Mikä oli sanottava

Deleuze

Filosofiakahvila 15.10./16.10./17.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Minulla on ongelma, kun kuuntelen ihmisten puheita, yhteiskunnallisia keskusteluja tai yritän itse päättää, mitä sanoa ja missä. Olen varma, ettei minkä tahansa sanominen ole merkityksellistä, relevanttia tai hyödyllistä. Saatan nähdä jonkin puutteen toisen sanoissa, monesti huomaan toisten tai itseni vain lörpöttelevän, puhuvan joutavia. Ongelma on yrittää erottaa vahingollinen tai hyödyllinen sana toisistaan. Vaikeus on löytää sopiva aika ja paikka puheille.

Elämme ilman mittaa ja kriteeriä.  Olen ajatellut, että sellaisten löytäminen voisi olla arvokasta. En ole kuitenkaan ollut varma, voiko sellaisia löytää ja minkänäköisiä ne voisivat olla (eli en ole tiennyt, tunnistaisinko mitan tai kriteerin, vaikka löytäisin ne). Gilles Deleuze sanoo yhdessä tekstissään, joka on julkaistu teoksessa  Pourparlers 1972-1990 (1990),  ettei totuuden käsite ole olennainen. Hänen mukaan välttämättömyys, tärkeys ja kiinnostavuus ovat olennaisempia. Välttämättömyys, tärkeys tai kiinnostavuus eivät asetu totuuden sijalle, vaan mittaavat sanotun totuutta. Voisiko meillä olla mitta tai kriteeri? On ehkä vaikea rakentaa laitetta, joka hälyttää, kun se rekisteröi puheen välttämättömyyden, tärkeyden tai kiinnostavuuden. Sanat voivat kuitenkin antaa suunnan.

Leikitään, että olen päätoimittaja: Kesäavustaja ehdottaa jutun aihetta. Torjun idean. Jos torjun sen vain siksi, että se on lehden linjan vastainen, saatan tehdä virheen. Jos torjun sen, koska se ei ole tärkeä tai välttämätön aihe, saatan perustella paremmin, vaikka käsitystäni tärkeydestä tai välttämättömyydestä voi pitää pelkästään subjektiivisena (vaikkeivat ne sitä olisi).  

Toisenlainen tilanne. Leikitään, että pidän filosofiakahvilaa. Valitsen aiheeksi kielifilosofian, vaikka se ei ole kuulijoiden mielenkiinnon eikä edes oman kiinnostukseni kohde. Kukaan (en edes itse näe etukäteen), voiko aihe olla tärkeä tai jopa välttämätön. Jos ja kun mielenkiintoisuus, tärkeys ja välttämättömyys ovat kriteereitä, niiden pitäisi kuitenkin vaikuttaa aiheenvalintaani.

Sanomisen tärkeys tai välttämättömyys ei kuitenkaan ole pelkästään sanojan tarpeissa. Olemme jossain tilanteessa, joka tekee tärkeäksi tuoda esiin jonkin ongelman (tai tapahtuman). Tärkeys mittauttuu siinä, missä määrin sanottu kysyy jotain olennaista tai vastaa tilanteeseen. Filosofiakahvilan aiheen päättäjä on vastaavanlaisessa asemassa kuin aikaisemman esimerkin päätoimittaja. Pitää löytää sana, joka läpäisee aikamme ja vielä parempaa, jos se hajottaisi jäätä meissä, panisi meidät liikkeelle.

Tosiasian sanominen ei vielä tee sanottavasta merkittävää. Voimme olla yhtä mieltä, että 1 + 2 = 3. Tämän sanominen ei ole kuitenkaan merkittävää, jos keskustelemme vanhustenhoidosta. Se ei ainakaan todennäköisesti ole relevanttia. Huomiolta puuttuisi uutuusarvo varmaan monessa muussakin yhteydessä.

Ihminen voi sanoa filosofisessa mielessä toden lauseen tai lausua ääneen tosiasian, mutta se ei ole totuus eikä se välttämättä ole merkityksellistä; se voi olla mieletöntä tai sen tarkoitus ja vaikutus on propagandistinen. Joku esimerkiksi sanoo: ”Islaminuskoiset tappavat ihmisiä.” Lause on hiukan epätarkka. Joku sanoisi: ”Jotkut islaminuskoiset tappavat ihmisiä.” Tämän varmaan totta, mutta sen sanomisessa ei ole mieltä, paitsi propagandistista mieltä. Jotkut sanovat Kataloniassa: ”Espanja on sortaja.” Lauseen merkityksen tavoittaa vain ymmärtämällä sen osana kertomusta, diskurssia, joka jakaa, synnyttää leirejä, asettaa vastakkain. En yritä sanoa, ettei Espanja koskaan sortaisi, mutta se ei välttämättä ole sisäänrakennettu Espanjan valtiolliseen järkeen tai espanjalaiseen genetiikkaan.

Sanotun tekee merkitykselliseksi jokin muu kuin lauseen ilmaisema tosiasia. Olisi tutkittava sanotun ympäristöä, tilannetta jossa se sanotaan. Ennen kuin tiedän mitä minun on sanottava, minun pitää kysyä, esimerkiksi: ”Auttaako sanani vai tekeekö se kuulijasta riippuvaisen minusta tai jostakin muusta voimasta?” Theodor W. Adorno sanoi, että olisi ajateltava ja toimittava niin, ettei Auschwitz toistuisi. Toimimmeko näin?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Wittgensteinin sota

 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena syksyn viimeisissä istunnoissa 15.12./16.12./17.12.

Ludvig Wittgenstein (1889-1951) syntyi yhteen maailman rikkaimmista perheistä. Hänen isänsä oli terästeollisuudella suuren omaisuuden tehnyt Karl Wittgenstein. Rikkauden ja yläluokkaisuuden lisäksi perheen perintönä tuli taipumus itsemurhaan. Kolme neljästä Ludvigin veljistä teki itsemurhan. Myös hän itse oli päättänyt tehdä itsemurhan. Hän ei ehtinyt tehdä sitä, kun suuri sota yllätti vuonna 1914. Wittgenstein soti Itävalta-Unkarin joukoissa.

Jo tuossa vaiheessa hän kirjoitti myöhemmin maineikasta teostaan Tractatus logico-philosophicus. Hänen sotakirjeistään tulee esiin kaksi mielenkiintoista asiaa. Jatkuva kuolemanvaara, jota hän etsi, koska meni sotaan kuolemaan, paransi hänet itsemurha-ajatuksista. Toinen mahdollisesti yllättävä piirre on Wittgensteinin selvästi stoalainen henki. Nuori mies löytää mielentyyneyden tappamisen ja kuoleman keskellä.

Sota muutti Euroopan. Wittgenstein isänmaa, Itävalta-Unkarin imperiumi, lakkasi olemasta. Sotaveteraani Wittgensteinin isä kuoli, mutta filosofoiva insinööri luopui koko perinnöstään. Mikään Tractatuksessa tai postuumisti julkaistuissa teoksissa ei avaa sodan merkitystä Wittgensteinin ajattelussa. Siitä voisi tehdä johtopäätöksen, ettei sillä ollut merkitystä. Silti hän ei olisi kirjoittanut mitään ilman sotaa. Hän ei ehkä olisi edes elänyt.

Minua kiinnostaa Wittgensteinin sota esimerkkinä konkretian kohtaamisesta. Jopa itsemurha-ajatus oli jotain abstraktista tai se oli konkreettisuuden etsintää. Wittgenstein halusi kuolla tai keksiä uuden tavan elää. Siihen viittaa myös se, ettei hän tappanut itseään myöskään sodan jälkeen, mutta luopui valtavasta omaisuudesta.

Konretiassa on ylijäämää. Kohdatussa ilmiössä on aina jotain, joka ylittää valmiin käsityksen, kaavakuvan tai käsitteellisen jäsentelyn. Kohdattu ilmiö nauraa sille mitä siitä ajatellaan. Kosketus konkreettiseen vetää meidät ajatteluun, työntää epävarmuuden kuiluun. Me ajattelemme, vihdoinkin, koska emme tiedä mitä ajatella.

Vanhat mallit tai kaavat eivät päde. Olemassaolevat metodit eivät toimi, koska ongelma ei ole enää sama. Tämä tuli esiin myös toisen maailmansodan jälkeen. Sodanjälkeisen maailman ajattelu työskenteli järkyttyneenä Hiroshimasta ja Auschwitzista. Theodor Adorno näki, että vaikka ajattelu on identifioimista, jokin jää ajattelussa jää identifioimisen ulkopuolelle. Ulkopuolelle jäävä on ero, ei-identiteetti.

Olennaista filosofoimisessa ei aina ole se, onnistuuko teos tai tuleeko teoriasta täydellinen ja kaikki ongelmat ratkaiseva niin kuin kuvitteli Wittgenstein, kun hän kirjoitti Tractatusta. Sota ei vaikuta jättäneen jälkiä teokseen, mutta sekä kuoleman katsominen silmästä silmään että teoksen kirjoittaminen synnyttivät jotain muuta kuin sanoja paperille. Ne tekivät Wittgensteinista toisen ihmisen.

Tractatus  on ulkoisesti epätavallinen filosofinen teos. Jollain tasolla se on silti suhteellisen tavanomainen yritys demonstroida jotain, luoda teoria. Samalla se on kuitenkin teksti, joka vaikenee siitä mistä ei voi puhua. Tractatuksen hiljaisuus on paikka, jossa Wittgenstein ei ole vain ajattelija (thinker), vaan ajatteleva ihminen (Man Thinking) käyttäkseni Stanley Cavellin erottelua. Se että on Man Thinking merkitsee, että ajattelu on olennaista elämässä jota elää....

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Yksinkertaisuuden idea

(Maurice Blanchot)

Ajattelussa on turhaa monimutkaisuutta. Monesti ajattelija rakentaa monimutkaista ajattelurakennelmaa ja käsitejärjestelmää yksinkertaisen ja mahdollisesti virheellisen idean puolustukseksi. Turhaksi sanon tällaista monimutkaisuutta siksi, että se ei vakuuta eikä se kehitä meitä ihmisinä.

Joskus monimutkaisuus on vain väistelyä ja väistelystä johtuvaa selittelyä, argumenttien keksimistä vastuun kiertämiselle. Minun pitäisi tehdä jotain, ja toiset tietävät sen. Joten selitän heille, liuennan vastuuta, selitän parhain päin, saan näyttämään siltä, että tekemättömyyteni on oikeastaan parempi ratkaisu, koska tekoon liittyy riskejä. Näinhän kehittyy ja saa ”oikeutuksen” yhteistyö vallanpitäjien  - valloittajien – kanssa.

Maurice Blanchot´n teksti Les intellectuels en cuestión kehittää yksinkertaisuuden ideaa, puolustaa yksinkertaisuutta voimana. Hän toteaa (ilman mitään ironiaa), että oikeusvaltiossa on asiantuntijoita, jotka pystyvät kykeneväisesti lukemaan kirjoja, joihin on merkitty erilaiset juridiset asiat, ja nämä asiantuntijat perustavat näihin kirjoituksiin yrityksen korjata tai estää suuren tai pienen vahingon. Blanchot kysyy, mihin sitten tarvitaan intellektuellia (joka ei nimityksestä huolimatta paljon tiedä; hän ei ole asiantuntija). Hän vastaa omassa kysymyksessään, kun sanoo, että intellektuelli tukeutuu yksinkertaiseen ideaan, jonka mukaan on olemassa vaatimus, josta on pidettävä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Tämä yksinkertaisuus on hänen voimansa.

Blanchot antaa kolme esimerkkiä yksinkertaisuudesta. 1)Luther, joka pysyy lujana, koska ei voi muuta.2)Sokrates, joka hyväksyy kuolemansa.3)Hermann Brochin ajatus velvollisuudesta auttaa toista.

Jos yksinkertaisuus riittää, jos yksinkertaisuus on voima, mihin sitten tarvitaan filosofiaa, ajattelua?

Yksinkertainen idea saattaa vaatia filosofisuutta ainakin kahdella tavalla. Filosofia ymmärrettynä työksi, joka kohdistuu omaan itseen, voi olla itsensä varustamista ja vahvistamista siihen, että voi pitää kiinni tästä yksinkertaisesta ideasta, yksinkertaisesta oikeudenmukaisuudesta. Filosofista ajattelua saattaa vaatia myös se, että väärinpäin oleva asia huomataan; totumme kaikkeen, myös epäoikeudenmukaisuuteen, ja filosofia ravistelee tottumuksiamme, purkaa itsestään selvyyksiä.

Nämä filosofian kaksi mahdollista tehtävää yksinkertaisen idean, yksinkertaisuuden voiman keksimiseksi ja puolustamiseksi, ovat siis itseensä vaikuttaminen ja kritiikki, askeesi ja diagnoosi. Ajattelun ei tarvitse välttämättä olla monimutkaista, mutta se ei merkitse, että se olisi helppoa. Yksinkertaista ideaa tavoitteleva filosofinen analyysi voi myös olla vaikeaa – työlästä kirjoittaa ja hankalaa lukea – sillä itsestään selvyyksiä ei ole helppo purkaa. Usein näemme jonkun elämää tuhoavan voiman vain, jos se näytetään dramaattisimmassa, alhaisimmassa, kärjistyneimmässä muodossaan. Hiljainen, arkinen, jokapäiväinen on näkymätöntä, koska ne ovat koko ajan siinä, koko ajan näkyvillä.

Tietynlainen ajattelu, vääränlainen monimutkaisuus, tekee meidät vain voimattomiksi. Tai se ei yksinkertaisesti takaa mitään. Kategorinen imperatiivi on Blanchot´n mukaan menettänyt universaaliuden, jonka Kant tahtoi sille antaa. Hän puhuu siitä, miten se on muuttunut toisenlaiseksi periaatteeksi, jonka on muotoillut Theodor Adorno (filosofi ohimennen sanottuna) suunnilleen näin: Ajattele ja toimi niin, ettei Auschwitz koskaan toistuisi.

Ottakaamme tästä esimerkki, leikkikäämme: Pidetään minuutin ajan omanamme yksinkertaista ideaa, että meidän olisi ajateltava ja toimittava niin, ettei Auschwitz toistuisi koskaan. Mitä se vaatii? Ovatko kaikki pysyneet tässä ajatuksessa, periaatteessa, kyenneet koko ajan niin ajattelemaan ja toimimaan? Sillä jos tahdomme sen toistumiseen pyrkiviä voimia vastustaa, on meidän osattava ajatella noita voimia, analysoida niin kunnolla. Samalla on opittava vastustamaan itsessä sitä puhetta, viettelyä, joka panee keksimään tekosyitä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Voima joka tulvii

(Adorno)

Joillekin – niin kuin Theodor Adornolle – ajattelu on identifioimista. Sodanjälkeisen maailman ajattelu työskenteli omassa haudassaan, järkyttyneenä Hiroshimasta ja Auschwitzista. Adorno näki, että vaikka ajattelu on identifioimista, jokin jää ajattelussa jää identifioimisen ulkopuolelle. Ulkopuolelle jäävä on ero, ei-identiteetti.

Monet olivat jo tässä vaiheessa hylänneet dialektiikan, mutta Adorno näki ja koki, että dialektiikka on tietoisuutta tästä ei-identiteetistä. John Holloway tulkitsee Adornoa sanoen, että me olemme ei-identiteetti, jotain jota ei voi käsitteellistää eikä määritellä. Me olemme Hollowayn mukaan ”voima, joka menee yli, voima joka sanoo kaikkea identifioimista vastaan, voima joka tulvii”. Holloway samastaa tämän voiman luovuuteen ja johdonmukaisesti identiteetin luovuuden kieltämiseen.

Jos Holloway vie Adornoa omaan suuntaansa, radikalisoi entisestään hänen ajatteluaan, myös minä menen yli, tulvin Hollowayn reunojen yli: ei-identiteetti ei ole vain me, se ei ole vain meissä ihmisissä, vaan myös asioissa ja ideoissa. Rakkaus tai kauneus eivät alistu käsitteelliseen haltuunottoon. Monet ajattelijat ovat osoittaneet, että ehdottomat vastakkaisuudet ovat fiktio ja sekin todistaa, ettei asioita ja oliota ole helppo identifioida, vaikka ei olisikaan kyse tottelemattomista ja uppiniskaisista ihmisistä.

Vaikka dialektinen ajattelu ajautui kriisiin ja identifioiminen koettiin mahdottomaksi, ihmiset yhä tahtovat tunnistaa, määritellä ja käsitteellisesti hahmottaa. Siihen on ainakin kaksi syytä. 1) Olemme tottuneet määrittelemään, siihen olemme oppineet. 2)On pelottavaa olla määrittelemättä.

Ei-identiteetti, ero, voima joka menee yli, luo maailmaa ja luo itseään, on meissä itsessämme jotain, jota on syytä vaalia ja kehittää. ”Kehittäkää oikeutettua outouttanne”, René Char kirjoitti. On syytä rohkaista itseään kohtaamaan maailmat ja toiset ihmiset ilman määritelmiä.

Huomautus Hollowaysta

Holloway, irlantilaissyntyinen filosofi (lakimies ja yhteiskuntatieteiden tohtori), on kirjaimellisesti yksi aikamme vallankumouksellisimmista ajattelijoista. Sanon ”kirjaimellisesti”, koska hän on kehittänyt ajatteluaan vuodesta -91 lähtien kosketuksessa Chiapasin zapatisteihin. Holloway haluaa muuttaa maailman ja hän ei elättele enää kuvitelmaa, että se tapahtuisi ”ottamalla valta”.

Huomautus dialektiikasta

Hegelistä lähtien dialektiikka ei merkinnyt enää ”keskustelua” tai yksinkertaisesti kahden tai useamman erilaisen näkemyksen rinnastamista, asettamista vastakkain. Logiikasta irtaantunut dialektiikka ei ollut enää pelkästään ihmisten välistä toimintaa, vaan historialliset tapahtumat tulkittiin dialektisesti. Vaikka Marx eteni aivan toiseen suuntaan, hänenkin ajattelussaan (materialistinen dialektiikka) historia etenee dialektisesti ristiitojen kautta.

Muistan lukeneeni Neuvostoliitossa julkaistuja teoksia, jotka sovelsivat tätä ”logiikkaa”, marixilaista dialektiikkaa, ei vain ihmiskunnan historiaan, vaan myös luontoon, koko kosmokseen. Tässä seurattiin ilmeisesti Engelsin ajatuskulkuja. En tiedä kuinka uskollisesti.
Kuuluisan Frankfurtin koulun, kriittisen teorian edustaja, Theodor Adorno, kehitti uudenlaista dialektiikkaa, jolle hän antoi nimityksen negatiivinen dialektiikka. Siinä teesin ja synteesin kautta ei kuljeta enää synteesiin, vaan ristiriita jää.

Jos emme voi keskustella voimasta, joka tulvii yli (koska se on käsitteellistä haltuunottoa pakenevaa), voimme puhua ehkä jostain muusta: puhumisen mahdottomuudesta, vallasta joka tahtoo pyyhkiä erot pois, ajattelun luonteesta ja paikasta katastrofin jälkeen...

Kodittomuus

Kaduilla on kapinallisia ja siellä on asunnottomia. Asunnottomat eivät uudestaan vaalit voittaneen Fuengirolan pormestarin, Esperanza Oñan, mukaan ole välttämättä varattomia ihmisiä. Kokeneen poliitikon mukaan he eivät vain ”jostain syystä ole sopeutuneet kotielämään”.

Vaikka epäilisikin, että on ihan oikeasti köyhyyttä ja näkisi kaduilla asuvien silmiinpistävät terveysongelmat ja vaikka nauraisikin kokeneen kaupunginjohtajan näkemyksille, tämän muotoilun voi omia omakseen, tehdä siitä oman. Omimiseen olisi hyvät syyt, ainakin minulla. Minä nimittäin haluan nähdä ja kuulla ihmisiä, jotka eivät ole sopeutuneet kotielämään.

Kodin siunaaminen on ollut yhtä keskeinen osa länsimaista ajattelua kuin Aristoteleen logiikka. Simone Weil uskoi, että ihmissielussa on syvä tarve olla juurtunut. Martin Heideggerin ajattelussa kodilla ja paluulla kotiin on suuri, vaikeasti mitattava, arvo. Siksi hän ei koskaan ymmärtänyt Nietzschen halua kodittomuuteen, isänmaattomuuteen. On kuin ei voitaisi ajatella ihmisen olemassaoloa tai ajattelua ilman kotia.

Lopulta – onneksi – Adorno totesi, että on moraaliin kuuluvaa olla kokematta olevansa kotona kotonaan. Tietenkin Adornon huomautus on ironinen ja viittaa toisen maailmansodan Eurooppaan, pommitettuihin kaupunkeihin ja taloihin. Hänen jälkeensä on tullut muitakin, jotka ovat vaistonneet vaaran. Heitä on yhä olemassa. Pauline von Bonsdorff on yksi ajattelijoista, joka on tietoinen kodin ja siihen liittyvän kultin vaarallisuudesta (hän viittaa M. Christine Boyerin ja Richard Sennettin tutkimuksiin). Siksi hän ei käytä hienossa teoksessaan The Human Habitat sanaa home, vaan abstraktimpaa, monivivahteisempaa termiä recess.

Edward W.Said, maanpakolainen, siteerasi usein Erich Auerbachia, joka eli maapaaossa Turkissa toisen maailmansodan aikana. Said – niin kuin Auerbachinkin – lainasivat 1100-luvulla elänyttä Saxonyn munkkia, Saint Victorin Hugoa, joka kirjoitti: ”Se on täydellinen, jolle koko maailma on vieras maa.”

Tämä ajatus on räjäyttävä: kyky tehdä tutusta vieras ja tuntematon, ei niin itsestään selvä, jalostaa ihmistä, tekee hänet täydelliseksi. Jonain päivänä, täydellisempinä, emme enää kaipaa enää kotiin ja meille riittää väliaikainen sopukka, jonka me heti uskallamme jättää... Nämä katujen varjomaiset ihmiset, joiden edessä käännetään katseet pois, nämä salarikkaat likakasat, ovat siis Oñan mukaan vapaita henkiä, sopeutumattoman kulttuurin edelläkävijöitä.