Bataille ja sattuma

George Bataille

Filosofiakahvilan aihe 9.1./10.1./11.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Filosofit ja ajattelijat vastaavat elämän eteen tuomiin vaikeuksiin, tilanteisiin, olosuhteisiin ja tapahtumiin. Vastaukset eivät ole vain ideoita tai ne eivät ole ollenkaan ideoita. Kyseessä on päätös, valinta ja asenne. Esimerkkini on George Bataille (1897-1962) ja hänen volonté de chance. Se on suomeksi suunnilleen sattuman tahto.

Termi on kädenheilautus Nietzschelle, jolla oli käsite tahto valtaan (Wille sur Machte) ja on ilmeistä, että saksalaisfilosofin kanssa hengenheimolaisuutta kokenut Bataille myös ilmaisi kritiikkinsä käsitettä kohtaan, vaikka hän todennäköisesti ymmärsi sen aika hyvin (päinvastoin kuin yleensä, kun se käsitetään haluksi valtaan). Bataillen käsite ilmaantuu hänen teoksessaan Nietzschestä (1945) ja hän liittää sen toiseen nietzscheläiseen käsitteeseen, amor fatiin. Hän sanoo: ”Sattuman tahtominen on amor fati.”  Se on siis kohtalon rakastamista.

Asiaa voisi havainnollistaa näin: Ihminen heittää noppaa, sattuma määrää tuloksen, ja heittäjä hyväksyy sen, rakastaa sitä. Ihminen heittäyttyy sattumaan, nauttii siitä, rakastaa peliä.

Bataillen ajatus on vastaus eksistentiaaliseen ongelmaan, ahdistukseen, Angstiin (tärkeä kysymys niin Kierkegaardilla kuin Heideggerillakin). Ahdistuksessa on kyse siitä, että ihminen ei ole kotonaan maailmassa. Koko maailma on epävieraanvarainen. Tulevaisuus, mahdollisuudet (myös vapaus) ahdistavat. Ihminen pakenee ahdistusta.

Bataillen vastaus ei ole teoreettinen; se on elämänasenne, joka ei ole pakoa eikä itsensä pettämistä. Ahdistava asia myönnetään. Sitä opitaan rakastamaan.

Sekä Nietzschen että Bataillen inspiraation lähteenä on Herakleitos, joka kirjoitti lapsesta, joka leikkii (heittää noppaa). Hän on kuningas. Hämärän Herakleitoksen lukeminen ja tulkitseminen on vaikeaa. Aika yleisen käsityksen mukaan lapsi on aika.

Chance, sattuma, ei ole vastakkainen välttämättömyydelle Nietzschellä, ainakaan sanan tavanomaisessa merkityksessä. Kysymys välttämättömyydestä voisi silti olla mielenkiintoinen, kun kysymme, miten voisimme tavoittaa Bataillen tavoitteleman asenteen. Monet haluavat, että elämässä ja tapahtumissa on järjestystä, syitä, välttämättömyyttä, Jumalan suunnitelmaa. Sen näkeminen kaaottisena, sattumanvaraisena, saattaa silti antaa keveyden.

Olen puhunut joskus Aristoteleeltä peräisin olevan kontingenssin käsitteestä yrittäessäni valaista, miten meillä voi olla kokemus vapaudesta. Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa. Se minkä sanotaan olevan välttämätöntä, ei välttämättä ole sitä. Meille sanotaan, että asiat ovat välttämättömiä, jotta olisimme tietyllä tavalla.

Volonté de chance on siis tietynlainen asenne, jota voisi kehua siitä, ettei se pakene; se myöntää heitetyn nopan tuloksen. Se voisi olla haluttava asenne tai tila myös siksi, ettei ihminen ole pakotettu kokemaan harteillaan tuonpuoleisen painoa.

Bataillen valinta tai asenne ovat vain esimerkki elämänasenteesta, joka yrittää olla vastaus eteemme tuleviin kysymyksiin. Voimme puhua toisenlaisista, mahdollisesti paljon paremmista, ratkaisuista. Bataillen idea tuo kuitenkin esiin olennaisen asian. Eteemme tulevat kysymykset voi tarkistaa. Ei ole pakko kysyä: ”Miksi minä?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Merkintöjä todellisuudesta

William Hogarth: Moll dying of syphilis

Filosofiakahvila tiistaisin Casa Mavi, Av.Los Boliches 108 klo 12.15, keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 14.15

Älkäämme eristäkö sanaa ”todellisuus”, vaan katsokaamme sitä ympäristössä, jossa se liikkuu. Ymmärrämme kyllä, että todellisuus on kaikkea mitä on tai on ollut, mutta se ei näyttäydy vain asioina ja niiden tilana, jos lakkaamme lentelemästä sanan yläpuolella ja menemme sisään ympäristöön –maisemiin, puheisiin. Yksinkertainen esimerkki voisi olla filosofis-ekonomistinen puheympäristö. Joku sanoo ja on todella sanonut: ”Markkinat ovat todellisuus.” Tässä maisemassa todellisuus on muutakin kuin asioiden tila, kaikki mitä on tai on ollut; se on testi, koe. Päätökset, ideat, tuotteet ja ihmiset joutuvat markkinoiden, todellisuuden, testattavaksi.

Tällaisessa ympäristössä, puhemaisemassa, sana ”todellisuus” ei vain sano: ”Tällaista on.” Se operoi toisella tavalla. Se mikä ei läpäise testiä, ei tarkalleen ottaen tule luokitelluksi olemassaolemattomaksi, mutta sen merkitys on vähäisempi; se ei lakkaa vaikuttamasta meihin, mutta se ei vaikuta ajatuksissa, päätöksissä. Kun markkinat ovat todellisuus ja ne muodostavat testin, syntyy skeema, kaava, joka määrittelee eron tärkeän ja vähemmän tärkeän välillä.

Tällä todellisuudella – sanaan kytkeytyvällä skeemalla - on omat vartijansa, omat mestarinsa. Epäilemättä tarpeellinen yritys rikkoa skeema, pyrkimys tuoda esiin toisia kysymyksiä ja ongelmia (esim. ilmastonmuutos), kohtaa tämän todellisuuden lukijoiden, sen mestareiden, vastustuksen. He sanovat: ”Voihan se olla ikävää, mutta todellisuus nyt vaan on tällainen.”

Kun luemme 1700-luvun poliittisten ajattelijoiden (ja ekonomien) kirjoituksia, sana ”todellisuus” tahtoo sanoa jotain: ei ole vain tosiasioita, vaan myös mahdollisia asioita ja tapahtumia. Tässä ympäristössä todellisuus näyttäytyy jonakin, joka pitää ottaa huomioon -  mutta ei vain asioiden tila tai se mitä on, vaan myös se mikä voisi olla. Näin kehittyi pyrkimys ennakoida viljakadon tai kulkutaudin mahdollisuus. Todellisuus oli jotain, joka ohjasi erilaisia laskelmia ja turvallisuustoimia.

Jotkut ovat huomanneet, että sanoilla voi tehdä todelliseksi: sodan julistaminen käynnistää sen. Käytännön politiikassa ja retoriikan harjoittamisessa tätä tehdään paljon ja tekemisen mahdollisuudet eivät rajoitu julistuksiin. Aina ei ole kyse siitä, että tehdään todelliseksi, mutta puhe muuttaa todellisuutta, vaikuttaa siihen. Jos kysymme ihmisiltä, valitsevatko he vihreän vain punaisen, he ajattelevat näitä värejä, eivät muita. Kun he ajattelevat näitä kahta väriä, näitä vaihtoehtoja, sitä voidaan käyttää  sekä todellisuudesta muodostetun kuvan manipuloimiseen että päätöksen ohjailuun.

Markkinat ovat todellisuus, pakollinen testi. Todellisuus on jotain, joka pitää ottaa huomioon laskelmissa, turvallisuuden suunnittelussa. Nämä ovat kaksi esimerkkiä siitä, miten todellisuuden käsite toimii puheissa ja ajattelussa. Todellisuus ei ole vain tutkimuksen kohde. Se on paljon hedelmällisempi silloin kun se on  määräys. Lisäksi edessämme on retoriikka (tai poliittinen puhe), joka vääristää, jotta todellisuus ei näyttäytyisi koko rikkaudessaan tai jotta se värittyisi tietyllä tavalla, jäsentyisi tietynlaiseksi ihmisten mielessä.

Todellisuus – se mikä on – ei saa olla sellaisenaan: sitä tutkitaan, sitä muokataan, siihen liitetään metafyysisiä oletuksia, siitä puhutaan välttämättömyytenä. Olen sanonut jo kaiken olennaisen vuonna 2012: ”... meitä voisi auttaa Aristoteleeltä peräisin olevan kontingenssin käsite. Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Käsitettä on käytetty monin tavoin, myös tekemään ero Jumalan todellisuuden ja ihmisen todellisuuden välillä niin kuin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Minua se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa. Välttämättömyys ei ole yksinkertaisesti käsite, jonka avulla maailma tulkitaan tietynlaiseksi. Meille sanotaan, että asiat ovat välttämättömiä, jotta olisimme tietyllä tavalla. Se ei ole vain jokin neutraali modaliteetti, vaan väline, jonka avulla vaikutetaan siihen, millainen on meidän modaliteettimme.”’

Kun ajattelu tarttuu todellisuuteen, se ei vain yritä tietää tai ymmärtää; se pyrkii muuttamaan todellisuutta. Jos kiinnitämme huomiota ajattelun tapaan problematisoida jokin asia maailmassa, se ei tarkoita, että väittäisimme asian olevan jotain epätodellista. Kulkutaudit ovat joskus hyvin todellisia, mutta niiden paikka ja asema ajattelussa muuttavat jotain.

Vaikka ekonominen rationaalisuus ja politiikka tähtäväävät muutokseen, molemmissa puhemaisemissa sana todellisuus saa kohtalokkaan sivumaun; sana sanoo monta kertaa, ettei ole mahdollista. Sana todellisuus kärsii arvonalennuksesta ja menettää sisältöään.

Jos ja kun sana todellisuus huonontuu, kohtaamme petoksen ongelman. Se ei ole vain tiedollinen, vaan myös poliittinen ja eettinen ongelma. Se on meidän ongelmamme nyt, tänään.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sattuma

Oppia, jonka mukaan kaikki tapahtuminen on järkähtämättömien lakien mukaista, nimitetään determinismiksi. Sekä luonnontieteellisessä ajattelussa että ontologisessa filosofiassa puhutaan sattumasta, kun jokin prosessi on ei-deterministinen, ei ennalta määräytynyt. Sattuman käsite tuli luonnontieteelliseen ajatteluun ennen kaikkea kvanttimekaniikan myötä.

Jo ennen kuin käsite tuli luonnontieteelliseen ajatteluun, filosofit pohtivat sattuman ja välttämättömyyden suhdetta. Monet ovat ajatelleet, että jos kaikki on välttämätöntä, ei ole vapautta. Silti ollaan haluttu nähdä paljon välttämättömyyttä; ei olla haluttu ajatella minkään olevan sattumaa. Väitetään Einsteinin sanoneen: ”Jumala ei heitä noppaa.” Filosofien haluttomuus oli tartutettu.

Miten sattuma sai niin paljon vihollisia? Mistä kumpuaa halumme postuloida, olettaa, syitä? Monta kertaa sattumaa vastaan puhutaan myös siksi, että se sotii tarkoituksen ideaa vastaan. Kysymys tarkoituksesta liittyy monien havaintojen mukaan kärsimyksen ongelmaan. Mieletön kärsimys on sietämätöntä. Siksi etsimme sille syytä ja tarkoitusta. Niin kuin Nietzsche tiesi, jotkut – filosofit, papit, gurut – investoivat tähän ja keksivät tarkoituksen. Joku sanoo: ”Kärsin, sen täytyy olla jonkun syytä.” Nietzsche, papin poika, totesi, että tulee pappi, joka sanoo: ”Syy on sinun.”

On niitäkin, jotka sanovat, että tieteellisessä ajattelussa hahmotetun sattuman takana on todellisuudessa Jumalan tietoisuus tai jokin muu, salattu, syy tai tarkoitus. Puuttumatta kysymykseen Jumalan olemassaolosta totean, että tässä tehdään mitä filosofit ovat aina tehneet ja minkä he ovat parhaiten osanneet: he olettavat. Näin siitä huolimatta, että filosofian yksi tehtävä on aina ollut oletusten kyseenalaistaminen ja yritys elää ilman oletuksia.

Sanon postulointia, olettamista, spekuloinniksi. Se on sitä kahdessa mielessä. Spekulointi on ajattelua, jossa lasketaan ja laskelmoidaan. Se on merkinnyt filosofiassa myös ajattelua, jossa olettamuksia ei kokeellisesti todisteta. Kieltäydyn spekuloimasta, olemasta filosofi. Tämä ei ole vaatimattomuuden ele, vaan poliittinen teko. Filosofit ovat aina postuloimassa. Sana tulee sanasta postulare, vaatia. Asioiden ja ilmiöiden taakse oletetaan erilaisia asioita; vaaditaan, että ne ovat siellä. (Humoristisesti voisi asian ilmaista näin... Oletetaan, että Jumala on olemassa. Vaan mitä Jumala sanoisi meistä, jotka vaadimme hänen olevan siellä?)

Aiheemme on sattuma. Kysymys ei ole silti, ainakaan yksinkertaisesti, onko sattumaa ja mikä on sattuman, välttämättömyyden ja tarkoituksen suhde. Me voimme palata aistimaailman yläpuolelta, ylimaallisesta. Tässä meitä voisi auttaa Aristoteleeltä peräisin olevan kontingenssin käsite.

Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Käsitettä on käytetty monin tavoin, myös tekemään ero Jumalan todellisuuden ja ihmisen todellisuuden välillä niin kuin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Minua se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa.

Välttämättömyys ei ole yksinkertaisesti käsite, jonka avulla maailma tulkitaan tietynlaiseksi. Meille sanotaan, että asiat ovat välttämättömiä, jotta olisimme tietyllä tavalla. Se ei ole vain jokin neutraali modaliteetti, vaan väline, jonka avulla vaikutetaan siihen, millainen on meidän modaliteettimme.

Esimerkiksi sanotaan, että miesten ja naisten väliset suhteet ovat välttämättä tietynlaisia tai on välttämätöntä löytää selitys kärsimykseen: syyllinen on vihollinen, syyllinen olet sinä itse. Tarkempi tarkastelu paljastaa, että keskinäiset suhteet, suhde itseen, pysyvät kaavat, ovat historiallisia keitoksia: muuttuneita ja yhä muuttuvia asioita. Olisi voinut olla toisin. Voisimme siis tajuta olevamme kontingentteja ja sitä kautta nähdä mahdollisuutemme muuttua.

Aikakauden moraali ja kulttuuri muokkaavat yksilöä. Ne voisivat olla toisenlaisia vaikutteita, siis ne eivät ole välttämättömiä. Tiedämme silti, millainen paino ja voima ympäröivällä perinteellä on. Jos vielä uskomme, että kaikki annettu, kaikki tavat ovat välttämätöntä, olemme kärpänen pullossa: yksikään filosofi, edes Wittgenstein, ei meitä pelasta.