Tapahtuma, tapahtumallistaminen ja tapahtumallisuus

 

Bahtin

Filosofiakahvila 3.12./4..12./5.12. Huom. Torre del Marin paikka vaihtuu

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Perinteinen paikka Massai Mara Beach Club ON KIINNI, uusi paikka (kokeilu) Restaurante Berebere, Paseo Maritimo Poniente eli seuraava länteen päin  

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

(Torre del Marin paikka on kiinni keskiviikkoisin. Ehdotuksia paikasta otetaan vastaan.)

1.

Jotain tapahtuu. Kun filosofi ajattelee tätä, hän ajattelee muuta kuin olemista; ainakaan hän ei ajattele koko ajan pysyvää, ikuista. Hänen ympäristökseen ja ehkä välineekseen tulee historia. Historioitsija tutkii menneisyyden tapahtumia, muuttuvaa maailmaa.

Tämä sotii monenlaisia filosofisia perinteitä vastaan. Monet haluavat filosofian olevan asioiden katsomista ikuisuuden näkökulmasta. Jos ajattelee historiallisesti, se on jotain muuta. Aristoteles sanoi, että historia puhuu jostain singulaarisesta, erityisestä. Filosofinen puhe ja totuus ilmaisee hänen mukaansa jotain yleisempää. Historian ja nykypäivään kääntyneen katsee merkitys on silti moderneina aikoina ollut ilmeinen, silmiinpistävä. Ei tarvitse kuin vilkaista Hegelin tekstejä. Ajankohtaiset tapahtumat ovat läsnä kaikessa.

Kun filosofia sekoittuu historiaan tai historiasta ja ajattelijan omasta ajasta tulee kysymys, ajattelu suuntautuu tapahtumaan, siitä tulee keskeinen käsite.

Paul Veyne puhuu tosiasian, kokemuksen ja tapahtuman suhteesta. Jotkut historiallinen tosiasiat – tuotantovoimat tai höyrykone – voi nähdä sosiaaliseen todellisuuteen vaikuttavina tekijöinä (determinaciones), mutta niiden pitää kulkea ajatuksen läpi tullakseen eletyiksi, jotta niistä voisi tulla tapahtuma.

Tapahtuman metsästäjä yrittää selvittää, käsittää tapahtuman sisällä olevan ajatuksen, vaikka kuinka hiljaa ajatellun.

 

2. Tapahtumallistaminen

Tapahtumallistamisesta puhui Michel Foucault. Tunnemme usein houkutusta nähdä asioissa pysyvyyttä. Viittaamme antropologiseen piirteeseen. Ranskalaisajattelijan mukaan olisi hyödyllistä tavoittaa ”singulaarisuus”. Foucault yrittää näyttää, että jokin käytäntö ei ole niin välttämätön kuin miltä näyttää; ei ole esimerkiksi itsestään selvää, että hulluja alettiin pitää mielisairaina. Tapahtumallistaminen yrittää näyttää myös, millaiset strategiat, voimat, kytkökset, olosuhteet tekivät jostakin asiasta itsestään selvän, välttämättömältä näyttävän.

Tapahtumallistaminen on työläs ja vaikea haaste ajattelulle, mutta kuvittelen sen olevan tärkeä johtotähti, koska niin monista asioista tehdään itsestään selviä ja ajattelun yksi tarkoitus on kyseenalaistaminen.

 

3. Tapahtumallisuus

Mihail Bahtin (1895-1975) puhui tapahtumallisuudesta yrittäessään hahmottaa eettisen subjektin tilannetta vähemmän abstraktisti kuin yleensä. Olemassaolon tapahtumallisuus (sobytiinost) oli hänelle olemisen elävyyttä, kykyä muutokseen. Tapahtumallisuus on tapahtuman epälopullisuutta; jotain ei ole lopullistettu, saatettu loppuun.

Bahtinin idea koskee metodia. Jos meillä on jokin moraalinen tilanne, sitä ei voi kuvata vain abstraktien sääntöjen avulla – tai ainakin jotain jää uupumaan. Minunkin päässäni tapahtumallisuus on metodologinen käsite. Ainakin siinä mielessä, että se on jotain, jonka yritän tavoittaa; siihen ajatukseni tähtää. Käytännössä tämä merkitsee, että yritän tavoittaa jotain tapahtuman sisällä. Yritän löytää kysymyksen...

 

4.Mitä filosofia on minulle?

 

Minulle filosofia on diagnoosia ja askeesia. Yhdistävä käsite on tapahtuma. Filosofia tekee diagnoosia siitä mitä tapahtuu ja se on askeesia, valmistautumista tapahtumaan...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Déjà vu

 

Jussi Vähämäki puhuu artikkelissaan Historiasairaus (joka on tulkintaa Nietzsche varhaisista historia koskevista kirjoituksista) modernin ihmisen eräänlaisesta déjà vu –kokemuksesta tapahtumien edessä. Tapahtuma vastaanotetaan ikään kuin jo tunnettuna ja tiedettynä. Ihminen sanoo: “Tämän olen jo nähnyt.”

Kun kaikki on jo nähty ja tästä jo nähdystä tulee ikään kuin kategoria päähämme, meidän on helpompi irrottautua tapahtumasta. Minun haukankatseeni rekisteröi tämän joka paikassa. Ihmiset haluavat poistaa tapahtumalta sen tapahtumallisuuden. Keinot ovat monet. Kun jotain sattuu, aletaan puhua tilastoista, sattuneen  tavallisuudesta tai epätavallisuudesta. Jos joku murhaa, sanotaan ikään kuin varmuuden vuoksi: “Tekijällä on mielenterveydellisiä ongelmia.” Tämä lause pyyhkii monta häiritsevää kysymystä mielestä.

Tällaisella tapahtuman tapahtumallisuuden poispyyhkimisellä on vaikutus tietoon, mutta sillä on myös poliittisa seurauksia. Vähämäki toteaa, että déjà vu lamaannuttaa kapinan ja vaihtoehtoisen elämän impulssin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Selvennöksiä ja sivupolkuja

 

Hegel

Haluan ensi syksynä tehdä filosofiakahvilassa selvennöksiä ja lisähuomautuksia jo käsiteltyihin aiheisiin ja kysymyksiin, jotka ovat nousseet esiin keskusteluissa. Joskus ne ovat tulleet esiin vain sivulauseissa tai ohimennen tehdyissä huomautuksissa.

Tahdon esimerkiksi puhua vaikeasta sanasta tahto, jota tahtoen ja tahtomattani käytän. Haluan sanoa jotain tapahtuman käsitteestä, jonka sanon olevan keskeisessä roolissa omassa ajattelussani.

Minulle esitettiin jossain  kevään filosofiakahvilan keskustelussa kysymys ihmiskunnan edistyksestä tai kehityksestä. En varmaankaan voi antaa tyydyttävää vastausta; pikemminkin selitän, miksen voi sitä antaa. Yritän lähestyä aihetta sivupolkuja pitkin (menneisyys, tulevaisuus, tapahtuma, humanismi, historian kuolema). Sivupolku on toinen nimeni...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä tehdä tapahtumasta?

 

Kant

Filosofiakahvilan aihe 23.1./24.1./25.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Olen todennut monta kertaa, että tekhne tou biou, elämisen taito, joka vaatii harjoitusta, merkitsi kerran kykyä vastaanottaa ja käsitellä tapahtumia, joita kohtaa elämässä. Niihin valmistauduttiin ja ne olivat ainakin potentiaalisesti koe ja koettelemus, testi joka mittasi, missä määrin yksilö oli sisäistänyt viisauden tai totuuden. 

Tapahtuma oli myös tilaisuus – tilaisuus itsensä mittaamiseen, mutta myös hyveen harjoittamiseen. Tietyssä mielessä voi sanoa, että tapahtuman kohtaaminen oli itsensä harjoittajalle täyttymys. Hän kykeni ruumiillistamaan hyveen ja neuvon, tekemään siitä totta.

Tapahtumat ovat olleet filosofeille myös tulkinnan, luennan kohde. Hän yrittää sanoa, missä vaarassa olemme. Tapahtumien lukemisesta on erityinen ja omalaatuinen esimerkki:  Immanuel Kantin viimeinen hänen elinaikanaan julkaistu teos oli Tiedekuntien riitely vuodelta 1798.

Teoksen kolme tutkielmaa käsittelevät eri tiedekuntien suhteita. Yksi koskee oikeustieteellisen tiedekunnan ja filosofisen tiedekunnan kiistaa: tiedekuntien välistä suhdetta määrittelee yksi ehkä naiivilta kuulostava kysymys: Edistyykö ihmissuku jatkuvasti kohti parempaa? Tai toisella tavalla muotoiltuna: Onko ihmissuvun kehitys pysyvää?

Vastausta ei varsinaisesti voi antaa, koska kysymys koskee tulevaisuutta ja siitä ei ole kokemusperäistä tietoa.  Ja vaikka näin, Kant tarttuu johonkin, josta on empiiristä tietoa: Ranskan vallankumoukseen. Miksi näin? Koska ennustavan historian on kytkeydyttävä johonkin kokemukseen. On etsittävä tapahtumaa, joka antaa syyn ajatella, että ihmissuku edistyy kohti parempaa. Tapahtuma on merkki.  Ja merkki on merkki kolmella tavalla: se on signum rememorativum, demonstrativum, prognosticum.

Merkin täytyy olla sellainen, että osoittaa näin aina olleen (mieleenpalauttava merkki), sen täytyy osoittaa että juuri nyt tapahtuu jotain vastaavaa (todistava merkki) ja merkki siitä että näin tulee tapahtumaan tulevaisuudessa (ennusmerkki). Kysymys on: ”Onko olemassa tapahtuma, joka palauttaa mieliin, todistaa ja ennustaa edistyksestä?” Tämä tapahtuma on Ranskan vallankumous, ainakin tietyllä tavalla.

Kant ei puhu Ranskan vallankumouksesta sinänsä; hän näkee siinä paljon surkeutta ja hirmutekoja. Hän puhuu siitä, miten vallankumous muodostui toivon herättäjäksi niissä, jotka eivät itse osallistuneet vallankumouksen näytelmään, vaan olivat näytelmän katselijoita, sen vastaanottajia. Kantille merkki, etsitty merkki, oli vastaanottajien innostus.

Innostus piti sisällään ajatuksen, oikeusperiaatteen. Ajatus oli, että kenelläkään ulkopuolisella mahdilla ei ole lupaa estää kansaa säätämästä itselleen sellaista perustuslakia kuin se itse haluaa.

Tuodessani näin esiin tapahtuman käsitteen ja tapahtumisen merkityksen ajattelulle yritän sanoa, että mainostuksesta huolimatta filosofia on ja voi olla muuta kuin asioiden katsomista sub specie aetarnatis, ikuisuuden näkökulmasta. Tehtävämme voi olla kohdata tapahtumat, tehdä niistä jotain, olla niiden arvoisia – ei vain pohtia ikuisia kysymyksiä, yrittää selvittää mitä on ikuisuus tai aika...

 

P.S. Jos onnistuin muuttamaan itseäni, se oli sen ansiosta, että onnistuin näkemään jotain vaarallista tai pilaantunutta elämässäni. Vähäinen ja hiljaa kehittynyt taitoni oli siinä, että annoin kohtaamieni tapahtumien keskeyttää minussa jotain.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

 

Kirsikkapuisto

 

Kuva Kirsikkapuiston esityksestä Moskovassa 1904

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvilaa Fuengirolassa ei enää tänä keväänä! 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 19.4. ja 20.4.

Anton Tšehovin viimeiseksi näytelmäksi jäänyt Kirsikkapuisto sai ensi-iltansa Moskovassa vuonna 1904. Se kuvaa aatelisperhettä, joka tulee viettämään viimeisiä hetkiä maatilalla, jonka he ovat menettämässä. Näytelmän lopussa yleisö kuulee, kun tilaa ympäröivän kirsikkapuiston puita kaadetaan kirveellä. Myöhemmät näytelmäkirjailijat ovat ihmetelleet, miten Tšehov onnistui tavoittamaan ja kirjaamaan  yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset näytelmässä, joka ei ole ulkoisesti erityisen poliittinen.

Jotkut ovat nähneet näytelmässä jopa profeetallisuutta, tulevan vallankumouksen tuomia murroksia. Ihmettelyt ovat turhia. Tšehov ei ennustanut eikä hänellä ollut salaista tietoa. Hän oli vain terävänäköinen lääkäri, joka kirjoitti havaintojensa pohjalta, toi näyttämölle sen mikä tapahtui hänen ajassaan.

Jos kysyisimme Tšehovin henkilöhahmoilta, mitä on tapahtunut, he  osaisivat vastata: orjuus lakkautettiin, maatilan taloudenhoito jäi hunningolle jne. Silti he tuntuvat olevan eksyksissä. Tapahtumisssa on jotain, jota he eivät tavoita. Näiden hahmojen passiivisuus on sitä, etteivät he kysy mitä heille tapahtuu. Kun he eivät sitä kysy, he eivät myöskään osaa elää nykyhetkessä; he ovat jääneet menneisyyteen tai haaveilevat tulevaisuudesta tekemättä työtä sen eteen. Tämän näkee näytelmän intellektuelli, ylioppilas Trofimov, hyvin selvästi. Yhdessä monologissaan hän sanoo: ”... meillä ei ole mitään – ei määrättyä suhdetta menneisyyteen, me vain filosofoimme, valitamme ikävää ja juomme viinaa. Onhan selvää, että voidaksemme elää nykyisyydessä, meidän täytyy ensin sovittaa menneisyytemme...”

Menneisyydessä elää myös 87-vuotias lakeija Firs, jo vähän dementoitunut mies, vapautettu orja, joka ajattelee, että kaikki oli vähän paremmin orjuuden aikana. ”Nyt on kaikki hujanhajan, ei saa selvää mistään”, hän sanoo.

Voit tuntea tapahtuman ja olla samalla tuntematta sen tapahtumallisuutta – varastaakseni Mihail Bahtinin termin. Tapahtuman tapahtumallisuuden tajuaminen merkitsee sitä, että huomioi sen kontingentin ja singulaarisen luonteen. Maailma on prosessi. Sillä ei ole valmista muotoa. Se ei ole ready-made.

Tapahtuminen merkitsee jonkin singulaarisen, erityisen ja ainutkertaisen, ilmaantumista. Ehkä me olemme vielä skolastikkoja; näemme entiteettejä, asioiden ja olioiden olemuksia. Tapahtuman näkijä näkee suhteita. Kyse on muustakin kuin taistelun kulusta, jostakin hiljaisemmasta ja näkymättömämmästä. Tšehov näki sen, ei tulevaa: jähmettyneisyyden eri kerroksissa.

Tilanomistaja Lljubov Andrejevna näkee jotain, vaikkei osaa irtaantua lamaantuneisuudesta ja nostalgiasta. Hän arvostelee kauppias Lopahinia: ”Saisitte jättää näytelmät katsomatta ja katsoisitte vähän useammin omaa itseänne. Miten harmaasti te elätte, miten paljon te lörpöttelette turhia.”

Tila pakkohuutokaupataan. Kauppias Lopahin ostaa sen. Omistajattaren, Lljubov Andrejevnan, maailma romahtaa. Kun perhe lähtee, he unohtavat vanhan palvelijan.  ”Minut unohtivat... Ei se mitään”, hän sanoo. Jostain kuuluu aikaisemmin  kuultu ääni: katkeavan kielen ääni, sammuva ja surullinen. Mikä on tuo selittämätön ääni, joka on kuin toisesta maailmasta? Ehkä se on odottamattoman, tuntemattoman, äänettömän tapahtuman ääni...   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Hämmennys ja epävarmuus III: Epävarmuuden etiikka

Foucault

Espanjassa vallitsee Estado de alarma (hätätila). Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Toivottavasti voimme jatkaa ainakin syksyllä. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä on sarjan kolmas osa.

Ei ole epäilystäkään siitä, että ihminen on luonut erilaisia versioita epävarmuuden etiikasta. Jo kreikkalaisten hämmennyksen filosofia, yritys särkeä mielipiteen varmuus, oli muutakin kuin kiusantekoa. Se oli yritys auttaa polista, kaupunkia, joka joutui päättämään asioista. Filosofi kysyi, minkälaisiin käsityksiin ja mielipiteisiin nämä päätökset perustuivat, esitti epäilyn siitä, että perustuessaan vääränlaiseen varmuuteen mielipide johtaa huonoihin seurauksiin. Myös Murguezan hämmennyksen filosofia, jatkuva kysyminen, on muutakin kuin teoreettinen lähtökohta: se on eettinen asenne.

Olemme jo nähneet tai ainakin aavistaneet, mikä ajattelun kategoria tässä eettisessä ajattelussa on mukana: tapahtuma. Vaikka sana oli stoalaisilla muussakin käytössä, heidän käytännöllisessä ajattelussaan se oli usein potentiaalinen ikävä tapahtuma, jonka edessä piti pysyä lujana. Silti tässäkin melkein primitiivisessä ja negatiivisessa muodossa tapahtumalla on oma erikoinen luonteensa, erityisasema muiden ajattelun kategorioiden joukossa. Sanassa ”tapahtuma” ihminen myöntää asiantilojen pysymättömyyden. Monet muut kategoriat pyrkivät tavoittamaan essentian, olemuksen.

Mitä on essentialismi? Olemusajattelu on käsitys, että asioilla ja olennoilla on olemus, joka tekee niistä sellaisia kuin ne ovat. Yleensä ja monessa paikassa tämä ajattelu panee ihmiset sanomaan: ”Koska on näin, näin tulee olemaan.” Essentialismi pyyhkii pois tapahtuman ja saavuttaa varmuuden sulkemalla pois mahdollisuuksia, tekemästä horisontista köyhemmän. Essentialismi  kysyy : ”Mitä on?” Tapahtuman perässä kulkeva ajatus kysyy: ”Missä? Miten? Missä olosuhteissa?”

Kun ajatellaan ja etsitään olemusta, etsitään ja halutaan jotain ajatonta, nähdään jokin ajattomana. Silloin kadotamme tapahtuman. Tapahtuman esiinsaamisen vaikutus on, että se minkä olemme tottuneet ajattelemaan pysyvänä ja välttämättömänä, ei enää näyttäydy sellaisena. Tapahtuma tai prosessi ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. 

Essentialismi on ollut yksi keino oikeuttaa diskriminointi, esim. homofobia, rasismi tai misogynia. Naiselle määrätään tietty paikka, tietty nurkka ja sanotaan: ”Naiset ovat sellaisia, että...” Tästä huolimatta essentialistinen ajattelu on kehittänyt myös oman moraalinsa ja moraalifilosofisen ajattelun.   Sekä kristillisenä että ei-kristillisenä essentialismi on ilmentynyt usein ajatuksena luonnonlaista. Tätä ideaa on sovellettu myös moraalifilosofisiin kysymyksiin: on ajateltu, että oikea ja väärä on johdettavissa luonnonlaista. Epävarmuuden etiikka, tapahtumaan kiinnittyvä ajattelu, menee toiseen suuntaan. Se näkee muuttuneita ja yhä muuttuvia asioita. Monet asiat ja tilanteet voidaan muuttaa.

Epävarmuuden etiikka on siis toisenlainen tapa suhtautua epävarmuuteen ja maailman kaaoottisuuteen kuin turvallisuusajattelu ja turvallisuusstrategiat. Se että tulevaisuus on edessämme olevia auki olevia mahdollisuuksia, ei merkitse vain vaaroja, sairauksia ja työttömyyttä. Se merkitsee myös mahdollisuutta tehdä toisin, elää toisin, muuttaa asioita. Turvallisuusstragegiat eivät ole välttämättömiä. Niistä maksettava hinta ei ole välttämätön. Tämä ei tietenkään merkitse, etteivät ne toisinaan olisi erittäin tarpeellisia.

Epävarmuus ei merkitse vain pelkoa. Se voi olla edellytys sille, että jokin on ponnistuksen tai vaivan arvoista. Jos jalkapallo-ottelun tulos olisi päätetty etukäteen, mitä mieltä oli pelata tai katsoa sitä? Michel Foucault ilmaisi omalla tavallaan epävarmuuden etiikan Vermontissa vuonna 1982 antamassaan haastattelussa:

”Elämässä ja työssä mielenkiintoisinta on tulla joksikin mitä ei ollut alussa... Se mikä on kirjoitustyön tai rakkaussuhteen totuus on myös elämän totuus. Peli on pelaamisen arvoinen siinä määrin kuin emme tiedä, miten se päättyy.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hämmennys ja epävarmuus II: Stoalaisuus

Epiktetos

Estado de alarma (hätätila) kestää Espanjassa ainakin 15 päivää, todennäköisesti kauemmin. Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä stoalaisuutta käsittelevä osa on sarjan toinen.

Otan esimerkiksi filosofisen koulukunnan, joka oli vastaus epävarmuuteen: stoalaisuus. Tämä ainakin on yleinen historioitsijoiden tekemä tulkinta. Stoalaisuus syntyi kriisistä, poliksen, kaupunkivaltion hajoamisesta. Kun kaupunkivaltiot katosivat, yksilö jäi ilman turvaa. Hän oli yksin. Hän keskusteli itsensä kanssa, ei toisten samanarvoisten kansalaisten kanssa.

Pintapuolinen, nopea vilkaisu stoalaiseen ajatteluun näyttää, millä tavalla se vastasi epävarmuuteen. Hellenistisen ajalla syntyneen ja Rooman valtakunnan tärkeimmän koulukunnan tavoitteena oli ataraksia, mielenrauha. Ihmisen oli hyvä tavoitella hyveellisyyttä, jotta voisi tehdä oikeanlaisia arvostelmia. Virheellisten arvostelmien ajateltiin johtavan intohimoisiin tunteisiin (pathos), sellaisiin kuin viha, pelko tai halu. Mielenrauha merkitsi itsenäisyyttä, riippumattomuutta ulkomaailman tapahtumista. Suurena tavoitteena oli olla heilahtamasta ulkomaailman vaikutuksista.

Stoalaisten etiikassa oli yksi helposti väärinymmärretty käsite: apatheia. Tunteettomaan tilaan, tunteiden puuttumiseen pyrkiminen ei kuulosta haluttavalta, ja apatia merkitsee meille muuta kuin hyvää asiaa. Se merkitsi itsensä hallitsemista ja itsenäisyyttä, mielenrauhan taetta.  Sille annettiin aivan toisenlainen merkitys varhaiskristittyjen keskuudessa. Se merkitsi tietenkin tunteiden, intohimojen, karkottamista, mutta tavoite oli toinen: totteleminen. Kreikkalainenkin saattoi hetkellisesti, väliaikaisesti, alistaa tahtonsa esimerkiksi lääkärin neuvomana, mutta sillä oli tietty tarkoitus: tervehtyminen. Kristityt keksivät tottelemisen tottelemisen vuoksi. Apatheia merkitsi egoistisen oman tahdon kitkemistä. Merkitys oli siis tietyllä tavalla päinvastainen. Kun stoalainen pyrki apatiaan, hän pyrki siihen, ettei ole passiivinen. Kristitty tähtäsi oman tahdon alistamiseen toisen tahtoon.

Pieni lainaus Epiktetoksen Käsikirjasta, yhdestä stoalaisesta klassikosta, auttaa ymmärtämään sekä ajatusta mielenrauhasta että apatiasta ja niiden yhteyden ideaan riippumattomuudesta:

”Öljysi on valunut maahan, viinisi varastettu; sano itsellesi: Tämä on sisäisen tyyneyden (apatheia) ja mielenrauhan (ataraksia) hinta. Mitään ei saa ilmaiseksi.”

Tämä pieni katkelma on opettavainen myös siksi, että näemme, miten  tähän päämäärään pyrittiin. Ulkoiset asiat (öljyn valuminen maahan, viinin katoaminen), jotka potentiaalisesti voisivat liikuttaa mieltä, otetaan eräänlaisena kokeena, mahdollisuutena harjoittaa sisäistä tyyneyttä ja mielenrauhaa. Siksi stoalainen puhuu itselleen, kehottaa itseään, muistuttaa itseään. Itselleen puhuminen oli tekniikka, jonka avulla hän vaikutti itseensä, lujitti mieltään.

Jopa stoalaisten tietoteoreettiset näkemykset olivat kytköksissä näihin tekniikoihin. Me saamme aistien kautta aistimuksia, jotka jättävät jäljen mieleen. Tämä jäljen nimi oli fantasia, joka on käännetty eri teksteissä esimerkiksi vaikutelmaksi tai mielikuvaksi, teknisemmissä käännöksissä representaatioksi. Mielellä on kyky tehdä arvostelmia eli hyväksyä tai hylätä vaikutelma ja täten päätyä oikeaan käsitykseen todellisuudesta. Epiktetos käytti portinvartijametaforaa. Sinun oltava vaikutelmia (fantasia) suhteen kuin portinvartija, joka pysäyttää ja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Tällä pyrkimyksellä pyritään oikeaan käsitykseen todellisuudesta, mutta myös mielenrauhaan. Usein siteerattu Epiktetoksen lausahdus: ”Meitä ei häiritse se mitä on, vaan se, mikä on käsityksemme siitä.”

Stoalaisten yksi tapa vasta epävarmuuteen oli erottaa se mihin voi vaikuttaa ja mihin ei. He katsoivat, että yleensä voi vaikuttaa itseensä, ei ulkoisiin asioihin (varkaisiin, sairauksiin jne.). Heillä oli myös erityinen, kuuluisa ja aika epämiellyttävä tekniikka, jonka avulla oli tarkoitus valmistautua ja valmentautua tuleviin tapahtumiin, mahdollisiin koetuksiin.  Sen nimi oli praemediatio malorum. Kirjaimellisesti se merkitsee pahojen asioiden ennalta-ajattelemista.

Se on meditaatiota, toisin sanoen mielikuvituksen käyttöä itsensä kehittämisessä. Idea ei ole kuvitella tulevaisuus, joka vaikuttaisi todennäköiseltä, vaan kuvitella kaikkein pahin mahdollinen tilanne. Kuvitella se vaikkei se olisi todennäköinen. Jotta meditaatio olisi tehokas, ei ajateltu tätä pahinta mahdollista tilannetta ajallisen etäisyyden päässä tulevaksi, vaan jo tapahtuneeksi: Ei esimerkiksi kuviteltu, että jonain kaukaisena ajankohtana joutuu maanpakoon, vaan kuviteltiin se jo tapahtuneeksi.

Toiset koulukunnat (esimerkiksi epukurolaiset) pitivät tätä harjoitusta turhana. Stoalaiset eivät kuitenkaan pyrkineet lisäämään kärsimyksiään, vaan vakuuttamaan itsensä siitä, että nämä pahat asiat (maanpako tai kuolema) eivät todellisuudessa olleet mitään (pahoja asioita). Samalla se oli todellakin valmistautumista väistämättä tuleviin vastoinkäymisiin. Muistettakoon, että stoalaiset todella elivät turvattomassa maailmassa, jossa ihmisen asema ja tilanne oli aina epävarma. Monet heistä todellakin joutuivat maanpakoon ja toiset teloitettiin.

Stoalaiset halusivat auttaa ihmisiä pois stultitian tilasta. Stultitia, tyhmyys, ei ollut älyn heikkoutta, vaan tahdon ja luonteen heikkoutta. Se ilmeni huolestumisena, pelkona ja epävakautena tapahtumien edessä. Monet stoalaisten – myös epikurolaisten – harjoitukset näyttävät pyrkivän ihan erilaiseen asiaan kuin  praemediatio malorum . Ne pyrkivät siihen, että ajattelija yritti vetää ajatuksensa pois tulevaisuudesta, epävarmasta tulevaisuudesta, joka kiihottaa mieltä, tekee siitä levottoman, huolestuneen.

Ero hallitsijoiden ”mahdollisen tapahtuman” ja filosofien ”tapahtuman” välillä ei ole tapahtuman  luonteessa: molemmissa tapauksissa se voi olla varkaus tai elintarvikkeen häviäminen, kriisi tai katastrofi. Stoalaiset esimerkkinä tuovat esiin kuitenkin varsin suuren eron. Heidän asenne tai strategia ei ollut poliittinen ohjelma, jonka tarkoitus on taata viljavarastot tulevaisuudessa. Se ei ollut yritys vaikuttaa mahdollisiin tapahtumiin tai niiden vaikutuksiin maailmassa. Stoalaisuus oli yritys vaikuttaa itseensä tapahtumien vastaanottajana, yritys säilyttää tyyneys tapahtui mitä tapahtui. Se oli epävarmuuden etiikka, täysin toisenlainen vastaus ja tapa ottaa vastaan tapahtuma. Mahdolliseen ikävään, kauheaan, pahaan tapahtumaan valmistauduttiin meditaation, ei strategisen suunnitelman avulla. Siltä otettiin voima. Toisaalta kiinnityttiin nykyhetkeen, käsillä oleviin asioihin, käännettiin katse pois mahdollisista tapahtumista, niiden levottomaksi tekevältä vaikutukselta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Historian käyttö

Francisco de Goya: Disparate conocido

Ajankohtaista asiaa -kahvila seuraavan kerran 13. helmikuuta.

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 5.2. ja Fuengirolassa 6.2. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Voiko filosofoida historiallisesti? Voiko filosofía käyttää historiaa kriittisesti ja hedelmällisesti? Historian käytöllä on oma asemansa filosofian historiassa ja se ei aina lupaa paljon. Historismia on ollut monenlaista ja monella tavalla epäilyttävää. Toisten mielestä jo puhuminen historian käytöstä filosofiassa on loukkaavaa. Onhan filosofia aina katsonut maailmaa sub species aetarnitatis, ikuisuuden näkökulmasta.

Historismi merkitsee lähestymistapaa, joka pyrkii selittämään ilmiöitä niiden historiallisista lähtökohdista käsin. Tämä ei kuulosta pahalta eikä oudolta, koska yksi (historiallinen) muutos länsimaisessa ajattelussa oli historiallisuuden läpimurto. Viimeistään 1800-luvulla ilmiöitä ja prosesseja, inhimillistä olemassaoloa ja luontoa ryhdyttiin tarkastelemaan historiallisina. Historismi ei tunnu oudolta, koska olemme sen sisällä.

Joihinkin meistä vaikuttaa jopa historisismi (eng.historicism,esp.  historicismo), joka on eri asia. Siinä historialle annetaan vielä painavampi merkitys. Vaikka historisismiakin on monenlaista, voidaan todeta, että monta kertaa se merkitsee yritystä ratkaista nykyisyyden ongelmia menneisyydestä löytyvien keinojen ja lääkkeiden avulla.

Neutraali ja lyhyt määritelmämme historismista pitää sisällään ongelmallisia asioita – jos osaa katsoa tarkemmin. Ei ole aina aivan selvää, mitä historiallinen selittäminen merkitsee. Määritelmässä oleva sana ”lähtökohta” liikkuu jo vaarallisilla vesillä. Kuka tahansa historiaa lukenut voi huomata, että monet ilmiöt eivät selity niiden alkuperästä käsin eikä alkuperää monesti löydy. Vielä pahempaa on alkuperän ideaan liittyvä illuusio. Kuvittelemme löytävämme identiteettimme ja sitä kautta paikkamme ja tehtävämme maailmassa.

Historiaa voi käyttää uljaan alkuperän metsästykseen, oman tai kansansa identiteetin vahvistamiseen, pyhän muistomerkin ja monumentin rakentamiseen. Mutta ehkä sitä voi käyttää myös ”parantumaan” tällaisista tendensseistä sielunelämässämme ja yhteiskunnallisessa ajattelussa. Tämä ei merkitse, että on olemassa historian “oikeaa käyttöä”, mutta toinen käyttö auttaa ehkä paremmin harjoittamaan kritiikkiä tässä ajassa.

Historia voi opettaa, että ennen oli toisin. Se miten ennen toimittiin ja ajateltiin, voi olla meille täysin vierasta, vaikka ajallinen etäisyys ei olisi suuri. Tästä vieraudesta johtuu, että voimme jo omana elinaikanamme suhtautua hymyillen menneiden vuosikymmenten tärkeinä pidettyihin asioihin. Tällä hetkellä pysyvältä, ikuiselta ja välttämättömältä tuntuva asia ei sitä ole. Se on kontingentti (kontingenssi on modaliteetti, jossa a on kontingentti jos ja vain jos a on mahdollinen mutta ei välttämätön). Sana ”asia” on huono. Pitäisi puhua tapahtumista. Historia voi opettaa, että pysyvät rakennelmat eivät ole kiinteitä; ne ovat tapahtumia. Historioiva filosofi toteaa: ”1800-luvun alussa tuon näköinen heppu sanoi, että niin ja näin.” Hänen ei tarvitse tutkia lausetta niin kuin propositiologiikan tutkija tai arvioida lauseen todenmukaisuutta. Hänelle se on tapahtuma. Kysymys on toinen.

Huomion kiinnittäminen muutokseen, olemassaolon sattumanvaraisuuteen, voi vapauttaa meidät sellaisista käsitteistä, kategorioista ja malleista, jotka ovat ahdistavia, jopa sortavia. Historia tuo esiin eron. Jos sitä käytetään tämän eron esiintuomiseen, tarkoitus ei ole antaa mallia, imitaation kohdetta. Historia – ainakin tietyllä tavalla käytettynä – suojelee meitä ajatukselta, että voisimme palata jonnekin. Se suojelee meitä ajatukselta, että menneisyydestä löytyisi vastauksia nykyisyyden ongelmiin.

En voi (en todellakaan uskalla) sanoa, että olisi historian ”oikeaa käyttöä”. Voimme silti nähdä, että on potentiaalisesti mielenkiintoista, kritiikin kannalta hedelmällistä ja jopa terapeuttista, jos onnistuu löytämään historiaa sieltäkin missä sitä ei olla ennen nähty. (Myös tunteilla, rakkaudella, vaistoilla on oma historiansa.) On vapauttavaa nähdä tapahtumien singulaarisuus; meidän ei ole pakko katsoa yleisten sääntöjen ja abstraktien lakien kautta eikä postuloida teleologiaa. Emme puhu historian merkityksestä tai tarkoituksesta. Emme liitä siihen logiikkaa tai järkeä. Käytämme sitä, jotta voisimme nähdä omien käytäntöjemme haurauden, jopa mielivaltaisuuden ja arvioida, miten niitä voi muuttaa. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mikä on tapahtuma?

Tapahtuma on moninaisten prosessien kokonaisuus, pieni tai suuri liikahdus, voimasuhteiden muutos. On tehtävä lisäys: se on samalla kokemus; se tapahtuu ajatuksen kautta. Käytän Paul Veynen ajatuksia teemasta. Höyryveturin tulo on historiallinen tosiasia. Se oli todellisuutta, merkittävä osa aikansa taloudellista elämää. Höyryveturi tuli tapahtumaksi ajattelun kautta. Vasta sitten se tapahtui ihmisille, he elivät sen. Tapahtuman kokemusaspekti, höyryveturin muuttuminen tapahtumaksi toteutui ajatuksen kautta, sillä ei ole kokemusta ilman ajatusta.  Tapahtuman henkinen – ajatukseen ja kokemukseen – liittyvä aspekti on tärkeä. Siksi en kysy vain tapahtuman määritelmää, vaan myös, mikä on se tapahtuma, jossa olemme: Mitä meille tapahtuu?

Tapahtuma ei välttämättä ole ollut kaikkein keskeisin filosofinen käsite. Stoalaisilla se oli logiikan käsite (ja myöhemmin Gilles Deleuze ottaa sen käyttöön puhuessaan stoalaisista ja hänelle se on  jossain määrin sukua stoalaisten käsitteelle). Kuitenkin jotkut filosofit, esimerkiksi Nietzsche ja Foucault ovat kysyneet: ”Mitä tapahtuu?”

Kun he ovat kysyneet tämän kysymyksen, he ovat irtaantuneet ja etääntyneet ikuisuudesta ja ikuisuuskysymyksistä. Tällaisen kysymyksen, tapahtumaan kohdistetun katseen, etu on siinä, että ajatus ei leijaile abstraktioiden maailmassa; se tarttuu maailmaan, tavoittaa jotain konkreettista. Nietzsche puhui oman aikansa tapahtumista, häntä ympäröivän maailman pienistä ja suurista räjähdyksistä, hitaista tai nopeista liikkeistä, kun hän puhui Jumalan kuolemasta tai nihilismistä.

Tapahtuman käsitteen avulla päästään eroon muustakin kuin huonosta abstraktisuudesta; sen avulla päästään ”substantiaalisuudesta”, uskosta pyöreisiin, erillisiin olioihin, olemuksiin. Filosofia, joka on kiinni ideoiden maailmassa ja essentialismissa, kysyy aina: ”Mitä on...?” Tapahtuman perässä kulkeva ajatus kysyy: ”Missä? Miten? Missä olosuhteissa?”

Otetaan esimerkki, viimeisten vuosisatojen pakkomielle filosofiassa, antropologiassa, psykologiassa: ihminen. Kuvitellaan, haaveillaan, että ajatuksen ja kysynnän aihe ei ole edes laji tai Ihminen abstraktina käsitteenä, ideana, vaan kyseessä on yksilö, konkreettinen tapaus. Hänet ajatellaan olioksi, jolla on olemus, ja hänet ajatellaan rajattavissa olevaksi, erilliseksi. Jos aihetta – tapausta – lähestytään tapahtumisen kautta, näyttäytyy edessämme oleva hahmo jonain muuna, esiin voi tulla esimerkiksi se, että se on todellisuudessa sarja prosesseja, jatkuvaa vuorovaikutusta ympäristön kanssa: ihminen on ihoa, rajapintaa sisäisen ja ulkoisen välillä, kitkaa, tapahtumaa tuolla pinnalla, rajalla.

Immanuel Kant toi ajatteluun tapahtuman, Ranskan vallankumouksen,  kun hän kysyi, onko merkkejä edistyksestä. Hän näki, että innostus, jonka vallankumous herätti joissakin, jotka eivät edes osallistuneet siihen, voidaan nähdä tällaisena merkkinä. Olennaista ei ollut vain ulkoinen tapahtuma, vaan se miten se vastaanotetaan. Mihail Bahtin loi käsitteen olemisen tapahtumallisuus. Kyseessä oli elämän pysyvä mahdollisuus muutokseen; maailma ei ole valmis muoto. Tämä merkitsee esimerkiksi sitä, että tapahtuma on avoin merkityksille. Merkityksiä syntyy ja synnytetään, ne eivät tule annettuina. Tapahtuma on elävä niin kauan kuin se nostaa esiin uusia sanoja, uusia kysymyksiä.  Sekä Kantin että Bahtinin ajattelun mukaan on siis aina olennaista jokin tapahtumassa, jokin tapahtuman sisällä – ei siis asiantilassa, vaan mahdollisuudessa, siinä mikä avautuu, mikä avaa maailman.

Foucault käytti joskus kömpelöä termiä tapahtumallistaminen (eventualisation).  Se merkitsee sitä, että pyritään tuomaan esiin singulaarisuus siellä missä on taipumus nähdä jokin pysyvyys,  antropologinen piirre tai itsestään selvyys; näytetään, ettei se mikä on ollut ei ollut välttämätöntä: ei ollut välttämätöntä, että hulluja alettiin pitämään sairaina, ei ollut välttämätöntä, että rikollisia alettiin sulkemaan vankiloihin. Tapahtumallistaminen on siis ”historiallinen metodi” ja poliittista kritiikkiä, joka merkitsee vapautumista välttämättömyydestä, itsestään selvyydestä. 

Tapahtuman käsite on siis merkityksellinen, koska se irrottaa meidät huonosta abstraktisuudesta, uskosta substantiaalisuuteen ja se mahdollistaa poliittisen kritiikin. Kun kysyn, mikä on tapahtuma, en kysy yksinkertaisesti määritelmää tapahtumalle, vaan myös sitä, mitkä voimat meidät nyt läpäisee, minkälaisten voimien kanssa joudumme nyt kamppailuun.

Voi ottaa esimerkiksi monenlaisia tapahtumia, sodan tai mellakan, mutta minulla on koko ajan mielessäni eräänlainen moraalinen kriisi, jonka seurauksena olemme alkaneet elää ilman perustaa, tyhjän päällä, ilman kykyä omiin arvoihimme. Tämä kriisi ei merkitse vain alennustilaa, surkeutta ja voimattomuutta, vaan myös muutosta, kulturaalista liikehdintää.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nominalismin hyödyllisyydestä

(Wilhelm Occamilainen)

Tämä on johdantoa kaikkiin syksyn teemoihin, joita ovat muun muassa Mikä on tapahtuma?/ Sanat, asiat, käsitteet...

1.Nominalismista ja universaaleista

Miten nominalismi voisi olla hyödyllistä? Kysyn tätä strategisista syistä; olisi kai liioiteltua puhua metodisesta pohdinnasta.

Nominalismin perusidea on, että kaikki mikä on olemassa on partikulaarista. Tämä merkitsee, että kielletään universaalit. Nominalismin perustaja oli kai Roscellinus, ranskalainen teologi ja filosofi (1050-1122). Kuuluisimman keskiaikaisen muotoilun teki kuitenkin englantilainen fransiskaanimunkki ja filosofi Wilhelm Occamilainen (1285-1349). Hänelle oli olemassa vain yksilöitä, ei universaaleja tai olemuksia; universaalit ovat vain abstraktioita, jotka eivät ole olemassa mielen ulkopuolella (viimeinen muotoilu on syynä siihen, että hänen katsotaan olevan ns.konseptualisti).

Universaaleilla viitataan yhtenäisiin piirteisiin, jotka ovat tyypillisiä partikulaareille eli yksilöolioille; ne ovat entiteettejä, olentoja, tosin abstrakteja. Universalisti uskoo, että nämä entiteetit ovat jollakin tavalla olemassa (heillä on sitten vaihtelevia käsityksiä, missä ne ovat). Toisin sanoen universaali on jotakin, joka postuloidaan, oletetaan. Se ei ole nähdäkseni samanlaista postulointia kuin esimerkiksi fysiikassa, jos ja kun postuloidaan jotakin, josta ei ole havaintoja (musta aukko tai pimeä energia).

Universaalien ongelma on sekä tieto-opillinen että ontologinen (oppi olevaisesta). Jos näemme kasvin, luokittelemme sen tiettyjen tyypillisten ominaisuuksien avulla puuksi. Tässä vaiheessa sekä intuitio että kokemus tukevat universalismia (tai käsiterealismia); näinhän me toimimme, osaamme esimerkiksi luokitella. Universaalien ongelma on kuitenkin erityisesti se, mikä tekee joistakin yksittäisistä olennoista, esimerkiksi ruohosta ja sammakosta vihreitä. Käsiterealismin mukaan jossain on olemassa vihreys. Tämä saattaa jo tehdä vähän selvemmäksi, miksi on nominalisteja; he ajattelevat, että voimme selvitä ilman tällaisia kissuuksia ja vihreyksiä tai ilman Platonin ideoiden maailmaa.

Nominalismi on historiallisesti mielenkiintoinen suuntaus, sillä se oli yksi ensimmäisiä antiplatonistisia ajattelutapoja (versus Platonin Idea) ja epäilemättä myös yritystä ulos Aristoteleen opeista (versus Aristoteleen Muoto). On monenlaisia versioita nominalismista; on myös nominalismia, joka ei ahkerasti osallistu keskusteluun, pitää vain yksinkertaisesti lähtökohtana, että puhe universaaleista tai niiden käyttö ei ole tarpeellista.

2.Strateginen nominalismi ja tapahtuma

Lähtökohtainen kysymykseni on tämä: Miten nominalismi voisi olla hyödyllistä? Kun ottaa lähtökohdaksi tietynlaisen nominalismin, pyrkii näkemään partikulaarisen ja singulaarisen, ei ole pakotettu etsimään yleismaailmallista, olemaan huolissaan universaalista tai universaaleista. Huolettomuuden lisäksi saavutetaan se, että päästään eroon olemuksista, ajattomista ja pysyvistä olemuksista. Kun ajatellaan ja etsitään olemusta, etsitään ja halutaan jotain ajatonta, nähdään jokin ajattomana. Silloin kadotamme tapahtuman.

Tapahtuman saaminen esiin edellyttää lähtökohtaisesti universaalien hylkäämistä, sillä tapahtuma on singulaarinen ja se ei näy, tule esiin, jos ajatuksiamme ja katsettamme ohjaavat universaalit tai yleiset ideat, sellaiset kuin Ihmisluonto, Historia, Edistys. Tapahtuman esiinsaamisen vaikutus on, että se minkä olemme tottuneet ajattelemaan pysyvänä ja välttämättömänä, ei enää näyttäydy sellaisena. Kyse ei ole siitä, että jokin systeemi määrittäisi, rajoittaisi meidät. Systeemi tai ajatustottumus voi kuitenkin olla esteenä edessämme, vaikkei se olisikaan ehdoton, ylittämätön raja, ikuinen muuri. Siihen mikä on esteenä edessä on tartuttava.

Nominalismia, joka pyrkii tuomaan esiin tapahtuman singulaarisuuden, nimitän strategiseksi nominalismiksi. On oikeastaan sama mistä kehitämme yleisiä, liian yleisiä ideoita – ihmisestä, sodasta, työstä – seuraus on aina sama: jokin jää ajattelematta, hyväksymme idean valmiina. Työ, esimerkiksi, on ollut erilaista eri aikoina. Ei vain materiaalisessa mielessä, ei vain siksi, että se on nähty eri tavalla. Kun työ on erilaisten käytäntöjen, rituaalien, rationalisoinnin kohteena, nämä käytännöt muokkaavat työtä; se ei olemassa ”luonnollisena objektina”, aina samana.

Seksuaalisuus voisi olla hyvä esimerkki. Nominalisti sanoisi, päinvastoin kuin (joku) fysiologi, että seksuaalisuus ei ole mitään luonnollista, sitä ei edes ole olemassa: se on nimi jollekin, moderni nimi. Kun sille on annettu tämä nimi, se on osa käytäntöä, joka konstruoi kohteensa. Olisi mieletöntä puhua seksuaalisuudesta keskiajalla, koska keskiaikaisella ihmisellä (aika universalistinen ilmaisu) ei ollut kokemusta seksuaalisuudesta. Mutta keskiaikainenkin ihminen rakasteli, aivan ilmeisesti (vaikka sana rakastella saattaa myös olla anakronismi).  

Nominalismi on siis (monesti) konstruktivismia: kun jokin tulee tutkinnan aiheeksi, se rakentuu tässä prosessissa. Tämä on joidenkin arvioiden mukaan syy siihen, miksi luonnontieteilijät ja humanistit (historioitsijat, antropologit etc.) eivät ymmärrä toisiaan. Biologi, joka tutkii bakteereja, ei konstruoi tutkimuksen kohdetta, se on ”natural kind”, luonnollinen luokka.

Todettakoon silti, että monesti biologi voi käyttää kategorioita, jotka aina ovat ihmisen tehtailemia, siis kontingentteja. Monet biologit kiistelevätkin joistakin tutkimuksen kohteista, esimerkiksi lajeista: toisten mielestä ne eivät ole luonnollisia luokkia.

3.Mielivaltaisuuden näyttäminen

Strategisen nominalismin tavoite on näyttää, että rituaalimme ovat mielivaltaisia. Ne eivät ole despoottisia, vaan arbitraarisia. Ollessaan arbitraarisia ja samalla velvollisuuksia, ehtoja, esteitä edessämme, ne saattavat muodostua osaksi meihin kohdistettua despotismia.

Käytäntömme tai rituaalimme ovat mielivaltaisia siinä mielessä, että ne ovat kontingentteja. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin (http://koetinkivet.blogspot.com.es/2012/11/sattuma.html ): 

Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Käsitettä on käytetty monin tavoin, myös tekemään ero Jumalan todellisuuden ja ihmisen todellisuuden välillä niin kuin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Minua se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa (….)Esimerkiksi sanotaan, että miesten ja naisten väliset suhteet ovat välttämättä tietynlaisia tai on välttämätöntä löytää selitys kärsimykseen: syyllinen on vihollinen, syyllinen olet sinä itse. Tarkempi tarkastelu paljastaa, että keskinäiset suhteet, suhde itseen, pysyvät kaavat, ovat historiallisia keitoksia: muuttuneita ja yhä muuttuvia asioita. Olisi voinut olla toisin. Voisimme siis tajuta olevamme kontingentteja ja sitä kautta nähdä mahdollisuutemme muuttua.

Kun näemme, miten käytännöt ja rituaalit ovat kehittyneet tai miten ne on tehty, voimme ehkä keksiä, miten se tehdään tekemättömäksi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila