Jumalan kuolemasta ja muusta sellaisesta

 

Filosofiakahvila 7.4./8.4./Fuengirolassa ei ole enää tänä keväänä 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

1800-luvulla monet ajattelijat, esimerkiksi Friedrich Nietzsche, nostivat esiin Jumalan kuoleman teeman. Jotkut tulkitsevat sen sosiologisesti; kyse on länsimaiden maallistumisesta, uskon roolin pienenemisestä ja ehkä jossain määrin sen seurauksena syntyvästä nihilismistä.

Nihilismillä tarkoitetaan esim. tiedon, normien ja arvojen kieltämistä. Sanan juuri on latinan sanassa nihil, ei mitään. Epäilemättä voidaan ajatella, että uskon väheneminen on voinut lisätä nihilismiä, koska aikaisemmin kaikki, tieto ja moraali, tukeutuivat uskon kivijalkaan, tuonpuoleiseen järjestykseen. Ilman kivijalkaa kaikki tuntuu arvottomalta.

Lähempi tarkastelu tuottaa silti vaikeuksia. Friedrich Nietzsche, joka puhui sekä Jumalan kuolemasta että nihilismistä, saattoi todellakin ajatella, että nihilismi, oli joiltakin osin seurausta Jumalan kuolemasta, mutta hän ajatteli, että kristinusko oli jo sinänsä nihilismiä. Uskossaan tuonpuoleiseen, tuonpuoleisen pyhittämisessä, kristinusko Nietzschen mukaan kieltää maallisen elämän merkityksen ja arvon.

Meidän on syytä epäillä Jumalan kuoleman ”sosiologista” tulkintaa. Kyse ei ole vain uskon merkityksen vähenemisestä, kirkon auktoriteetin pienenemisestä ja ihmisten kasvavasta välinpitämättömyydestä hengellisiä asioita kohtaan. Jumalan kuolema on tapahtuma ajattelussa ja se vaikuttaa muuhunkin kuin siihen, käyvätkö ihmiset kirkossa.

Länsimainen ajattelu, metafysiikka, on  nähnyt eron todellisen todellisuuden ja ilmentymän välillä. Todellinen todellisuus oli transendentaalinen, tuonpuoleinen, siis jumalainen. Jos ja kun Jumala kuolee, länsimaisen ajattelun perusta katoaa. Ihminen oli ihminen suhteessa Jumalaan. Ilman Jumalaa myös ihmisenä oleminen muuttuu. Jumalan kuolema on uusien mahdollisuuksien avautumista.

Teema ilmaantuu melkein ensimmäisen kerran Nietzschen kirjoituksiin Iloisen tieteen fragmentissa 125. Se on tarina, jossa keskellä päivää lamppua kantava hullu ilmaantuu torille huutaen: ”Etsin Jumalaa, etsin Jumalaa!” Kun väki vastailee hänelle vitsaillen, hullu sanoo: ”Mihin Jumala on mennyt? Minäpä kerron... Olemme tappaneet hänet...” Myöhemmin hän julistaa: ”Myös jumalat mätänevät! Jumala on kuollut!” Kun ihmiset eivät reagoi, ovat hiljaa, hullu heittää lyhtynsä ja sanoo: ”Olen tullut liian aikaisin.”

Joskus pitäisi puhua siitä, että me tapoimme Jumalan, mutta nyt minua kiinnostaa Nietzschen faabelin toinen aspekti: se ettei uutista kuulla tai ymmärretä. Elämme tätä tapahtumaa tajuamatta sitä, haluamatta ymmärtää sitä; emme tahdo ajatella sitä. Yksi tämän tahdottomuuden seuraus on siinä, mitä Nietzsche monesti sanoo ”Jumalan varjoksi”. Vaikka emme uskoisi enää ja vaikka Jumala olisi vetäytynyt tai kuollut, hän langettaa yhä varjon; me saatamme uskoa rakenteisiin, joiden olisi pitänyt kadota.

Jumalan kuolema on tapahtuma, joka vaatii meiltä jotain. Tässä palaamme takaisin kysymykseen nihilismistä. Olla tapahtuman mittainen saattaa merkitä Jumalan kuoleman yhteydessä, että luomme uuden tavan olla nihilistejä. Nietzsche, joka on joskus leimattu nihilistiksi, tajusi, että monenlaista nihilismiä. Jos nihilismi merkitsee sitä, ettei ole tarkoitusta, päämäärää ja korkeimmat arvot kokevat arvonalennuksen, voimme vajota tai nousta, luoda uusia arvoja. Nietzsche sanoi, että tehtävä on kaikkien arvojen uudelleenarvionti...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tyhmyyttä vastaan

 

Filosofiakahvila 3.2./4.2./5.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Friedrich Nietzsche kirjoittaa Iloisen tieteen fragmentissa 328 vahingon tekemisestä tyhmyydelle. Hän  aloittaa todeten, että erilaiset saarnat egoismia vastaan ovat tehneet vahinkoa egoismille (ja se on hyödyttänyt laumavaistoa niin kuin sankarillisen individualismin puolustaja toteaa). Ihminen on menettänyt hyvän omantunnon etsiä itsestään onnellisuuden lähteitä. Toteamus on mielenkiintoinen: Nietzsche sanoo, että saarnaaminen on vaikuttanut.

Nietzsche vertaa tätä tilannetta tai kulttuuria antiikin maailmaan, jossa Sokrates ja muut sanoivat jotain hyvin erilaista. He sanoivat, että ihmisten tyhmyys, ajattelemattomuus ja naapurien mielipiteiden kuunteleminen on syy heidän onnettomuuteensa. Saksalaisfilosofi toteaa jättävänsä sivuun kysymyksen siitä, olivatko antiikin filosofit enemmän oikeassa kuin myöhempien aikojen saarnaajat. Hän toteaa vain, että filosofia otti tyhmyydeltä hyvän omantunnon, teki vahinkoa tyhmyydelle.

Katkelma todellakin sanoo, että yhdellä ja toisella puheella, saarnaamisella tai filosofien sanomisilla,  on vaikutuksia. On huomionarvoista, ehkä ironista, että Nietzsche käyttää myös toisen esimerkin yhteydessä sanaa ”omatunto”. Sana on ihan hyvä, jos ajattelemme vaikka 1700-luvun filosofien ja oppineiden, ns. valistuksen levittäjien, puheita. Ne häiritsivät ihmisiä, poistivat heidän rauhallisuuttaan ja uinuvaa omaatuntoa.

Nietzsche ei sano, mitä hän tarkoittaa tyhmyydellä, mutta käyttää sanaa ajattelemattomuuden yhteydessä. Hän viittaa hyvin tuntemaansa antiikin maailmaan. Tyhmyys oli muuta kuin älyn puutetta. Olen itse käyttänyt esimerkkinä stoalaisia, jotka halusivat auttaa ihmisiä pois stultitian tilasta. Stultitia, tyhmyys, ei ollut älyn puutetta, vaan tahdon ja luonteen heikkoutta. Se ilmeni huolestumisena, pelkona ja epävakautena tapahtumien edessä. 

Hannah Arendt tahtoi, että ihmiset ajattelisivat. Hän totesi kuulijoilleen pahuuden asuvan muussakin kuin pahojen ihmisten pahoissa teoissa; ihmiset hyväksyvät sen kaikessa hiljaisuudessa. Kun häneltä kysyttiin, mitä voimme tehdä, hän vastasi:”Täytyy ajatella.” Kriittiinen ajattelu oli hänelle vastarintaa. Voisi kuvitella Arendtin samastaneen tyhmyyden ajattelemattomuuteen ja sillä oli moraalisia seurauksia. Joidenkin Arendtin tekstien valossa tulee sellainen kuva, että hänelle tyhmyys oli kyvyttömyyttä kuvitella itsensä toisen saappaisiin.

Ranskalaiset, esimerkiksi Gustave Flaubert ja Gilles Deleuze, käyttävät joskus sanaa bête, joka merkitsee tyhmää, mutta myös petoa tai elukkaa. Flaubert ja Deleuze  eivät nähdäkseni yrittäneet sanoa, että eläimet ovat tyhmiä, ihmiset älykkäitä. Deleuze sanoi (nimenomaan kirjassaan Nietzschestä), ettei tyhmyys ole erehtymistä, vaan pikemminkin ajattelun alhaisuutta. Tässäkin näkemyksessä tyhmyys on jotain muuta kuin älyn puutetta ja sillä on moraalisia konnotaatioita.

Myöskään Flaubertin visioissa tyhmyys ja ajattelu eivät poissulje toisiaan. Hänen romaaninsa Bouvard ja Pécuchet (1881) satirisoi tyhmyyttä ja vulgaarisuutta. Kirjan päähenkilöiden älyllinen uutteruus ja uteliaisuus ei tunne rajoja, mutta kirjailijan vision ytimessä on ajatus, että tyhmyys on olennainen osa inhimillistä olemassaoloa...

Jos näemme tyhmyyden ajattelun toisina kasvoina, Nietzschen filosofialle antama tehtävä on vaikea; ei riitä, että sanoo toisen sanovan jotain hassua ja ajattelematonta. Filosofin pitäisi ehkä oppia myös omista virheistään, kehittää itsessään valmiutta tähän oppimiseen. Pitäisi voittaa ylimielisyys...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Genealogia

Michel Foucault
 Filosofiakahvila 2.12./3.12./4.12. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Genealogia ei merkitse filosofiassa sukututkimusta, vaan asioiden tai käsitteiden historiallisen muodostumisen hahmottamista. Tällaisen metodin tai välineen käytön isiä ovat Friedrich Nietzsche ja Michel Foucault. Edellisen tapauksessa se liittyi erityisesti moraalin analyysiin ja jälkimmäisen tapauksessa ihmistä ja yhteiskuntaa koskevan ajattelun kehittymiseen. Genealogian suuri opetus on, että monet sellaiset asiat, joita pidämme historiattomina, ovat historiallisia; ne onnistutaan näyttämään sellaísina.

Voimme tutkia itsetuntemusta genealogisesti. Itse asiassa Foucault teki näin ja minäkin yritän tuoda esiin itsetuntemuksen historiallisuuden. En kuitenkaan tutkaile nyt foucaultlaisen projektin luonnetta enkä tarkastele omia vaatimattomia huomautuksiani genealogian valossa. Näkökulmani on toinen. Puhun genealogiasta yhtenä mahdollisuutena tuntea itsensä. Otan esimerkin, joka on lähellä tähtäimessä olevaa ongelmaa, itsensä tuntemista.

Kuvitellaan tilanne, jossa minä syytän tai moitin itseäni. Se tavallinen tapaus. Monet ovat heti valmiita sanomaan, että aiheellisesti syytät ja moitit. He voivat olla oikeassa, mutta myös  ”oikeassaolemisella” on historia.

Foucault teki subjektivaation ja etiikan genealogiaa ja kuvasi tämän projektin sisällä (Seksuaalisuuden historian kolmannessa osassa le Souci de soi) Senecan harjoittamaa itsetutkiskelua. Seneca kehottaa iltaisin, ennen nukkumaanmenoa tutkimaan, kysymään, miten on toiminut ja elänyt eletyn päivän aikana. Foucault korostaa, ettei tutkiskelu johda julistukseen tai lausuntoon syyllisyydestä eikä se johda itsensä rankaisemiseen.  

Syyllisyyden ja itsensä rankaisemisen mainitseminen merkitsee, että joskus ja jossain siihen itsetutkiskelu johtaa, mutta ei tässä tapauksessa. Huomaamme siis, ettei itsetutkiskelu aina ja kaikkialla, välttämättömästi, johda itsensä syyttämiseen ja moittimiseen. Seneca, joka totesi toimineensa yhdessä tai toisessa tilanteessa huonosti, yritti muistuttaa itseään periaatteista, jotka mielessään hän oli vahvempi kohdatessaan uuden päivän, tulevaisuuden.

Tässä on tietenkin kyse vain historiallisesta tapauksesta, mutta jos sukellan tähän, annan tämän historiallisen tiedon vaikuttaa itseeni, astun itseni viereen, katson omaa syytöstäni ja moitettani eri näkökulmasta. On pakko tehdä lisäkysymyksiä. Missä ja miten itsetutkiskelusta tuli jotain muuta kuin mitä se oli Senecalle? Miksi sen pitää johtaa syyllisyyteen ja itsensä rankaisemiseen? Vaikka löytäisin vain vajaita, luonnosmaisia, vastauksia kysymyksiini, tuntisin itseni paremmin: tietäisin enemmän omista kysymyksistäni, syytöksistäni, moitteistani.

Genealogia voi siis olla itsensä tuntemisen väline. ”Itse” on tässä ymmärretty historialliseksi rakennelmaksi enemmän kuin aina, ikuisesti samanlaiseksi sieluksi. Tunteminen, tietäminen tai ymmärtäminen merkitsee tässä tapauksessa, että huomaan puhuvani menneisyyden mielivaltaista kieltä.

Genealogia näyttää, ettei välttämättömältä näyttävä ole sitä, ainakaan niin paljon kuin luulin. Se näyttää, että olisi voinut olla ja voi olla nykyisinkin toisin. Tämä merkitsee, että genealogia mahdollistaa tietynlaisen kokemuksen; se vapauttaa liian painavaksi muuttuneesta, luutuneesta tilasta tai suhteesta itseen ja toisiin. Minun ei ole pakko syyttää ja moittia itseäni. Syytökset ja moitteet, niiden kieli, kategoriat, näyttäytyvät mielivaltaisina. Genealogia auttaa minua olemaan joviaali...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nietzschen kysymys

 

Filosofiakahvila 11.11./12.11./13.11. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Friedrich Nietzsche (1844-1900) olisi laajemman ja syvemmän tarkastelun arvoinen, jos yritämme tutkia itsetuntemuksen anatomiaa ja historiaa. Nietzsche ei vain epäillyt tietämisen mahdollisuutta; hän epäili omaa itseä,  joka pitäisi tuntea. Hänelle se ei ollut ykseys; hänelle ei ollut vain yhtä sielua, vaan moninaisuus, affektien ja viettien populaatio.

Tiedämme myös, että hän – oppinut filologi – otti Pindaron runon katkelman ohjenuoraksi käyttäen siitä vain osan, selittämättä mitään. Ohjenuora, motto oli: “Tule omaksi itseksesi.” Tämä paradoksaaliseltakin vaikuttava iskulause oli varmasti yhä hänen työkalupakissaan myös aktiivisen elämän loppupuolella, kun hän ei ehkä suhtautunut pelkästään skeptisesti itsetuntemuksen mahdollisuuteen.

Joidenkin kommentaattorien mukaan hän ajatteli, että tullakseen itseksi ja tunteakseen itsensä hän harjoitti eräänlaista fyysistä pedagogiaa, kouli ruumistaan. Vaikka hän epäili itsetuntemuksen mahdollisuutta puhtaasti kognitiivisena prosessina, hän uskoi, että harjoituksen ja ruumiillisuuden kautta pääsi jonkinlaiseen tietoon.

Ryhtymättä tähän vaativaan ja syvempään tarkasteluun otan yhden fragmentin aiheeksi. Nietzsche ihmettelee kulttuuriemme ihmeellisen neuvon (Tunne itsesi) merkitystä Hyvän ja pahan tuolla puolen aforismissa 80. Nietzsche kysyy, mitä neuvon antanut jumala (Apollo) tarkoitti. Filosofi esittää mielenkiintoisen hypoteesin. Hän epäilee, että ihmistä kehotetaan olemasta kiinnostunut itsestään; häntä kehotetaan tekemään itsestään objektiivinen. Äkkiseltään idea on outo.  Ohje tuntuu sanovan jotain päinvastaista. Vähänkin Nietzscheä tuntevat tietävät myös, että hän suhtautui aika epäileväisesti objektiivisuuteen.

Jos ajattelemme, mitä tarkoitusta varten meidän täytyy tuntea itsemme ja ajattelemme, että tavalla tai toisella meidän täytyy voittaa jotain itsessämme, hypoteesissa saattaa olla järkeä. Joku pelkää kissoja. Hän tuntee pelkonsa ja kontrolloi sitä, katsoo kissoja objektiivisemmin, kiinnostuu ehkä niistä enemmän kuin itsestään.

Jos ajattelemme antiikin maailmaa, jossa itsensä tunteminen liittyi itsestä huolehtimiseen, Nietzschen hypoteesi vaikuttaa jälleen osumattomalta. Kai itsestään huolehtiva on kiinnostunut itsestään. Itse ei kuitenkaan ollut persoonallinen itse eikä itsestään huolehtiva unohtanut ystäviään, perhettään, kaupunkia; hän ei ollut kiinnostunut vain omasta navastaan.

Nietzschen käyttämä sana “objektiivinen” on yllättävä, mutta myös mielenkiintoinen. Sanalla viitataan tietynlaiseen käsitykseen tai tietoon maailmasta; se on riiippumaton kokijasta, hänen asenteestaan ja se on yleispätevä. Nietzsche kuitenkin sanoo, että ehkä ohje kehottaa olemaan kiinnostumatta itsestään. Vaikuttaa siltä, että Nietzsche ei ajattele vain tieto-opillisia asioita. Ehkä hän ajattelee jopa eettisiä asioita.

Nietzschen kysymys herättää minussa kysymyksen tai kutkuttelee mielikuvitusta. Millainen olisi ihminen, joka tuntee itsensä ja tulee sen ansiosta objektiiviseksi? Olisiko hän kuin Gustave Flaubert, joka pyrki tyylissään objektiivisuuteen ja persoonattomuuteen? Flaubertin kirjallisessa objektiivisuudessa oli jotain erilaista kuin ns. tieteellisessä objektiivisuudessa. Siinä on jopa jotain moraalista: “minä” katoaa.  Kirjailija ylitti itsensä, voitti itsensä; hän kuvasi kylmästi tai ainakin viileästi, kun tunteellinen, haihatteleva romantikko Madame Bovary kuolee, vaikka Flaubert tunnusti: “Madame Bovart, cést moi.”  Flaubertin objektiivisuudessa oli kätkeytymistä, naamioitumista. Olisiko Flaubert Nietzschen hypoteesin itsensä tuntija? Nietzsche kuitenkin inhosi Flaubertia…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Räjähtävä viisaus

 

Olen tietenkin joutunut lukemaan hyvinkin tylsiä filosofisia teoksia. En ole silti menettänyt toivoani. Etsin sanoja, joiden viisaus on räjähtävää. Tarkoitan räjähtävällä viisaudella sellaista puhetta, joka keskeyttää minussa jotain, repii jotain rikki.

Tällaisen viisauden edessä en vain muuta mielipiteitäni tai käsityksiäni. Koen eri tavalla,  tunnen eri tavalla. Tämä on yksinkertainen selitys sille, miksi katson olevani nietzscheläinen. Hän oli dynamiittia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Déjà vu

 

Jussi Vähämäki puhuu artikkelissaan Historiasairaus (joka on tulkintaa Nietzsche varhaisista historia koskevista kirjoituksista) modernin ihmisen eräänlaisesta déjà vu –kokemuksesta tapahtumien edessä. Tapahtuma vastaanotetaan ikään kuin jo tunnettuna ja tiedettynä. Ihminen sanoo: “Tämän olen jo nähnyt.”

Kun kaikki on jo nähty ja tästä jo nähdystä tulee ikään kuin kategoria päähämme, meidän on helpompi irrottautua tapahtumasta. Minun haukankatseeni rekisteröi tämän joka paikassa. Ihmiset haluavat poistaa tapahtumalta sen tapahtumallisuuden. Keinot ovat monet. Kun jotain sattuu, aletaan puhua tilastoista, sattuneen  tavallisuudesta tai epätavallisuudesta. Jos joku murhaa, sanotaan ikään kuin varmuuden vuoksi: “Tekijällä on mielenterveydellisiä ongelmia.” Tämä lause pyyhkii monta häiritsevää kysymystä mielestä.

Tällaisella tapahtuman tapahtumallisuuden poispyyhkimisellä on vaikutus tietoon, mutta sillä on myös poliittisa seurauksia. Vähämäki toteaa, että déjà vu lamaannuttaa kapinan ja vaihtoehtoisen elämän impulssin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Minä itse, pappilan musta sika

 Filosofiakahvilan aihe 2.4./3.4/4.4.. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sanskriitin kielessä on sana anātman (anatta), jota ei tietääkseni ole länsimaisessa kielessä. Sen tekninen käännös voisi olla epäsubstantiaalisuus. Se merkitsee sielun olemassaolemattomuutta tai epäsubstantiaalisuutta. Joskus näkee käytettävän sanaa Ei-Minä. Buddhalaisessa ajattelussa kaikki muuttuu, kaikki on väliaikaista ja ajatus aidosta minästä tai itsestä on harhaa.  Voimmeko siis ajatella buddhalaisesti, kun meillä ei ole tätä sanaa? Vai onko se jotain liian intialaista?

Sana on buddhalaisessa ajattelussa tärkeä, koska se merkitsee egottomuutta; sitä, että ajatus minästä ja itsestä ovat illuusioita. Me olemme niin kiinni egossa, että liitämme tämän epäitsekkyyteen. Sanaa ei kuitenkaan käytetä kovin moraalisessa mielessä, ainakaan länsimaisessa merkityksessä. 

Länsimaisessa, varsinkin saksalaisessa, filosofiassa on perinne, jota voisi nimittää hyvän egoismin traditioksi. Se alkoi (ehkä) Johann Gottlieb Fichtestä (1762-1814). Erityisesti Arthur Schopenhauer (1788-1866) kehitti ajatusta egoismista: ihminen yrittää tehdä kaikista hetkistä, kaikesta tapahtuvasta omaa. Tämä ajatus – niin kuvittelen – vaikutti esimerkiksi Max Stirneriin (1806-1856) ja Friedrich Nietzscheen (1844-1900). Schopenhauerin ajatus oli yhdenlaisen individualismin puolustusta ja vaikkei se ollut varsinaista itsekeskeisyyttä sanan arkipäiväisessä merkityksessä, hän muotoili tällaisen ajatuksen: “Kaikki minulle, muille ei mitään.”

Vaikka tämä hyvä egoismi ja sen perinne on synnyttänyt paljon väärinkäsityksiä ja sitä on tulkittu moralistisesti, on helppo nähdä, että “minä” ja “itse” ovat sillä tavalla keskeisessä asemassa länsimaisessa ajattelussa, ettei buddhalaisuus ehkä avaudu kovin helposti (siitä huolimatta, että Schopenhauerin, Stirnerin ja Nietzschen ajatuksista voi löytää jotain buddhalaista).

Ajatus epäsubstantiaalisuudesta ja toisenlaisesta näkökulmasta ei ole silti täysin vieras länsimaisessakaan ajattelussa. Usein se on liittynyt mystikkojen ajatuksiin tai ajattelijoihin, jotka ovat yrittäneet katsoa ylhäältä, kosmisesta näkökulmasta.

Nietzsche on häkellyttävä. Juuri kun luulet oppineesi tuntemaan hänet, hän ottaa kasvoilleen toisen naamion. Hän totesi jo varhain, että kun ihminen oppii ajattelemaan toisin, hän myös tuntee toisin. Lukija voi ihmetellä, millaista voisi olla toisella tavalla tunteminen. Nietzschen tekstit saattavat antaa sellaisen kuvan, että hän yksinkertaisesti antaa hyvän omantunnon olla egoistinen kyseenalaistaessaan vallitsevan moraalin. Hänellä on kuitenkin tekstikatkelma, joka sanoo: “Minun” ja “sinun” tuolla puolen. Tuntea kosmisesti!" Näkökulma ylittää sekä egoistisen että altruistisen perspektiivin, vaikka tämä ei varmasti ollut herran viimeinen sana.

Puhuin vuosia sitten Vicente Núñezin aforimista, joka lähentyy sanskriitin sanan ajatusta: “El ser no es sustancia, sino una relación.” Käänsin tämä teknisesti: ”Olento ei ole substanssi, vaan suhde.”

Sana ”substanssi” on yleinen, aika vaikea tekninen termi filosofiassa. Tieteellisessä sanastossa tai yleiskielessä se merkitsee ainetta tai ainesta, mutta filosofiassa pikemminkin itsenäistä oliota, olion olemusta; substantiaalinen on joku jolla on oma olemus. Aristoteles määrittelee substanssin (ousia) toisaalta materiaaliseksi substanssiksi, siis aineeksi ja toisaalta Metafysiikassa myös olennon tavaksi olla maailmassa; se merkitsee, että olento on subjekti, jota ei määrittele mikään muu. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Aristoteleelle olento on substanssi.

Núñezin sofismi on antiaristoteelinen väite. Hän sanoo: Olento ei ole substanssi; olento ei ole subjekti, jotakin erillistä ja määriteltävissä erillään muista olennoista.

Olento on suhde. Jos kaksi olentoa kohtaavat, tärkeää ei ole näiden olentojen olemus, niiden kristallisoitunut olemus – joka on vain fiktio. Tärkeää on näiden olentojen positio, tila ja asema suhteessa toiseen. Kohtaamisen luonteen määrittelee se mikä on olentojen välissä. Oleminen on suhteellista (relationaalista, ei relatiivista). Se ei siis ole substantiaalista. Voiko sanoa ”minä”? Kyllä, mutta ”minä” on suhde – suhde toiseen, toisen suhde ”minään” ja ”minän” suhde omaan itseensä. Ei pitäisi puhua identiteetistä, ainakaan mistään pysyvästä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Bataille ja sattuma

George Bataille

Filosofiakahvilan aihe 9.1./10.1./11.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Filosofit ja ajattelijat vastaavat elämän eteen tuomiin vaikeuksiin, tilanteisiin, olosuhteisiin ja tapahtumiin. Vastaukset eivät ole vain ideoita tai ne eivät ole ollenkaan ideoita. Kyseessä on päätös, valinta ja asenne. Esimerkkini on George Bataille (1897-1962) ja hänen volonté de chance. Se on suomeksi suunnilleen sattuman tahto.

Termi on kädenheilautus Nietzschelle, jolla oli käsite tahto valtaan (Wille sur Machte) ja on ilmeistä, että saksalaisfilosofin kanssa hengenheimolaisuutta kokenut Bataille myös ilmaisi kritiikkinsä käsitettä kohtaan, vaikka hän todennäköisesti ymmärsi sen aika hyvin (päinvastoin kuin yleensä, kun se käsitetään haluksi valtaan). Bataillen käsite ilmaantuu hänen teoksessaan Nietzschestä (1945) ja hän liittää sen toiseen nietzscheläiseen käsitteeseen, amor fatiin. Hän sanoo: ”Sattuman tahtominen on amor fati.”  Se on siis kohtalon rakastamista.

Asiaa voisi havainnollistaa näin: Ihminen heittää noppaa, sattuma määrää tuloksen, ja heittäjä hyväksyy sen, rakastaa sitä. Ihminen heittäyttyy sattumaan, nauttii siitä, rakastaa peliä.

Bataillen ajatus on vastaus eksistentiaaliseen ongelmaan, ahdistukseen, Angstiin (tärkeä kysymys niin Kierkegaardilla kuin Heideggerillakin). Ahdistuksessa on kyse siitä, että ihminen ei ole kotonaan maailmassa. Koko maailma on epävieraanvarainen. Tulevaisuus, mahdollisuudet (myös vapaus) ahdistavat. Ihminen pakenee ahdistusta.

Bataillen vastaus ei ole teoreettinen; se on elämänasenne, joka ei ole pakoa eikä itsensä pettämistä. Ahdistava asia myönnetään. Sitä opitaan rakastamaan.

Sekä Nietzschen että Bataillen inspiraation lähteenä on Herakleitos, joka kirjoitti lapsesta, joka leikkii (heittää noppaa). Hän on kuningas. Hämärän Herakleitoksen lukeminen ja tulkitseminen on vaikeaa. Aika yleisen käsityksen mukaan lapsi on aika.

Chance, sattuma, ei ole vastakkainen välttämättömyydelle Nietzschellä, ainakaan sanan tavanomaisessa merkityksessä. Kysymys välttämättömyydestä voisi silti olla mielenkiintoinen, kun kysymme, miten voisimme tavoittaa Bataillen tavoitteleman asenteen. Monet haluavat, että elämässä ja tapahtumissa on järjestystä, syitä, välttämättömyyttä, Jumalan suunnitelmaa. Sen näkeminen kaaottisena, sattumanvaraisena, saattaa silti antaa keveyden.

Olen puhunut joskus Aristoteleeltä peräisin olevan kontingenssin käsitteestä yrittäessäni valaista, miten meillä voi olla kokemus vapaudesta. Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa. Se minkä sanotaan olevan välttämätöntä, ei välttämättä ole sitä. Meille sanotaan, että asiat ovat välttämättömiä, jotta olisimme tietyllä tavalla.

Volonté de chance on siis tietynlainen asenne, jota voisi kehua siitä, ettei se pakene; se myöntää heitetyn nopan tuloksen. Se voisi olla haluttava asenne tai tila myös siksi, ettei ihminen ole pakotettu kokemaan harteillaan tuonpuoleisen painoa.

Bataillen valinta tai asenne ovat vain esimerkki elämänasenteesta, joka yrittää olla vastaus eteemme tuleviin kysymyksiin. Voimme puhua toisenlaisista, mahdollisesti paljon paremmista, ratkaisuista. Bataillen idea tuo kuitenkin esiin olennaisen asian. Eteemme tulevat kysymykset voi tarkistaa. Ei ole pakko kysyä: ”Miksi minä?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tyyli

 

Filosofiakahvilan aihe 24.10./25.10./26.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Søren Kierkegaard (1813-1855) käytti naamioita ja julkaisi monia teoksiaan käyttäen pseudonyymejä. Yksi hänen alter egonsa ja pseudonyyminsä Johannes Climacus sanoi: “Omata tyyli on tulemisen tila.” Kömpelö ja hiukan tekninen käännös, mutta tämä on minulle erityisen mielenkiintoinen lause, filosofisesti melkein paradoksaalinen.

Lause on mielenkiintoinen, koska se puhuu tyylistä ja se on mielenkiintoinen, liian unohdettu käsite tai liikaa pukeutumiseen ja koristeisiin liitetty. Nietzsche puhui siitä, että luonteeseen täytyy luoda tyyliä. Vaatimus on haastava. Kyse ei ole vain ilmaisemisen tavasta, vaan olemisen tavasta, ajatuksesta että ihmisen ethos on muokkaamisen kohde.

 Kierkegaardin lause on ehkä outo, koska se puhuu tulemisesta. Puhuin 2014 totuudesta tehtävänä. Yhtenä lähtökohtanani oli Utrechtin yliopistossa, Alankomaissa, opettavan Kathrin Thielen artikkeli Ethics of (In)capacity: Becoming. Pidin tätä tekstiä lähtökohtana, koska siinä Nietzschen, Deleuze´n ja muiden ajattelijoiden tulemisen käsitettä (becoming, esp.devenir) lähestytään tehtävänä.

Kirjoitin: ”Tulemisen käsite on vanha, peräisin Herakleitokselta, joka ajatteli, että kaikki muuttuu; mikään ei ole, vaan kaikki tulee: kaikki virtaa. Thiele kirjoittaa, että tuleminen ei ole sanan tavanmukaisessa ontologisessa mielessä, mutta se ei tarkoita, ettei se olisi mitään; se on liikettä ja muutosta. Olisi epäonnistunutta kysyä ”mitä” se on, koska se ei ilmaise olemusta, vaan liikkeen. Siksi kysymys ”mitä” (what is) korvaantuu kysymykselle ”miten” (how to). Näin kysymys ei asetu yläpuolelle tuomitsemaan, vaan seuraa sitä mitä etsitään tai harjoittaa sitä. Thielen kysymys on siis: How to become? Kysymys tulemisesta muuttuu tehtäväksi, käytännöksi ja kutsuksi (call).”

 Puhuminen tulemisen tilasta on jo sinänsä outoa. Tuleminen on prosessi, ei tila. Puhuminen tyylistä tulemisena, tuntuu oudolta, koska olemme tottuneet ajattelemaan tyyliä hahmotettavina piirteinä, jonain joka on tai ei ole. Emme ajattele sitä virtauksena, prosessina tai muutoksena. Ajattelemme asioita liikaa substansseina. Olisi mielenkiintoista tutkia suhteita, prosseseja, tapahtumia.

Ehkä tyyliäkin voisi tarkastella prosessina ja suhteena – esimerkiksi puhujan ja aiheen välisen suhteen ilmentymänä. Käyttääkseni kierkegaaridlaista esimerkkiä voisi puhua ironiasta tyylinä. Se on selvästikin suhde tai suhteita. Puhuja ottaa etäisyyttä aiheeseen, hänen sanansa viittoilevat hymyilevästi tai nauraen toisille, vakavaville puhujille.

Friedrich Nietzschen Iloisen tieteen fragmentti 290 on otsikoitu näin: Vain yksi asia on tarpeellista. Otsikko on viittaus Luukkaan evankeliumiin (10.luku, jae 42).  Nietzsche kirjoittaa tyylin luomisesta tai antamisesta omalle luonteelleen. Tässä harvinaisessa taiteessa ihminen ottaa omat vahvuutena ja heikkoutensa, alistaa ne taiteelliselle suunnitelmalle; ihminen muokkaa itseään, veistää itseään. Jos tätä ajattelee Kierkegaardin ajatuksen valossa tai päinvastoin, ymmärrämme, ettei luonteen tyylin tarvitse olla veistoksen eleganssia. Se voi olla tanssia, liikettä, muutosta.

 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nietzsche ja todellinen rauha

Nietzsche

Filosofiakahvila 28.2./1.3./2.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

 Saksalaiset filosofit ovat noin keskimäärin rauhan filosofeja, ainakin jos lukee Immanuel Kantia tai F. Nietzscheä. (Filosofi Jean Cavailles puhui häntä kuulusteelle Gestapolle Kantista. Hän puhui myös Spinozasta, mutta se oli vielä vaikeampaa.) Nietzsche liitetään natsismiin ja siihen historialliset syyt. Jopa häntä lukeneet hämmästyvät väitteestä, että hän suosi enemmän rauhaa kúin sotaa,  olihan hän suuri Herakleitoksen seuraaja. Herakleitos, kuuluisa hämärä ajattelija, sanoi: “Kaikki hyvä syntyy sodasta.”

Nietzschellä on kuitenkin teoksessa Inhimillistä, liian inhimillistä (joka oli hänen maltillisen,  mutta silti radikaalin  kauden tuotantoa) yksi teksti,  joka on jäänyt ehkä liian vähälle huomiolle. Tekstin otsikko on  Todellinen rauha.

Filosofi sanoo, että todellisessa rauhassa on mielenrauhaa. Hän puhuu aseistetusta rauhasta, joka ei ole todellista rauhaa: naapuriin ei luoteta, pelätään hyökkäystä. Tästä Nietzsche päätyy moraaliseen periaatteeseen, todellisen rauhan kaavaan. Hän sanoo, että on parempi antautua kuin pelätä ja vihata ja on parempi antautua kuin herättää vihaa tai pelkoa. Antautuminen on todellisen rauhan tae, sen lähtökohta, periaate.

Ajatus on yhtä utopistinen kuin Kantin ajatus pysyvästä rauhasta. Kantin ajatus oli, että pysyvä rauha saataisiin, jos kaikki maat tekisivät perustuslain, joka kieltäisi hyökkäyssodan. Jos kukaan ei hyökkää, ei voi olla sotaa. Jos yhteisöt pitäisivät parempana antautumista kuin vihaa ja pelkoa, ei olisi sotaa, olisi todellinen rauha. Ajatukset ovat utopistisia, mutta se ei tarkoita, etteivät ne olisi totta.

Aina ei ole kaikkein tärkeintä, onko ajatus totta vai. Tärkeämpää on se, onko se mielenkiintoinen. Sen voi tehdä mielenkiintoiseksi näkökulma, joka siitä avautuu tai mahdollistuu. Ajatus on päinvastainen kuin yleinen viisaus ja hokeama: “Haluatko rauhaa? Valmistaudu sotaan.” Erityisen mielenkiintoinen se on, koska antautumiseen tuntuu liittyvän erityinen suvereenius, itsensä hallitseminen: ihminen ei ole enää pelon ja vihan vallassa.

Voimme kysyä – ja on kysytty – miten jokin tieto tai teoría on mahdollinen, mikä sen on mahdollistanut, mitkä olivat olosuhteet, kun se ilmaantui. Voimme kysyä myös utooppisen ajatuksen yhteydessä, mikä tekee sen näkökulman mahdolliseksi. Miten kukaan, edes rauhaa rakastava saksalainen, on voinut ajatella niin kuin Nietzsche? Vaikuttaa siltä, että Nietzsche ajatteli saksalaisuutta, kaikkea nationalismia, vastaan. Ajatuksen edellytys on antinatsismi. Toinen edellytys on se, ettei pelkää ja vihaa. Se saattaa joskus olla sama asia. Miksi Nietzsche halusi voittaa pelon ja vihan, mitä pahaa ne olivat tehneet? Nietzsche halusi olla elämän puolella. Hän ajatteli, että vihan ja pelon vallassa olemme elämää vastaan ja uhraamme elämän, sen sisällön.

Se tosiasia, että Nietzschestä tehtiin natsi ja antisemitisti, kertoo enemmän maailmasta kuin Nietzschestä. Olkaamme tarkkoja, kun lyömme leimoja ajattelijoihin, menneisyyden tai nykyisyyden olioihin. Historia tulee meidät tuomitsemaan.

 Kuka haluaa todellista rauhaa? Ei kai kukaan. Emmekö rakasta vihaa? Kuka siihen muka on kyllästynyt? Pelkoa kukaan ei kuvittele voittaneensa, koska sen ajatellaan olevan väistämätön osa…

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Henkisten harjoitusten laboratorio

 

Pierre Hadot

Filosofiakahvila 10.1./11.1./12.1.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Vertailu on pahasta, sanotaan. Mutta joskus on hyvä vertailla, jota voisimme arvioida tai ainakin löytää erilaisia näkökulmia. Olen puhunut toistuvasti askeesista, itseensä vaikuttamisesta. Tässä yhteydessä voidaan puhua tekniikoista tai henkisistä harjoituksista. Miten meidän olisi hyvä vaikuttaa itseemme? Mikä olisi hyväksi?

Vastaus ei ole valmiina, meillä ei ole kriteerejä. Voimme vain tutkailla eri aikoina ja eri kultuureissa käytettyjä tekniikoita, niiden vaikutuksia. Ehkä voimme kokeilla niitä ja oppia, mikä sopii meille.

Olen löytänyt kaksi mielenkiintoista vertailevaa kirjaa. 1)André van der Braak: Nietzsche and Zen. Self-overcoming without a self. 2) Eske Møllgaard: An Introduction to Daoist Thought. Action, language, and ethics in Zhuangzi.

Møllgaard luettelee Zhuangziin (n. 369-290 eaa.) henkisiä harjoituksia: elämästä huolehtiminen (yansheng), vaeltelu (you), mielen ja sydämen paastoaminen (xinchai) ja istuminen unohduksen tilassa (zuowang). On kuin lukisimme Borgesin siteerausta kiinalaisesta ensyklopediasta. Kaikki tuntuu oudolta. 

Zhuangzilla on kuitenkin teksti, joka koskee erityistä harjoitusta, josta käytettiin nimitystä qiwu – se merkitsi eriyisen katsomistavan harjoittelemista; asiat yritettiin  nähdä samankaltaisinaa tekemättä eroa (englannin sana on equalizing). Møllgaard sanoo, että Zhuangzin teksti ei vain käsittele tätä harjoitusta, vaan on itsessään tätä harjoitusta. Tämä on mielenkiintoista vertailun kannalta. Pierre Hadot, antiikin Kreikan ja Rooman filosofian asiantuntija, sanoi antiikin filosofien puheen olleen usein henkistä harjoitusta, ei teoretisointia jostain aiheesta. Antiikin filosofeilta löytyy myös esimerkkejä ylhäältä, kosmisesta näkökulmasta, katsomisesta, jossa katse ei tee enää samalla tavalla eroja ja erotteluja. Zhuangzi ei ole enää niin outo tai hän ei olisi ollut outo kreikkalaiselle.

Braakin kirjan esimerkkiä käyttäen voisi puhua zenin ja Nietzschen etäisyydestä ja outoa valoa zeniin ja Nietzscheen luovasta samanhenkisyydestä. Nietzsche arvosteli tunnetusti buddhalaisuutta (samankaltaisista syistä kuin kristinuskoa), mutta buudhalaisuuden kritiikkiä on myös zenissä. Mielenkiintoinen samanhenkisyys löytyy samantapaisesta tavasta käsittää totuus. Totuus ei ollut Nietzschelle representaatiota (tai adekvaatiota). Hänen käsityksensä muistuttaa enemmän idän vanhojen ajattelijoiden lähtökohtaa: totuus ei ole lauseen ominaisuus, se on enemmän Tie (dao, Way). Sen täytyy ruumiillistua ihmisessä, ja se voi ruumiillistua vain askeesin, harjoituksen, avulla.

Tulevaisuuden instituutiossa, henkisten harjoitusten laboratoriossa, tutkitaan  näiden kahden esimerkin innoittamina muun muassa sitä, miten tärkeitä henkisiä harjoituksia ovat näkökulman vaihdokset (ja muut katsomisharjoitukset) ja millaisin erilaisin tavoin voidaan pyrkiä totuuden lihallistamiseen askeesin kautta…

 

P.S.

Jorge Luis Borgesin novellissa John Wilkinsin analyyttinen kieli on Borgesin keksimä kiinalainen kirja, jossa eläimet luokitellaan seuraavalla tavalla: ”Eläimet jakautuvat seuraaviin ryhmiin: a) Keisarille kuuluvat, b) balsamoidut, c) kesytetyt, d) siat, e) merenneidot, f) tarunomaiset, g) juoksukoirat, h) tässä luokitellut, i) ne jotka riehuvat kuin hullut, j) lukemattomat, k) hienonhienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, l) ja niin edelleen, m) juuri nahkansa luoneet, n) etäältä kärpästä muistuttavat”

Kirjoitin itselleni neuvon

Nietzsche

Filosofiakahvila 8.11./9.11./10.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Friedrich Nietzsche kirjoitti ystävälleen Erwin Rohdelle kirjeessä vuonna 1882, että hänen kirjoituksensa ovat hänen lääkettä masennusta vastaan. Hän sanoo: ”Mihi ipsi scripsi – tämä on moraalini. ” Mihi ipsi scripsi : ”Kirjoitin itselleni.”

Tämä on huomionarvoista latinaa. On turhaa ja turhauttavaa neuvoa muita. On syytä - ainakin aika ajoin ja tietyissä tilanteissa – neuvoa itseään. Askeesi, itsensä harjoittaminen, on usein puhetta. Se on puhetta itselle, joskus keskustelua itsensä kanssa. On syytä harkita, mitä itselleen sanoo ja kirjoittaa.

Jälleen kerran Nietzschen innoittamana kirjoitin itselleni neuvon: "Vastusta määritelmiä, joita teet itsestäsi." On selvää, että myös muiden tekemiä määritelmiä pitää vastustaa, mutta sarkastisuuteni ja tietty välinpitämättömyys suojelivat jo minua. En osannut välttämättä suojella itseäni itseltäni.

Mitä väliä sillä on, miten itsensä määrittelee? Itsensä hallitseminen merkitsee, että kykenee toimimaan. Hallitsen kehoani, voin siis kävellä. Hallitsen itseäni, pystyn tekemään jotain; en lamaannu. Jos haluan kyetä asioihin, jos haluan toimia, on syytä olla antamasta itsestään määritelmiä, jotka irrottavat minut siitä mihin kykenen. Itselleen ei välttämättä puhu rumasti, mutta sen seurauksena saattaa ryhtyä elämään määritelmän mukaisesti ja se tappaa pystyyn.

Olen joskus käyttänyt esimerkkinä meksikolaista kirjailijaa, Carlos Monsivaisia. Häneltä kysyttiin, mikä hän on, miten hän määrittelisi työnsä – onko se filosofiaa, journalismia, kirjallisuutta, antropologiaa vai mitä. Monsivais vastasi ovelasti, ettei halua määritellä eikä välitä tietää, mitä se on ja mitä hän on;  tälla tavalla, määrittelemättömänä, työ on elävää. Tämä saattaa olla syy siihen, ainakin osittainen syy, että jotkut filosofit kuten Hannah Arendt, Martin Heidegger tai Michel Foucault kielsivät olevansa filosofeja.

 Pakenen määritelmiä, koska haluan säilyttää mahdollisuuden olla jotain muuta, joissakin tapauksissa enemmän. Määritelmä on ansa, jota myös filosofia virittää. Filosofit ovat Sokrateesta asti hokeneet: ”Tunne itsesi.” Jotkut psykologit ovat ottaneet tämän asiakseen pohtimatta mitä se tarkoittaa. Itsensä tunteminen johtaa helposti itsensä määrittelyyn.

Olisi syytä katsoa, miten puhuu itselleen. Joku ei maista perunasalaattia, koska tuntee itsensä, sanoo itselleen: ”Minä tiedän, etten pitäisi tuosta.” Voisi olla rikastuttavampaa sanoa itselleen. ”En tiedä.” Monesti sanomme: ”En pysty tuohon.” Silloinkin saattaa olla parempi tyhjentää mieli puheista, sanoa: ”En tiedä, mihin pystyn.”

Mihi ipsi scripsi. Kun Nietzsche kirjoitti itselleen, hänen ajatuksensa oli, että itselleen kirjoittava voi tehdä parhaansa itsensä kaltaiselle olennolle. Ei voi kirjoittaa muille, ei voi neuvoa muita. Hän sanoo: ”Tämä on moraalini.” Joku filosofi: ”Tuo ei ole moraalia, tuo on moraalittomuutta.” Mutta ehkä moraali muistuttaa joskus moraalittomuutta. Älkäämme tehkö hätäisiä arvoarvostelmia.

Ystävä kannustaa ja haastaa. Hän ei määrittele. Olisi syytä olla itsensä ystävä. Vain siten voi olla itsensä kuntouttaja ja itsensä kehittäjä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila