Toisella tavalla

 

Foucault

Filosofiakahvila 31.1./1.2./2.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Michel Foucault kirjoittaa Seksuaalisuuden historian toisen osan (L'Usage des plaisirs, 1984) johdannossa, että joskus elämässä on tärkeää kysyä, voiko ajatella toisin, nähdä toisin. Intohimoa tietoon motivoi uteliaisuus, mahdollisuus irtaantua itsestä tai ainakin ottaa etäisyyttä omaan itseen. Tämä toisinajatteleminen (penseer autrement) on ollut lukemattomien kommentaarien aiheena. Kunnioituksesta kuollutta ranskalaista filosofia kohtaan en tee kommentaaria, vaan otan tämän lähtökohdaksi, jopa tehtäväksi. Tavoite on melkein mahdoton, vaikka siihen on uskottava: tahdomme ajatella toisin. Jos ajattelemme toisin, myös tunnemme toisella tavalla. Ne eivät ole välttämättä eri tunteita, mutta ne eletään eri tavalla.

Olen oppinut ajattelemaan toisin omasta itsestä. Se nähdään yleensä jonain, jota tulkitaan ja ymmärretään. Oma itse löydetään tai se toteutetaan. Ajattelen toisin: sitä ei ole annettuna, se rakennetaan, luodaan, sitä muokataan. Kun ajattelee toisin, tuntee toisin. Tunne voi olla sama, mutta sen tuntee eri tavalla, koska ei etsi syytä eikä syyllistä.

Viime vuosina – osittain varmaan filosofiakahvilan ja siihen liittyvän treenaamisen ansiosta – näen, että vaikka ei uskoisi tarkoitukseen ja lopullisiin päämääriin, on hyvä ottaa itselleen jokin päämäärä tai maali, tähdätä siihen. Jos jo aikaisemminkin ajattelin, että filosofia voi olla valmistautumista tapahtumiin, olen oppinut näkemään, että harjoitus merkitsee sitä, että tapahtumasta voi tehdä itselleen jotain, esimerkiksi testin, kokeen. Filosofin päämäärä voi olla – tai se saattoi olla menneisyydessä – mielenrauha. Tapahtuma on silloin koe, joka mittaa, missä määrin hän on edennyt kohti tavoitettaan.

Mutta miksi ajatella toisin tai edes tuntea toisin tai tehdä toisella tavalla? Tekee mieli vastata brutaalisti: Jotta voisimme ottaa enemmän irti jäljellä olevasta ajasta emmekä olisi muumioita.  Brutaali muotoilu vaatii kehittelyä, jos ei filosofista muotoilua.

Jos yhteiskunnassa tai itsessä valmisteltu muutos on vain retoriikan, sanaston, muutosta, ei muutosta ajattelussa, meidän tuleva toiminta ja tulevat käytännöt tulevat synnyttämään samanlaisia vaikutuksia. Nykyisin rasistit eivät ole rasisteja. He eivät aina esitä rotuopillisia teorioita, vaan puhuvat kulttuurista, etnisestä nationalismista tms. Politiikka voi olla täysin samanlaista kuin puhtaasti rotuopillisessa politiikassa. Ajattelun muutos olisi irtaantumista essentialismista.

Vaikka ajattelu olisi muuttunut joiltakin osin, mutta instituutio tai käytäntö, jonka kautta vaikuttaa asioihin, on sama tai samantapainen, olemme kiinni entisessä tai saamme aikaan samanlaisia vaikutuksia. Kun rippi-isä pisti syntisen tunnustamaan, hän ei kaivanut esiin vain totuutta ihmisen synneistä. Hän teki riippuvaiseksi itsestään, omista tulkinnoistaan ja resepteistään. Vaikka tunnustan nyt lääkärille tai psykoterapeutille eikä esiin kaivettu totuus koske syntejä, minua sidotaan auktoriteettiin, mestaritulkitsijaan ja omaan identiteettiini.

Jos ajattelen, että tämä tai tuo käytäntö on välttämätön, en koe omaa vapauttani, jatkan sokeasti…  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ero ja etäisyys

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 (torstaina 6.12. ei ole)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Omistettu Matti Sandqvistille

On keskusteluita, joissa sylki, jopa veri, roiskuu, mutta turhaan. Sota perustuu käsitteellisiin sekaannuksiin. Jos vain joku olisi hidastanut vauhtia ja ajatellut, olisi nähty, että kiista perustuu pseudo-ongelmaan. François Jullien antaa erittäin ajankohtaisen esimerkin. Nykyään puhutaan identiteetistä, jonka ajatellaan olevan kansallinen tai ainakin kollektiivinen ja se asetetaan esimerkiksi yhdenmukaistavia voimia, myös globalisaatiota vastaan. Nationalismi esitetään vastauksena. Vaikutukset näkyvät ja ne ovat vakavia. Nationalismin mukana kehittyy maaperä ja kanavat demagogialle, populismille ja ksenofobialle. Filosofin ja sinologin mukaan aiheeseen liittyvä kiistely perustuu käsitteellisiin sekaannuksiin tai sekavuuksiin.

Ensimmäinen sekaannuksen aihe on kulturaalinen identiteetti. François Jullienin mukaan sitä ei ole olemassa (Il n'y a pas d'identité culturelle, 2017). Yksilöllä voi olla identiteetti; hän on enemmän tai vähemmän sama henkilö. Kulttuuri sen sijaan muuttuu koko ajan, ei pysy samana. Jos se pysyy, se on kuollut.  Näemme kaikki, että kulttuurit eroavat toisistaan. Tähän vastatessaan Jullien kehittää merkittävän käsitteen. Hänen mukaansa kulttuureja ei erota toisistaan ero tai erot, vaan écart. Sanan voisi kääntää aukoksi tai etäisyydeksi. Ero on luokitteleva käsite; sen avulla katsotaan, onko joku samanlainen vai ei. Sen tarkoitus on monta kertaa identifioiminen. Écart ei johda identifioimiseen, vaan tutkintaan, joka tuo esiin erilaisia mahdollisuuksia. Eron määrittäjä määrittää olemuksen, écart implikoi jotain muuta: se on kartoitusta, mittausta.

Kun lähtökohtana on écart eikä ero, identiteetin sijasta huomion kohteena on kulturaalinen tekijä tai elementti resurssina tai hedelmällisyytenä. Tästä seuraa käytännöllinen näkökulma. Jos joku puolustaa kulttuuriaan, hän ei puolusta monumenttia; hän aktivoi jotain kulttuurissaan. Tämä on mielenkiintoista siksi, että ihmiset eivät aina osaa ”puolustaa” kulttuuriaan.

Jullienin yksi esimerkki (ei täysin ongelmaton) resurssista on subjektin käsite. Subjekti – minä, joka lausuu jotain, tekee aloitteen – on eurooppalainen käsite ja idea, jolla on erityinen poliittinen merkitys. Tunnustaa toinen subjetkina merkitsee, ettei toinen ole mykkä ja ajattelematon objekti, kohde. Käsite kytkeytyy demokratian ideaan: yhteisö on vapaiden subjektien yhteisö, jonka lähtökohta on, että toista kohdellaan subjektina. Jos toinen nähdään subjektina (eikä esimerkiksi esineenä), hänelle puhutaan erityisellä tavalla. Toista ei vain käsketä. Koska hänet nähdään vapaana ja aloitekykyisenä, hänet yritetään vakuuttaa (peithein).

Écart, aukko, avaa erilaisen näkökulman kulttuuriin myös siksi, että omistussuhteet muuttuvat tai katoavat. Suomalainen kulttuuri, jota ei voi tietenkään redusoida johonkin määritelmään suomalaisesta kulttuurista, ei ole enää suomalaisten: se on kenen tahansa, joka aktivoi jotain siinä. Ero erottaa, écart avaa yhden ja toisen välille tilan (entre/ between). Erotetut (erilaiset) herrat – Platon ja Aristoteles – eivät siirry eri sfääreihin. Heidän välissään oleva tila, entre, merkitsee dialogin mahdollisuutta.

Jos kulttuuri nähdään resursseina, lähteinä, olennaiseksi tulee aktivoiminen. Tämä voi luoda näkökulman myös filosofiaan. Sen voi nähdä yhdenlaisena aktivoimisen muotona. Huomion ja määrittelyn kohteena ei ole olemus tai identiteetti, vaan etäisyys. Ihmiset kokevat usein, että filosofia johtaa neuvottomuuteen. Mutta jos ihminen käyttää resursseja, kaivaa esiin parhaimman näistä lähteistä, hän tietää mitä tehdä. Ihmettely on etäisyyden ottamista. Se on filosofian tehtävä. Ehkä tämä on meidän kaikkien tehtävä, eräänlainen velvollisuus: faire un écart. Ilmaisulla on pelottava merkitys, sillä se merkitsee astumista ulos normaalista, konventionaalisesta ja vakiintuneesta.

Jossain määrin ja tietyllä tavalla elämme uudestaan Platonin ajan ongelmat. Yhteiskunnat eivät kunnioita arvoja, joita ne julistavat. Ihmiset eivät käytä kulttuurinsa resursseja, vaan heiluttavat lippuja. Sanat ovat menettäneet tehonsa ja suuntansa. On paljon melua. Melu jatkuu, vaikka jotkut tietävätkin, ettei minkä tahansa sanominen ole merkityksellistä. Mitä meiltä puuttuu? Meiltä ei ehkä puutu lähteitä, vaan ihmisiä, jotka aktivoivat ne. Meiltä puuttuu ihmisiä, jotka astuvat ulos vakiintuneesta. Elämän kulusta täytyy tulla epänormaalia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Taivas: ihminen ilman sukupuolta

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 28.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Oikeiston logiikka vs vasemmiston logiikka, hilpeitä esimerkkejä

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Enkeleillä ei ole sukupuolta. Eli taivas on sukupuolineutraali. Sitä ei usko edes uskovainen. Espanjassa katolinen järjestö Hazte oir lähetti matkaan bussin, jonka seinissä oli viesti: “Pojalla on penis, tytöllä vulva.” Tarkoitus oli olla transseksuaalisuutta vastaan. Nämä ihmiset eivät vastusta sotaa. Suomessa esimerkiksi Päivi Räsänen on halunnut palauttaa biologian sukupuolimäärittelyyn; hän on huolissaan kehityssuunnasta, jossa sukupuoli on ”pyritty irrottamaan biologiasta ”. Räsänen sanoo kirjoittaa, ettei avioliiton perusta ole se, että kaksi ihmistä pitää toisistaan; se on ”miehenä ja naisena olemisessa”. Nyt tiedämme, mikä on porvariston hämärän intohimon kohde: sukupuoli. Kukaan ei selvästikään halua sukupuolettomien enkeleiden taivaaseen.

On mielenkiintoista miten biologiaa käytetään tässä argumentoinnissa, vaikka selvää on, että huolenaihe on kategorioiden, ei kromosomien tasolla. Jos katsottaisiin tarkemmin, asia ei olisi niin selvä. Evoluutiobiologian professori Johanna Mappes esimerkiksi sanoo näin: ”Jos kromosomeja on kaksi samanlaista (xx), on yleensä kyse naisesta. Jos kromosomit ovat eriparia (xy), kyse on yleensä miehestä.” Toisin sanoen jopa biologisella tasolla kyse on epämääräisestä asiasta; sukupuoli on hämärä.

Jos maailman ja ihmisen ”kaksinapaisuuteen” uskoville kerrottaisiin kuinka monien lasten sukupuoli määritellään väärin joka vuosi vaikka Suomen kokoisessa maassa! Maailma olisi sijoiltaan. Jos he kuulisivat ihmisiä, jotka eivät osaa eivätkä halua määritellä omaa sukupuoltaan, heidän korviinsa tulisi tieto, että hämärä sukupuoli, määrittymättömyys ja määrittelemättömyys antaa vapauden. He kuulisivat, että nämä ihmiset ovat taivaassa. Maailma olisi ensin sijoiltaan, sitten särkyisi. Se olisi vahinko.

Michel Foucault julkaisi 1800-luvulla eläneen hermafrodiitti Herculine Barbinin muistelmat 1970-luvulla löydettyään ne arkistosta tutkimustensa yhteydessä. Vuonna 1980 julkaistuun englanninkieliseen laitokseen hän kirjoitti johdannon, jonka otsikko oli: ”Tarvitsemmeko todellista sukupuolta?” Herculine Barbin syntyi 1834 ja luokiteltiin naiseksi. Myöhemmin, vuonna 1860, kun hänen katsottiin olevan laittomassa suhteessa toiseen naiseen, tuomari määräsi hänet muuttumaan mieheksi. Koska hän ei onnistunut muuttumaan mieheksi, hän teki itsemurhan. Foucault muistuttaa, että vuosisatojen ajan ihmiset olivat tunteneet hermafrodismin. Keskiajalla (pimeällä) hermafrodiitin annettiin itse päättää, onko hän mies vai nainen. Tästä käytännöstä luovuttiin, koska tiedemiehet päättivät, että ihmisellä voi olla vain yksi todellinen sukupuoli.

Herculine Barbin epäilemättä koki olevansa nainen. Se ei silti pyyhi kokonaan pois Foucault´n havaintojen merkitystä. Tämä nimittäin osoittaa, ettei kyse ole Raamatusta; kyse on 1800-luvulta peräisin olevasta tieteestä ja instituutioista. Foucault puhuu Barbinin onnellisesta elämästä ennen kuin hänet pakotettiin mieheksi käyttäen ilmaisua ”happy limbo of non-identity”. Judith Butler epäili ranskalaisherran romantisoivan asioita. Butler on mahdollisesti oikeassa, mutta ilmaisu on viehättävä; se vie aiheen pois biologiasta. Foucault käyttää teologista termiä ”limbo”. Sehän viittaa katolisessa teologiassa paikkaan, johon esimerkiksi kastamattomat lapset tai ennen Kristusta eläneet jalot tai viattomat menevät, jos eivät suoraan pääse taivaaseen.  Foucault puhuu onnellisuudesta.

Olennaista Barbinin tarinassa on se, että hänen kohtalokseen muodostuu se mitä hänestä ajatellaan, miten hänet määritellään ja mitä hänen määrätään olevan. Aihe ei ole kevyt. Sukupuoli ei ole vain sana; se on ruoska, jonka tarkoitus on saada veri valumaan saatanan selästä (käyttääkseni Olli Löytyn sanoja aivan erilaisessa yhteydessä). Silti on nähtävä ja kuultava uudestaan näitä hämäriä ihmisiä, sukupuolettomia, jotka puhuvat omasta onnellisuudestaan ja ymmärrettävä, ettei taivaassa ole sukupuolta. Tämä ei ole silti uskon asia.

RAIJA SÄKKINEN LUENNOI TORRE DEL MARISSA. Aihe: Posguerra eli Pelon vuodet - Francon ajan alkupuoli. Aika: Lauantaina 2.joulukuuta klo 16.30. Paikka: Con Corazonmari, C/Copos, Torre del Mar

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Käytännöllistä filosofiaa: identiteetistä eroon

(Vicente Núñez Aguilar de la Fronterassa)

1.Vicente Núñez - Ipagron filosofi

Vicente Núñez oli runoilija, joka pysytteli Aguilar de la Fronterassa, Córdobassa. Hän teki pienestä paikasta oman kosmoksensa, jota nimitti joskus paikan kreikkalaisen nimen (Ipagro) tai arabinimen (Poley) mukaan. Núñez piti eräänlaista filosofiakahvilaa El Tula –baarissa, kahdeksankulmaisen aukion reunalla. Runojen lisäksi hän kirjoitti aforistisia katkelmia, joita hän nimitti sofismeiksi.

Oliko hän filosofi vai Ipagron kuningas? Hän ei ollut filosofi siinä mielessä, että hän torjui kaiken akateemisuuden ja systemaattisuuden, mutta hän oli klassinen filosofi, sillä hän teki elämästään esitystä, joka oli koko maailmalle heitetty kysymys.

Mikä sitten oli Núñezin filosofia, jos sellaisesta voi puhua? Yksi lähtökohta vastausyritykselle voisi olla tämä sofismi: “El ser no es sustancia, sino una relación.” Käännän tämä teknisesti, koska teksti vaatii lähempää tarkastelua ja käytetyt sanat ovat kiinteässä yhteydessä filosofian historian keskeisimpiin termeihin. Käännökseni on seuraavanlainen: ”Olento ei ole substanssi, vaan suhde.”

Ensinnäkin sana ”substanssi”. Se on yleinen, mutta vaikea tekninen termi filosofiassa. Tieteellisessä sanastossa tai yleiskielessä se merkitsee ainetta tai ainesta, mutta filosofiassa pikemminkin itsenäistä oliota, olion olemusta; substantiaalinen on joku jolla on oma olemus. Aristoteles määrittelee substanssin (ousia) toisaalta materiaaliseksi substanssiksi, siis aineeksi ja toisaalta Metafysiikassa myös olennon tavaksi olla maailmassa; se merkitsee, että olento on subjekti, jota ei määrittele mikään muu. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Aristoteleelle olento on substanssi.

Núñezin sofismi on siis kategorisesti antiaristoteelinen väite. Hän sanoo: Olento ei ole substanssi; olento ei ole subjekti, jotakin erillistä ja määriteltävissä erillään muista olennoista.

Olento on suhde. Jos kaksi olentoa kohtaavat, tärkeää ei ole näiden olentojen olemus, niiden kristallisoitunut olemus – joka on vain fiktio. Tärkeää on näiden olentojen positio, tila ja asema suhteessa toiseen. Kohtaamisen luonteen määrittelee se mikä on olentojen välissä. Oleminen on suhteellista (relationaalista, ei relatiivista). Se ei siis ole substantiaalista.

Minua kiinnostavat erityisesti Núñezin sofismin seuraukset, toisin sanoen ontologisen väitteen käytännölliset vaikutukset ja käytännölliset päätelmät, jotka joudumme siitä tekemään. Kun kohtaamme jonkun olennon, kysymyksemme ei pitäisi olla: ”Mikä tuo on?” Taktisesti ja myös eettisesti merkittävämpää on kysyä: ”Missä tuo on? Missä olen minä?”

Voi kysyä myös, voiko kysyjä sanoa ”minä”? Kyllä, mutta ”minä” on suhde – suhde toiseen, toisen suhde ”minään” ja ”minän” suhde omaan itseensä. Ei pitäisi puhua identiteetistä, ainakaan mistään pysyvästä. Tämä onkin yksi ulottuvuus, jonka Núnez ilmiselvästi oivalsi ja vei äärimmäisyyksiin. Hänen filosofiansa oli ei-identiteetin filosofiaa. Identiteetti, joka saattoi olla myös ulkopuoleen olevassa suhteessa määräytynyt, oli vaara. ”Peileissä ei ole kasvoja, vaan uhkauksia”, hän kirjoitti.

Identiteetti merkitsee lukkiutumista: ihminen lukitsee itsensä johonkin luokitukseen. Samalla itse oleminen tai olemisen tapa tehdään joksikin luokiteltavissaolevaksi. Myös identiteetti on suhde: toiseen ja itseen. Se on sellainen suhde, missä menettää itsenäisyytensä, koska kategoriat ja luokiteltavissaoleminen ovat toisten lakia ja järjestystä. Núñezin ajattelussa samastumista, yhdenmukaisuutta, identiteettiä paetaan. ”Pakene sitä mikä sinua muistuttaa”, Ipagron kuningas sanoi.

2. Pako

On kauan ajateltu, tahdottu kysyä: ”Kuka minä olen?” Tämä on käytännöllisen filosofiamme, moraalifilosofiamme, vaikea ja syvällinen tehtävä: löytää itsemme, rakentaa identiteetti, pysyä siinä kiinni. Identiteetti on löydettävissä valmiina, sillä se on meille langetettu osa. Syy miksi se on vankila: Se toimii lakina, säädöksenä, joka estää keksimästä ja vapauttamasta sitä mikä siihen ei sovi – vaikka se sopimaton, määritelmää pakeneva, voisi olla vitaalista.

Pako on tärkeä sana. On unohdettava ennakkoluulonsa. Pako ei ole pelkuruutta. Pako on liike, joka mahdollistaa enemmän, muuta, toisen maiseman. Se mikä meissä on villiä, kesyttämätöntä, ei ole ideaali, jotain sellaista kuin Rousseau´n ja kumppaneiden bon savage, jalo villi. Se ei ole substanssi; se on aspekti, toimintaa ja se manifestoituu paon kautta, löytyy siinä – se tapahtuu...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ensi syksyn aiheet ja kiitokset

Filosofiakahvilan aiheet syksyllä 2015

”Filosofia on ajattelua, jolle mikä tahansa outo materiaali on hyvää. Lisäksi voisimme sanoa: minkä tahansa hyvän materiaalin pitää olla sille outoa.”- George Canguilhem

1.Mikä on tapahtuma?

2.Sota, rationaalisuus ja vastavoima

3.Elämä, erehdys

4.Totuus ja alastomuus

5.Epälopullisuuden periaate

6.Minä ja olosuhteet

7.Käytännöllistä filosofiaa: identiteetistä eroon

8.Sanat, asiat, käsitteet

9.Yksinkertaisuuden idea

10.Laiskuus – Oikeus vai pahe?

Kiitokset kaikille filosofiakahvilaan osallistuneille! Suunnittelen teille jo ohjelmaa pään vaivaksi...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vicente Núñez - Ipagron filosofi

(Vicente Núñez)

Vicente Núñez oli runoilija, joka pysytteli Aguilar de la Fronterassa, Córdobassa. Hän teki pienestä paikasta oman kosmoksensa, jota nimitti joskus paikan kreikkalaisen nimen (Ipagro) tai arabinimen (Poley) mukaan. 

Núñez piti eräänlaista filosofiakahvilaa El Tula –baarissa, kahdeksankulmaisen aukion reunalla. Runojen lisäksi hän kirjoitti aforistisia katkelmia, joita hän nimitti sofismeiksi.

Oliko hän filosofi vai Ipagron kuningas? Hän ei ollut filosofi siinä mielessä, että hän torjui kaiken akateemisuuden ja systemaattisuuden, mutta hän oli klassinen filosofi, sillä hän teki elämästään esitystä, joka oli koko maailmalle heitetty kysymys.

Mikä sitten oli Núñezin filosofia, jos sellaisesta voi puhua? Yksi lähtökohta vastausyritykselle voisi olla tämä sofismi: “El ser no es sustancia, sino una relación.” Käännän tämä teknisesti, koska teksti vaatii lähempää tarkastelua ja käytetyt sanat ovat kiinteässä yhteydessä filosofian historian keskeisimpiin termeihin. Käännökseni on seuraavanlainen: ”Olento ei ole substanssi, vaan suhde.”

Ensinnäkin sana ”substanssi”. Se on yleinen, mutta vaikea tekninen termi filosofiassa. Tieteellisessä sanastossa tai yleiskielessä se merkitsee ainetta tai ainesta, mutta filosofiassa pikemminkin itsenäistä oliota, olion olemusta; substantiaalinen on joku jolla on oma olemus. Aristoteles määrittelee substanssin (ousia) toisaalta materiaaliseksi substanssiksi, siis aineeksi ja toisaalta Metafysiikassa myös olennon tavaksi olla maailmassa; se merkitsee, että olento on subjekti, jota ei määrittele mikään muu. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Aristoteleelle olento on substanssi.

Núñezin sofismi on siis kategorisesti antiaristoteelinen väite. Hän sanoo: Olento ei ole substanssi; olento ei ole subjekti, jotakin erillistä ja määriteltävissä erillään muista olennoista.

Olento on suhde. Jos kaksi olentoa kohtaavat, tärkeää ei ole näiden olentojen olemus, niiden kristallisoitunut olemus – joka on vain fiktio. Tärkeää on näiden olentojen positio, tila ja asema suhteessa toiseen. Kohtaamisen luonteen määrittelee se mikä on olentojen välissä. Oleminen on suhteellista (relationaalista, ei relatiivista). Se ei siis ole substantiaalista.

Minua kiinnostavat erityisesti Núñezin sofismin seuraukset, toisin sanoen ontologisen väitteen käytännölliset vaikutukset ja käytännölliset päätelmät, jotka joudumme siitä tekemään. Kun kohtaamme jonkun olennon, kysymyksemme ei pitäisi olla: ”Mikä tuo on?” Taktisesti ja myös eettisesti merkittävämpää on kysyä: ”Missä tuo on? Missä olen minä?”

Voi kysyä myös, voiko kysyjä sanoa ”minä”? Kyllä, mutta ”minä” on suhde – suhde toiseen, toisen suhde ”minään” ja ”minän” suhde omaan itseensä. Ei pitäisi puhua identiteetistä, ainakaan mistään pysyvästä. Tämä onkin yksi ulottuvuus, jonka Núnez ilmiselvästi oivalsi ja vei äärimmäisyyksiin. Hänen filosofiansa oli ei-identiteetin filosofiaa. Identiteetti, joka saattoi olla myös ulkopuoleen olevassa suhteessa määräytynyt, oli vaara. ”Peileissä ei ole kasvoja, vaan uhkauksia”, hän kirjoitti.

Identiteetti merkitsee lukkiutumista: ihminen lukitsee itsensä johonkin luokitukseen. Samalla itse oleminen tai olemisen tapa tehdään joksikin luokiteltavissaolevaksi. Myös identiteetti on suhde: toiseen ja itseen. Se on sellainen suhde, missä menettää itsenäisyytensä, koska kategoriat ja luokiteltavissaoleminen ovat toisten lakia ja järjestystä. Samastumista, yhdenmukaisuutta, identiteettiä paetaan. ”Pakene sitä mikä sinua muistuttaa”, Ipagron kuningas sanoi ja joi lasistaan Montilla-Morilesin finoa.

Miehen kuvia

Rosi Braidotti sanoo, että pitäisi tutkia feminiinisyyden insitituutiota. Mukailen lausetta ja sanon: Pitäisi tutkia maskuliinisuuden instituutiota. Miehisyydessä – tai miehenä olemisessa – on kyse muustakin kuin parrankasvusta; siinä on kyse identiteeteistä, kuvista. Siksi kulttuuri vaikuttaa siihen ja siksi maskuliinisuus muodostuu instituutioksi sanan alkuperäisessä merkityksessä: se on järjestely. Maskuliinisuus on tiettyjen kuvien ja tapojen järjestely, joka pyrkii säilymään, pysymään. Se pyrkii säilyttämään itsensä, tekemään itsensä pysyväksi, mutta se uhkaa muuttua. Tämä uhka synnyttää erilaisia reaktioita.

Eräs kolumnisti puhui itsestään ”valkoisena heteroseksuaalisena lihansyöjänä” ja valitti, että yhteiskunnassa ei kukaan suojele tällaista miestä. Naisia suojellaan, lapsia suojellaan, maahanmuuttajia suojellaan, jopa eläimiä suojellaan, mutta missään ei ole suojelijaa valkoiselle heteroseksuaaliselle lihansyöjämiehelle. Oletan kirjoittajan pyrkivän ironiaan, mutta tekstin varsinainen tarkoitus, joka jäi minulle hämäräksi, ei ole nyt huomioni ja analyysini kohteena. Kiinnittäisin huomiota tämän ja monen muun vastaavan tekstin ja puheen ilmeiseen piirteeseen, pelkoon ja tunteeseen uhanalaisuudesta.

Mitä mies pelkää? Tarkemmin: Mitä mies pelkää miehenä? Tietenkin sitä, ettei ole tarpeeksi mies. Miehen kuvat ovat vaihdelleet eri aikoina. Vuosisatojen ja vuosituhansien aikana miehillä oli pitkä hiukset, mutta myöhemmin sitä ollaan pidetty naisellisena. Sukkanauhat olivat alunperin miesten vaate. Kun mies määrittelee miehen, todellisen miehen, niin kuva on selvä ja kirkas niin kuin miehen asenne: mies on vahva, rohkea ja hyökkäävä. Tässä päästään kiinni jo enemmän pysyviin piirteisiin. Miehen ajatellaan olevan aktiivinen, hänen halutaan olevan metsästäjä. Nykyisin myös naiset ovat aktiivisia, joskus myös lapset ovat osaavampia. Mies ei ole enää yksin paikallaan. Siksi hänen kuvansa uhkaa särkyä. Häneen myös kohdistuu uusia, toisenlaisia odotuksia. Kaadettu peura ei riitä.

Tämä maskuliinisuuteen sinnikkäästi liitetty aktiivisuus on sisällöltään silti hyvin erilaista eri aikoina. Antiikin maailmassa siihen ei koskaan liitetty tottelevaisuutta, mutta kristillinen ja militaarinen maailma muutti tämän. Muutosten myötä synnytettään uusi kuva, joka toimii mallina ja ideaalina. Sellaisena se muokkaa identiteettiä, joka on laki. Mies kysyy itseltään, onko tämä tai tuo miehekästä, voiko hän tehdä niin tai näin, koska on mies.

Mies on mies suhteessa naiseen. Vaikka kristillinen maailmankuva alleviivaa miehen ja naisen tasa-arvoisuutta Jumalan edessä, se on myös pyrkinyt luomaan hierarkiaa: Jumalan jälkeen tulee mies, sitten nainen. Samalla se on vahvistanut jaottelevaa ajattelua, miehen ja naisen asettamista erillisiksi, heidän sijoittamistaan eri planeetoille. Yhteiselo on säädelty ja säädetty hierarkiseksi. Mies on naisen herra, mies on naisen mestari, hänen opettajansa. Jos ja kun tämä järjestely katoaa, katoaa mies, hänen kuvansa.

Kun mies alkaa tehdä toisella tavalla, kasvattaa pitkät hiukset ja muokkaa kulmakarvojaan, se synnyttää inhoa ja pelkoa. Jonkun tuntemattoman miehen muokatut kulmakarvat voivat inhottaa vain koska se särkee pysyväksi tarkoitettua kuvaa.

Kuvat aiheuttavat siis tuskaa ja kärsimystä kahdella tavalla. Ne rajoittavat mahdollisuuksia, luovat paineita. Lisäksi kun kuva särkyy, syntyy hämmennystä. Mies ei tiedä enää miten toimia; hän ei tiedä, mitä häneltä odotetaan. Hän ei koe kuvan särkymistä vapauttavaksi, sillä satojen vuosien ajan säilyneet kuvat ovat opettaneet kulkemaan vain merkittyjä polkuja.

Miesten pahoinvointi ei ole enää hiljaista. On kirjoittajia, jotka haluaisivat suojelijaa valkoiselle heteroseksuaaliselle lihansyöjälle, mutta on myös niitä, jotka niskoittelevat, yrittävät keksiä toisenlaisia tapoja olla mies. Espanjassa on miesten yhdistys, joka pyrkii edistämään tasa-arvoa (Asociación de Hombres por la Igualdad de Genero (AHIGE). Yhdistyksen lipussa on motto: Otra forma de ser hombre es posible – Toisenlainen tapa olla mies on mahdollinen. Motto joka jäljittelee kuuluisaa lausahdusta: ”Toinen (tai toisenlainen) maailma on mahdollinen”.

Kun lukee feministisiä tekstejä ja katsoo niissä feminiiniselle annettuja määreitä, ihmettelee, mitä olisivat maskuliinisuudelle annetut määreet, joita ei ilmaista. Braidotti liittää feminiiniseen ”virtaavuuden, empatian, nautinnon, ei sulkeutuneisuuden, toiseuteen kurkottautumisen ilman omistavuutta”. Eikö mieskin voisi olla tuollainen, jos toinen mies on mahdollinen? Millainen miehen pitäisi olla? En tiedä enkä usko, että olisi vaaratonta, jos joku ilmoittaa sen tietävänsä. Voi vain toivoa, ettei uusi kuva olisi jähmettynyt, vaan jotakin liikkuvaa, jotakin häilyvää, jotakin joka sallisi erilaisten asioiden mennä yksilön läpi ilman että ihminen rikkoontuisi tai reagoisi väkivaltaisesti.

Näkymätön mies puhuu

(Tulevan syksyn yksi aihe on tottelemattomuus)

(Ralph Ellison)
Tottelemattomuus on muutakin kuin yksittäisen määräyksen noudattamattajättämistä. Se on haluttomuutta olla jonkun systeemin vankina. Ralph Ellisonin näkymättömän miehen taistelu ei kohdistu vain määräyksiin tai rajoituksiin. Hän sanoo:”I was looking for myself and asking everybody except myself questions which I, and only I, could answer.” (Etsin itseäni ja kysyin kaikilta muilta paitsi itseltäni kysymyksiä, joihin minä, vain minä, voin vastata.”) Tässä lauseessa, sen kapinassa, kieltäydytään muustakin kuin määräyksistä; siinä kieltäydytään hyväksymästä jokin ulkopuolinen tiedollinen auktoriteetti.

Emme alistu pelkästään noudattamaan lakia, vaan myös elämään systeemin mukaisesti: mukaudumme ja alistumme systeemiin, joka sitoo ihmisen identiteettiin. Ellisonin Näkymätön mies on kuvausta kamppailusta verkossa, jossa ihminen ei voi olla muuta kuin se mitä hänen identiteettinsä määrittelee.

Vain tottelemattomilla on tulevaisuus, sillä he muuttuvat.

Voima joka tulvii

(Adorno)

Joillekin – niin kuin Theodor Adornolle – ajattelu on identifioimista. Sodanjälkeisen maailman ajattelu työskenteli omassa haudassaan, järkyttyneenä Hiroshimasta ja Auschwitzista. Adorno näki, että vaikka ajattelu on identifioimista, jokin jää ajattelussa jää identifioimisen ulkopuolelle. Ulkopuolelle jäävä on ero, ei-identiteetti.

Monet olivat jo tässä vaiheessa hylänneet dialektiikan, mutta Adorno näki ja koki, että dialektiikka on tietoisuutta tästä ei-identiteetistä. John Holloway tulkitsee Adornoa sanoen, että me olemme ei-identiteetti, jotain jota ei voi käsitteellistää eikä määritellä. Me olemme Hollowayn mukaan ”voima, joka menee yli, voima joka sanoo kaikkea identifioimista vastaan, voima joka tulvii”. Holloway samastaa tämän voiman luovuuteen ja johdonmukaisesti identiteetin luovuuden kieltämiseen.

Jos Holloway vie Adornoa omaan suuntaansa, radikalisoi entisestään hänen ajatteluaan, myös minä menen yli, tulvin Hollowayn reunojen yli: ei-identiteetti ei ole vain me, se ei ole vain meissä ihmisissä, vaan myös asioissa ja ideoissa. Rakkaus tai kauneus eivät alistu käsitteelliseen haltuunottoon. Monet ajattelijat ovat osoittaneet, että ehdottomat vastakkaisuudet ovat fiktio ja sekin todistaa, ettei asioita ja oliota ole helppo identifioida, vaikka ei olisikaan kyse tottelemattomista ja uppiniskaisista ihmisistä.

Vaikka dialektinen ajattelu ajautui kriisiin ja identifioiminen koettiin mahdottomaksi, ihmiset yhä tahtovat tunnistaa, määritellä ja käsitteellisesti hahmottaa. Siihen on ainakin kaksi syytä. 1) Olemme tottuneet määrittelemään, siihen olemme oppineet. 2)On pelottavaa olla määrittelemättä.

Ei-identiteetti, ero, voima joka menee yli, luo maailmaa ja luo itseään, on meissä itsessämme jotain, jota on syytä vaalia ja kehittää. ”Kehittäkää oikeutettua outouttanne”, René Char kirjoitti. On syytä rohkaista itseään kohtaamaan maailmat ja toiset ihmiset ilman määritelmiä.

Huomautus Hollowaysta

Holloway, irlantilaissyntyinen filosofi (lakimies ja yhteiskuntatieteiden tohtori), on kirjaimellisesti yksi aikamme vallankumouksellisimmista ajattelijoista. Sanon ”kirjaimellisesti”, koska hän on kehittänyt ajatteluaan vuodesta -91 lähtien kosketuksessa Chiapasin zapatisteihin. Holloway haluaa muuttaa maailman ja hän ei elättele enää kuvitelmaa, että se tapahtuisi ”ottamalla valta”.

Huomautus dialektiikasta

Hegelistä lähtien dialektiikka ei merkinnyt enää ”keskustelua” tai yksinkertaisesti kahden tai useamman erilaisen näkemyksen rinnastamista, asettamista vastakkain. Logiikasta irtaantunut dialektiikka ei ollut enää pelkästään ihmisten välistä toimintaa, vaan historialliset tapahtumat tulkittiin dialektisesti. Vaikka Marx eteni aivan toiseen suuntaan, hänenkin ajattelussaan (materialistinen dialektiikka) historia etenee dialektisesti ristiitojen kautta.

Muistan lukeneeni Neuvostoliitossa julkaistuja teoksia, jotka sovelsivat tätä ”logiikkaa”, marixilaista dialektiikkaa, ei vain ihmiskunnan historiaan, vaan myös luontoon, koko kosmokseen. Tässä seurattiin ilmeisesti Engelsin ajatuskulkuja. En tiedä kuinka uskollisesti.
Kuuluisan Frankfurtin koulun, kriittisen teorian edustaja, Theodor Adorno, kehitti uudenlaista dialektiikkaa, jolle hän antoi nimityksen negatiivinen dialektiikka. Siinä teesin ja synteesin kautta ei kuljeta enää synteesiin, vaan ristiriita jää.

Jos emme voi keskustella voimasta, joka tulvii yli (koska se on käsitteellistä haltuunottoa pakenevaa), voimme puhua ehkä jostain muusta: puhumisen mahdottomuudesta, vallasta joka tahtoo pyyhkiä erot pois, ajattelun luonteesta ja paikasta katastrofin jälkeen...

Pastoraalinen valta, identiteetti ja henkinen ohjaus

Hyvin varhaisessa vaiheessa kristityt ryhmät alkoivat luoda sellaisia käytäntöjä, joissa ryhmän jokainen jäsen joutui erityisen huomion – tiedollisen ja moraalisen tutkinnan kohteeksi. Ihmisen kuului tunnustaa syntinsä, avautua henkiselle ohjaajalle, joka toimi oppaana ja anteeksiantajana. Näistä käytännöistä muotoutui myöhemmin rippittäytymisrituaali. Tunnustamisen alistaa yksilön pastorin, siis paimenen, valtaan; hänen on paljastettava itsensä ja toteltava.

Foucault puhui pastoraalisesta vallasta; sellaisesta hallitsemisen tavasta, joka kiinnittää erityishuomiota yksilöön, mutta myös kokonaisuuteen. Pastori hoitaa koko laumaa, mutta tekee sen huomioiden jokaisen yksilön erikseen. Tunnustukset, antautuminen henkiseen ohjaukseen, pastoraalinen valta ovat vaikuttaneet siihen miten meitä hallitaan. Meitä ei ohjata ja hallita vain normien avulla, vaan myös tällaiset tekniikat, joiden avulla meihin vaikutetaan ja joiden kautta vaikutamme itseemme, ovat tärkeitä hallitsemisen käytännöissä.

Yksi tämän hallitsemistavan seurauksista on ollut identiteetin rakentamisen välttämättömyys, sen toivottavuus, sen haluttavuus. Kun ihminen tunnustaa tekonsa ja ajatuksensa, tutkii niitä perinpohjin, hän ilmaisee, kuka hän on.

Ihmisten paimentamisen, pastorin, siis paimenen teema on muinainen: siitä löytyy jälkiä egyptiläisistä ja kreikkalaisista kirjoituksista, tietenkin myös Raamatusta, varsinkin Uudesta Testamentista. Mielenkiintoista on huomata, että se on keskeinen teema 1500-luvun ”valtio-opillisissa”, hallitsemisen taitoa koskevissa kirjoituksissa.

Hallitsemisen järki tai hallitsemisen taito perustuu siihen, että hallittava ei antaudu vain tottelemaan, vaan myös aktiivisesti tekee itsestään tiedon kohteen – paljastaa ja tunnustaa. Näin hallitseminen muuttuu muuksi kuin ruoskimiseksi; se on yllytystä ja ohjaamista: ihminen pannaan hallitsemaan itse itseään, tekemään identiteetistään lain.

Kun paimentaminen sitoo ihmisen omaan identiteettiinsä sillä on sekä poliittiset että moraaliset seuraukset. Identiteetin politiikan sisältö on tämä: sinä olet mitä olet, et muuta etkä voi olla muuta. Identiteetti kaventaa politiikan aluetta, kenttää, muuttaa sen juridiseksi prosessiksi ja peliksi, joka koskee teknisten tai taloudellisten päätösten tekoja; sillä ei ole mitään tekemistä toivon tai toiveen kanssa, vaikka meissä yhä eläisi varjomaisena toive olla jotain muuta, olla toisin. Identiteettiin sitomisella on moraalinen seuraus. Meidän tehtävämme on tietää, keitä olemme, ei mitä voisimme olla. Tämä tietämisen, tiedon, korostaminen mitätöi moraalin, joka ajattelee sitä mitä voisi olla, ei sitä mitä on.

Identiteetit voivat olla murhaavia niin kuin sanoo Amin Maalouf; se panee meidät jakamaan maailman meihin ja muihin. Mutta identiteetti myös kesyttää meidät, tekee meistä hallittavia.