Vielä kerran stoalaisista

 

Ylimääräinen filosofiakahvila zoomin kautta 2.toukokuuta klo 17.00 Espanjan aikaa. 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Seuraava muistiinpano julkaistu alunperin kesäkuussa 2022

Mitä olen oppinut stoalaisilta

Stoalaisen koululunnan edustajat niin kuin Epiktetos tai Seneca eivät poikenneet muista aikansa filosofeista perusasioissa. He halusivat huolehtia itsestään. Se oli filosofoimisen ja elämäntaidon ydin. Välillä nykyajan ihmiselle, jota ei yleensä haukuta epäitsekkääksi, tulee vaikutelma, että katseen kääntäminen itseensä oli maailman hylkäämistä. Stoalaisten tekstien lukeminen on kuitenkin opettanut minulle, että vetäytyminen julkisesta elämästä, katseen kääntäminen itseensä ja itsestä huolehtiminen olivat jotain muuta. He ajattelivat, että tieto maailmasta oli hyödyllistä itsestä huolehtimisessa. Tämä saattaa olla mielenkiintoista, jopa outoa. Olemme tottuneet ajatukseen, että se on hyödyllistä teknologian tai strategioiden luomisessa.

Stoalainen oli kuin atleetti. Hän keskittyi ja harjoitteli keskittymistä. Kuin urheilija hän keskittyi päämäärään; se ei vain ollut suoritus, vaan oma itse. Oma itse oli materiaalia, jota voi ja pitää muokata ja se oli päämäärä, maali.  Kun lähtökohta on tämä, on hyvä tuntea oma paikkansa maailmassa. “Oma paikka” ei merkitse statusta, joka oli stoalaisten mukaan sattumanvaraista; se merkitsi enemmän esimerkiksi suhdetta toisiin, omien velvollisuuksiensa muistamista ja sen tajuamista, mihin voi vaikuttaa, mitä voi tehdä. Edward F. McGushin toteaa osuvasti, ettei katseen kääntäminen itseensä ollut stoalaisille katseen kääntämistä pois maailmasta. Kääntyminen merkitsi pikemminkin katseen "modaliteetin" muuttamista. Ulkoinen maailma ja suhteet toisiin näyttäytyivät ratana kohti maalia.

Otsikkoni ei ole: “Mitä tiedän stoalaisista?” Joskus tieto ei sinänsä merkitse mitään. Vasta se merkitsee jotain, kun ajattelee tietämäänsä ja luo sen avulla näkökulman. Stoalaiset ovat auttaneet minua luomaan näkökulmia ainakin kahteen asiaan. Keskittyminen nykyhetkeen oli heille tärkeää. Marcus Aurelius kehotti elämään jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen. Ajatus, jonka stoalaiset ovat mahdollistaneet minulle, on tämä:  Ehkä keskittyminen nykyhetkeen ei sulje pois sitä, että minä keskityn päämäärään, tähtään johonkin maaliin. Jos oman paikkansa tajuaminen on tärkeää, tässä saattaa olla yksi näkökulma siihen, miten minun pitäisi elää.

Etiikka ei ollut stoalaisille teoriaa, vaan elämäntaitoa. Kysymys, jonka perässä he kävelivät, oli kysymys siitä, miten meidän pitäisi elää. Olen kysynyt, minkä sanomisella olisi merkitystä. Mitä minun pitää sanoa toisille? Mitä minun pitää sanoa itselleni? Voimme aloittaa siitä, että sanomme itsellemme, mikä on paikkamme maailmassa.

Tiedän olevani vain piste avaruudessa. Välillä minun pitää sanoa se itselleni. Tiedän myös, että minulla on vapautta, joka ei ole mitään, jos en käytä sitä. Sanon itselleni: “Käytä vapauttasi.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kiitos, kippis ja ilmoitus

 

Kiitos filosofiakahvilaan keväällä osallistuneille! Ylimääräinen istunto pidetään zoomin kautta 2.toukokuuta (tiistai) klo 17.00 Espanjan aikaa. Aiheena Mitä olen oppinut stoalaisilta? Lisäksi voidaan keskustella syksyn aiheista....

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vaikeuksien edessä

 Kierkegaard

Filosofiakahvila 7.3../8.3./9.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Filosofialla on erityinen suhde vaikeuteen. Se on valmistautumista vaikeuksiin ja tietynlainen, esimerkiksi tyyni, tapa suhtautua vaikeuksiin, kun niitä kohtaa. Stoalaiset jopa väittivät, että filosofian tehtävä on opettaa kuolemaan. Vaikeudet voivat olla filosofille myös testi, joka näyttää, onko hän sisäistänyt viisauden, periaatteen tai oikean asenteen.

Kirjoitin kerran yhdessä muistiinpanossa: “Filosofi on tänään eräänlainen anti-insinööri.” Minulla oli erityinen syy vitsikkyyteen. Usein ajatellaan, että insinöörit ja heidän keksintönsä tekevät elämästämme helpompaa. Filosofit eivät välttämättä tee elämästämme helpompaa. Esimerkkini oli Søren Aabye Kierkegaard (1813-1855). Hänen alter egonsa ja pseudonyyminsä Johannes Climacus totesi, että monet hyväntekijät - nykyisin insinöörit - tekevät elämästä helpompaa. Samalla Climacus antoi itselleen erilaisen tehtävän: Sinun täytyy tehdä samalla tavalla innostuneesti töitä, jotta jokin olisi vaikeampaa. 

Problematisointi, vaikeammaksi tekeminen, erilaisten käytäntöjen vaarallisuuden näyttäminen on filosofian tehtävä. Se saattaa joissakin tilanteissa olla meidän kaikkien tehtävä. Saattaa olla vaarallista, että jatkamme sokeasti. Se voi olla helppoa. Teemme vain niin kuin aina on tehty. Ajattelulla on erityinen suhde vaikeuteen myös siksi, että se on pysähtymistä vaikeuden eteen, etäisyyden ottamista siihen. Ajatteleminen merkitsee sitä, että katsetta ei käännetä pois.

Kuvitelkaamme, että psykiatri lukee kirjan, joka kertoo psykiatristen käytäntöjen normalisoivista vaikutuksista. Kirjassa ei kyseenalaisteta yhden tai toisen terapian tai lääkkeen hyödyllisyyttä, vaan tuodaan esiin jotain, jota psykiatri ei ole tullut ajattelleeksi. Jos hän ottaa tosissaan kirjan eikä heitä sitä nurkkaan, hänen elämänsä on vaikeampaa. Ennen hän teki päätöksiä käytettävissä olevan tiedon valossa ja hän nukkui yönsä hyvin. Nyt jokainen päätös on entistä vaikeampi, koska hän katsoo tekemistään eri näkökulmasta.

Esimerkin tohtori voi jatkaa työssään, mutta se on entistä vaikeampaa. Hän tietää olevansa päättämätön. Vaikeus on siinä, että on jotain päätettävää. Hän ei ollut päättämätön ennen kuin filosofía astui hänen elämäänsä.  Filosofit ovat pahempia kuin paarmat. He ovat anti-insinöörejä.

Kuitenkin tuo problematisointi, vaikeaksi tekevä kysely, on vastausta tilanteeseen ja eteen tuleviin vaikeuksiin. Ennen kuin meistä tulee filosofian lamaannuttamia tuskailijoita, potkaisemme varpaan aina samaan kiveen. Jonain päivänä erehdymme pysähtymään sen eteen.

Jos ajattelemme niitä vaikeuksia, joihin törmäämme, koska eutanasia on laiton (jos se on), emme tee elämästä ja toiminnasta helpompaa, mutta vastaamme tilanteeseen, katsomme todellisuuteen, emme vain hoe iänikuisia moraalisia mottoja. Stoalaiset uskoivat filosofiansa “helpottavan” elämää, opettavan kuolemaan. Miksi filosofian pitäisi opettaa kuolemaan? Kaikkihan tunnetusti ovat osanneet kuolla (Jeesusta lukuunottamatta). Ne jotka ovat ajatelleet eutanasiaa, tietävät, että vaikka tulos, kuolema, on varma, menestys taattu, prosessi voi olla vaikea ja tuskallinen. Mutta ehkä meidän pitäisi oppia kuolemaan, jotta osaisimme elää. Tällainen yritys ei välttämättä tee elämästä pelkästään vaikeampaa…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä olen oppinut stoalaisilta

 

Stoalaisen koululunnan edustajat niin kuin Epiktetos tai Seneca eivät poikenneet muista aikansa filosofeista perusasioissa. He halusivat huolehtia itsestään. Se oli filosofoimisen ja elämäntaidon ydin. Välillä nykyajan ihmiselle, jota ei yleensä haukuta epäitsekkääksi, tulee vaikutelma, että katsee kääntäminen itseensä oli maailman hylkäämistä. Stoalaisten tekstien lukeminen on kuitenkin opettanut minulle, että vetäytyminen julkisesta elämästä, katseen kääntäminen itseensä ja itsestä huolehtiminen olivat jotain muuta. He ajattelivat, että tieto maailmasta oli hyödyllistä itsestä huolehtimisessa. Tämä saattaa olla mielenkiintoista, jopa outoa. Olemme tottuneet ajatukseen, että se on hyödyllistä teknologian tai strategioiden luomisessa.

Stoalainen oli kuin atleetti. Hän keskittyi ja harjoitteli keskittymistä. Kuin urheilija hän keskittyi päämäärään; se ei vain ollut suoritus, vaan oma itse. Oma itse oli materiaalia, jota voi ja pitää muokata ja se oli päämäärä, maali.  Kun lähtökohta on tämä, on hyvä tuntea oma paikkansa maailmassa. “Oma paikka” ei merkitse statusta, joka oli stoalaisten mukaan sattumanvaraista; se merkitsi enemmän esimerkiksi suhdetta toisiin, omien velvollisuuksiensa muistamista ja sen tajuamista, mihin voi vaikuttaa, mitä voi tehdä. Edward F. McGushin toteaa osuvasti, ettei katseen kääntäminen itseensä ollut stoalaisille katseen kääntämistä pois maailmasta. Kääntyminen merkitsi pikemminkin katseen "modaliteetin" muuttamista. Ulkoinen maailma ja suhteet toisiin näyttäytyivät ratana kohti maalia.

Otsikkoni ei ole: “Mitä tiedän stoalaisista?” Joskus tieto ei sinänsä merkitse mitään. Vasta se merkitsee jotain, kun ajattelee tietämäänsä ja luo sen avulla näkökulman. Stoalaiset ovat auttaneet minua luomaan näkökulmia ainakin kahteen asiaan. Keskittyminen nykyhetkeen oli heille tärkeää. Marcus Aurelius kehotti elämään jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen. Ajatus, jonka stoalaiset ovat mahdollistaneet minulle, on tämä:  Ehkä keskittyminen nykyhetkeen ei sulje pois sitä, että minä keskityn päämäärään, tähtään johonkin maaliin. Jos oman paikkansa tajuaminen on tärkeää, tässä saattaa olla yksi näkökulma siihen, miten minun pitäisi elää.

Etiikka ei ollut stoalaisille teoriaa, vaan elämäntaitoa. Kysymys, jonka perässä he kävelivät, oli kysymys siitä, miten meidän pitäisi elää. Olen kysynyt, minkä sanomisella olisi merkitystä. Mitä minun pitää sanoa toisille? Mitä minun pitää sanoa itselleni? Voimme aloittaa siitä, että sanomme itsellemme, mikä on paikkamme maailmassa.

Tiedän olevani vain piste avaruudessa. Välillä minun pitää sanoa se itselleni. Tiedän myös, että minulla on vapautta, joka ei ole mitään, jos en käytä sitä. Sanon itselleni: “Käytä vapauttasi.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

 

Hämmennys ja epävarmuus II: Stoalaisuus

Epiktetos

Estado de alarma (hätätila) kestää Espanjassa ainakin 15 päivää, todennäköisesti kauemmin. Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä stoalaisuutta käsittelevä osa on sarjan toinen.

Otan esimerkiksi filosofisen koulukunnan, joka oli vastaus epävarmuuteen: stoalaisuus. Tämä ainakin on yleinen historioitsijoiden tekemä tulkinta. Stoalaisuus syntyi kriisistä, poliksen, kaupunkivaltion hajoamisesta. Kun kaupunkivaltiot katosivat, yksilö jäi ilman turvaa. Hän oli yksin. Hän keskusteli itsensä kanssa, ei toisten samanarvoisten kansalaisten kanssa.

Pintapuolinen, nopea vilkaisu stoalaiseen ajatteluun näyttää, millä tavalla se vastasi epävarmuuteen. Hellenistisen ajalla syntyneen ja Rooman valtakunnan tärkeimmän koulukunnan tavoitteena oli ataraksia, mielenrauha. Ihmisen oli hyvä tavoitella hyveellisyyttä, jotta voisi tehdä oikeanlaisia arvostelmia. Virheellisten arvostelmien ajateltiin johtavan intohimoisiin tunteisiin (pathos), sellaisiin kuin viha, pelko tai halu. Mielenrauha merkitsi itsenäisyyttä, riippumattomuutta ulkomaailman tapahtumista. Suurena tavoitteena oli olla heilahtamasta ulkomaailman vaikutuksista.

Stoalaisten etiikassa oli yksi helposti väärinymmärretty käsite: apatheia. Tunteettomaan tilaan, tunteiden puuttumiseen pyrkiminen ei kuulosta haluttavalta, ja apatia merkitsee meille muuta kuin hyvää asiaa. Se merkitsi itsensä hallitsemista ja itsenäisyyttä, mielenrauhan taetta.  Sille annettiin aivan toisenlainen merkitys varhaiskristittyjen keskuudessa. Se merkitsi tietenkin tunteiden, intohimojen, karkottamista, mutta tavoite oli toinen: totteleminen. Kreikkalainenkin saattoi hetkellisesti, väliaikaisesti, alistaa tahtonsa esimerkiksi lääkärin neuvomana, mutta sillä oli tietty tarkoitus: tervehtyminen. Kristityt keksivät tottelemisen tottelemisen vuoksi. Apatheia merkitsi egoistisen oman tahdon kitkemistä. Merkitys oli siis tietyllä tavalla päinvastainen. Kun stoalainen pyrki apatiaan, hän pyrki siihen, ettei ole passiivinen. Kristitty tähtäsi oman tahdon alistamiseen toisen tahtoon.

Pieni lainaus Epiktetoksen Käsikirjasta, yhdestä stoalaisesta klassikosta, auttaa ymmärtämään sekä ajatusta mielenrauhasta että apatiasta ja niiden yhteyden ideaan riippumattomuudesta:

”Öljysi on valunut maahan, viinisi varastettu; sano itsellesi: Tämä on sisäisen tyyneyden (apatheia) ja mielenrauhan (ataraksia) hinta. Mitään ei saa ilmaiseksi.”

Tämä pieni katkelma on opettavainen myös siksi, että näemme, miten  tähän päämäärään pyrittiin. Ulkoiset asiat (öljyn valuminen maahan, viinin katoaminen), jotka potentiaalisesti voisivat liikuttaa mieltä, otetaan eräänlaisena kokeena, mahdollisuutena harjoittaa sisäistä tyyneyttä ja mielenrauhaa. Siksi stoalainen puhuu itselleen, kehottaa itseään, muistuttaa itseään. Itselleen puhuminen oli tekniikka, jonka avulla hän vaikutti itseensä, lujitti mieltään.

Jopa stoalaisten tietoteoreettiset näkemykset olivat kytköksissä näihin tekniikoihin. Me saamme aistien kautta aistimuksia, jotka jättävät jäljen mieleen. Tämä jäljen nimi oli fantasia, joka on käännetty eri teksteissä esimerkiksi vaikutelmaksi tai mielikuvaksi, teknisemmissä käännöksissä representaatioksi. Mielellä on kyky tehdä arvostelmia eli hyväksyä tai hylätä vaikutelma ja täten päätyä oikeaan käsitykseen todellisuudesta. Epiktetos käytti portinvartijametaforaa. Sinun oltava vaikutelmia (fantasia) suhteen kuin portinvartija, joka pysäyttää ja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Tällä pyrkimyksellä pyritään oikeaan käsitykseen todellisuudesta, mutta myös mielenrauhaan. Usein siteerattu Epiktetoksen lausahdus: ”Meitä ei häiritse se mitä on, vaan se, mikä on käsityksemme siitä.”

Stoalaisten yksi tapa vasta epävarmuuteen oli erottaa se mihin voi vaikuttaa ja mihin ei. He katsoivat, että yleensä voi vaikuttaa itseensä, ei ulkoisiin asioihin (varkaisiin, sairauksiin jne.). Heillä oli myös erityinen, kuuluisa ja aika epämiellyttävä tekniikka, jonka avulla oli tarkoitus valmistautua ja valmentautua tuleviin tapahtumiin, mahdollisiin koetuksiin.  Sen nimi oli praemediatio malorum. Kirjaimellisesti se merkitsee pahojen asioiden ennalta-ajattelemista.

Se on meditaatiota, toisin sanoen mielikuvituksen käyttöä itsensä kehittämisessä. Idea ei ole kuvitella tulevaisuus, joka vaikuttaisi todennäköiseltä, vaan kuvitella kaikkein pahin mahdollinen tilanne. Kuvitella se vaikkei se olisi todennäköinen. Jotta meditaatio olisi tehokas, ei ajateltu tätä pahinta mahdollista tilannetta ajallisen etäisyyden päässä tulevaksi, vaan jo tapahtuneeksi: Ei esimerkiksi kuviteltu, että jonain kaukaisena ajankohtana joutuu maanpakoon, vaan kuviteltiin se jo tapahtuneeksi.

Toiset koulukunnat (esimerkiksi epukurolaiset) pitivät tätä harjoitusta turhana. Stoalaiset eivät kuitenkaan pyrkineet lisäämään kärsimyksiään, vaan vakuuttamaan itsensä siitä, että nämä pahat asiat (maanpako tai kuolema) eivät todellisuudessa olleet mitään (pahoja asioita). Samalla se oli todellakin valmistautumista väistämättä tuleviin vastoinkäymisiin. Muistettakoon, että stoalaiset todella elivät turvattomassa maailmassa, jossa ihmisen asema ja tilanne oli aina epävarma. Monet heistä todellakin joutuivat maanpakoon ja toiset teloitettiin.

Stoalaiset halusivat auttaa ihmisiä pois stultitian tilasta. Stultitia, tyhmyys, ei ollut älyn heikkoutta, vaan tahdon ja luonteen heikkoutta. Se ilmeni huolestumisena, pelkona ja epävakautena tapahtumien edessä. Monet stoalaisten – myös epikurolaisten – harjoitukset näyttävät pyrkivän ihan erilaiseen asiaan kuin  praemediatio malorum . Ne pyrkivät siihen, että ajattelija yritti vetää ajatuksensa pois tulevaisuudesta, epävarmasta tulevaisuudesta, joka kiihottaa mieltä, tekee siitä levottoman, huolestuneen.

Ero hallitsijoiden ”mahdollisen tapahtuman” ja filosofien ”tapahtuman” välillä ei ole tapahtuman  luonteessa: molemmissa tapauksissa se voi olla varkaus tai elintarvikkeen häviäminen, kriisi tai katastrofi. Stoalaiset esimerkkinä tuovat esiin kuitenkin varsin suuren eron. Heidän asenne tai strategia ei ollut poliittinen ohjelma, jonka tarkoitus on taata viljavarastot tulevaisuudessa. Se ei ollut yritys vaikuttaa mahdollisiin tapahtumiin tai niiden vaikutuksiin maailmassa. Stoalaisuus oli yritys vaikuttaa itseensä tapahtumien vastaanottajana, yritys säilyttää tyyneys tapahtui mitä tapahtui. Se oli epävarmuuden etiikka, täysin toisenlainen vastaus ja tapa ottaa vastaan tapahtuma. Mahdolliseen ikävään, kauheaan, pahaan tapahtumaan valmistauduttiin meditaation, ei strategisen suunnitelman avulla. Siltä otettiin voima. Toisaalta kiinnityttiin nykyhetkeen, käsillä oleviin asioihin, käännettiin katse pois mahdollisista tapahtumista, niiden levottomaksi tekevältä vaikutukselta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keinot ja päämäärät

Social bandits, Pancho Villa ja hänen miehensä

FILOSOFIAKAHVILAA EI OLE (VIELÄ) TIISTAINA 30.10. EI MYÖSKÄÄN TORSTAINA 1.11. 
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, 

TIISTAIN FILOSOFIAKAHVILA ALKAA 6.11. PAIKKA JA AIKA ENTINEN ELI Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto) TORSTAISIN La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia (Kukon vieressä) klo 13.30. Ensimmäisen kerran 6.marraskuuta, aiheena Espanja nyt

Tositarinaan perustuvassa elokuvassa Black Mass (ohj. Scott Cooper, 2015) on kohtaus, jossa isä neuvoo poikaansa. Hän sanoo suunnilleen näin: ”Ei sinulla ole ongelmia siksi, että löit sinua kiusannutta naamaan, vaan siksi, että teit sen ihmisten edessä. Siitä ei ole haittaa, että lyöt. Tärkeää on kiinnittää huomiota siihen missä ja milloin.”

Äiti yrittää sanoa vastaan, mutta gangsteripomoisän neuvot ovat ja pysyvät samoina. Ne ovat hyviä neuvoja, koska ne ovat tosiasiallisia ja perustuvat realistiseen maailmankuvaan. Minullakaan ei ole mitään erityistä syytä vastustaa viisaita ohjeita, mutta niiden analysoiminen voi olla hyödyllistä.

Joskus epäillään, ettei tarkoitus pyhitä keinoja. Aika usein väitetään jopa, että tällainen ajattelu on vaarallista; siinä on terroristien moraalin ydin, selkäranka. Todellisen maailman todellisessa moraalissa tarkoitus pyhittää keinot. Näin myös elokuvan Black Mass maailmassa – puolin ja toisin. Jonkinasteiset valheet, petokset, väkivalta ja laittomuudet eivät haittaa, kun päämäärä on oikea. Tällaisessa maailmassa isän neuvo pojalleen on enemmän kuin hyvä; se on älykäs, sofistikoitunut. Hyvä isä osaa kiinnittää huomiota johonkin sellaiseen mistä kreikkalaiset käyttivät sanaa kairos (tilaisuus, oikea hetki).

Neuvonantajaisä ei ole tekopyhä. Hän on  kyyninen sanan arkipäiväisessä merkityksessä: kylmä ja häikäilemätön. Kylmyys ei vähennä moraalin moraalisuutta. Lyönnin tarkoitus on korjata epäoikeudenmukaisuus maailmasta. Kylmyys tuo moraaliseen ajatteluun tietynlaista laskelmallisuutta, strategisuutta. Kyse ei ole vain sellaisesta ajatuksesta, että tietyt keinot – väkivalta ja petos – ovat välttämättömiä pahoja. Ajatus menee pidemmälle ja on paljon hienostuneempi: Mikään tuska, huuto tai protesti ei merkitse mitään, kun sitä ajatellaan suhteessa yhteiseen hyvään tai suuren kokonaisuuteen.  Tällainen ajatus kieltään yhden ja toisen periaatteen, esimerkiksi ihmisoikeudet, vedoten siihen, että tilanne on nyt erityinen.

Kuvitelkaamme toisenlaisia, vähemmän kyynisiä ihmisiä eteemme. Heitä ei tarvitse edes kuvitella. On olemassa kansalaisjärjestöjä, joiden toimintaperiaate on auttaa ja tukea ihmisiä riippumatta siitä, keitä he ovat ja keitä ovat heidän vainoajansa. Tällaisten ihmisten suuri lahja ei ole vain silloin tällöin onnistuneet kampanjat, vaan esimerkki, jonka he antavat. He muistuttavat, että politiikkaa ja vallankäyttöä täytyy valvoa; sille täytyy asettaa ehdottomia ja universaaleja rajoja.

Strategisen ja häikäilemättömän moraalin yksi piirre on siis keinojen ja päämäärien epäsymmetria. On mielenkiintoista tutkia, miten stoalaisten etiikassa ja itsetutkiskelun muodoissa pyrittiin nimenomaan keinojen ja päämäärien yhteensovittamiseen. Stoalainen itsensä tutkija, esimerkiksi Seneca, yritti muistuttaa itseään periaatteista ja kiinnitti huomiota erehdyksiin toiminnassa. Ei ole hyvä kritisoida, jos ei pidä mielessään päämäärää ja tarkoitusta. Kun päämäärä unohtuu, on vaara, ettei kritiikki korjaa mitään eikä auta ketään. Tässä tapauksessa stoalainen kiinnittää erityistä huomiota päämäärään, jotta osaisi etsiä oikean tavan ja oikean ajan (kairos), oikean paikan toiminnalleen.

Stoalainen ei perustellut tai oikeuttanut yritystä sovittaa keinot ja päämäärät viitaten johonkin korkeampaan lakiin. Hän ajatteli, että tarkoitus oli tehdä toiminnasta vaikuttavaa, tehokasta. Hyve oli toimivuutta. Hän ei toisaalta puolustanut häikäilemätöntä keinoa selittäen, että tarkoitus oli hyvä.

Kun kuulemme isän hyvän neuvon pojalleen, voimme tehdä muutakin kuin hyväksyä tai torjua sen. Voimme yrittää analysoida ja arvioida sitä. Elokuvan isän esikuva näytti ihmisten silmissä Robin Hoodilta; hän oli niin sanottu social bandit.  Hän toimi omien oppiensa mukaan tehokkaasti usean vuosikymmenen ajan.  Lopulta hänet tuomittiin muun muassa järjestäytyneestä rikollisuudesta ja yhdestätoista murhasta.  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Seneca, orjuus ja itsekunnioitus

(Rubens: Senecan kuolema)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. (Torstai jää pois)

Miksi on niin vaikea puhua itsekunnioituksesta? Se ei johdu psykologisen katseemme heikkoudesta, vaan sen liiallisuudesta; alamme heti puhua itsetunnosta ja muista hämäristä asioista. Se johtuu myös kasvatuksesta. Meidät opetettiin – siihen kului satoja vuosia – kunnioittamaan kaikkea muuta kuin itseämme: Jumalaa, isää, auktoriteettia.

Senecalla oli vielä selkeä käsitys siitä, mitä oli itsekunnioitus ja millainen suhde itseen oli väärä, vältettävä, vahingollinen. Vapaus merkitsi sitä, ettei ollut itsensä orja. Olla itsensä orja (sibi servire) oli raskainta; se oli vakavin, vaarallisin orjuuden muoto. Hänellä oli myös täsmällinen käsitys siitä mitä tämä orjuuden laji oli ja hänellä oli mielenkiintoisia huomioita siitä, miten taistella sitä vastaan.

Stoalaisilla on ankarien maine, mutta Senecan ensimmäinen askel vapauteen on se, ettei vaadi itseltään liikaa. Hän tarkoitti vaatimuksilla ihmisen taipumusta tehdä itselleen vaikeuksia: liikoja ponnistuksia, liikoja töitä, liikaa poliittisia tehtäviä. Toinen askel vapauteen on irrottautuminen taipumuksesta palkanmaksuun, korvauksen antamiseen: kun olemme tehneet jonkin työn, haluamme maksaa siitä itsellemme, palkita itsemme. Ongelma, itsensä orjuuttaminen, johtuu siis kahdesta asiasta. Asetamme itsellemme erilaisia velvollisuuksia ja pyrimme saamaan siitä etuja (mainetta, rahaa, kunniaa). Tämä suhde itseen, joka rakentuu velvollisuuksista, velasta, palkinnoista tai hyödystä, on orjuutta.

Seneca suositteli luonnon tutkimista voidakseen päästä eroon tällaisesta orjuuden muodosta, jossa ihminen oman itsensä orja. Tällä kertaa minua kiinnostaa kuitenkin kaksi muuta asiaa. Senecan hahmottelema orjuus näkökulmana meidän tapaamme elää ja tämän teeman yhteys itsekunnioitukseen.

Senecan kuvaama itsensä orja – aktiivinen, itseään velvoittava, hyötyä tai palkintoa etsivät ihminen on meille kauhean tuttu: Me olemme tuollaisia ja meillä on jopa velvollisuus olla tuollaisia. Senecan kuvaus voisi luoda mielenkiintoisen näkökulman aikamme tutuimpiin, tavallisimpiin sairauksiin: stressiin ja addiktioihin. Itsekunnioitus suhteena itseensä näyttäytyy kuvauksen perusteella sekä edellytyksenä vapaudelle että tulokseksi, seuraukseksi irrottautumisesta, suhteen muuttumisesta.

Onko meidän siis ryhdyttävä stoalaisiksi? Ei. Voisimme silti opetella jotain, auttaa itseämme irti omasta epämääräisyydestämme, omasta psykologisoimisestamme. Yhdestä asiasta emme nimittäin voi olla ylpeitä: olemme huonoja ihailemaan. Emme osaa ihailla esimerkiksi jonkun ihmisen ihailtavuutta, hänen esimerkkinsä inspiroituutta. Miten meillä voisi olla silmät nähdä elämäntavan ihailtavuus, sillä meillä ei ole mitään sanastoa siihen, vain pelkkä psykologia.

Senecan tapauksessa on mielenkiintoista ja ihailtavaa se, että suhde itseen oli tarkasti ajateltu: oli olemassa tavoite ja oli olemassa keinot. Sanoilla ”itse” ja ”vapaus” oli täsmällinen merkitys.

Voimme luoda myös näkökulman omiin käytäntöihimme – omiin kaikkein rakastetuimpiin toimintoihin, ihailtuun aktiivisuuteen ja nautintoihimme – Senecan ajatusten kautta. Ehkä voimme katsoa näitä käytäntöjämme hymy huulilla, jos tiedämme, että ne ovat olleet jollekin toiselle surkeinta, köyhintä, mitä ihminen on tehnyt. Kun tajuamme sen, voimme ymmärtää myös, etteivät ne ole mitään välttämätöntä, jotain meihin kuuluvaa: voimme ehkä astua eteenpäin, olla vihdoinkin tyhjän päällä ja tehdä jotain muuta. Jos me jonain päivänä kunnioitamme itseämme...

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 18. HUHTIKUUTA KLO 13.30. PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSI. AIHE: HALLITSEMISEN TAITO JA EPÄLUULO

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Totuus maailmasta

Senecalle luonnon tarkasteleminen merkitsi mahdollisuutta henkiseen kasvuun: sen avulla pystyi tajuamaan oman olemassalon, oman itsensä, paikan maailmassa, kokonaisuudessa. Luonnon, kosmoksen katsominen ja tutkiminen oli henkinen harjoitus, jonka avulla ihminen irtaantuu itsestään.

Tässä harjoituksessa tärkeää on se, että ihminen paikantaa itsensä, tajuaa paikkansa, ei oman itsensä ymmärtäminen tai tulkitseminen. Erityisen mielenkiintoista tämä on oman aikamme näkökulmasta, koska itsen kehittämisen kannalta tärkeäksi ajatellaan se, mitä tiedämme ja voimme tietää itsestämme, ei se mitä tiedämme maailmasta. Totuus maailmasta ei ole tässä vain teknisesti relevantti tieto maailman järjestyksestä; se on jotain spirituaalista. Tieto maailmasta muuttaa meitä.

Usein Senecan ja muiden stoalaisten visioon sisältyi huomio oman paikan merkityksettömyydestä tai oman pienuuden tajuaminen. Samalla se teki ihmisestä vapaan, sillä irtaantuminen omasta itsestä merkitsi, että irtaantuu oman itsensä orjuudesta. Oman itsensä orjuus oli alistumista oman itsensä rakentamalle systeemille, joka panee elämään ulkoisten velvollisuuksien ja sisäisen, lakkaamattoman velallisuuden kanssa. Orja on kiireinen: hänellä on loputtomasti velvollisuuksia ja loputon velka itselleen.

Stoalainen ”fysiikan harjoittaminen” ja ajatus oman itsen orjuudesta irtaantumisesta panevat minut ajattelemaan omaan aikaamme ja omaa suhdettamme totuuksiin maailmasta. Voisiko tähtitieteen harrastaminen auttaa ihmistä? Näin jotkut väittävät. Voisiko muunlaiset tiedot ja totuudet maailman luonteesta muuttaa meitä?

Kun tutustumme kosmokseen ja näemme ihmisten maailman eri näkökulmasta, emme ehkä näe vain omaa pienuuttamme, vaan näemme myös meitä ympäröivien asioiden pienuuden, niiden keinotekoisuuden. Silloin toisenlainen näkökulma mahdollistaa siis ei vain asioiden kirkkaamman näkemisen, vaan myös niiden arvon näkemisen.

Keinotekoisuuden, pienuuden ja surkeuden näkeminen voisi kuitenkin olla lamaannuttavaa. Sokrateen totuus, jonka hän jatkuvasti, ilman armoa, viestitti kuulijoilleen, oli tämä: ”Ette huolehdi itsestänne. Laiminlyötte itsenne.” Tällainen totuus voi olla vain ensimmäinen askel; se ei voi muuttua periaatteeksi meissä, meidän vereksi, voimaksi.

Ralph Ellisonin näkymätön mies elää maailmassa, jossa hänet koko ajan määritellään ulkopuolelta. Musta mies Yhdysvalloissa elää sidottuna identiteettiinsä. Identiteetti, johon hänet halutaan sitoa, on tunnettu, valmis, kerta kaikkiaan ja kokonaan määritelty. Tällaisessa maailmassa – jos ihminen haluaa elää omaan elämäänsä, luoda oman itsensä – ihminen kamppailee määritelmiä vastaan ja taistelee saadakseen oikeuden olla erilainen. Kyse on oikeudesta muutokseen, oikeudesta olla olematta sama.

Jos tässä Ellisonin luomassa kuvassa maailmasta on jotain totuudellista, tämä ulkoista maailmaa koskeva totuus voisi muuttaa meitä. Meidän olisi mahdollisesti elettävä niin, että se muuttaa meitä. Silloin tämä totuus paljastaisi meille jotain vapaudestamme ja mahdollisuuksistamme niin kuin se teki romaanin päähenkilölle. Hän sanoo, kaikkien seikkailujen jälkeen: ”The world is a possibility if only you´ll discover it.”

Tieto tai totuus maailmasta voi olla olemisen tapaa luova, spirituaalinen, siis ihmistä muuttava. Mikä tekee siitä spirituaalisen? Mitä spirituaalisuus vaatii? Esittäessäni tämän kysymyksen myönnän, ettei pelkkä tietäminen riitä. Sekä ”kosminen visio” että ihmisten maailmaa koskeva, näkymättömän miehen näkemä, totuus maailmasta koskevat suhteita: pienuutta, suuruutta, sitä mitä pitää vastustaa. Se vaatii, että teemme tästä tiedosta jotain, jonka avulla näemme ”oman paikkamme” suhteiden verkostossa. Se vaatii, että teemme totuudesta osan omaa itseämme, omaa olemassaolon tapaamme. Lopulta kysyn vain tätä: Millaista totuutta tarvitsemme?

Tyhmyydestä

Kun stoalaiset puhuivat tyhmyydestä, he käytti sanaa stultitia. Stultitia ei ole älyn tai ymmärryksen puutetta, vaan eräänlainen tahdon sairaus. Se on tila, josta pitäisi päästä ulos, ja siinä yrittää filosofia auttaa. Tyhmyys, mielettömyys, josta filosofia yrittää auttaa pääsemään irti, on tila, jossa tahto ei kuulu itselleen; tahto ei tahdo omaa vapauttaan.

Tyhmyys lakkaa siis hetkellä, kun ihminen tai ihmiset keskeyttävät sen mitä he ovat tekemässä, alkavat tehdä jotain muuta. Ihmiset keksivät tahdon ja sanovat: ”Mistä nuo tulivat sanomaan, miten meidän on elettävä?” Tyhmyyden loppuminen on siis kapinaa.

Yksi tämän kurjan tilan, tyhmyyden, piirteistä, on sen sinnikkyys. Jos ihminen on tässä tilassa eikä osaa tahtoa, hän ei välttämättä tahdo myöskään siitä eroon. Ei ainakaan yksin. Siksi me joskus tarvitsemme toista: ystävää, filosofia, ihmistä joka sanoo totuuden.

Jos ja kun joku tahtoo auttaa toista tai itseään eroon tyhmyydestä, hänen ongelmansa on kuulijan puute. Emme kuuntele toista emmekä edes itseämme. Jokin välähdys on pitänyt syttyä tyhmässä päässä ennen kuin se kuulee. Mutta filosofi voi yrittää lennättää kipinöitä, toivoa niiden sytyttävän jotain.

Se on erikoinen tunne, kun tyhmässä päässä liikahtaa jotain. Tällainen herääminen ei kokemukseni mukaan merkitse suurempaa oppineisuutta, ei edes paremman järkeilytaidon saavuttamista, vaan tahtoa olla toisin ja asioiden näkemistä uusin silmin. Siksi paras filosofin teos ei ole mutkikkain ja täydellisin teos; se on lause tai lauseita, tekstejä tai puheita, jotka viiltävät auki kuoren, räväyttävät silmillemme sen mitä me olemme. Tunne saattaa olla epämiellyttävä. Siihen voi liittyä häpeää. Alamme hävetä tyhmyyttämme.

Me teemme tyhmyydestä usein toisten tyhmyyttä. Tämä on tyhmyyttä, sillä meidän olisi nähtävä, uskallettava myöntää, että se on aina ”meidän tyhmyyttämme”, ”omaa tyhmyyttämme”. Olen aikaisemmin todennut, että monesti filosofien pakkomielle on erehdys (error). Tyhmyys ei ole kuitenkaan erehdystä. Jos lapsi erehtyy sanomaan, että kolmen ja kahden summa on kuusi, hän erehtyy, ja tyhmä on aikuinen, joka häntä tyhmänä pitää. Tyhmyys ei ole ajattelemattomuutta, vaan tietynlaista ajattelua. Se on enemmän sukua alhaisuudelle ja julmuudelle kuin erehtymiselle.

Todellinen ongelma on tyhmyyden institutionalisoiminen. Siitä tehdään sääntö. Kun lapselle esitetään kysymyksiä, joihin hänen odotetaan antavan oikeita vastauksia, olemme tyhmentämässä häntä. Hänen on opittava kysymään. Lopulta tyhmyys, tahdon sairaus, on kyvyttömyyttä kysyä, problematisoida, tehdä erotteluja.

Onko tämän tuskallisempaa aihetta? Tyhmyys ei johda välttämättä tietynlaisiin poliittisiin aatteisiin, mutta poliittiset aatteet johtavat moniin tyhmyyksiin. Miten tyhmyys ylitetään? Milloin lakkaamme tahtomasta omaa tyhmyyttämme? ”Minä olen tyhmyydelle vihainen kuin rakkikoira”, sanoo Nummisuutarien Esko. Hän ei ole kaikkein älykkäin, mutta hänellä on enemmän, paljon suurempi aarre: viha tyhmyyttä kohtaan.

Mutta missä nämä tyhmyyden vastustajat piileskelevät? Mihin he menivät? Onko ajattelu todellisuudessa liian usein tyhmyyden lisäämistä, sen tukemista ovelan taktiikan avulla?

Mitä on tyhmyyden ulkopuolella? Mikä on se tila, johon pääsemme, jos pääsemme tyhmyydestä? Onko se viisaus? Jos se merkitsee sitä, että tahto osaa tahtoa omaa vapauttaan, eikö sille pitäisi antaa nimeksi vapaus? Ehkä sen nimi voisi olla itsenäisyys, jos seuraamme Kantin ajatusta tyhmyydestä ”itseaiheutettuna alaikäisyyden tilana”.