(Vicente Núñez)
Vicente Núñez oli runoilija, joka pysytteli Aguilar de la
Fronterassa, Córdobassa. Hän teki pienestä paikasta oman kosmoksensa, jota nimitti
joskus paikan kreikkalaisen nimen (Ipagro) tai arabinimen (Poley) mukaan.
Núñez
piti eräänlaista filosofiakahvilaa El Tula –baarissa, kahdeksankulmaisen aukion
reunalla. Runojen lisäksi hän kirjoitti aforistisia katkelmia, joita hän
nimitti sofismeiksi.
Oliko hän filosofi vai Ipagron kuningas? Hän ei ollut
filosofi siinä mielessä, että hän torjui kaiken akateemisuuden ja
systemaattisuuden, mutta hän oli klassinen filosofi, sillä hän teki elämästään
esitystä, joka oli koko maailmalle heitetty kysymys.
Mikä sitten oli Núñezin filosofia, jos sellaisesta voi
puhua? Yksi lähtökohta vastausyritykselle voisi olla tämä sofismi: “El ser no es sustancia, sino una relación.”
Käännän tämä teknisesti, koska teksti vaatii lähempää tarkastelua ja käytetyt
sanat ovat kiinteässä yhteydessä filosofian historian keskeisimpiin termeihin. Käännökseni
on seuraavanlainen: ”Olento ei ole substanssi, vaan suhde.”
Ensinnäkin sana ”substanssi”. Se on yleinen, mutta vaikea
tekninen termi filosofiassa. Tieteellisessä sanastossa tai yleiskielessä se
merkitsee ainetta tai ainesta, mutta filosofiassa pikemminkin itsenäistä
oliota, olion olemusta; substantiaalinen on joku jolla on oma olemus.
Aristoteles määrittelee substanssin (ousia)
toisaalta materiaaliseksi substanssiksi, siis aineeksi ja toisaalta Metafysiikassa
myös olennon tavaksi olla maailmassa; se merkitsee, että olento on subjekti,
jota ei määrittele mikään muu. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että
Aristoteleelle olento on substanssi.
Núñezin sofismi on siis kategorisesti antiaristoteelinen
väite. Hän sanoo: Olento ei ole substanssi; olento ei ole subjekti, jotakin
erillistä ja määriteltävissä erillään muista olennoista.
Olento on suhde. Jos kaksi olentoa kohtaavat, tärkeää ei
ole näiden olentojen olemus, niiden kristallisoitunut olemus – joka on vain
fiktio. Tärkeää on näiden olentojen positio, tila ja asema suhteessa toiseen.
Kohtaamisen luonteen määrittelee se mikä on olentojen välissä. Oleminen on
suhteellista (relationaalista, ei relatiivista). Se ei siis ole
substantiaalista.
Minua kiinnostavat erityisesti Núñezin sofismin
seuraukset, toisin sanoen ontologisen väitteen käytännölliset vaikutukset ja
käytännölliset päätelmät, jotka joudumme siitä tekemään. Kun kohtaamme jonkun
olennon, kysymyksemme ei pitäisi olla: ”Mikä tuo on?” Taktisesti ja myös
eettisesti merkittävämpää on kysyä: ”Missä tuo on? Missä olen minä?”
Voi kysyä myös, voiko kysyjä sanoa ”minä”? Kyllä, mutta
”minä” on suhde – suhde toiseen, toisen suhde ”minään” ja ”minän” suhde omaan
itseensä. Ei pitäisi puhua identiteetistä, ainakaan mistään pysyvästä. Tämä
onkin yksi ulottuvuus, jonka Núnez ilmiselvästi oivalsi ja vei
äärimmäisyyksiin. Hänen filosofiansa oli ei-identiteetin filosofiaa.
Identiteetti, joka saattoi olla myös ulkopuoleen olevassa suhteessa
määräytynyt, oli vaara. ”Peileissä ei ole kasvoja, vaan uhkauksia”, hän
kirjoitti.
Identiteetti merkitsee lukkiutumista: ihminen lukitsee
itsensä johonkin luokitukseen. Samalla itse oleminen tai olemisen tapa tehdään
joksikin luokiteltavissaolevaksi. Myös identiteetti on suhde: toiseen ja
itseen. Se on sellainen suhde, missä menettää itsenäisyytensä, koska kategoriat
ja luokiteltavissaoleminen ovat toisten lakia ja järjestystä. Samastumista,
yhdenmukaisuutta, identiteettiä paetaan. ”Pakene sitä mikä sinua muistuttaa”,
Ipagron kuningas sanoi ja joi lasistaan Montilla-Morilesin finoa.
