Neutri ja it

 

Clarice Lispector

Filosofiakahvila 24.3./25.3./26.3. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Clarice Lispectorin (1920-1977) vuonna 1964 ilmestyneen romaanin A paixão segundo G. H. (käännetty suomeksi Passio – rakkaus G.H:n mukaan, 2014) päähenkilö menee työnsä lopettaneen palvelijanhuoneeseen ja kohtaa torakan. Torakka synnyttää epifanian – käyttääkseni James Joycelta varastettua sanaa (jota Lispectoria tulkinneet usein käyttävät). Nainen kohtaa torakan myötä elämänsä. Hän joutuu kriisiin. Tämä on toistuva kuvio Lispectorin teksteissä. Eläimet –(härkä, kana, hyönteinen) pistävät ihmisen selkä seinää vasten, kasvokkain elämänsä – tai kaiken elämän kanssa.

Nainen inhoaa torakkaa, samastuu siihen, tunnistaa siinä jotain mitä hän on hävennyt. Tämä jokin saa nimen: neutri. Se on persoonaton elementti, joka yhdistää kaikkea elävää;  se on jotain esi-inhimlllistä. Neutri on elämä itse, elämän elävyys, vitaalisuus.

Lispectorin teos Água Viva ilmestyi 1973 (suomeksi se ilmestyi nimellä Água Viva – ajatuksen takana vuonna 2000). Joku kirjoittaa jollekin kirjettä tai päiväkirjaa. Yksinpuhelija puhuu jostakin samantapaisesta kuin aikaisemman teoksen neutri. Tässä kirjassa se saa englanninkielisen nimen it; sitä sanotaan ”persoonattoman mysteeriksi”.

Lispectorin henkilöiden kokemukset ovat uskonnollisia – tai ainakin melkein. Ne eivät ole moraalisia, vaan mystisiä kokemuksia.  A paixão on todellakin passio, kärsimysnäytelmä, mutta teoksessa käytetään sanaa tarkoittaen intohimoa. Romaanin nimen ”segundo G. H” tarkoittaa ”G.H:n mukaan” eli teoksen nimi viittaa evankeliumeihin.  Neutrin yhteydessä puhutaan demonisesta. Água Viva on suorempi, avoimemmin ”teologinen”. ”Elävä it on Jumala”, Lispectorin henkilöhahmo sanoo.

Passion mottona on Bernard Berensonin (1865-1959) lause, joka puhuu elämästä, jossa itse samastuu ei-itseen (non-self) niin ettei ole enää itseä, joka voisi kuolla. Tämä on mitä tarinan puhujalle tapahtuu, se on hänen spirituaalinen tiensä. Tätä kaikkea voi todellakin katsoa teologisesta tai uskonnollisesta näkökulmasta.

Filosofian – varsinkin nykyfilosofian – näkökulmasta Lispectorin visioissa on tuttuja teemoja. Yhteys persoonattomaan, neutriin, itiin, on yhteys epäinhimilliseen – siihen mikä ei pysy ihmisen rajojen, ihmisen käsitteen, sisällä. Subjekti – se mitä sanotaan subjektiksi – hajoaa. Lispectorin teksteissä voi nähdä myös vastakohtaparien katoamisen. Eli siinä voi nähdä Nietzschen ja Derridan huomioita. Ainakin osa 1900-luvun filosofiasta pähkinänkuoressa.

G.H. kohtaa torakan ja kulkee ahdistuksen läpi, mutta kirja päätyy katarsikseen. Neutrin ja minättömyyden kautta ihminen muuttuu, tulee rajattomammaksi. G.H. sanoo: ”Olin nyt niin suuri, etten nähnyt itseäni. Niin suuri kuin etäinen maisema.” Água Vivan yksinpuhelija puhuu jo aluksi ilosta. Itin sisällä on ilo. ”Ainoa pelastukseni on ilo”, hän sanoo. Ilo, melkein jumalallinen, joka liittyy persoonattomaan elementtiin (it), eläimellisyys, neutri sivilaation naamioiden takana ovat Lispectorin maailmassa tie  todelliseen elämään.

Näen Lispectorin intuitiossa ja visiossa siis myös hyvin vanhoja filosofian teemoja, en vain 1900-luvun pakkomielteitä. Kysymys todellisesta elämästä nousi esiin jo antiikin Ateenassa. Voisimme heittää tietenkin  kysymyksen roskakoppaan, mutta Lispectorin kirjoitus pakottaa meidät uudestaan sen eteen.

Näen tässä – jos en kulttuurikritiikkiä – vallitsevasta käsityksestä poikkeavan tien. Água Vivan puhuja toteaakin olevansa harhaoppinen. Yhdellä ja toisella tavalla meille sanotaan: ”Ole persoona, ole persoonallisuus.” Lispector sanoo: ”Löydä neutri, it ja olet enemmän, elät enemmän.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Persoonan käsitteestä, personalismista ja persoonattomasta

Persoona tulee sanasta naamio. Se ei merkinnyt mitään syvää olemusta, vaan ihmisen sosiaalista minää, joka kaipaa tunnustetuksi tulemista. Ihminen ei ole koskaan voinut olla persoona ilman toisia, ilman toisten tunnustusta. Roomalaiset sanoivat: ”Orjilla ei ole naamioita.” Orjalla ei ole persoonaa, ei siis myöskään juridista asemaa. Muistettakoon, että persoona on suomeksi henkilö, joka on juridinen termi. Henkilö on oikeussubjekti, jolle voidaan asettaa oikeuksia tai velvollisuuksia.

Yleensä persoona ymmärretään filosofisesti sellaiseksi käsitteeksi, joka ilmaisee yksilön eristyislaatuisuuden erotettuna ihmislajin luonnosta, ihmisluonnosta. Roomalaiset liittivät sen enemmän ihmisen rooliin. Stoalaiset esimerkiksi hahmottivat erikoisesti tämän roolin luonteen. Epiktetoksen mukaan ihmisen on hyväksyttävä hänelle langennut rooli ja esitettävä sitä niin hyvin kuin pystyy. Samalla tähän rooliin ei kuitenkaan pidä samastua täysin; esimerkiksi Marcus Aurelius varoitti samastumassa valtiaan rooliin.

Persoona ja persoonallisuus, persoonan psyykkiset piirteet, ovat alkaneet merkitä enemmän yksilön olemusta kuin hänen sosiaalista rooliaan. Tämä ei ole silti poistanut persoonan tunnustamisen merkitystä. Niin sanotut personalistit – sellaiset filosofit kuin Jacques Maritain, Gabriel Marcel tai Martin Buber – ovat kohdanneet tämän ongelman. Kyse on siitä, miten ihminen kohtaa, näkee ja kokee toisen. Ihminen voi tehdä toisesta esineen tai välineen tai voi tunnustaa hänet persoonana.

Tällä teemalla ja näillä ideoilla on ollut suuri merkitys 1900-luvun ajattelussa ja historiassa. Keskitysleirit näyttivät, miten ja missä määrin toisesta voidaan tehdä esine, ei-ihminen, olento ilman persoonaa, nimetön. Yksi personalismin edustaja, katolinen filosofi Jacques Maritain oli myöhemmin yksi YK:n ihmisoikeusjulistuksen laatijoista. Myös Giorgio Agamben on tarttunut aiheeseen olematta personalisti. Esseessään Identiteetti ilman persoonaa hän kirjoittaa siitä, miten sormenjälkitekniikka kehittyi ja muodostui ensimmäiseksi keinoksi identifioida, tunnistaa, ihminen pelkästään biologisten piirteiden avulla, ilman persoonan tunnustamista. Agambenin ajattelussa tämä liittyy niin sanotun biovallan ja ”alastoman elämän” ongelmaan.

Persoonan ideaa – tai ideologiaa – on myös arvosteltu. Yksi ensimmäisiä, mielenkiintoisia persoonan ja personalismin arvostelijoita oli Simone Weil. Hän kirjoittaa esseessään Persoona ja pyhä, että pyhää ei ole ihmisen persoona, vaan ihmisen kokonaisuus, joka on aina määrittelemätön. Hän menee pidemmällekin ja sanoo, että pyhää ihmisessä on persoonaton, epäpersoonallinen.

Pyhän tajuaminen on Weilille eettisyyden ehto ja siksi hän arvostelee personalistien terminologiaa ja sitä kautta siihen liittyvää ajattelua. Persoonan Weil näkee aina alisteisena kollektiiville. Esimerkiksi taiteilija, jolla on taipumus ajatella taiteensa persoonansa ilmaukseksi, on taipuvainen seuraamaan yhteisön makua. Niin kuin näemme, persoona, subjekti persoonana, on arvokkuudenkipeä, koko ajan etsimässä tunnustusta. Toisen ihmisen eettinen kohtaaminen merkitsee hänelle sitä, että ihminen kohdataan muiden kuin persoonallisten piirteidensä kautta.

Nykyfilosofeista eniten ja radiakaaleimmin purkaa persoonan käsitettä on italialainen Roberto Esposito, jonka lähtökohtia on muun muassa Weilin ja Maurice Blanchot´n kirjoitukset. Espositolle persoona ei ole vain idea tai käsite, vaan dispositif, hallinnollisten ja institutionaalisten mekanismien sekä tiedollisten rakenteiden yhdistelmä, joiden kautta valtaa käytetään. Esposito on erittäin tietoinen siitä, että persoonan kategoria on ollut tärkeä oikeuksien, myös niin sanottujen ihmisoikeuksien, julistamisessa ja vaatimisessa. 

Niin kuin mainitsin yksi YK:n ihmisoikeusjulistuksen (1948) laatijoista oli personalistifilosofi, katolinen Jacques Maritain. Esposito lähtee liikkeelle siitä tosiasiasta, että ihmisoikeuksien toteuttaminen on epäonnistunut. Radikaalein, typeryttävin todiste on se, että oikeus elämään vaikuttaa pelkältä huonolta pilalta, kun miljoonat ihmiset kuolevat sodissa ja nälkään. Esposito kysyy ja tutkii, missä määrin ihmisoikeuksien toteuttaminen on epäonnistunut, koska koko käsite on nivoutunut persoonan kategoriaan.

Persoonan kategoria – niin kuin yleensä kategoriat – on luonteeltaan poissulkeva. Maritainin mukaan persoona on kokonainen, oman itsensä ja tekojensa herra vain jos se hallitsee täysin oman itsensä ”eläimellistä puolta”. Eläimellinen puoli – persoonaton, epäpersoonallinen – meissä, se joka Weilin mukaan on pyhää, suljetaan pois.

Persoonaton tai epäpersoonallinen ei ollut Blanchot´n ajattelussa pyhää, mutta ei myöskään mitään negatiivista, vaan nimenomaan se voima, joka avaa uusia vapauden tiloja, avaa mahdollisuuden uusille suhteiden muodoille olentojen välillä. Samantapaista persoonattoman ylistystä löytyy esimerkiksi Gilles Deleuze´n kirjoituksista ja puheista.

Tiedämme siis vähemmän miten meidän pitäisi ajatella. Ainakaan emme voi enää niin helposti hyväksyä, ilman uutta ajattelua, persoonan kategoriaa. Tämä merkitsee sitä, että joudumme problematisoimaan subjektin käsitteen. Jo persoonan kategoria osoittaa tämän: subjekti muodostuu ja muodostetaan, ei tule annettuna. Persoona rakentuu toisten kautta, toisten antaman tunnustuksen kautta. Missä määrin subjekti voisi muodostaa itse itsensä? Missä määrin persoonaton on mukana tässä prosessissa? Miten sille voi antaa tilaa, miten siltä poistetaan paarian asema?