Ihmisoikeudet vastaan valta

Hermann Broch

TIISTAIN RYHMÄ(T) EIVÄT KOKOONNU (ainakaan toistaiseksi)
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Ihmisoikeudet eivät aina toteudu. Niitä käytetään myös aika ajoin sodan oikeutuksena ja voisi siis sanoa, että niitä käytetään väärin. Tästä ei tarvitse tehdä päätelmää, että ihmisoikeudet ovat turhia. Ne luotiin, jotta heikollakin olisi jokin väline vallan ja sen väärinkäytön edessä. Kysymystä voi lähestyä filosofisesti monesta kulmasta, voidaan esimerkiksi etsiä ihmisoikeuksien perustaa. Usein ongelma – jos se on ihmisoikeuksien toteutumattomuus – ei ratkea teoreettisessa pohdinnassa. Jos ihmisoikeudet eivät toteudu, siitä täytyy tehdä filosofinen ja käytännöllinen päätelmä, että niitä pitää puolustaa.

Mikä voisi olla ihmisoikeuksien perusta? Mitä merkitsee sana perusta? Emme ehkä tarvitse monimutkaista selittelyä ja oikeutusta, jos ajattelemme niin kuin Hermann Broch (1886-1951), itävaltalainen kirjailija ja ajattelija (ehkä filosofi), joka käsitteli monella tavalla kysymystä arvoista ja niiden katoamista. Broch sanoi, että on olemassa velvollisuus auttaa toista ja tämä velvollisuus menee kaiken edelle. Tällainen väite ei vaadi perustelua; se on perusta ja lähtökohta. Broch oli pakolainen ja yritti auttaa eurooppalaisia pakolaisia.

Mielenkiintoista tässä lähtökohdassa on kaksi asiaa. 1)Oikeutta ei vaadita itselle ja itsen takia, vaan kyse on työstä ja avusta, joka tehdään toiselle. 2)Tämä vaatimus ja velvollisuus tuntuu erityisen vaikealta nykyään; sillä on enemmän vastavoimia kuin aikaisemmin.

Toinen ajattelija (ehkä filosofi), Michel Foucault, piti Genevessä yhdessä muiden kanssa lehdistötilaisuuden vuonna 1981 tarkoituksena informoida kansainvälisen ihmisoikeuksia puolustavan komitean perustamisesta. Hänen puheensa nimi oli Hallitusten edessä ihmisoikeudet (Face aux gouvernements les droits de l'Homme). Lyhyessä vähälle huomiolle jääneessä tekstissä on kaksi kohtaa, jotka selittävät ihmisoikeuksien ja niiden puolustamisen lähtökohtaa, perustaa. Toisessa kohdassa Foucault sanoo, että ihmisten kärsimyksen ei pidä olla politiikan mykkä seuraus, vaan se on perusta nousta vallankäyttöä vastaan. Aikaisemmin hän toteaa, että on olemassa ”kansainvälinen kansalaisuus”, jolla on omat oikeutensa ja velvollisuutensa ja joka sitoo ihmisiä nousemaan vallan väärinkäyttöä vastaan riippumatta siitä, ketkä sitä harjoittavat ja keitä ovat uhrit. Tässä yhteydessä Foucault sanoo: ”...kaikki olemme hallittuja ja siksi solidaarisia.”

Foucault'n puheen lähtökohta on siis yhtä yksinkertainen kuin Brochin ja tässä vielä erityisesti korostuu ihmisoikeuksien luonne välineenä, instrumenttina – ei jonakin annettuna tai taattuna. Erityisen mielenkiintoinen ja ajankohtainen on termi ”kansainvälinen kansalaisuus”. Foucault puhuu pakolaisuudesta ja siitä, miten kyvyttömiä olemme vaikuttamaan niihin syihin, jotka pakottavat ihmiset jättämään omat maansa. Jotain voi silti tehdä ja jotkut ovat tehneet. ”Kansainvälinen kansalaisuus” asettuu tavanomaista kansainvälistä politiikkaa vastaan, sillä sen yksi lähtökohta on, ettei toisen maan sisäisiin asioihin puututa. ”Kansainvälinen kansalaisuus” ei ole utopia. Foucault viittaa kumppaneihin, joiden seurassa hän liikkuu (Amnesty International, Terre des hommes jne.) Ihmisoikeudet eivät tarvitse filosofista perustaa, filosofista puolustusta, mutta niiden puolustamisessa on mukana filosofinen asenne, etiikka. Tässä asenteessa on kaksi huomionarvoista piirrettä. 1. Me otamme oikeuden nousta valtaa vastaan. 2. Nouseminen valtaa vastaan merkitsee, että otamme riskin.

Ensimmäisessä kohdassa filosofia voi auttaa, jos filosofia on huomion kiinnittämistä siihen mitä ympärillämme tapahtuu ja se kehittää herkkyyttä tuskien ja pahoinvoinnin edessä. Toisessa kohdassa filosofia voi auttaa, jos se tuo meille mielenrauhaa ja varmuutta siitä, mitä pitää tehdä siitä huolimatta, että tekeminen asettaa olemassaolon vaaraan...

Michel Foucault 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Yksinkertaisuuden idea

(Maurice Blanchot)

Ajattelussa on turhaa monimutkaisuutta. Monesti ajattelija rakentaa monimutkaista ajattelurakennelmaa ja käsitejärjestelmää yksinkertaisen ja mahdollisesti virheellisen idean puolustukseksi. Turhaksi sanon tällaista monimutkaisuutta siksi, että se ei vakuuta eikä se kehitä meitä ihmisinä.

Joskus monimutkaisuus on vain väistelyä ja väistelystä johtuvaa selittelyä, argumenttien keksimistä vastuun kiertämiselle. Minun pitäisi tehdä jotain, ja toiset tietävät sen. Joten selitän heille, liuennan vastuuta, selitän parhain päin, saan näyttämään siltä, että tekemättömyyteni on oikeastaan parempi ratkaisu, koska tekoon liittyy riskejä. Näinhän kehittyy ja saa ”oikeutuksen” yhteistyö vallanpitäjien  - valloittajien – kanssa.

Maurice Blanchot´n teksti Les intellectuels en cuestión kehittää yksinkertaisuuden ideaa, puolustaa yksinkertaisuutta voimana. Hän toteaa (ilman mitään ironiaa), että oikeusvaltiossa on asiantuntijoita, jotka pystyvät kykeneväisesti lukemaan kirjoja, joihin on merkitty erilaiset juridiset asiat, ja nämä asiantuntijat perustavat näihin kirjoituksiin yrityksen korjata tai estää suuren tai pienen vahingon. Blanchot kysyy, mihin sitten tarvitaan intellektuellia (joka ei nimityksestä huolimatta paljon tiedä; hän ei ole asiantuntija). Hän vastaa omassa kysymyksessään, kun sanoo, että intellektuelli tukeutuu yksinkertaiseen ideaan, jonka mukaan on olemassa vaatimus, josta on pidettävä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Tämä yksinkertaisuus on hänen voimansa.

Blanchot antaa kolme esimerkkiä yksinkertaisuudesta. 1)Luther, joka pysyy lujana, koska ei voi muuta.2)Sokrates, joka hyväksyy kuolemansa.3)Hermann Brochin ajatus velvollisuudesta auttaa toista.

Jos yksinkertaisuus riittää, jos yksinkertaisuus on voima, mihin sitten tarvitaan filosofiaa, ajattelua?

Yksinkertainen idea saattaa vaatia filosofisuutta ainakin kahdella tavalla. Filosofia ymmärrettynä työksi, joka kohdistuu omaan itseen, voi olla itsensä varustamista ja vahvistamista siihen, että voi pitää kiinni tästä yksinkertaisesta ideasta, yksinkertaisesta oikeudenmukaisuudesta. Filosofista ajattelua saattaa vaatia myös se, että väärinpäin oleva asia huomataan; totumme kaikkeen, myös epäoikeudenmukaisuuteen, ja filosofia ravistelee tottumuksiamme, purkaa itsestään selvyyksiä.

Nämä filosofian kaksi mahdollista tehtävää yksinkertaisen idean, yksinkertaisuuden voiman keksimiseksi ja puolustamiseksi, ovat siis itseensä vaikuttaminen ja kritiikki, askeesi ja diagnoosi. Ajattelun ei tarvitse välttämättä olla monimutkaista, mutta se ei merkitse, että se olisi helppoa. Yksinkertaista ideaa tavoitteleva filosofinen analyysi voi myös olla vaikeaa – työlästä kirjoittaa ja hankalaa lukea – sillä itsestään selvyyksiä ei ole helppo purkaa. Usein näemme jonkun elämää tuhoavan voiman vain, jos se näytetään dramaattisimmassa, alhaisimmassa, kärjistyneimmässä muodossaan. Hiljainen, arkinen, jokapäiväinen on näkymätöntä, koska ne ovat koko ajan siinä, koko ajan näkyvillä.

Tietynlainen ajattelu, vääränlainen monimutkaisuus, tekee meidät vain voimattomiksi. Tai se ei yksinkertaisesti takaa mitään. Kategorinen imperatiivi on Blanchot´n mukaan menettänyt universaaliuden, jonka Kant tahtoi sille antaa. Hän puhuu siitä, miten se on muuttunut toisenlaiseksi periaatteeksi, jonka on muotoillut Theodor Adorno (filosofi ohimennen sanottuna) suunnilleen näin: Ajattele ja toimi niin, ettei Auschwitz koskaan toistuisi.

Ottakaamme tästä esimerkki, leikkikäämme: Pidetään minuutin ajan omanamme yksinkertaista ideaa, että meidän olisi ajateltava ja toimittava niin, ettei Auschwitz toistuisi koskaan. Mitä se vaatii? Ovatko kaikki pysyneet tässä ajatuksessa, periaatteessa, kyenneet koko ajan niin ajattelemaan ja toimimaan? Sillä jos tahdomme sen toistumiseen pyrkiviä voimia vastustaa, on meidän osattava ajatella noita voimia, analysoida niin kunnolla. Samalla on opittava vastustamaan itsessä sitä puhetta, viettelyä, joka panee keksimään tekosyitä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila