Kun ei ole päätetty etukäteen...

Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00
(TIISTAISIN EI OLE, AINAKAAN TOISTAISEKSI)

Nauramme Dennis Diderot'n Jaakko Fatalistille, jonka mukaan kaikki on  ennaltamäärätty.  Silti elämme kuin kaikki olisi jo päätetty. Elämme niin kuin elämällä, seikkailulla, olisi telos, päämäärä. Olemme ehkä irtaantuneet teologiasta, mutta meissä on vielä aimo annos teleologia: uskomme että maailma tapahtumana on tarkoitushakuinen.

Hahmotan tässä pahanilkistä karikatyyrimäistä kuvaa vain osasta meistä. Karikatyyrimäisessä kuvassa on se ongelma, ettei kukaan samastu – edes ihmiset, joiden piikin pitäisi osua. Kuvittelen, että karikatyyri voi olla metodisesti hyödyllinen, vähän niin kuin dramatisoiminen. Saamme selvemmin esiin tottumuksen, joka laahautuu mukana, vaikka luulemme jo tehneemme itsestämme kevytmielisiä tanssijoita. 

Entä jos emme lisäisi tapahtumiin tällaista kuvitelmaa päämäärästä? Entä jos mitään ei olisi päätetty etukäteen? Eläisimmekö enemmän ja todellisemmin? Auttaisiko tämä asettamaan uudella tavalla kysymyksen siitä, miten täytyy elää? En tiedä...

Leikkikäämme, että olisimme pyyhkineet tarkoitushakuisuuden illuusion itsestämme. Kuvitelkaamme tilanne, joka olisi auki: emme olisi päättäneet etukäteen mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä teemme. Mitä siitä seuraisi? Ehkä ponnistukset ja kipu olisivat kärsimisen arvoisia, kun ei tietäisi, miten peli päättyy. Jos ponnistelen ja hikoilen tietäen mihin tulokseen ja maaliin työ minut vie, kysyn koko ajan, kannattaako ja onko tämä sen arvoista. Olen valmiimpi peliin, jos en tiedä, mihin päädyn. Telos, päämäärä ja tarkoitus,  näyttäytyvät tästä näkökulmasta jonakin, joka tappaa innostuksen.

Olisi hauska tietää, mikä tieto auttaisi ulos. Ehkä jo se auttaa, että tietää pelin ja leikin ja elämän olevan jonkin arvoisia, kun ei tiedä mihin ne johtavat. Kuvittelen muistavani, että Carl Michael Bellman sanoi: ”En ole syvällinen herra.” Minun on sanottava samoin. Tunnen suurta epäluuloa fatalismin, determinismin ja vapaan tahdon ongelmia kohtaan. Kysymys ei ole, kuka on kirjoittanut kaiken etukäteen, vaan miten meille syntyi vaikutelma tai illuusio siitä, ettei ole mitään valintaa tai on vain yksi vaihtoehto. Hyödyllinen ja kriittinen tieto tarttuu valtamekanismeihin, jotka neutralisoivat vapauttamme.

Olisi esimerkiksi hyödyllistä kiinnittää huomiota ihmisten puheisiin, jotka vakuuttavat puhujia itseään ja muita erilaisista käsityksistä. Ihmiset puhuvat jumalan tahdosta, ihmisluonnosta, taloudellisista realiteeteista synnyttäkseen kuvia – sanoisin kuvatuksia. Näitä kuvia käytetään meidän jarruttamiseen. Joku tahtoo vähentää mahdollisuuksiamme luovuuteen, uuden keksimiseen. Siksi on aina silloin tällöin hyvä kysyä: Kuka puhuu?

Jos on vaarallista kuunnella kaikkia vakuuttelevia puheita, on syytä myös kysyä, ketä kannattaa kuunnella. En sano, ettei johtaja tai pappi tai poliitikko voi puhua totta. Kannattaa silti kuunnella myös niitä, jotka eivät voita mitään – jotka ehkä ovat tuomittuja häviämään. En tarkoita häviäjien kuuntelemisella sitä, että täytyy kuunnella nimenomaan filosofeja. Heidänkin puheensa synnyttävät kuvatuksia.

Vapautta ei tarvitse tulkita determinismin (”kaikella on syynsä”) ja indeterminismin (”on satunnaisuuksia”) näkökulmasta. Voimme olla pinnallisia. Voimme tutkia käytäntöjä ja katsoa vapautta käytäntönä. Tässä on sekin etu, ettei tarvitse puhua oikeuksista, varsinkaan puhua niistä annettuina. Oikeudet – jos niitä on – on hankittu. Vapauden takaa vapauden käyttö.

Entä jos kaikkea ei ole päätetty etukäteen? Se merkitsisi, että edessä olisi lukuisia päätöksiä. Päätöksenteko vaatisi päättäväisyyttä, ei varmuutta siitä mihin tie vie. Se ei vaatisi metafyysistä oikeutusta. Filosofia voisi olla kannettavaa; se olisi ajattelua, joka ei ajattelisi tien päätä, vaan jokaista askelta erikseen. Se katsoisi, mihin olemme astumassa. Kun kaikkea ei ole päätetty etukäteen, meillä on paljon tekemistä.

Jaakko fatalistissa on tarina pojasta, joka parkuu kangaskaupan pöydän alla. Viereisen kaupan pitäjä tuli ihmettelemään, miksi poika itkee. ”Koska he haluavat minun sanovan A.” Kaupan pitäjä kysyi, miksei poika halua sanoa A. ”Siksi että heti kun olisin sanonut A, he haluaisivat minun sanovan B.”

Huomionarvoinen anekdootti. Ihminen pakotetaan järjestykseen, jota hänen pitää lisäksi haluta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sattuma

Oppia, jonka mukaan kaikki tapahtuminen on järkähtämättömien lakien mukaista, nimitetään determinismiksi. Sekä luonnontieteellisessä ajattelussa että ontologisessa filosofiassa puhutaan sattumasta, kun jokin prosessi on ei-deterministinen, ei ennalta määräytynyt. Sattuman käsite tuli luonnontieteelliseen ajatteluun ennen kaikkea kvanttimekaniikan myötä.

Jo ennen kuin käsite tuli luonnontieteelliseen ajatteluun, filosofit pohtivat sattuman ja välttämättömyyden suhdetta. Monet ovat ajatelleet, että jos kaikki on välttämätöntä, ei ole vapautta. Silti ollaan haluttu nähdä paljon välttämättömyyttä; ei olla haluttu ajatella minkään olevan sattumaa. Väitetään Einsteinin sanoneen: ”Jumala ei heitä noppaa.” Filosofien haluttomuus oli tartutettu.

Miten sattuma sai niin paljon vihollisia? Mistä kumpuaa halumme postuloida, olettaa, syitä? Monta kertaa sattumaa vastaan puhutaan myös siksi, että se sotii tarkoituksen ideaa vastaan. Kysymys tarkoituksesta liittyy monien havaintojen mukaan kärsimyksen ongelmaan. Mieletön kärsimys on sietämätöntä. Siksi etsimme sille syytä ja tarkoitusta. Niin kuin Nietzsche tiesi, jotkut – filosofit, papit, gurut – investoivat tähän ja keksivät tarkoituksen. Joku sanoo: ”Kärsin, sen täytyy olla jonkun syytä.” Nietzsche, papin poika, totesi, että tulee pappi, joka sanoo: ”Syy on sinun.”

On niitäkin, jotka sanovat, että tieteellisessä ajattelussa hahmotetun sattuman takana on todellisuudessa Jumalan tietoisuus tai jokin muu, salattu, syy tai tarkoitus. Puuttumatta kysymykseen Jumalan olemassaolosta totean, että tässä tehdään mitä filosofit ovat aina tehneet ja minkä he ovat parhaiten osanneet: he olettavat. Näin siitä huolimatta, että filosofian yksi tehtävä on aina ollut oletusten kyseenalaistaminen ja yritys elää ilman oletuksia.

Sanon postulointia, olettamista, spekuloinniksi. Se on sitä kahdessa mielessä. Spekulointi on ajattelua, jossa lasketaan ja laskelmoidaan. Se on merkinnyt filosofiassa myös ajattelua, jossa olettamuksia ei kokeellisesti todisteta. Kieltäydyn spekuloimasta, olemasta filosofi. Tämä ei ole vaatimattomuuden ele, vaan poliittinen teko. Filosofit ovat aina postuloimassa. Sana tulee sanasta postulare, vaatia. Asioiden ja ilmiöiden taakse oletetaan erilaisia asioita; vaaditaan, että ne ovat siellä. (Humoristisesti voisi asian ilmaista näin... Oletetaan, että Jumala on olemassa. Vaan mitä Jumala sanoisi meistä, jotka vaadimme hänen olevan siellä?)

Aiheemme on sattuma. Kysymys ei ole silti, ainakaan yksinkertaisesti, onko sattumaa ja mikä on sattuman, välttämättömyyden ja tarkoituksen suhde. Me voimme palata aistimaailman yläpuolelta, ylimaallisesta. Tässä meitä voisi auttaa Aristoteleeltä peräisin olevan kontingenssin käsite.

Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Käsitettä on käytetty monin tavoin, myös tekemään ero Jumalan todellisuuden ja ihmisen todellisuuden välillä niin kuin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Minua se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa.

Välttämättömyys ei ole yksinkertaisesti käsite, jonka avulla maailma tulkitaan tietynlaiseksi. Meille sanotaan, että asiat ovat välttämättömiä, jotta olisimme tietyllä tavalla. Se ei ole vain jokin neutraali modaliteetti, vaan väline, jonka avulla vaikutetaan siihen, millainen on meidän modaliteettimme.

Esimerkiksi sanotaan, että miesten ja naisten väliset suhteet ovat välttämättä tietynlaisia tai on välttämätöntä löytää selitys kärsimykseen: syyllinen on vihollinen, syyllinen olet sinä itse. Tarkempi tarkastelu paljastaa, että keskinäiset suhteet, suhde itseen, pysyvät kaavat, ovat historiallisia keitoksia: muuttuneita ja yhä muuttuvia asioita. Olisi voinut olla toisin. Voisimme siis tajuta olevamme kontingentteja ja sitä kautta nähdä mahdollisuutemme muuttua.

Aikakauden moraali ja kulttuuri muokkaavat yksilöä. Ne voisivat olla toisenlaisia vaikutteita, siis ne eivät ole välttämättömiä. Tiedämme silti, millainen paino ja voima ympäröivällä perinteellä on. Jos vielä uskomme, että kaikki annettu, kaikki tavat ovat välttämätöntä, olemme kärpänen pullossa: yksikään filosofi, edes Wittgenstein, ei meitä pelasta.