteuttaminen
on epäonnistunut, koska koko käsite on nivoutunut persoonan kategoriaan.
Persoonan
kategoria – niin kuin yleensä kategoriat – on luonteeltaan poissulkeva.
Maritainin mukaan persoona on kokonainen, oman itsensä ja tekojensa herra vain
jos se hallitsee täysin oman itsensä ”eläimellistä puolta”. Eläimellinen puoli
– persoonaton, epäpersoonallinen – meissä, se joka Weilin mukaan on pyhää,
suljetaan pois.
Persoonaton
tai epäpersoonallinen ei ollut Blanchot´n ajattelussa pyhää, mutta ei myöskään
mitään negatiivista, vaan nimenomaan se voima, joka avaa uusia vapauden tiloja,
avaa mahdollisuuden uusille suhteiden muodoille olentojen välillä.
Samantapaista persoonattoman ylistystä löytyy esimerkiksi Gilles Deleuze´n
kirjoituksista ja puheista.
Tiedämme
siis vähemmän miten meidän pitäisi ajatella. Ainakaan emme voi enää niin
helposti hyväksyä, ilman uutta ajattelua, persoonan kategoriaa. Tämä merkitsee
sitä, että joudumme problematisoimaan subjektin käsitteen. Jo persoonan
kategoria osoittaa tämän: subjekti muodostuu ja muodostetaan, ei tule
annettuna. Persoona rakentuu toisten kautta, toisten antaman tunnustuksen
kautta. Missä määrin subjekti voisi muodostaa itse itsensä? Missä määrin persoonaton on mukana tässä prosessissa?
Miten sille voi antaa tilaa, miten siltä poistetaan paarian asema?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti