Tapahtuma, tapahtumallistaminen ja tapahtumallisuus

 

Bahtin

Filosofiakahvila 3.12./4..12./5.12. Huom. Torre del Marin paikka vaihtuu

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Perinteinen paikka Massai Mara Beach Club ON KIINNI, uusi paikka (kokeilu) Restaurante Berebere, Paseo Maritimo Poniente eli seuraava länteen päin  

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

(Torre del Marin paikka on kiinni keskiviikkoisin. Ehdotuksia paikasta otetaan vastaan.)

1.

Jotain tapahtuu. Kun filosofi ajattelee tätä, hän ajattelee muuta kuin olemista; ainakaan hän ei ajattele koko ajan pysyvää, ikuista. Hänen ympäristökseen ja ehkä välineekseen tulee historia. Historioitsija tutkii menneisyyden tapahtumia, muuttuvaa maailmaa.

Tämä sotii monenlaisia filosofisia perinteitä vastaan. Monet haluavat filosofian olevan asioiden katsomista ikuisuuden näkökulmasta. Jos ajattelee historiallisesti, se on jotain muuta. Aristoteles sanoi, että historia puhuu jostain singulaarisesta, erityisestä. Filosofinen puhe ja totuus ilmaisee hänen mukaansa jotain yleisempää. Historian ja nykypäivään kääntyneen katsee merkitys on silti moderneina aikoina ollut ilmeinen, silmiinpistävä. Ei tarvitse kuin vilkaista Hegelin tekstejä. Ajankohtaiset tapahtumat ovat läsnä kaikessa.

Kun filosofia sekoittuu historiaan tai historiasta ja ajattelijan omasta ajasta tulee kysymys, ajattelu suuntautuu tapahtumaan, siitä tulee keskeinen käsite.

Paul Veyne puhuu tosiasian, kokemuksen ja tapahtuman suhteesta. Jotkut historiallinen tosiasiat – tuotantovoimat tai höyrykone – voi nähdä sosiaaliseen todellisuuteen vaikuttavina tekijöinä (determinaciones), mutta niiden pitää kulkea ajatuksen läpi tullakseen eletyiksi, jotta niistä voisi tulla tapahtuma.

Tapahtuman metsästäjä yrittää selvittää, käsittää tapahtuman sisällä olevan ajatuksen, vaikka kuinka hiljaa ajatellun.

 

2. Tapahtumallistaminen

Tapahtumallistamisesta puhui Michel Foucault. Tunnemme usein houkutusta nähdä asioissa pysyvyyttä. Viittaamme antropologiseen piirteeseen. Ranskalaisajattelijan mukaan olisi hyödyllistä tavoittaa ”singulaarisuus”. Foucault yrittää näyttää, että jokin käytäntö ei ole niin välttämätön kuin miltä näyttää; ei ole esimerkiksi itsestään selvää, että hulluja alettiin pitää mielisairaina. Tapahtumallistaminen yrittää näyttää myös, millaiset strategiat, voimat, kytkökset, olosuhteet tekivät jostakin asiasta itsestään selvän, välttämättömältä näyttävän.

Tapahtumallistaminen on työläs ja vaikea haaste ajattelulle, mutta kuvittelen sen olevan tärkeä johtotähti, koska niin monista asioista tehdään itsestään selviä ja ajattelun yksi tarkoitus on kyseenalaistaminen.

 

3. Tapahtumallisuus

Mihail Bahtin (1895-1975) puhui tapahtumallisuudesta yrittäessään hahmottaa eettisen subjektin tilannetta vähemmän abstraktisti kuin yleensä. Olemassaolon tapahtumallisuus (sobytiinost) oli hänelle olemisen elävyyttä, kykyä muutokseen. Tapahtumallisuus on tapahtuman epälopullisuutta; jotain ei ole lopullistettu, saatettu loppuun.

Bahtinin idea koskee metodia. Jos meillä on jokin moraalinen tilanne, sitä ei voi kuvata vain abstraktien sääntöjen avulla – tai ainakin jotain jää uupumaan. Minunkin päässäni tapahtumallisuus on metodologinen käsite. Ainakin siinä mielessä, että se on jotain, jonka yritän tavoittaa; siihen ajatukseni tähtää. Käytännössä tämä merkitsee, että yritän tavoittaa jotain tapahtuman sisällä. Yritän löytää kysymyksen...

 

4.Mitä filosofia on minulle?

 

Minulle filosofia on diagnoosia ja askeesia. Yhdistävä käsite on tapahtuma. Filosofia tekee diagnoosia siitä mitä tapahtuu ja se on askeesia, valmistautumista tapahtumaan...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ihmettelystä

Aristoteles
 

Ihmettelyllä on ollut filosofiassa erityinen asema ainakin Aristoteleestä Heideggeriin. Monet ovat sanoneet, että filosofoimisen alku on ihmettelyssä.

Usein hämäännytään ajattelemaan ihmettelyn objektia, kohdetta. Itse ihmettelyä ei ihmetellä. Ei kysytä, mitä ihmettely on.

Se ei merkitse, että maailma nähtäisiin ihmeenä. Pikemminkin sitä, että todellisuus nähdään problemaattisena, ei itsestään selvänä.

Vuosien kuluessa olen alkanut yhä enemmän ajattelemaan, että todellisuuden näkeminen problemaattisena on lähtökohta tavalle elää.  Siksi ajattelen, että filosofía on elämäntapa…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Minä itse, pappilan musta sika

 Filosofiakahvilan aihe 2.4./3.4/4.4.. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sanskriitin kielessä on sana anātman (anatta), jota ei tietääkseni ole länsimaisessa kielessä. Sen tekninen käännös voisi olla epäsubstantiaalisuus. Se merkitsee sielun olemassaolemattomuutta tai epäsubstantiaalisuutta. Joskus näkee käytettävän sanaa Ei-Minä. Buddhalaisessa ajattelussa kaikki muuttuu, kaikki on väliaikaista ja ajatus aidosta minästä tai itsestä on harhaa.  Voimmeko siis ajatella buddhalaisesti, kun meillä ei ole tätä sanaa? Vai onko se jotain liian intialaista?

Sana on buddhalaisessa ajattelussa tärkeä, koska se merkitsee egottomuutta; sitä, että ajatus minästä ja itsestä ovat illuusioita. Me olemme niin kiinni egossa, että liitämme tämän epäitsekkyyteen. Sanaa ei kuitenkaan käytetä kovin moraalisessa mielessä, ainakaan länsimaisessa merkityksessä. 

Länsimaisessa, varsinkin saksalaisessa, filosofiassa on perinne, jota voisi nimittää hyvän egoismin traditioksi. Se alkoi (ehkä) Johann Gottlieb Fichtestä (1762-1814). Erityisesti Arthur Schopenhauer (1788-1866) kehitti ajatusta egoismista: ihminen yrittää tehdä kaikista hetkistä, kaikesta tapahtuvasta omaa. Tämä ajatus – niin kuvittelen – vaikutti esimerkiksi Max Stirneriin (1806-1856) ja Friedrich Nietzscheen (1844-1900). Schopenhauerin ajatus oli yhdenlaisen individualismin puolustusta ja vaikkei se ollut varsinaista itsekeskeisyyttä sanan arkipäiväisessä merkityksessä, hän muotoili tällaisen ajatuksen: “Kaikki minulle, muille ei mitään.”

Vaikka tämä hyvä egoismi ja sen perinne on synnyttänyt paljon väärinkäsityksiä ja sitä on tulkittu moralistisesti, on helppo nähdä, että “minä” ja “itse” ovat sillä tavalla keskeisessä asemassa länsimaisessa ajattelussa, ettei buddhalaisuus ehkä avaudu kovin helposti (siitä huolimatta, että Schopenhauerin, Stirnerin ja Nietzschen ajatuksista voi löytää jotain buddhalaista).

Ajatus epäsubstantiaalisuudesta ja toisenlaisesta näkökulmasta ei ole silti täysin vieras länsimaisessakaan ajattelussa. Usein se on liittynyt mystikkojen ajatuksiin tai ajattelijoihin, jotka ovat yrittäneet katsoa ylhäältä, kosmisesta näkökulmasta.

Nietzsche on häkellyttävä. Juuri kun luulet oppineesi tuntemaan hänet, hän ottaa kasvoilleen toisen naamion. Hän totesi jo varhain, että kun ihminen oppii ajattelemaan toisin, hän myös tuntee toisin. Lukija voi ihmetellä, millaista voisi olla toisella tavalla tunteminen. Nietzschen tekstit saattavat antaa sellaisen kuvan, että hän yksinkertaisesti antaa hyvän omantunnon olla egoistinen kyseenalaistaessaan vallitsevan moraalin. Hänellä on kuitenkin tekstikatkelma, joka sanoo: “Minun” ja “sinun” tuolla puolen. Tuntea kosmisesti!" Näkökulma ylittää sekä egoistisen että altruistisen perspektiivin, vaikka tämä ei varmasti ollut herran viimeinen sana.

Puhuin vuosia sitten Vicente Núñezin aforimista, joka lähentyy sanskriitin sanan ajatusta: “El ser no es sustancia, sino una relación.” Käänsin tämä teknisesti: ”Olento ei ole substanssi, vaan suhde.”

Sana ”substanssi” on yleinen, aika vaikea tekninen termi filosofiassa. Tieteellisessä sanastossa tai yleiskielessä se merkitsee ainetta tai ainesta, mutta filosofiassa pikemminkin itsenäistä oliota, olion olemusta; substantiaalinen on joku jolla on oma olemus. Aristoteles määrittelee substanssin (ousia) toisaalta materiaaliseksi substanssiksi, siis aineeksi ja toisaalta Metafysiikassa myös olennon tavaksi olla maailmassa; se merkitsee, että olento on subjekti, jota ei määrittele mikään muu. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Aristoteleelle olento on substanssi.

Núñezin sofismi on antiaristoteelinen väite. Hän sanoo: Olento ei ole substanssi; olento ei ole subjekti, jotakin erillistä ja määriteltävissä erillään muista olennoista.

Olento on suhde. Jos kaksi olentoa kohtaavat, tärkeää ei ole näiden olentojen olemus, niiden kristallisoitunut olemus – joka on vain fiktio. Tärkeää on näiden olentojen positio, tila ja asema suhteessa toiseen. Kohtaamisen luonteen määrittelee se mikä on olentojen välissä. Oleminen on suhteellista (relationaalista, ei relatiivista). Se ei siis ole substantiaalista. Voiko sanoa ”minä”? Kyllä, mutta ”minä” on suhde – suhde toiseen, toisen suhde ”minään” ja ”minän” suhde omaan itseensä. Ei pitäisi puhua identiteetistä, ainakaan mistään pysyvästä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Rasismi on essentialismia

Otmar von Verschuer

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Pierre Bourdieu kirjoitti vuonna 1983 ilmestyneessä artikkelissa: ”Tout racisme est une essentialisme...” (Kaikenlainen rasismi on essentialismia.) Lause on monella tavalla mielenkiintoinen. ”Tout racisme” (kaikki rasismi) viittaa siihen, että rasismi saa monenlaisia muotoja. Artikkelin otsikkokin viittaa siihen; se puhuu rasismin erityisestä muodosta, älyrasismista. Erityisen tärkeää on silti havainto - lähes ilmiselvä asia – että kyse on essentialismista. Bourdieu sanoo, mitä rasismi on filosofisessa mielessä. Sanon, että havainto on lähes ilmiselvä, koska sekä filosofit että yhteiskuntatieteilijät ovat erittäin tietoisia asiasta.

Essentialismi, olemusoppi, on käsitys, että asioilla ja olennoilla on olemus, joka tekee niistä sellaisia kuin ne ovat. Olemusajattelulla on pitkät perinteet Platonista ja Aristoteleestä Descartesiin ja Kantiin. Yksi sen versioista on keskiaikainen kristillinen ajattelu, joka oletti, että ihminen on osa suurempaa, jumalaista suunnitelmaa. Sekä kristillisenä että ei-kristillisenä essentialismi on ilmentynyt usein ajatuksena luonnonlaista.

Essentialismi on radikaalisti universalistista ja ei-historiallista ajattelua; se olettaa historiattomia, ikuisia, universaaleja rakenteita, jotka ovat rikkomattomia ja ehdottomia. Ihmiselle luodaan kohtalo, tehtävä ja ohjelma. Yksi natsismin ideologeja oli biologi, perimätutkija Otmar von Verschuer (1896-1969). Hän kirjoitti vuonna 1943: ”Biologinen perimä on kohtalo: ilmaisemmeko olevamme tämän kohtalon mittaisia, kun näemme biologisen perimän tehtävänä, joka meille on määrätty ja joka meidän täytyy täyttää?”  Sitaatti on kirjasta, joka käsittelee rotuhygieniaa. Ihmisen perimästä, siitä mikä on annettua, tehdään historiallinen tehtävä.

Rasismi on essentialismia silti muuallakin natsiteoreetikkojen tai rotuhygieenian mestareiden käsissä. Käsitys siitä, että asioilla on sisäänrakennettu olemus, joka tekee niistä mitä ne ovat, voisi olla enemmän tai vähemmän väärä oletus tai uskomus. Usein se silti ilmenee yleistyksinä. Joku voi esimerkiksi ajatella ja sanoa, että koska naisella on tietynlainen olemus, niin hän väistämättä tekee noin tai näin. Liian usein tämä ajatus johtaa vielä selitykseen tai oikeutukseen siitä, että naisen asema on huonompi kuin miehen. Olen sanonut tämän ennenekin, aivan varmasti. Oppi olemuksesta toimii oikeutuksena dominoida jotakin ryhmää, joitakin ihmisiä. 

Essentialismiin liittyy taipumus tehdä siitä mikä on jotakin itsestään selvää, luonnollista. Jos rasismi on essentialismia, rasismin motiiviksi voi arvata halun säilyttää status quo; se on yritystä jähmettää, kivettää valta-asetelmat. Arjen essentialistin tai rasistin ei silti tarvitse olla valta-asemassa. Ollessaan essentialisti ja rasisti hän saattaa palvella muita. Hän on orja, joka luulee olevansa herra.

Kun olemusajattelu tulee ihmisten väliin, se voi olla viattoman kuuloista ellei saa herjauksen muotoa. Aina se asettaa ihmiset paikoilleen. Ihminen, johon on lyöty leima, ei voi liikkua. Hänet sidotaan siihen mikä hän hän on: nainen, musta tai muslimi.

Miten vastustaa essentialismia ja sen vaikutuksia? Jo ajatteleminen ja analysoiminen muuttaa tilannetta. Tiedämme miten vaikeaa on vakuuttaa toinen, joka on tottunut ajatustapaansa, essentialismiin tai muuhun. Voimme silti tutkia itseämme, muuttaa itseämme. Se edellyttää, että haluamme ajatella. Se edellyttää myös työtä. Emme taistele tuulimyllyjä vastaan. Essentialismi todella on jättiläinen.  Voimia työhön löytyy, kun meitä liikuttaa voimakas motiivi. Mikä motivoisi paremmin kuin halu olla vapaampi – myös suhteessa itseensä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Merkintöjä todellisuudesta

William Hogarth: Moll dying of syphilis

Filosofiakahvila tiistaisin Casa Mavi, Av.Los Boliches 108 klo 12.15, keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 14.15

Älkäämme eristäkö sanaa ”todellisuus”, vaan katsokaamme sitä ympäristössä, jossa se liikkuu. Ymmärrämme kyllä, että todellisuus on kaikkea mitä on tai on ollut, mutta se ei näyttäydy vain asioina ja niiden tilana, jos lakkaamme lentelemästä sanan yläpuolella ja menemme sisään ympäristöön –maisemiin, puheisiin. Yksinkertainen esimerkki voisi olla filosofis-ekonomistinen puheympäristö. Joku sanoo ja on todella sanonut: ”Markkinat ovat todellisuus.” Tässä maisemassa todellisuus on muutakin kuin asioiden tila, kaikki mitä on tai on ollut; se on testi, koe. Päätökset, ideat, tuotteet ja ihmiset joutuvat markkinoiden, todellisuuden, testattavaksi.

Tällaisessa ympäristössä, puhemaisemassa, sana ”todellisuus” ei vain sano: ”Tällaista on.” Se operoi toisella tavalla. Se mikä ei läpäise testiä, ei tarkalleen ottaen tule luokitelluksi olemassaolemattomaksi, mutta sen merkitys on vähäisempi; se ei lakkaa vaikuttamasta meihin, mutta se ei vaikuta ajatuksissa, päätöksissä. Kun markkinat ovat todellisuus ja ne muodostavat testin, syntyy skeema, kaava, joka määrittelee eron tärkeän ja vähemmän tärkeän välillä.

Tällä todellisuudella – sanaan kytkeytyvällä skeemalla - on omat vartijansa, omat mestarinsa. Epäilemättä tarpeellinen yritys rikkoa skeema, pyrkimys tuoda esiin toisia kysymyksiä ja ongelmia (esim. ilmastonmuutos), kohtaa tämän todellisuuden lukijoiden, sen mestareiden, vastustuksen. He sanovat: ”Voihan se olla ikävää, mutta todellisuus nyt vaan on tällainen.”

Kun luemme 1700-luvun poliittisten ajattelijoiden (ja ekonomien) kirjoituksia, sana ”todellisuus” tahtoo sanoa jotain: ei ole vain tosiasioita, vaan myös mahdollisia asioita ja tapahtumia. Tässä ympäristössä todellisuus näyttäytyy jonakin, joka pitää ottaa huomioon -  mutta ei vain asioiden tila tai se mitä on, vaan myös se mikä voisi olla. Näin kehittyi pyrkimys ennakoida viljakadon tai kulkutaudin mahdollisuus. Todellisuus oli jotain, joka ohjasi erilaisia laskelmia ja turvallisuustoimia.

Jotkut ovat huomanneet, että sanoilla voi tehdä todelliseksi: sodan julistaminen käynnistää sen. Käytännön politiikassa ja retoriikan harjoittamisessa tätä tehdään paljon ja tekemisen mahdollisuudet eivät rajoitu julistuksiin. Aina ei ole kyse siitä, että tehdään todelliseksi, mutta puhe muuttaa todellisuutta, vaikuttaa siihen. Jos kysymme ihmisiltä, valitsevatko he vihreän vain punaisen, he ajattelevat näitä värejä, eivät muita. Kun he ajattelevat näitä kahta väriä, näitä vaihtoehtoja, sitä voidaan käyttää  sekä todellisuudesta muodostetun kuvan manipuloimiseen että päätöksen ohjailuun.

Markkinat ovat todellisuus, pakollinen testi. Todellisuus on jotain, joka pitää ottaa huomioon laskelmissa, turvallisuuden suunnittelussa. Nämä ovat kaksi esimerkkiä siitä, miten todellisuuden käsite toimii puheissa ja ajattelussa. Todellisuus ei ole vain tutkimuksen kohde. Se on paljon hedelmällisempi silloin kun se on  määräys. Lisäksi edessämme on retoriikka (tai poliittinen puhe), joka vääristää, jotta todellisuus ei näyttäytyisi koko rikkaudessaan tai jotta se värittyisi tietyllä tavalla, jäsentyisi tietynlaiseksi ihmisten mielessä.

Todellisuus – se mikä on – ei saa olla sellaisenaan: sitä tutkitaan, sitä muokataan, siihen liitetään metafyysisiä oletuksia, siitä puhutaan välttämättömyytenä. Olen sanonut jo kaiken olennaisen vuonna 2012: ”... meitä voisi auttaa Aristoteleeltä peräisin olevan kontingenssin käsite. Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Käsitettä on käytetty monin tavoin, myös tekemään ero Jumalan todellisuuden ja ihmisen todellisuuden välillä niin kuin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Minua se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa. Välttämättömyys ei ole yksinkertaisesti käsite, jonka avulla maailma tulkitaan tietynlaiseksi. Meille sanotaan, että asiat ovat välttämättömiä, jotta olisimme tietyllä tavalla. Se ei ole vain jokin neutraali modaliteetti, vaan väline, jonka avulla vaikutetaan siihen, millainen on meidän modaliteettimme.”’

Kun ajattelu tarttuu todellisuuteen, se ei vain yritä tietää tai ymmärtää; se pyrkii muuttamaan todellisuutta. Jos kiinnitämme huomiota ajattelun tapaan problematisoida jokin asia maailmassa, se ei tarkoita, että väittäisimme asian olevan jotain epätodellista. Kulkutaudit ovat joskus hyvin todellisia, mutta niiden paikka ja asema ajattelussa muuttavat jotain.

Vaikka ekonominen rationaalisuus ja politiikka tähtäväävät muutokseen, molemmissa puhemaisemissa sana todellisuus saa kohtalokkaan sivumaun; sana sanoo monta kertaa, ettei ole mahdollista. Sana todellisuus kärsii arvonalennuksesta ja menettää sisältöään.

Jos ja kun sana todellisuus huonontuu, kohtaamme petoksen ongelman. Se ei ole vain tiedollinen, vaan myös poliittinen ja eettinen ongelma. Se on meidän ongelmamme nyt, tänään.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Käytännöllistä filosofiaa: identiteetistä eroon

(Vicente Núñez Aguilar de la Fronterassa)

1.Vicente Núñez - Ipagron filosofi

Vicente Núñez oli runoilija, joka pysytteli Aguilar de la Fronterassa, Córdobassa. Hän teki pienestä paikasta oman kosmoksensa, jota nimitti joskus paikan kreikkalaisen nimen (Ipagro) tai arabinimen (Poley) mukaan. Núñez piti eräänlaista filosofiakahvilaa El Tula –baarissa, kahdeksankulmaisen aukion reunalla. Runojen lisäksi hän kirjoitti aforistisia katkelmia, joita hän nimitti sofismeiksi.

Oliko hän filosofi vai Ipagron kuningas? Hän ei ollut filosofi siinä mielessä, että hän torjui kaiken akateemisuuden ja systemaattisuuden, mutta hän oli klassinen filosofi, sillä hän teki elämästään esitystä, joka oli koko maailmalle heitetty kysymys.

Mikä sitten oli Núñezin filosofia, jos sellaisesta voi puhua? Yksi lähtökohta vastausyritykselle voisi olla tämä sofismi: “El ser no es sustancia, sino una relación.” Käännän tämä teknisesti, koska teksti vaatii lähempää tarkastelua ja käytetyt sanat ovat kiinteässä yhteydessä filosofian historian keskeisimpiin termeihin. Käännökseni on seuraavanlainen: ”Olento ei ole substanssi, vaan suhde.”

Ensinnäkin sana ”substanssi”. Se on yleinen, mutta vaikea tekninen termi filosofiassa. Tieteellisessä sanastossa tai yleiskielessä se merkitsee ainetta tai ainesta, mutta filosofiassa pikemminkin itsenäistä oliota, olion olemusta; substantiaalinen on joku jolla on oma olemus. Aristoteles määrittelee substanssin (ousia) toisaalta materiaaliseksi substanssiksi, siis aineeksi ja toisaalta Metafysiikassa myös olennon tavaksi olla maailmassa; se merkitsee, että olento on subjekti, jota ei määrittele mikään muu. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Aristoteleelle olento on substanssi.

Núñezin sofismi on siis kategorisesti antiaristoteelinen väite. Hän sanoo: Olento ei ole substanssi; olento ei ole subjekti, jotakin erillistä ja määriteltävissä erillään muista olennoista.

Olento on suhde. Jos kaksi olentoa kohtaavat, tärkeää ei ole näiden olentojen olemus, niiden kristallisoitunut olemus – joka on vain fiktio. Tärkeää on näiden olentojen positio, tila ja asema suhteessa toiseen. Kohtaamisen luonteen määrittelee se mikä on olentojen välissä. Oleminen on suhteellista (relationaalista, ei relatiivista). Se ei siis ole substantiaalista.

Minua kiinnostavat erityisesti Núñezin sofismin seuraukset, toisin sanoen ontologisen väitteen käytännölliset vaikutukset ja käytännölliset päätelmät, jotka joudumme siitä tekemään. Kun kohtaamme jonkun olennon, kysymyksemme ei pitäisi olla: ”Mikä tuo on?” Taktisesti ja myös eettisesti merkittävämpää on kysyä: ”Missä tuo on? Missä olen minä?”

Voi kysyä myös, voiko kysyjä sanoa ”minä”? Kyllä, mutta ”minä” on suhde – suhde toiseen, toisen suhde ”minään” ja ”minän” suhde omaan itseensä. Ei pitäisi puhua identiteetistä, ainakaan mistään pysyvästä. Tämä onkin yksi ulottuvuus, jonka Núnez ilmiselvästi oivalsi ja vei äärimmäisyyksiin. Hänen filosofiansa oli ei-identiteetin filosofiaa. Identiteetti, joka saattoi olla myös ulkopuoleen olevassa suhteessa määräytynyt, oli vaara. ”Peileissä ei ole kasvoja, vaan uhkauksia”, hän kirjoitti.

Identiteetti merkitsee lukkiutumista: ihminen lukitsee itsensä johonkin luokitukseen. Samalla itse oleminen tai olemisen tapa tehdään joksikin luokiteltavissaolevaksi. Myös identiteetti on suhde: toiseen ja itseen. Se on sellainen suhde, missä menettää itsenäisyytensä, koska kategoriat ja luokiteltavissaoleminen ovat toisten lakia ja järjestystä. Núñezin ajattelussa samastumista, yhdenmukaisuutta, identiteettiä paetaan. ”Pakene sitä mikä sinua muistuttaa”, Ipagron kuningas sanoi.

2. Pako

On kauan ajateltu, tahdottu kysyä: ”Kuka minä olen?” Tämä on käytännöllisen filosofiamme, moraalifilosofiamme, vaikea ja syvällinen tehtävä: löytää itsemme, rakentaa identiteetti, pysyä siinä kiinni. Identiteetti on löydettävissä valmiina, sillä se on meille langetettu osa. Syy miksi se on vankila: Se toimii lakina, säädöksenä, joka estää keksimästä ja vapauttamasta sitä mikä siihen ei sovi – vaikka se sopimaton, määritelmää pakeneva, voisi olla vitaalista.

Pako on tärkeä sana. On unohdettava ennakkoluulonsa. Pako ei ole pelkuruutta. Pako on liike, joka mahdollistaa enemmän, muuta, toisen maiseman. Se mikä meissä on villiä, kesyttämätöntä, ei ole ideaali, jotain sellaista kuin Rousseau´n ja kumppaneiden bon savage, jalo villi. Se ei ole substanssi; se on aspekti, toimintaa ja se manifestoituu paon kautta, löytyy siinä – se tapahtuu...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vivahteet

(Roland Barthes)

Kaikki merkittävät opettajani, filosofien teokset ja runous ovat opettaneet minulle ennen kaikkea vivahteiden tajua. Mitä ovat vivahteet? Miksi ne ovat tärkeitä?

Vivahde-ero on aste-ero. Vivahde-eron näkemisen opettavaisuus on siinä, ettei tarvitse perustaa minkäänlaista uskoa vastakkaisuuksiin, ehdottomiin ja pysyviin vastakohtiin. Vivahteiden taju on siis tie ulos dualismista.

Länsimainen ihminen ei ole uskonut vain hyvän ja pahan tai maskuliinisen ja feminiinisen vastakkaisuuteen; itse logiikka on kaksiarvoista. Kaksiarvologiikka merkitsee sitä, että lause on joko tosi tai epätosi; se ei voi samanaikaisesti molempia. Sama pätee olemiseen. Aristoteles hylkäsi Herakleitoksen, joka uskoi vain tulemiseen. Aristoteleen logiikka sanoo: joku joko on tai ei ole. Eikö tätä niin pätevää logiikkaa voi kyseenalaistaa? Varmasti voi hienostikin. Ei ole olemassa vain joko tosi tai epätosi, on myös olemassa sana ehkä. Kunnianosoitukseksi eräälle filosofiakahvilaan osallistuvalle totean myös: On sana joskus.

Minun huomautukseni ei ole se, että voitaisiin luoda parempi logiikka. Sanon vain: Kaksiarvologiikan jättää näkymättömiin vivahteet samalla tavalla kuin usko dualismiinkin.

Roland Barthes ei vain rakastanut vivahteita. Hän halusi tehdä niistä etiikan, elämäntavan. Barthes oli Collège de Francen professori ja hänen vuonna 1978 pitämänsä kurssi käsitteli tätä aihetta. Barthes sanoi, että hän pyrkii kurssin valmistelussa etsimään opasta elämään, eettistä projektia. ”Haluan elää vivahteen  mukaan (vivre selon la nuance)”

Ei siis luonnonmukaisesti tai seuraten kategorista imperatiivia – vivahteen, nyanssin mukaan. Tämä on varsin mielenkiintoinen eettinen ohjelma. Siinä on taustalla ajatus, että usko ehdottomuuksiin ja ajatuksen mustavalkoisuus johtaa väkivaltaisuuteen. Barthes halusi väkivallattomuutta ja hänen etiikkansa oli fasismin vastaisuutta.

Vivahteiden tajua olen oppinut eri tavoin. Jos käsissämme on esimerkiksi jokin filosofinen teksti, mahdollisesti klassikko, sen lukeminen on erilaisten historiallisten kerrostuminen kautta tapahtuvaa. Erilaiset tulkinnat ja luokitukset peittävät sen alleen. On olemassa myös teksteihin liittyvä politiikka; on kanonisoidut tulkinnat, on vartijat, jotka pitävät huolta siitä, että tekstin ”oppi” sisäistetään oikein (Marxin tai Freudin lukeminen voisivat olla hyvä esimerkki). Jotkut onnistuvat silti pääsemään näiden kerrostumien läpi, tuomaan tulkintaan raikkautta, ilmaa. Silloin voimme yllättyä, huomata ettei Marx ole marxilainen ja nähdä vivahteita.

Toinen tapa oppia on mennä panoraamasta lähikuvaan, yksityiskohtiin. Panoraama, yleisnäkymä korkealta paikalta, tekee meistä abstraktisia. Näin meille yleensä opetetaan, annetaan yleiskuvaa Ranskan vallankumouksesta tai jostain muusta tapahtumasta. Yksityiskohdat antaisivat vähemmän mustavalkoisen, vivahteikkaamman kuvan.

Esimerkki paikasta, jossa tarvitsisimme vivahteiden tajua, on tässä ja nyt, jokapäiväisessä elämässä, ihmisten keskellä. Jos ja kun näemme mustavalkoisesti, ilman tajua sävyistä, meidän on vaikeampi oppia, sillä silloin me joko hyökkäämme tai pakenemme, torjumme tai hyväksymme.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kontrafaktuaali ja totuus

(Jules Joseph Lefebvre Totuus 1870)

Kontrafaktuaali on erityisenlainen ehdollinen väite. Miksi väite on vastafaktuaalinen? Koska väitteen ensimmäinen osa on tosiasioiden vastainen. Esimerkki voisi olla tällainen: ”Jos Edison ei olisi patentoinut lamppua, joku muu olisi sen tehnyt.” (Lause on muotoiltava näin, koska hän ei keksinyt sitä, ainoastaan kehitti ideaa ja patentoi sen, ja kontrafaktuaalin ensimmäisen osan pitää olla tosiasioiden vastainen.) 

Ihmiset käyttävät koko ajan kontrafaktuaaleja ja tosiasioiden vastaista ajattelua. Se on melkein aina mukana uudenlaisten kuvakulmien keksinnässä ja luovassa ajattelussa. Tottakai se voi johtaa myös harhaan ja tyhmyyteen. Minua ei kuitenkaan kiinnosta nyt luovuus tai tyhmyys, vaan kysymys kontrafaktuaalin ja totuuden suhteesta.

Filosofiassa on vuosisatojen ajan tutkittu totuutta lauseen ominaisuutena. Tästä ”paradigmasta” on seurannut monia asioita. Esimerkiksi se, että totuudesta puhuttaessa ja sitä ajatellessa on kehitelty niin sanottuja totuusteorioita: korrespondenssi- eli vastaavuusteoria, koherenssi- eli yhteensopivuusteoria, pragmatistiset teoriat jne.

Yleinen, erittäin vaikuttava teoria, joka vaikuttaa hiljaisesti tieteiden sisällä olevassa totuuskäsityksessä ja ”realistisessa” maailmankuvassa on korrespondenssiteoria. Korrespondenssiteorian mukaan väite on tosi, jos sitä vastaava tosiasia on olemassa. Aristoteleen muotoilu oli tämäntapainen: ”Väite on tosi, kun se vastaa todellisuutta.”

Tämä on totuuskäsitys, joka vastaa parhaiten arkipäiväistä totuuskäsitystä; ihmiset hyväksyvät sen välittömästi (intuitiivisesti niin kuin filosofit sanoisivat). Käsitystä on arvosteltu monella tavalla, monella tavalla se on kyseenalaistettu. En tartu nyt näihin vasta-argumentteihin, vaan asetan nenäkkäin kontrafaktuaalin ja totuuden.

Joskus spekulointi ja jossittelu voi olla tyhmää, mutta jonkun yksittäisen kontrafaktuaalin sisältö voi samalla tavalla kuin korrespondenssiteoria tuntua intuitiivisesti todelta. Esimerkkilauseemme (Jos Edison ei olisi patentoinut lamppua, joku muu olisi sen tehnyt) vaikuttaa todelta. Ajattelemme – oman kokemuksemme valossa – että todennäköisesti joku olisi sen ajan myötä tehnyt. Kontrafaktuaali ei kuitenkaan voi olla tosi korrespondenssiteorian mukaan, koska siinä väittämän ensimmäinen osa on tosiasioiden vastainen. Kontrafaktuaali on teorian näkökulmasta mieletön, vaikka onkin niin yleisesti harrastettu.

Meillä voisi siis olla kuviteltu – ja todennäköinen – henkilö, joka uskoisi korrespondenssiateorian olevan pätevä ja samalla uskoisi, että jokin kontrafaktuaali on totta. Kuviteltu henkilö olisi siis ristiriitaisessa tilanteessa ja hän olisi ristiriidassa itsensä kanssa. Itse asiassa tällaisiä henkilöitä faktisesti on olemassa. Monet meistä ovat tällaisia henkilöitä. Eikä se edes häiritse; ihmiset eivät huomaa ristiriitaa (koska aika monet eivät ole filosofeja ja filosofit taas eivät jaksa tai ehdi kaikkea tarkistaa).

Tiedän, että todelta tuntuva kontrafaktuaali on heikko pohja korrespondenssiteorian kumoamiseen, mutta tämä ristiriita voisi olla lähtökohta kahdelle askeleelle:

1.askel: Todelta tuntuva kontrafaktuaali voisi auttaa asettamaan korrespondenssiteorian lainausmerkkeihin ongelmallistammalla ”faktan” aseman.

2.askel: Se voisi olla lähtökohta pohtimaan totuuden käsitettä laajemmin, toisesta kulmasta, koska se pakottaisi ajattelemaan ja tutkimaan, millaisesta totuudesta kontrafaktuaalin totuudessa olisi kyse – jos sanasta ”totuus” voisi pitää kiinni.

Tiedän, että on monia filosofeja, jotka pitävät totuutta huonona – turhana tai vaikeana tai jopa tyhmänä – käsitteenä. Filosofia on silti – historiallisesti, faktisesti – ollut pelautumista totuuden kanssa. Tämä kevyt ja hiukan kevytmielinenkin huomautukseni kontrafaktuaalista ja totuudesta täytyy asettaa tähän kontekstiin: Emme ehkä etsi totuutta, vaan totuuden uutta hahmoa. Siis lopuksi yksi kontrafaktuaali, jonka totuudellisuutta en arvioi: Jos joku olisi keksinyt totuuden uuden hahmon, hän olisi löytänyt totuuden.

Vicente Núñez - Ipagron filosofi

(Vicente Núñez)

Vicente Núñez oli runoilija, joka pysytteli Aguilar de la Fronterassa, Córdobassa. Hän teki pienestä paikasta oman kosmoksensa, jota nimitti joskus paikan kreikkalaisen nimen (Ipagro) tai arabinimen (Poley) mukaan. 

Núñez piti eräänlaista filosofiakahvilaa El Tula –baarissa, kahdeksankulmaisen aukion reunalla. Runojen lisäksi hän kirjoitti aforistisia katkelmia, joita hän nimitti sofismeiksi.

Oliko hän filosofi vai Ipagron kuningas? Hän ei ollut filosofi siinä mielessä, että hän torjui kaiken akateemisuuden ja systemaattisuuden, mutta hän oli klassinen filosofi, sillä hän teki elämästään esitystä, joka oli koko maailmalle heitetty kysymys.

Mikä sitten oli Núñezin filosofia, jos sellaisesta voi puhua? Yksi lähtökohta vastausyritykselle voisi olla tämä sofismi: “El ser no es sustancia, sino una relación.” Käännän tämä teknisesti, koska teksti vaatii lähempää tarkastelua ja käytetyt sanat ovat kiinteässä yhteydessä filosofian historian keskeisimpiin termeihin. Käännökseni on seuraavanlainen: ”Olento ei ole substanssi, vaan suhde.”

Ensinnäkin sana ”substanssi”. Se on yleinen, mutta vaikea tekninen termi filosofiassa. Tieteellisessä sanastossa tai yleiskielessä se merkitsee ainetta tai ainesta, mutta filosofiassa pikemminkin itsenäistä oliota, olion olemusta; substantiaalinen on joku jolla on oma olemus. Aristoteles määrittelee substanssin (ousia) toisaalta materiaaliseksi substanssiksi, siis aineeksi ja toisaalta Metafysiikassa myös olennon tavaksi olla maailmassa; se merkitsee, että olento on subjekti, jota ei määrittele mikään muu. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Aristoteleelle olento on substanssi.

Núñezin sofismi on siis kategorisesti antiaristoteelinen väite. Hän sanoo: Olento ei ole substanssi; olento ei ole subjekti, jotakin erillistä ja määriteltävissä erillään muista olennoista.

Olento on suhde. Jos kaksi olentoa kohtaavat, tärkeää ei ole näiden olentojen olemus, niiden kristallisoitunut olemus – joka on vain fiktio. Tärkeää on näiden olentojen positio, tila ja asema suhteessa toiseen. Kohtaamisen luonteen määrittelee se mikä on olentojen välissä. Oleminen on suhteellista (relationaalista, ei relatiivista). Se ei siis ole substantiaalista.

Minua kiinnostavat erityisesti Núñezin sofismin seuraukset, toisin sanoen ontologisen väitteen käytännölliset vaikutukset ja käytännölliset päätelmät, jotka joudumme siitä tekemään. Kun kohtaamme jonkun olennon, kysymyksemme ei pitäisi olla: ”Mikä tuo on?” Taktisesti ja myös eettisesti merkittävämpää on kysyä: ”Missä tuo on? Missä olen minä?”

Voi kysyä myös, voiko kysyjä sanoa ”minä”? Kyllä, mutta ”minä” on suhde – suhde toiseen, toisen suhde ”minään” ja ”minän” suhde omaan itseensä. Ei pitäisi puhua identiteetistä, ainakaan mistään pysyvästä. Tämä onkin yksi ulottuvuus, jonka Núnez ilmiselvästi oivalsi ja vei äärimmäisyyksiin. Hänen filosofiansa oli ei-identiteetin filosofiaa. Identiteetti, joka saattoi olla myös ulkopuoleen olevassa suhteessa määräytynyt, oli vaara. ”Peileissä ei ole kasvoja, vaan uhkauksia”, hän kirjoitti.

Identiteetti merkitsee lukkiutumista: ihminen lukitsee itsensä johonkin luokitukseen. Samalla itse oleminen tai olemisen tapa tehdään joksikin luokiteltavissaolevaksi. Myös identiteetti on suhde: toiseen ja itseen. Se on sellainen suhde, missä menettää itsenäisyytensä, koska kategoriat ja luokiteltavissaoleminen ovat toisten lakia ja järjestystä. Samastumista, yhdenmukaisuutta, identiteettiä paetaan. ”Pakene sitä mikä sinua muistuttaa”, Ipagron kuningas sanoi ja joi lasistaan Montilla-Morilesin finoa.

Siunata ja kiittää

(Sils Maria, joka inspiroi Nietzscheä luomaan Zarathustran)

Miten on mahdollista, että Nietzsche puhui siunaamisesta? Eikö hän jos joku osannut ravistaa harteiltaan perimiään papillisia ilmauksia? On tunnettua, että Näin puhui Zarathustra, omituinen proosarunoelma, jäljittelee raamatullista kieltä. Vaikka kirjan sävy on leikillinen ja pilkallinenkin, kirja ei nähdäkseni parodioi Raamattua, vaan käyttää sen kieltä myöntäen sen voiman.

Moraalin katoaminen, ihmisen väsyminen elämään, nihilismi, teki välttämättömäksi uuden rakkauden, rakkauden elämään, jonka nimi on affirmaatio, myöntäminen. Zarathustra oli Nietzscelle ennen kaikkea joku joka sanoo: ”Kyllä.”

Nietzsche käyttää tästä rakkaudesta raamatulliselta kuulostavaa sanaa: siunaaminen. Hän käytti sanaa toista uskontojen sanaa vastaan: “On lakattava olemasta olentoja jotka rukoilevat ja muututtava lopultakin olennoiksi jotka siunaavat.”

Mitä on siunaaminen? Espankielinen käännös saattaa auttaa tuomaan esiin jotain. Siunaamisesta käytetään sanaa bendecir. Se tulee latinan sanasta benedicere,  joka merkitsee kirjaimellisesti “hyvän sanomista”. Latinan sana on suora käännös kreikan sanoista eulogein ja eulogia.  Aristoteleellä eulogia on “hyvän sanomisen taitoa”, taitoa sanoa hyvin se mitä pitää sanoa.

Tietenkin sana ”siunaaminen” löytyy myös Vanhasta Testamentista. Latinankielisissä käännöksissä käytettiin sanaa benedicere sanasta, jolla oli varsin erilainen merkitys; barak merkitsee pikemminkin polvistumista. Barak on kuitenkin läheisessä suhteessa toiseen sanaan: berakah merkitsee siunausta tai lahjaa. Miksi Vanhan Testamentin henkilöt polvistuvat? He polvistuvat kiittääkseen ja he kiittävät siunauksesta, lahjasta.

Kun rakastamaan oppiminen on Nietzschelle oppimista siunaamaan, se merkitsee sitä, että ”puhuu hyvää”, ei halveksi, ei halvenna elämää, vaan kiittää elämää. Zarathustra kiittää lahjasta antaen, tahtoen antaa iloa. Rakastaa, sanoa Kyllä: siunata ja kiittää.

(Mitään muuta en osaa sanoa nyt rakkaudesta... Heti kun keksin jotain, ilmoitan.)

Ystävyyden luonteesta, merkityksestä ja arvosta

Ystävyys on suhde, ihmisten välinen yhteys, joka on säilyttänyt avoimuutta, monimuotoisuutta, määrittelemättömyyttä. Ystävyydessä on jotain ei koodattua, etukäteen sovittua. Sanoisin, että ystävyydessä on muodottomuutta.

Tämä johtuu todennäköisesti siitä, ettei sillä ole enää samanlaista merkitystä ja arvoa kuin antiikin maailmassa tai vielä renessanssin aikana. Perhe ja parisuhde ovat olleet suuremman huolen ja mielenkiinnon kohteena. Huomioimaton, siksi muodoton ystävyys sisältää mahdollisuuden. Muodottomuutensa ja säännöttömyytensä ansiosta on mahdotonta määritellä mitä se on ja on siksi hyödytöntä etsiä ystävyyden olemusta. Sitä voi pitää ei-annettuna ja pysymättömänä. Voimme kysyä, mitä ystävyys voisi olla? Meidän ei tarvitse enää ajatella niin kuin Aristoteles, puhua täydellisestä ystävyydestä, rakkaudesta ja kunnioituksesta kahden viisaan välillä.

Ystävyys ei ole triviaalia, pelkästään yksityistä; se on laajemman piirin luomista, menemistä ulos, irtaantumista pelkistä perheen ja klaanin siteistä. Sellaisena sitä pohdittiin, arvioitiin ja arvostettiin Kreikassa. Kreikkalaiset suhtautuivat varsin torjuvasti Kreikan ulkopuolelta tuleviin asioihin, siihen mikä on barbaarista, vierasta. Mutta ystävyys toimi eräänlaisena henkireikänä, tienä ulos klaanista.  

Ystävyys on monimuotoinen, mutta myös muodoton siinä mielessä, että muoto, jonka suhde saa, ei ole kivettynyt ja jäykistynyt. Dialogin edetessä voi suhde muuttua, saada erilaisen suunnan.

Muodottomuus on sana, jolla on varmaankin lähinnä kielteisiä konnotaatioita. Käytän sitä silti ilmaistakseni jotain myönteistä. Ystävyydessä on muodottomuutta, ja muodottomuus pelastaa meidät: kaikki ei ole rutiinia, rituaalia ja kaavaa. Ystävyys on muodotonta, koska uusi, liian uusi, näyttää muodottomalta.

Nykyaikaisen ystävyyden muodottomuus, sen epämääräisyys, eräänlainen arvottomuus ja toisaalta siihen kohdistuvat uudet odotukset, ystävyyden uusi etsiminen tekevät tarpeelliseksi aiheen ajattelemisen, jopa kysymyksen todellisesta ystävyydestä.

Jotkut ystäväni ovat olleet vaativia. He ovat vaatineet minua tekemään sitä mitä haluan, käyttämään vapauttani. Nämä vaativat ystäväni ovat panneet minut ajattelemaan sitä, miten ystävyyteen kuuluu parhaimmillaan sekä kannustaminen että haastaminen. Ystävät eivät aina ole vain miellyttävää seuraa. He tekevät minusta paremman ihmisen, panevat minut työskentelemään itseni kanssa.

Ystävyydellä on muodottoman muotonsa, säännöttömyytensä, vapaan luonteensa ja haastavuutensa takia omat rajansa ylittävä vaikutus. Ystävyys heijastaa voimansa suhteen ulkopuolelle. Jos harjoittaa kannustamista ja haastamista ystävyyssuhteessa ja antaa haastaa itsensä, tämä vaikuttaa kaikissa tekemisissä ja tilanteissa. Ihminen on valmistautuneempi.

Minun ei tarvitse tietää, mitä ystävyys on, mikä sen paras määritelmä olisi. Enemmän haluan selvittää, miten olisin ystävyyden arvoinen. Kysymykseni on tämä: Mitä minun pitää tehdä ollakseni ystävyyden arvoinen? Eli mitä minun pitää tehdä ollakseni vapaa ja kunnioittaakseni toisen vapautta?