Ihmisoikeudet vastaan valta

Hermann Broch

TIISTAIN RYHMÄ(T) EIVÄT KOKOONNU (ainakaan toistaiseksi)
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Ihmisoikeudet eivät aina toteudu. Niitä käytetään myös aika ajoin sodan oikeutuksena ja voisi siis sanoa, että niitä käytetään väärin. Tästä ei tarvitse tehdä päätelmää, että ihmisoikeudet ovat turhia. Ne luotiin, jotta heikollakin olisi jokin väline vallan ja sen väärinkäytön edessä. Kysymystä voi lähestyä filosofisesti monesta kulmasta, voidaan esimerkiksi etsiä ihmisoikeuksien perustaa. Usein ongelma – jos se on ihmisoikeuksien toteutumattomuus – ei ratkea teoreettisessa pohdinnassa. Jos ihmisoikeudet eivät toteudu, siitä täytyy tehdä filosofinen ja käytännöllinen päätelmä, että niitä pitää puolustaa.

Mikä voisi olla ihmisoikeuksien perusta? Mitä merkitsee sana perusta? Emme ehkä tarvitse monimutkaista selittelyä ja oikeutusta, jos ajattelemme niin kuin Hermann Broch (1886-1951), itävaltalainen kirjailija ja ajattelija (ehkä filosofi), joka käsitteli monella tavalla kysymystä arvoista ja niiden katoamista. Broch sanoi, että on olemassa velvollisuus auttaa toista ja tämä velvollisuus menee kaiken edelle. Tällainen väite ei vaadi perustelua; se on perusta ja lähtökohta. Broch oli pakolainen ja yritti auttaa eurooppalaisia pakolaisia.

Mielenkiintoista tässä lähtökohdassa on kaksi asiaa. 1)Oikeutta ei vaadita itselle ja itsen takia, vaan kyse on työstä ja avusta, joka tehdään toiselle. 2)Tämä vaatimus ja velvollisuus tuntuu erityisen vaikealta nykyään; sillä on enemmän vastavoimia kuin aikaisemmin.

Toinen ajattelija (ehkä filosofi), Michel Foucault, piti Genevessä yhdessä muiden kanssa lehdistötilaisuuden vuonna 1981 tarkoituksena informoida kansainvälisen ihmisoikeuksia puolustavan komitean perustamisesta. Hänen puheensa nimi oli Hallitusten edessä ihmisoikeudet (Face aux gouvernements les droits de l'Homme). Lyhyessä vähälle huomiolle jääneessä tekstissä on kaksi kohtaa, jotka selittävät ihmisoikeuksien ja niiden puolustamisen lähtökohtaa, perustaa. Toisessa kohdassa Foucault sanoo, että ihmisten kärsimyksen ei pidä olla politiikan mykkä seuraus, vaan se on perusta nousta vallankäyttöä vastaan. Aikaisemmin hän toteaa, että on olemassa ”kansainvälinen kansalaisuus”, jolla on omat oikeutensa ja velvollisuutensa ja joka sitoo ihmisiä nousemaan vallan väärinkäyttöä vastaan riippumatta siitä, ketkä sitä harjoittavat ja keitä ovat uhrit. Tässä yhteydessä Foucault sanoo: ”...kaikki olemme hallittuja ja siksi solidaarisia.”

Foucault'n puheen lähtökohta on siis yhtä yksinkertainen kuin Brochin ja tässä vielä erityisesti korostuu ihmisoikeuksien luonne välineenä, instrumenttina – ei jonakin annettuna tai taattuna. Erityisen mielenkiintoinen ja ajankohtainen on termi ”kansainvälinen kansalaisuus”. Foucault puhuu pakolaisuudesta ja siitä, miten kyvyttömiä olemme vaikuttamaan niihin syihin, jotka pakottavat ihmiset jättämään omat maansa. Jotain voi silti tehdä ja jotkut ovat tehneet. ”Kansainvälinen kansalaisuus” asettuu tavanomaista kansainvälistä politiikkaa vastaan, sillä sen yksi lähtökohta on, ettei toisen maan sisäisiin asioihin puututa. ”Kansainvälinen kansalaisuus” ei ole utopia. Foucault viittaa kumppaneihin, joiden seurassa hän liikkuu (Amnesty International, Terre des hommes jne.) Ihmisoikeudet eivät tarvitse filosofista perustaa, filosofista puolustusta, mutta niiden puolustamisessa on mukana filosofinen asenne, etiikka. Tässä asenteessa on kaksi huomionarvoista piirrettä. 1. Me otamme oikeuden nousta valtaa vastaan. 2. Nouseminen valtaa vastaan merkitsee, että otamme riskin.

Ensimmäisessä kohdassa filosofia voi auttaa, jos filosofia on huomion kiinnittämistä siihen mitä ympärillämme tapahtuu ja se kehittää herkkyyttä tuskien ja pahoinvoinnin edessä. Toisessa kohdassa filosofia voi auttaa, jos se tuo meille mielenrauhaa ja varmuutta siitä, mitä pitää tehdä siitä huolimatta, että tekeminen asettaa olemassaolon vaaraan...

Michel Foucault 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Aiheet keväällä 2019

(Kuva: Sam Sandqvist)

FILOSOFIAKAHVILA ALOITTAA TAMMIKUUN TOISELLA VIIKOLLA 9.1.TORRE DEL MARISSA, 10.1. FUENGIROLASSA. TIISTAIN RYHMÄ ALOITTAA KOLMANNELLA VIIKOLLA 15.1. (MYÖS AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA)

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Tässä on suurin osa kevään aiheista (muutoksia ja lisäyksiä saattaa tulla):

1.Basanos 

2.Rasismi on essentialismia 

3.Mikä on ihailtavaa? 

4.Ihmisoikeudet vastaan valta 

5.Mikä on Espanja? 

6. Kaksi lainattua katkelmaa 

7.Gorgias tänään 

8.Arkipäivä 

9.Onko tyylillä väliä? 

10.Filosofin kuolema 

11.Sama laki härälle ja leijonalle

12.Epäilyttävät sanat 

13.Haaksirikko 

P.S. Filosofiakahvila jatkuu siis, jos olen hengissä ja jos minulla on käytössä auto.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Persoonan käsitteestä, personalismista ja persoonattomasta

Persoona tulee sanasta naamio. Se ei merkinnyt mitään syvää olemusta, vaan ihmisen sosiaalista minää, joka kaipaa tunnustetuksi tulemista. Ihminen ei ole koskaan voinut olla persoona ilman toisia, ilman toisten tunnustusta. Roomalaiset sanoivat: ”Orjilla ei ole naamioita.” Orjalla ei ole persoonaa, ei siis myöskään juridista asemaa. Muistettakoon, että persoona on suomeksi henkilö, joka on juridinen termi. Henkilö on oikeussubjekti, jolle voidaan asettaa oikeuksia tai velvollisuuksia.

Yleensä persoona ymmärretään filosofisesti sellaiseksi käsitteeksi, joka ilmaisee yksilön eristyislaatuisuuden erotettuna ihmislajin luonnosta, ihmisluonnosta. Roomalaiset liittivät sen enemmän ihmisen rooliin. Stoalaiset esimerkiksi hahmottivat erikoisesti tämän roolin luonteen. Epiktetoksen mukaan ihmisen on hyväksyttävä hänelle langennut rooli ja esitettävä sitä niin hyvin kuin pystyy. Samalla tähän rooliin ei kuitenkaan pidä samastua täysin; esimerkiksi Marcus Aurelius varoitti samastumassa valtiaan rooliin.

Persoona ja persoonallisuus, persoonan psyykkiset piirteet, ovat alkaneet merkitä enemmän yksilön olemusta kuin hänen sosiaalista rooliaan. Tämä ei ole silti poistanut persoonan tunnustamisen merkitystä. Niin sanotut personalistit – sellaiset filosofit kuin Jacques Maritain, Gabriel Marcel tai Martin Buber – ovat kohdanneet tämän ongelman. Kyse on siitä, miten ihminen kohtaa, näkee ja kokee toisen. Ihminen voi tehdä toisesta esineen tai välineen tai voi tunnustaa hänet persoonana.

Tällä teemalla ja näillä ideoilla on ollut suuri merkitys 1900-luvun ajattelussa ja historiassa. Keskitysleirit näyttivät, miten ja missä määrin toisesta voidaan tehdä esine, ei-ihminen, olento ilman persoonaa, nimetön. Yksi personalismin edustaja, katolinen filosofi Jacques Maritain oli myöhemmin yksi YK:n ihmisoikeusjulistuksen laatijoista. Myös Giorgio Agamben on tarttunut aiheeseen olematta personalisti. Esseessään Identiteetti ilman persoonaa hän kirjoittaa siitä, miten sormenjälkitekniikka kehittyi ja muodostui ensimmäiseksi keinoksi identifioida, tunnistaa, ihminen pelkästään biologisten piirteiden avulla, ilman persoonan tunnustamista. Agambenin ajattelussa tämä liittyy niin sanotun biovallan ja ”alastoman elämän” ongelmaan.

Persoonan ideaa – tai ideologiaa – on myös arvosteltu. Yksi ensimmäisiä, mielenkiintoisia persoonan ja personalismin arvostelijoita oli Simone Weil. Hän kirjoittaa esseessään Persoona ja pyhä, että pyhää ei ole ihmisen persoona, vaan ihmisen kokonaisuus, joka on aina määrittelemätön. Hän menee pidemmällekin ja sanoo, että pyhää ihmisessä on persoonaton, epäpersoonallinen.

Pyhän tajuaminen on Weilille eettisyyden ehto ja siksi hän arvostelee personalistien terminologiaa ja sitä kautta siihen liittyvää ajattelua. Persoonan Weil näkee aina alisteisena kollektiiville. Esimerkiksi taiteilija, jolla on taipumus ajatella taiteensa persoonansa ilmaukseksi, on taipuvainen seuraamaan yhteisön makua. Niin kuin näemme, persoona, subjekti persoonana, on arvokkuudenkipeä, koko ajan etsimässä tunnustusta. Toisen ihmisen eettinen kohtaaminen merkitsee hänelle sitä, että ihminen kohdataan muiden kuin persoonallisten piirteidensä kautta.

Nykyfilosofeista eniten ja radiakaaleimmin purkaa persoonan käsitettä on italialainen Roberto Esposito, jonka lähtökohtia on muun muassa Weilin ja Maurice Blanchot´n kirjoitukset. Espositolle persoona ei ole vain idea tai käsite, vaan dispositif, hallinnollisten ja institutionaalisten mekanismien sekä tiedollisten rakenteiden yhdistelmä, joiden kautta valtaa käytetään. Esposito on erittäin tietoinen siitä, että persoonan kategoria on ollut tärkeä oikeuksien, myös niin sanottujen ihmisoikeuksien, julistamisessa ja vaatimisessa. 

Niin kuin mainitsin yksi YK:n ihmisoikeusjulistuksen (1948) laatijoista oli personalistifilosofi, katolinen Jacques Maritain. Esposito lähtee liikkeelle siitä tosiasiasta, että ihmisoikeuksien toteuttaminen on epäonnistunut. Radikaalein, typeryttävin todiste on se, että oikeus elämään vaikuttaa pelkältä huonolta pilalta, kun miljoonat ihmiset kuolevat sodissa ja nälkään. Esposito kysyy ja tutkii, missä määrin ihmisoikeuksien toteuttaminen on epäonnistunut, koska koko käsite on nivoutunut persoonan kategoriaan.

Persoonan kategoria – niin kuin yleensä kategoriat – on luonteeltaan poissulkeva. Maritainin mukaan persoona on kokonainen, oman itsensä ja tekojensa herra vain jos se hallitsee täysin oman itsensä ”eläimellistä puolta”. Eläimellinen puoli – persoonaton, epäpersoonallinen – meissä, se joka Weilin mukaan on pyhää, suljetaan pois.

Persoonaton tai epäpersoonallinen ei ollut Blanchot´n ajattelussa pyhää, mutta ei myöskään mitään negatiivista, vaan nimenomaan se voima, joka avaa uusia vapauden tiloja, avaa mahdollisuuden uusille suhteiden muodoille olentojen välillä. Samantapaista persoonattoman ylistystä löytyy esimerkiksi Gilles Deleuze´n kirjoituksista ja puheista.

Tiedämme siis vähemmän miten meidän pitäisi ajatella. Ainakaan emme voi enää niin helposti hyväksyä, ilman uutta ajattelua, persoonan kategoriaa. Tämä merkitsee sitä, että joudumme problematisoimaan subjektin käsitteen. Jo persoonan kategoria osoittaa tämän: subjekti muodostuu ja muodostetaan, ei tule annettuna. Persoona rakentuu toisten kautta, toisten antaman tunnustuksen kautta. Missä määrin subjekti voisi muodostaa itse itsensä? Missä määrin persoonaton on mukana tässä prosessissa? Miten sille voi antaa tilaa, miten siltä poistetaan paarian asema?