Merkintöjä todellisuudesta

William Hogarth: Moll dying of syphilis

Filosofiakahvila tiistaisin Casa Mavi, Av.Los Boliches 108 klo 12.15, keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 14.15

Älkäämme eristäkö sanaa ”todellisuus”, vaan katsokaamme sitä ympäristössä, jossa se liikkuu. Ymmärrämme kyllä, että todellisuus on kaikkea mitä on tai on ollut, mutta se ei näyttäydy vain asioina ja niiden tilana, jos lakkaamme lentelemästä sanan yläpuolella ja menemme sisään ympäristöön –maisemiin, puheisiin. Yksinkertainen esimerkki voisi olla filosofis-ekonomistinen puheympäristö. Joku sanoo ja on todella sanonut: ”Markkinat ovat todellisuus.” Tässä maisemassa todellisuus on muutakin kuin asioiden tila, kaikki mitä on tai on ollut; se on testi, koe. Päätökset, ideat, tuotteet ja ihmiset joutuvat markkinoiden, todellisuuden, testattavaksi.

Tällaisessa ympäristössä, puhemaisemassa, sana ”todellisuus” ei vain sano: ”Tällaista on.” Se operoi toisella tavalla. Se mikä ei läpäise testiä, ei tarkalleen ottaen tule luokitelluksi olemassaolemattomaksi, mutta sen merkitys on vähäisempi; se ei lakkaa vaikuttamasta meihin, mutta se ei vaikuta ajatuksissa, päätöksissä. Kun markkinat ovat todellisuus ja ne muodostavat testin, syntyy skeema, kaava, joka määrittelee eron tärkeän ja vähemmän tärkeän välillä.

Tällä todellisuudella – sanaan kytkeytyvällä skeemalla - on omat vartijansa, omat mestarinsa. Epäilemättä tarpeellinen yritys rikkoa skeema, pyrkimys tuoda esiin toisia kysymyksiä ja ongelmia (esim. ilmastonmuutos), kohtaa tämän todellisuuden lukijoiden, sen mestareiden, vastustuksen. He sanovat: ”Voihan se olla ikävää, mutta todellisuus nyt vaan on tällainen.”

Kun luemme 1700-luvun poliittisten ajattelijoiden (ja ekonomien) kirjoituksia, sana ”todellisuus” tahtoo sanoa jotain: ei ole vain tosiasioita, vaan myös mahdollisia asioita ja tapahtumia. Tässä ympäristössä todellisuus näyttäytyy jonakin, joka pitää ottaa huomioon -  mutta ei vain asioiden tila tai se mitä on, vaan myös se mikä voisi olla. Näin kehittyi pyrkimys ennakoida viljakadon tai kulkutaudin mahdollisuus. Todellisuus oli jotain, joka ohjasi erilaisia laskelmia ja turvallisuustoimia.

Jotkut ovat huomanneet, että sanoilla voi tehdä todelliseksi: sodan julistaminen käynnistää sen. Käytännön politiikassa ja retoriikan harjoittamisessa tätä tehdään paljon ja tekemisen mahdollisuudet eivät rajoitu julistuksiin. Aina ei ole kyse siitä, että tehdään todelliseksi, mutta puhe muuttaa todellisuutta, vaikuttaa siihen. Jos kysymme ihmisiltä, valitsevatko he vihreän vain punaisen, he ajattelevat näitä värejä, eivät muita. Kun he ajattelevat näitä kahta väriä, näitä vaihtoehtoja, sitä voidaan käyttää  sekä todellisuudesta muodostetun kuvan manipuloimiseen että päätöksen ohjailuun.

Markkinat ovat todellisuus, pakollinen testi. Todellisuus on jotain, joka pitää ottaa huomioon laskelmissa, turvallisuuden suunnittelussa. Nämä ovat kaksi esimerkkiä siitä, miten todellisuuden käsite toimii puheissa ja ajattelussa. Todellisuus ei ole vain tutkimuksen kohde. Se on paljon hedelmällisempi silloin kun se on  määräys. Lisäksi edessämme on retoriikka (tai poliittinen puhe), joka vääristää, jotta todellisuus ei näyttäytyisi koko rikkaudessaan tai jotta se värittyisi tietyllä tavalla, jäsentyisi tietynlaiseksi ihmisten mielessä.

Todellisuus – se mikä on – ei saa olla sellaisenaan: sitä tutkitaan, sitä muokataan, siihen liitetään metafyysisiä oletuksia, siitä puhutaan välttämättömyytenä. Olen sanonut jo kaiken olennaisen vuonna 2012: ”... meitä voisi auttaa Aristoteleeltä peräisin olevan kontingenssin käsite. Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Käsitettä on käytetty monin tavoin, myös tekemään ero Jumalan todellisuuden ja ihmisen todellisuuden välillä niin kuin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Minua se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa. Välttämättömyys ei ole yksinkertaisesti käsite, jonka avulla maailma tulkitaan tietynlaiseksi. Meille sanotaan, että asiat ovat välttämättömiä, jotta olisimme tietyllä tavalla. Se ei ole vain jokin neutraali modaliteetti, vaan väline, jonka avulla vaikutetaan siihen, millainen on meidän modaliteettimme.”’

Kun ajattelu tarttuu todellisuuteen, se ei vain yritä tietää tai ymmärtää; se pyrkii muuttamaan todellisuutta. Jos kiinnitämme huomiota ajattelun tapaan problematisoida jokin asia maailmassa, se ei tarkoita, että väittäisimme asian olevan jotain epätodellista. Kulkutaudit ovat joskus hyvin todellisia, mutta niiden paikka ja asema ajattelussa muuttavat jotain.

Vaikka ekonominen rationaalisuus ja politiikka tähtäväävät muutokseen, molemmissa puhemaisemissa sana todellisuus saa kohtalokkaan sivumaun; sana sanoo monta kertaa, ettei ole mahdollista. Sana todellisuus kärsii arvonalennuksesta ja menettää sisältöään.

Jos ja kun sana todellisuus huonontuu, kohtaamme petoksen ongelman. Se ei ole vain tiedollinen, vaan myös poliittinen ja eettinen ongelma. Se on meidän ongelmamme nyt, tänään.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nominalismin hyödyllisyydestä

(Wilhelm Occamilainen)

Tämä on johdantoa kaikkiin syksyn teemoihin, joita ovat muun muassa Mikä on tapahtuma?/ Sanat, asiat, käsitteet...

1.Nominalismista ja universaaleista

Miten nominalismi voisi olla hyödyllistä? Kysyn tätä strategisista syistä; olisi kai liioiteltua puhua metodisesta pohdinnasta.

Nominalismin perusidea on, että kaikki mikä on olemassa on partikulaarista. Tämä merkitsee, että kielletään universaalit. Nominalismin perustaja oli kai Roscellinus, ranskalainen teologi ja filosofi (1050-1122). Kuuluisimman keskiaikaisen muotoilun teki kuitenkin englantilainen fransiskaanimunkki ja filosofi Wilhelm Occamilainen (1285-1349). Hänelle oli olemassa vain yksilöitä, ei universaaleja tai olemuksia; universaalit ovat vain abstraktioita, jotka eivät ole olemassa mielen ulkopuolella (viimeinen muotoilu on syynä siihen, että hänen katsotaan olevan ns.konseptualisti).

Universaaleilla viitataan yhtenäisiin piirteisiin, jotka ovat tyypillisiä partikulaareille eli yksilöolioille; ne ovat entiteettejä, olentoja, tosin abstrakteja. Universalisti uskoo, että nämä entiteetit ovat jollakin tavalla olemassa (heillä on sitten vaihtelevia käsityksiä, missä ne ovat). Toisin sanoen universaali on jotakin, joka postuloidaan, oletetaan. Se ei ole nähdäkseni samanlaista postulointia kuin esimerkiksi fysiikassa, jos ja kun postuloidaan jotakin, josta ei ole havaintoja (musta aukko tai pimeä energia).

Universaalien ongelma on sekä tieto-opillinen että ontologinen (oppi olevaisesta). Jos näemme kasvin, luokittelemme sen tiettyjen tyypillisten ominaisuuksien avulla puuksi. Tässä vaiheessa sekä intuitio että kokemus tukevat universalismia (tai käsiterealismia); näinhän me toimimme, osaamme esimerkiksi luokitella. Universaalien ongelma on kuitenkin erityisesti se, mikä tekee joistakin yksittäisistä olennoista, esimerkiksi ruohosta ja sammakosta vihreitä. Käsiterealismin mukaan jossain on olemassa vihreys. Tämä saattaa jo tehdä vähän selvemmäksi, miksi on nominalisteja; he ajattelevat, että voimme selvitä ilman tällaisia kissuuksia ja vihreyksiä tai ilman Platonin ideoiden maailmaa.

Nominalismi on historiallisesti mielenkiintoinen suuntaus, sillä se oli yksi ensimmäisiä antiplatonistisia ajattelutapoja (versus Platonin Idea) ja epäilemättä myös yritystä ulos Aristoteleen opeista (versus Aristoteleen Muoto). On monenlaisia versioita nominalismista; on myös nominalismia, joka ei ahkerasti osallistu keskusteluun, pitää vain yksinkertaisesti lähtökohtana, että puhe universaaleista tai niiden käyttö ei ole tarpeellista.

2.Strateginen nominalismi ja tapahtuma

Lähtökohtainen kysymykseni on tämä: Miten nominalismi voisi olla hyödyllistä? Kun ottaa lähtökohdaksi tietynlaisen nominalismin, pyrkii näkemään partikulaarisen ja singulaarisen, ei ole pakotettu etsimään yleismaailmallista, olemaan huolissaan universaalista tai universaaleista. Huolettomuuden lisäksi saavutetaan se, että päästään eroon olemuksista, ajattomista ja pysyvistä olemuksista. Kun ajatellaan ja etsitään olemusta, etsitään ja halutaan jotain ajatonta, nähdään jokin ajattomana. Silloin kadotamme tapahtuman.

Tapahtuman saaminen esiin edellyttää lähtökohtaisesti universaalien hylkäämistä, sillä tapahtuma on singulaarinen ja se ei näy, tule esiin, jos ajatuksiamme ja katsettamme ohjaavat universaalit tai yleiset ideat, sellaiset kuin Ihmisluonto, Historia, Edistys. Tapahtuman esiinsaamisen vaikutus on, että se minkä olemme tottuneet ajattelemaan pysyvänä ja välttämättömänä, ei enää näyttäydy sellaisena. Kyse ei ole siitä, että jokin systeemi määrittäisi, rajoittaisi meidät. Systeemi tai ajatustottumus voi kuitenkin olla esteenä edessämme, vaikkei se olisikaan ehdoton, ylittämätön raja, ikuinen muuri. Siihen mikä on esteenä edessä on tartuttava.

Nominalismia, joka pyrkii tuomaan esiin tapahtuman singulaarisuuden, nimitän strategiseksi nominalismiksi. On oikeastaan sama mistä kehitämme yleisiä, liian yleisiä ideoita – ihmisestä, sodasta, työstä – seuraus on aina sama: jokin jää ajattelematta, hyväksymme idean valmiina. Työ, esimerkiksi, on ollut erilaista eri aikoina. Ei vain materiaalisessa mielessä, ei vain siksi, että se on nähty eri tavalla. Kun työ on erilaisten käytäntöjen, rituaalien, rationalisoinnin kohteena, nämä käytännöt muokkaavat työtä; se ei olemassa ”luonnollisena objektina”, aina samana.

Seksuaalisuus voisi olla hyvä esimerkki. Nominalisti sanoisi, päinvastoin kuin (joku) fysiologi, että seksuaalisuus ei ole mitään luonnollista, sitä ei edes ole olemassa: se on nimi jollekin, moderni nimi. Kun sille on annettu tämä nimi, se on osa käytäntöä, joka konstruoi kohteensa. Olisi mieletöntä puhua seksuaalisuudesta keskiajalla, koska keskiaikaisella ihmisellä (aika universalistinen ilmaisu) ei ollut kokemusta seksuaalisuudesta. Mutta keskiaikainenkin ihminen rakasteli, aivan ilmeisesti (vaikka sana rakastella saattaa myös olla anakronismi).  

Nominalismi on siis (monesti) konstruktivismia: kun jokin tulee tutkinnan aiheeksi, se rakentuu tässä prosessissa. Tämä on joidenkin arvioiden mukaan syy siihen, miksi luonnontieteilijät ja humanistit (historioitsijat, antropologit etc.) eivät ymmärrä toisiaan. Biologi, joka tutkii bakteereja, ei konstruoi tutkimuksen kohdetta, se on ”natural kind”, luonnollinen luokka.

Todettakoon silti, että monesti biologi voi käyttää kategorioita, jotka aina ovat ihmisen tehtailemia, siis kontingentteja. Monet biologit kiistelevätkin joistakin tutkimuksen kohteista, esimerkiksi lajeista: toisten mielestä ne eivät ole luonnollisia luokkia.

3.Mielivaltaisuuden näyttäminen

Strategisen nominalismin tavoite on näyttää, että rituaalimme ovat mielivaltaisia. Ne eivät ole despoottisia, vaan arbitraarisia. Ollessaan arbitraarisia ja samalla velvollisuuksia, ehtoja, esteitä edessämme, ne saattavat muodostua osaksi meihin kohdistettua despotismia.

Käytäntömme tai rituaalimme ovat mielivaltaisia siinä mielessä, että ne ovat kontingentteja. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin (http://koetinkivet.blogspot.com.es/2012/11/sattuma.html ): 

Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Käsitettä on käytetty monin tavoin, myös tekemään ero Jumalan todellisuuden ja ihmisen todellisuuden välillä niin kuin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Minua se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa (….)Esimerkiksi sanotaan, että miesten ja naisten väliset suhteet ovat välttämättä tietynlaisia tai on välttämätöntä löytää selitys kärsimykseen: syyllinen on vihollinen, syyllinen olet sinä itse. Tarkempi tarkastelu paljastaa, että keskinäiset suhteet, suhde itseen, pysyvät kaavat, ovat historiallisia keitoksia: muuttuneita ja yhä muuttuvia asioita. Olisi voinut olla toisin. Voisimme siis tajuta olevamme kontingentteja ja sitä kautta nähdä mahdollisuutemme muuttua.

Kun näemme, miten käytännöt ja rituaalit ovat kehittyneet tai miten ne on tehty, voimme ehkä keksiä, miten se tehdään tekemättömäksi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sattuma

Oppia, jonka mukaan kaikki tapahtuminen on järkähtämättömien lakien mukaista, nimitetään determinismiksi. Sekä luonnontieteellisessä ajattelussa että ontologisessa filosofiassa puhutaan sattumasta, kun jokin prosessi on ei-deterministinen, ei ennalta määräytynyt. Sattuman käsite tuli luonnontieteelliseen ajatteluun ennen kaikkea kvanttimekaniikan myötä.

Jo ennen kuin käsite tuli luonnontieteelliseen ajatteluun, filosofit pohtivat sattuman ja välttämättömyyden suhdetta. Monet ovat ajatelleet, että jos kaikki on välttämätöntä, ei ole vapautta. Silti ollaan haluttu nähdä paljon välttämättömyyttä; ei olla haluttu ajatella minkään olevan sattumaa. Väitetään Einsteinin sanoneen: ”Jumala ei heitä noppaa.” Filosofien haluttomuus oli tartutettu.

Miten sattuma sai niin paljon vihollisia? Mistä kumpuaa halumme postuloida, olettaa, syitä? Monta kertaa sattumaa vastaan puhutaan myös siksi, että se sotii tarkoituksen ideaa vastaan. Kysymys tarkoituksesta liittyy monien havaintojen mukaan kärsimyksen ongelmaan. Mieletön kärsimys on sietämätöntä. Siksi etsimme sille syytä ja tarkoitusta. Niin kuin Nietzsche tiesi, jotkut – filosofit, papit, gurut – investoivat tähän ja keksivät tarkoituksen. Joku sanoo: ”Kärsin, sen täytyy olla jonkun syytä.” Nietzsche, papin poika, totesi, että tulee pappi, joka sanoo: ”Syy on sinun.”

On niitäkin, jotka sanovat, että tieteellisessä ajattelussa hahmotetun sattuman takana on todellisuudessa Jumalan tietoisuus tai jokin muu, salattu, syy tai tarkoitus. Puuttumatta kysymykseen Jumalan olemassaolosta totean, että tässä tehdään mitä filosofit ovat aina tehneet ja minkä he ovat parhaiten osanneet: he olettavat. Näin siitä huolimatta, että filosofian yksi tehtävä on aina ollut oletusten kyseenalaistaminen ja yritys elää ilman oletuksia.

Sanon postulointia, olettamista, spekuloinniksi. Se on sitä kahdessa mielessä. Spekulointi on ajattelua, jossa lasketaan ja laskelmoidaan. Se on merkinnyt filosofiassa myös ajattelua, jossa olettamuksia ei kokeellisesti todisteta. Kieltäydyn spekuloimasta, olemasta filosofi. Tämä ei ole vaatimattomuuden ele, vaan poliittinen teko. Filosofit ovat aina postuloimassa. Sana tulee sanasta postulare, vaatia. Asioiden ja ilmiöiden taakse oletetaan erilaisia asioita; vaaditaan, että ne ovat siellä. (Humoristisesti voisi asian ilmaista näin... Oletetaan, että Jumala on olemassa. Vaan mitä Jumala sanoisi meistä, jotka vaadimme hänen olevan siellä?)

Aiheemme on sattuma. Kysymys ei ole silti, ainakaan yksinkertaisesti, onko sattumaa ja mikä on sattuman, välttämättömyyden ja tarkoituksen suhde. Me voimme palata aistimaailman yläpuolelta, ylimaallisesta. Tässä meitä voisi auttaa Aristoteleeltä peräisin olevan kontingenssin käsite.

Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Käsitettä on käytetty monin tavoin, myös tekemään ero Jumalan todellisuuden ja ihmisen todellisuuden välillä niin kuin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Minua se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa.

Välttämättömyys ei ole yksinkertaisesti käsite, jonka avulla maailma tulkitaan tietynlaiseksi. Meille sanotaan, että asiat ovat välttämättömiä, jotta olisimme tietyllä tavalla. Se ei ole vain jokin neutraali modaliteetti, vaan väline, jonka avulla vaikutetaan siihen, millainen on meidän modaliteettimme.

Esimerkiksi sanotaan, että miesten ja naisten väliset suhteet ovat välttämättä tietynlaisia tai on välttämätöntä löytää selitys kärsimykseen: syyllinen on vihollinen, syyllinen olet sinä itse. Tarkempi tarkastelu paljastaa, että keskinäiset suhteet, suhde itseen, pysyvät kaavat, ovat historiallisia keitoksia: muuttuneita ja yhä muuttuvia asioita. Olisi voinut olla toisin. Voisimme siis tajuta olevamme kontingentteja ja sitä kautta nähdä mahdollisuutemme muuttua.

Aikakauden moraali ja kulttuuri muokkaavat yksilöä. Ne voisivat olla toisenlaisia vaikutteita, siis ne eivät ole välttämättömiä. Tiedämme silti, millainen paino ja voima ympäröivällä perinteellä on. Jos vielä uskomme, että kaikki annettu, kaikki tavat ovat välttämätöntä, olemme kärpänen pullossa: yksikään filosofi, edes Wittgenstein, ei meitä pelasta.