Tyyli

 

Filosofiakahvilan aihe 24.10./25.10./26.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Søren Kierkegaard (1813-1855) käytti naamioita ja julkaisi monia teoksiaan käyttäen pseudonyymejä. Yksi hänen alter egonsa ja pseudonyyminsä Johannes Climacus sanoi: “Omata tyyli on tulemisen tila.” Kömpelö ja hiukan tekninen käännös, mutta tämä on minulle erityisen mielenkiintoinen lause, filosofisesti melkein paradoksaalinen.

Lause on mielenkiintoinen, koska se puhuu tyylistä ja se on mielenkiintoinen, liian unohdettu käsite tai liikaa pukeutumiseen ja koristeisiin liitetty. Nietzsche puhui siitä, että luonteeseen täytyy luoda tyyliä. Vaatimus on haastava. Kyse ei ole vain ilmaisemisen tavasta, vaan olemisen tavasta, ajatuksesta että ihmisen ethos on muokkaamisen kohde.

 Kierkegaardin lause on ehkä outo, koska se puhuu tulemisesta. Puhuin 2014 totuudesta tehtävänä. Yhtenä lähtökohtanani oli Utrechtin yliopistossa, Alankomaissa, opettavan Kathrin Thielen artikkeli Ethics of (In)capacity: Becoming. Pidin tätä tekstiä lähtökohtana, koska siinä Nietzschen, Deleuze´n ja muiden ajattelijoiden tulemisen käsitettä (becoming, esp.devenir) lähestytään tehtävänä.

Kirjoitin: ”Tulemisen käsite on vanha, peräisin Herakleitokselta, joka ajatteli, että kaikki muuttuu; mikään ei ole, vaan kaikki tulee: kaikki virtaa. Thiele kirjoittaa, että tuleminen ei ole sanan tavanmukaisessa ontologisessa mielessä, mutta se ei tarkoita, ettei se olisi mitään; se on liikettä ja muutosta. Olisi epäonnistunutta kysyä ”mitä” se on, koska se ei ilmaise olemusta, vaan liikkeen. Siksi kysymys ”mitä” (what is) korvaantuu kysymykselle ”miten” (how to). Näin kysymys ei asetu yläpuolelle tuomitsemaan, vaan seuraa sitä mitä etsitään tai harjoittaa sitä. Thielen kysymys on siis: How to become? Kysymys tulemisesta muuttuu tehtäväksi, käytännöksi ja kutsuksi (call).”

 Puhuminen tulemisen tilasta on jo sinänsä outoa. Tuleminen on prosessi, ei tila. Puhuminen tyylistä tulemisena, tuntuu oudolta, koska olemme tottuneet ajattelemaan tyyliä hahmotettavina piirteinä, jonain joka on tai ei ole. Emme ajattele sitä virtauksena, prosessina tai muutoksena. Ajattelemme asioita liikaa substansseina. Olisi mielenkiintoista tutkia suhteita, prosseseja, tapahtumia.

Ehkä tyyliäkin voisi tarkastella prosessina ja suhteena – esimerkiksi puhujan ja aiheen välisen suhteen ilmentymänä. Käyttääkseni kierkegaaridlaista esimerkkiä voisi puhua ironiasta tyylinä. Se on selvästikin suhde tai suhteita. Puhuja ottaa etäisyyttä aiheeseen, hänen sanansa viittoilevat hymyilevästi tai nauraen toisille, vakavaville puhujille.

Friedrich Nietzschen Iloisen tieteen fragmentti 290 on otsikoitu näin: Vain yksi asia on tarpeellista. Otsikko on viittaus Luukkaan evankeliumiin (10.luku, jae 42).  Nietzsche kirjoittaa tyylin luomisesta tai antamisesta omalle luonteelleen. Tässä harvinaisessa taiteessa ihminen ottaa omat vahvuutena ja heikkoutensa, alistaa ne taiteelliselle suunnitelmalle; ihminen muokkaa itseään, veistää itseään. Jos tätä ajattelee Kierkegaardin ajatuksen valossa tai päinvastoin, ymmärrämme, ettei luonteen tyylin tarvitse olla veistoksen eleganssia. Se voi olla tanssia, liikettä, muutosta.

 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epäsuora viestintä

 

Kierkegaard

Filosofiakahvila 4.4../5.4. Fuengirolassa ei ole 6.4.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio). Fuengirolassa ei ole 6.4.

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Søren Kierkegaard teki erottelun suoran kommunikoinnin ja epäsuoran kommunikoinnin välillä (suomenkieliset kommentaattorit puhuvat ainakin joskus epäsuorasta viestinnästä tai epäsuoran viestinnän taktiikasta). Suora kommunikointi järjestää kuulijalle tai lukijalle järjestyksessä esitetyn, enemmän tai vähemmän loogisen ja yhtenäisen esityksen. Sen viesti on tavoitettavissa järjestetyistä lauseissa; se on puheessa. Epäsuoran kommunikoinnin tarkoitus on pistää kuulija tai lukija katsomaan itseään. Voisi sanoa, että Sokrateen kuuluisa ironia oli esimerkillinen esimerkki epäsuorasta kommunikoinnista. Hän ei yrittänyt välittää jotain oppia tai viisauskokoelmaa, vaan pistää kuulijat tutkimaan itseään.

Ei ole ihme, että Kierkegaard, Sokrateen ironian tutkija, teki erottelun, sillä hän ilmaisi itseään usein epäsuoraan kirjallisten pseudonyymien kautta, esimmäisen kerran 1834, jolloin hän esíintyi kuvitteellisena kustantajana, Victor Eremitana, joka oli löytänyt anonyymien kirjoittajien käsikirjoituksia (Enten eller/Joko… tai muuten). Kierkegaardin  tapauksessa epäsuora kommunikointi ilmenee näin. Hän luo hahmoja, henkilöitä, jotka ruumiillistavat jotain eksistentaalisia ongelmia, onnistumisia ja epäonnistumisia.

Epäsuoran kommunikointi välittää olemassaolon kannalta olennaisia totuuksia, ei vain informoi lukijaa, tuo esiin teoriaa tai oppia. Epäsuora kommunikointi ei paljasta suoraan, mitä kirjailija ajattelee; se auttaa lukijaa näkemään ongelmakentän, jossa ajattelija on.

Kierkegaardin erottelu ja käytäntö houkuttelee ja tulee houkuttelemaan erilaisten teoreettisten kysymysten äärelle. Se nostaa esiin esimerkiksi vanhan ja vaikea suhteen kirjallisuuden ja filosofian välillä. Epäilemättä se panee myös pohtimaan, millainen viestintä sopii parhaiten jonkin tietyn viestin välittämiseen. Minä teen vain yhden vaatimattoman huomautuksen epäsuoran kommunikoinnin potentiaalista.

Suora viestintä tekee viestistä abstraktin. Lauseet ovat lauseita, joiden totuusarvoa arvioimme. Epäsuora viestintä synnyttää tilanteen, näyttämön, jonne meidät vedetään. Tämä voi olla erityisen tärkeää ja hyödyllistä, jos tavoitteena ei ole vain jonkun vakuuttaminen. Olemme Abrahamin ja hänen poikansa kanssa vuorelle Jumalan käskystä. Me olemme itsemme edessä, kysymme itseltämme: Uskonko minä? Mitä tekisin?

Parhaassa tapauksessa epäsuora viestintä ja sen mahdollistama tilanne on suoranaista itsekidutusta. Epäsuoran viestinnän kautta pääsee kuvittelemaan itsensä johonkin tilanteeseen, katsomaan miten reagoisi siinä.  Sen avulla voi kirjoittaja tai lukija käydä keskustelua kuvitteellisen hahmon, esimerkiksi vapaan hengen, kanssa. Tällainen keskustelu saattaa ruokkia uneksintaa, joka ei välttämättä ole niin huono asia kuin miksi se on maalattu. Näemme toisenalaisen olemisen mahdollisuuksia.

Epäsuorassa viestinnässä on sellainen suuri etu, että lukijalle ei sanota, mitä hänen pitää ajatella, vaan hänet houkutellaan tai pistetään ajattelemaan. Toinen etu on siinä, että suora viestintä muuttuu helposti paatokseksi, huonoksi vakavuudeksi, ja viestin sisältö oikeaksi, viralliseksi opiksi.

Vaikka me näin puolustamme Kierkegaardin ajatusta ja käytäntöä, se ei poista sitä, että on hyvä puhua suoraan, sanoa mitä ajattelee…

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vaikeuksien edessä

 Kierkegaard

Filosofiakahvila 7.3../8.3./9.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Filosofialla on erityinen suhde vaikeuteen. Se on valmistautumista vaikeuksiin ja tietynlainen, esimerkiksi tyyni, tapa suhtautua vaikeuksiin, kun niitä kohtaa. Stoalaiset jopa väittivät, että filosofian tehtävä on opettaa kuolemaan. Vaikeudet voivat olla filosofille myös testi, joka näyttää, onko hän sisäistänyt viisauden, periaatteen tai oikean asenteen.

Kirjoitin kerran yhdessä muistiinpanossa: “Filosofi on tänään eräänlainen anti-insinööri.” Minulla oli erityinen syy vitsikkyyteen. Usein ajatellaan, että insinöörit ja heidän keksintönsä tekevät elämästämme helpompaa. Filosofit eivät välttämättä tee elämästämme helpompaa. Esimerkkini oli Søren Aabye Kierkegaard (1813-1855). Hänen alter egonsa ja pseudonyyminsä Johannes Climacus totesi, että monet hyväntekijät - nykyisin insinöörit - tekevät elämästä helpompaa. Samalla Climacus antoi itselleen erilaisen tehtävän: Sinun täytyy tehdä samalla tavalla innostuneesti töitä, jotta jokin olisi vaikeampaa. 

Problematisointi, vaikeammaksi tekeminen, erilaisten käytäntöjen vaarallisuuden näyttäminen on filosofian tehtävä. Se saattaa joissakin tilanteissa olla meidän kaikkien tehtävä. Saattaa olla vaarallista, että jatkamme sokeasti. Se voi olla helppoa. Teemme vain niin kuin aina on tehty. Ajattelulla on erityinen suhde vaikeuteen myös siksi, että se on pysähtymistä vaikeuden eteen, etäisyyden ottamista siihen. Ajatteleminen merkitsee sitä, että katsetta ei käännetä pois.

Kuvitelkaamme, että psykiatri lukee kirjan, joka kertoo psykiatristen käytäntöjen normalisoivista vaikutuksista. Kirjassa ei kyseenalaisteta yhden tai toisen terapian tai lääkkeen hyödyllisyyttä, vaan tuodaan esiin jotain, jota psykiatri ei ole tullut ajattelleeksi. Jos hän ottaa tosissaan kirjan eikä heitä sitä nurkkaan, hänen elämänsä on vaikeampaa. Ennen hän teki päätöksiä käytettävissä olevan tiedon valossa ja hän nukkui yönsä hyvin. Nyt jokainen päätös on entistä vaikeampi, koska hän katsoo tekemistään eri näkökulmasta.

Esimerkin tohtori voi jatkaa työssään, mutta se on entistä vaikeampaa. Hän tietää olevansa päättämätön. Vaikeus on siinä, että on jotain päätettävää. Hän ei ollut päättämätön ennen kuin filosofía astui hänen elämäänsä.  Filosofit ovat pahempia kuin paarmat. He ovat anti-insinöörejä.

Kuitenkin tuo problematisointi, vaikeaksi tekevä kysely, on vastausta tilanteeseen ja eteen tuleviin vaikeuksiin. Ennen kuin meistä tulee filosofian lamaannuttamia tuskailijoita, potkaisemme varpaan aina samaan kiveen. Jonain päivänä erehdymme pysähtymään sen eteen.

Jos ajattelemme niitä vaikeuksia, joihin törmäämme, koska eutanasia on laiton (jos se on), emme tee elämästä ja toiminnasta helpompaa, mutta vastaamme tilanteeseen, katsomme todellisuuteen, emme vain hoe iänikuisia moraalisia mottoja. Stoalaiset uskoivat filosofiansa “helpottavan” elämää, opettavan kuolemaan. Miksi filosofian pitäisi opettaa kuolemaan? Kaikkihan tunnetusti ovat osanneet kuolla (Jeesusta lukuunottamatta). Ne jotka ovat ajatelleet eutanasiaa, tietävät, että vaikka tulos, kuolema, on varma, menestys taattu, prosessi voi olla vaikea ja tuskallinen. Mutta ehkä meidän pitäisi oppia kuolemaan, jotta osaisimme elää. Tällainen yritys ei välttämättä tee elämästä pelkästään vaikeampaa…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiakahvilasta ja keskustelemisesta

Kierkegaard

Kaikki jotka ovat osallistuneet filosofiakahvilaan, tietävät sen olevan keskustelemista. Suurimmalla osalla se on hauskaa. Osallistuminen voi olla jopa nautinto, mutta monet ovat huomanneet, ettei keskusteleminen ole välttämättä pysähtymistä ajattelemaan. Kun keskustelemme, meillä ei ole aikaa. Tämä on yksi filosofiakahvilan paradokseista: se pyrkii elävöittämään ajattelua, herättämään siihen, mutta olosuhteet, itse keskustelutilanne, pakottaa meidät olemaan liian nopeita.

Kierkegaard sanoi jossain, että runoilija tai ajattelija ei ole epäsuosittu sen takia, että hän olisi vaikea. Hän ei ole suosittu, koska vaatii vastaanottajalta paljon työtä itsensä kanssa. Hän vaatii aikaa ja hitautta. Olenkin salassa toivonut, että meidän hauskoilla istunnoilla olisi välittömän hauskuuden lisäksi pitkäkestoisempia ja hitaampia vaikutuksia. Silloin meihin jäävä jälki voisi olla pysyvämpi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Joka päivä vaikeampaa...

Kierkegaard

Kun suunnittelen tulevia filosofiakahvila-aiheita, huomaan olevani esteiden ja vaikeuksien edessä. Kaikki tuntuu vaikealta. Jos ja kun se tuntuu vaikealta, muistutan itseäni siitä, että filosofialla on erityinen suhde vaikeuteen. 

Søren Aabye Kierkegaard (1813-1855) tiesi tämän hyvin. Hänen alter egonsa ja pseudonyyminsä Johannes Climacus totesi, että monet hyväntekijät - nykyisin insinöörit - tekevät elämästä helpompaa. Samalla Climacus antoi itselleen erilaisen tehtävän: Sinun täytyy tehdä samalla tavalla innostuneesti töitä, jotta jokin olisi vaikeampaa. 

Problematisointi, vaikeammaksi tekeminen, erilaisten käytäntöjen vaarallisuuden näyttäminen on filosofian tehtävä. Filosofi on tänään eräänlainen anti-insinööri.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ironia

Kierkegaard

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Raija Säkkisen muistolle

Ironian filosofiset tulkitsijat Kierkegaardista Rortyyn ovat nähneet, että ironian ilmaantuminen liittyy jonkinlaiseen kriisiin tai ainakin uudenlaiseen tietoisuuteen säröstä maailman ja ihmisen välillä. Jokin naiivius katoaa, harmonia rikkoontuu. Tämä selittää, miksi esimerkiksi Kierkegaardilla, jolle ironia oli keskeinen teema koko filosofisen elämänsä ajan, ironia kiinnittyy kysymykseen subjektiviteetista. Kun kirjallisuuden ja retoriikan tutkijat ovat puhuneet ironiasta, he ovat usein verranneet sitä muihin trooppeihin, kuvainnollisen ilmaisun muotoihin tai toisiin huumorin lajeihin. Filosofit puolestaan ovat puolestaan tutkineet sitä käytäntönä ja tehneet siitä usein käytännön itselleen. He eivät ole vain tutkineet ironiaa. He ovat tarvinneet sitä.

Jaakko Hintikka oli viisas. Hän tiesi – päinvastoin kuin monet muut filosofit – että käsitteilläkin on historia. Hintikka puhui sokraattisesta ironiasta ja huomautti, että ironia merkitsi alkuperäisesti teeskentelemistä. Muistettakoon, ettei sanalla antiikin maailmassa ollut samanlaista moraalista merkitystä. Esimerkiksi latinan sanan fingere (teeskennellä) etymologia viittaa muuhun: se on muotoilemista, jonkin asian esittämistä jossakin muodossa. Samasta sanasta juontuvat mm. fiktio ja figuuri. Sokrateen ironisuus ei merkinnyt sitä, että hän olisi ollut erityisen hauska mies. Se merkitsi enemmän oveluutta. Hän teeskenteli olevansa tietämätön ja auttoi näin keskustelijoita voittamaan ylpeytensä, paljastamaan oman tietämättömyytensä.

Ironia oli peliä, joka mahdollisti tutkimuksen. Kierkegaard epäilemättä näki tämän aspektin. Ironiassa sisäinen ja ulkoinen asettuvat toisiaan vastaan ja se muistuttaa siinä mielessä tekopyhyyttä. Tekopyhä ponnistelee vaikuttaakseen hyvältä, vaikka on paha. Ironistin rekisteri on toinen, vähemmän moraalinen – Kierkegaardin mukaan metafyysinen. Ironian harjoittaja naamioi ivan vakavuuteen ja vakavuuden ivaan.

Hyväksykäämme hypoteesi, että ironia ilmaantuu, kun maailma tapahtuu toisella tavalla sen kokijalle. Olisi syytä kiinnittää huomiota, millaisista olosuhteista on kyse. Voimme myös kysyä, mitä ironia merkitsee subjektiviteetille.

Ironian olosuhteet. Subjektin ja maailman välille on tullut repeämä. Maailma on pirstaleinen, epävarma, sattumanvarainen. Ironia kehkeytyy ja kasvaa ihmisen vaikeassa suhteessa todellisuuteen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen. Ironikkoa voisi verrata ulkopuoliseen, vieraaseen, jonka vastaus maailmalle voi olla muutakin kuin ironia. Albert Camus'n l'étranger, ulkopuolinen, on joku, joka on pakotettu elämään tietyllä tavalla, enemmän tai vähemmän kristillisellä tavalla, vaikkei hän tahdo olla kristitty. Ottakaamme Sokrates. Hän sanoi puolustuspuheessaan, ettei puuttunut suoraan politiikkaan, koska tiesi, ettei hänen annettaisi toimia ja puhua; hän olisi ollut hengenvaarassa. Hän ei edennyt suoraan vihollista kohti, vaan eteni sivusuunnasta. Näin hänestä tuli ironikko.

Ironia ja subjektiviteetti. Kierkegaard oli kuin Antonin Artaud. Eletty elämä oli elämää ensimmäisessä persoonassa: elämä joka on minun elämä. Subjektiviteetti on kierkegaardilaisessa ajattelussa sitä mitä yksilöä on ihmisenä; se kytkeytyy eksistenssiin, olemassaoloon. Kierkegaardilla siihen liittyy aina ambivalenssi. Minussa on samanaikaisesti ääretön ja äärellinen, ruumis ja sielu. Subjektiviteetti on ongelma, tuhat eri vaikeutta: Miten olla uskollinen itselleen? Mitä malleja pitäisi seurata? Kuka päättää oikeasta ja väärästä? Ironikko Kierkegaardin subjektiviteetti on sellainen, että se on sisäistänyt, tuonut itseen, maailman ja itsen välisen repeämän.

Ironiakin voi rapistua, tulla ohjelmalliseksi. Sen synnyssä on epätoivoisuutta ja se johtaa epätoivoon: ironiaa ei ymmärretä. Silti se voi olla vastavoima juhlallisuudelle, pateettiselle vakavuudelle. Siinä voi olla kriittistä voimaa. Meksikolainen kirjailija ja journalisti Carlos Monsiváis oli esimerkki kirjoittajasta ja ajattelijasta, jolle ironia oli olennaista. Se oli ase auktoriteetteja vastaan, meksikolaisen vallankäytön rituaalien paljastaja. Monta kertaa näkee, että ironia, joka on asenne ja väline, paljastaa jotain maailmasta. Se paljastaa, että ironia on maailmassa, ei vain ajattelijan ivallisessa hymyssä. Elämä on valmiiksi parodiaa. Ironia on retorinen keino, joka näyttää virkamiesten ja piispojen retoriikan luonteen. Ironia on tapa elää valppaana.

Epäilemättä Monsiváisin ironiasta löytyy samanlainen repeämän ja epätoivon elementti kuin Kierkegaardin ironiasta, mutta siitä löytyy myös eräänlaista  sankarillisuutta:  ”Todellinen todiste korkeammasta älystä on on kyky säilyttää päässään kaksi vastakkaista ajatusta ja toimia silti. Myöntää esimerkiksi että asioille ei ole hoitokeinoa ja pysyä silti päättäväisenä muuttaakseen ne.”

Olen suhtautunut ironiaan ambivalentisti, ehkä ironisesti. Olen jopa ajatellut, että jos filosofia alkoi ironiana, sen pitäisi kehittyä joksikin jalommaksi – huumoriksi. Silti sanon: Jos tarvitsette ironiaa, viljelkää sitä. Ironiakin voi olla varustus. Se on kevyt kantaa. Siihenkään ei tarvitse systeemiä. Varmasti se on tehokas lääke ehdottomuuksia ja ideologioita, kaikkea painavaa, vastaan.   

LIITE
Argumentoinnista. Oppitunti nro 4. Onko filosofia vain argumentointia tai demonstroimista? Jos ja kun filosofoiminen on jotain muuta, sanotaan: Tässä puhuu intuitio, ei järki. Tällainen filosofia assosioidaan monesti myös rationaalisuuden kritiikkiin. Kun joku kritisoi rationaalisuutta, ajatellaan helposti, että filosofia johtaa irrationalismiin. Tähän on  epäilemättä historiallisia syitä, mutta ajatuksen voi nähdä myös virhepäätelmän seurauksena: pidetään lähtökohtana, että on vain kaksi mahdollisuutta, ei useampia. Voimme siis leikkiä ajatuksella, että kaikki filosofia ei olisi tavanomaista argumentointia tai vasta-argumentointia ja ei silti lankeaisi irrationalismiin. Kuvitelmaamme filosofi, joka kritisoi metafysiikan käsitteitä ja niihin liittyvää argumentointia. Yleensä filosofi etenisi ”sisältä käsin”, kritisoisi systeemin argumentteja. Hän voi jopa hyväksyä teorian lähtökohdat, olla arvostelematta toisen teorian lähtökohdista käsin (immanentti kritiikki). Tyypillisesti huomion kohteena ovat kritiikin kohteena olevan systeemin argumentaatiovirheet. Meidän kuvittelemamme filosofi toimii kuitenkin toisin. Hänen huomio kiinnittyy muuhun: argumenttien vaikutukseen. Hän astuu systeemin ulkopuolelle, muttei arvostele sitä toisen systeemin tai minkään transendentaalisen järjestyksen avulla. Tällaisen filosofoimisen siemeniä on nähtävissä jopa argumentointivirheistä puhuvassa ajattelussa. Argumentum ad metum, pelottelu: Joko A tai B ja koska B on paha, A on tosi. Tässä kiinnitetään huomiota vaikutuksiin. Toisaalta voisi esittää vasta-argumentin. Jos argumentteja arvostelee niiden vaikutuksen takia, kyseessä saattaisi olla esim. argumentum ad consequentiam, seuraamuksiin vetoaminen, jossa argumentin oikeellisuutta perustellaan vetoamalla sen seurauksiin tai slippery slope, kaltevan pinnan argumentti (jos hyväksymme että A ja A:sta seuraa B ja B on paha, emme voi hyväksyä A:ta). Asian ei tarvitse olla näin yksinkertainen. Argumentoinnin vaikutuksien arvostelijan ei tarvitse ajatella niin kuin kaltevan pinnan argumenttiin lankeava, että A:sta välttämättä (tai todennäköisesti) seuraa B. Hänen näkökulmansa ei ole puhtaan argumentativiinen; hän ei puhu ainakaan pelkästään argumentaation ristiriitaisuudesta, vaan jostain muusta. Hän huomioi systeemin vaikutuksen esim. yhteiskunnassa (diskriminointi, kansanmurhat jne.) ajattelematta, että nämä vaikutukset ovat välttämättömiä. Meidän uuden (kuvitellun) filosofian tähtäimessä voi olla jokin rationaalisuuden muoto, mutta seuraus ei välttämättä ole irrationalismi. Hän voi arvostella argumentointia toisella tavalla, kiinnittää huomiota eri asiaan. Tästä ei vielä seuraa, että hänen filosofiansa ei olisi argumentoivaa; hän vain pelaa erilaista peliä, astuu ulos. (Niin kuin loogikko  Alfredo Deaño, joka sanoi: ”Jos P niin Q, mutta entä minä?”) Meidän ei silti vieläkään tarvitse tyytyä ajatukseen, että filosofia on aina argumentointia ja demonstrointia.  Filosofoiminen on nimittäin myös kysymistä, ja kysymys ei ole argumentti. On toinenkin syy, miksi voi puolustaa ajatusta siitä, että filosofia ei ole vain demonstroimista. Jos palautamme kaiken filosofian argumentointiin ja demonstrointiin, väitämme (helposti), että filosofian totuus on demonstroinnin totuus. Monesti se on jotain muuta ja siihen päästään toisella tavalla – harjoittamalla itseä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä muuta filosofit tekevät?

(Giorgio Agamben)

Ovatko filosofit vain filosofeja, aina filosofeja? Ovatko he alusta lähtien filosofeja, lapsesta lähtien? Viimeinen kysymys on jo tyhmä. Heillähän ei tunnetusti ole lapsuutta; he ovat maailman  lapsuus – tai lapsus.

Filosofian historiaa tarkastellaan yleensä ”huipulta huipulle”, nimien kautta. Olen aina epäillyt tätä kertomistapaa, yrittänyt kuvitella toisenlaista. Nyt leikin lyhyen luettelon avulla – leikin että olisi toisenlainen filosofian historia...

1.Sokrates oli kivenhakkaaja

2.Seneca oli senaattori (ja koronkiskuri)

3.Descartes oli Ruotsin kuningattaren hovifilosofi (ja muuta)

4.Spinoza oli linssinviilaaja

5.Leibniz oli juristi, diplomaatti, kirjastonhoitaja (ja paljon muuta)

6.Kant oli matemaattinen fyysikko

7.Kierkegaard oli lehtimies

8.Nietzsche oli filologi (ja eläkeläinen)

9.Wittgenstein oli  kyläkoulun opettaja

10.Canguilhem oli lääkäri

11.Foucault oli psykologi

12.Agamben oli elokuvanäyttelijä (Pasolinin Matteuksen evankeliumissa)

Ja niin edelleen... Luetteloa saa jatkaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajallisuus

 (Kairos)

Aika on varmaankin esimerkillinen filosofinen ongelma, myös silloin kun sen kanssa painivat fyysikot. En ajattele nyt aikaa suurena metafyysisenä aiheena, vaan ajattelen aikaa jonakin, joka meidän on läväistävä ja joka meidät läpäisee. Käännän katseeni kokemuksiin, muutoksiin ajan kokemisessa ainakin enemmän kuin liian korkealla lentäviin ja siksi jäätyviin ideoihin. Minun ongelmani ei ole aika, vaan ihmisen suhde aikaan tai olemassaolon ajallisuuteen.

Olemme esimerkiksi hahmottaneet ajan ajatellen alkuperää tai olemme ajatelleet päämäärää, päätepistettä. Alkuperän ajattelijat ja kuvittelijat ovat luoneet myyttejä siitä, miten kaikki syntyi ja hohdokkaita tarinoita alkuperäisestä kulta-ajasta. Tämä on yksi tapa kokea ajallisuus: oma aika tai nykyisyys koetaan tyhjäksi, koska se nähdään rappiona ja surkeutena verrattuna muinaiseen kulta-aikaan. Se voidaan kokea tyhjäksi myös siksi, että tulevaisuudessa odottaa täyttymys, jokin tila jota ei olla saavutettu.

Luonnosmaisesti ja yksinkertaistaen voi sanoa, että nykyisyys on kääntynyt kahdella tavalla positiivisen arvottamisen kohteeksi. On olemassa perinne ja ajattelutapa, kokemus että huomion täytyy kohdistua tähän hetkeen, nykyisyyteen, sillä meillä ei ole muuta ja on unohdettava tulevaisuuden pelkääminen ja menneisyyden tapahtumien turha pyörittäminen. Tätä voisi sanoa spirituaaliseksi perinteeksi. Nykyisyys koetaan ainoaksi mitä meillä on. Joissakin tapauksissa hetki on jotain jota kaivataan, tarvitaan; halutaan ettei olemassaolo ole lykättyä, jonkun projektin orjuuttamaa. Voisi antaa hyvin erilaisia esimerkkejä: Marcus Aurelius, Kierkegaard, Bataille.

Toista nykyisyyden arvottamisen tapaa voisi nimittää poliittiseksi. Tässä tavassa koetaan tarpeelliseksi tehdä diagnoosia nykyisyydestä, tehdä katkos jatkumoon, nähdä ja tehdä jokin muu mahdolliseksi. Politiikka on ymmärrettävä tässä toiminnaksi, joka vapauttaa nykyisyyden olemassaolevista perinteisistä tulkinnoista, tuo siihen täyteyden. Nykyisyys murtuu eräänlaisten sähkökatkosten kautta ja se avautuu silloin kohti tulevaisuutta.

On tunnettua, että kreikkalaisilla oli kolme ajan jumalaa: Kronos, Aion ja Kairos. Yleensä nämä sanat tulkitaan niin, että kronos merkitsee lineaarista aikaa, jatkumoa menneisyydestä nykyisyyteen ja nykyisyydestä tulevaisuuteen. Kronos on tiktak-aika. Aion puolestaan merkitsee ikuisuutta, ajan ikuisuutta, ei kuitenkaan ikuisuutta ajan ulkopuolella niin kuin myöhemmin kristillisessä maailmassa. Kairos merkitsee hetkeä, tilaisuutta.

Kreikkalaiset käyttivät sanaa kairos puhuessaan ”oikeasta hetkestä”; se oli tekninen termi, jota käytettiin yhtä lailla lääketieteessä kuin eettisessä keskustelussa. Lääkärin pitää keksiä ja tajuta, mikä on oikea hetki toimia. Kairos oli myöhemmin kristityille ”Jumalan aika”, saapumisen aika.

Monet ajattelijat ovat tarttuneet kairoksen käsitteeseen, tehneet siitä omansa. Syy on yksinkertaisesti se, että sen avulla voi luoda toisenlaisen katseen nykyisyyteen ja se mahdollistaa irtaantumisen kronologisesta, lineaarisesta ajattelusta. Ajallisuuden voi kokea toisin; aika on tilanne ja tilaisuus. Viime vuosisadan alkupuolella käsitettä käyttivät muun muassa Martin Heidegger ja teologi-filosofi Paul Tillich.  Esimerkiksi Tillich tarttuu ideaan asettaen vastakkain kronoksen ja kairoksen ideat, ja kairos liittyi hänellä ihmisen ajallisuuteen ja muuttumisen mahdollisuuteen.

Minun hypoteesini on, että kairoksen kautta voi ajatella sitä, mikä yhdistää spirituaalista ja poliittista nykyisyyden arvottamista. Molemmissa lähtökohtana on muutos. Aika on muutosta: katoamista ja ilmestymistä, kuolemaa ja syntymää. Tämä on syy siihen, miksi ajallisuus on koettu niin tuskalliseksi, vihattavaksi. Kairos tekee kuitenkin ajallisuudesta mahdollisuuden; nykyisyys ei ole tyhjä hetki ennen katoamista, vaan se on raskaana mahdollisuuksista, tilaisuuksista. Tämä ei merkitse sitä, että ajallisuus olisi hallittavissa. Mikään suunnitelma ei kestä; tulevaisuus on ennakoimaton. Kairos merkitsee sitä, että ihminen asettuu alttiikki yllätyksille, uhalle.

Menneisyys ei ole monumentteja, vaan jotain johon maailma katoaa jotta uutta voisi ilmaantua ja samalla se on mahdollisuuksia, joita nykyisyydessä voidaan aktualisoida. Aika ei ole jono; se on näyttämö, jossa asiat ja hahmot katsoavat ja ilmaantuvat. Se on olemassaolon historiallista toteutumista. Voisi sanoa  Heideggeria seuraten: Elämä ei ole vain  tapahtumista ajassa, vaan ajan itsensä elämistä.

On eri asia kokea kiire, se ettei ole aikaa ja kokea, että on aikaa. Kiireessä ihminen on ajan orja. Kun voi sanoa, että on aikaa, se merkitsee: Vielä voi oppia. Ei ole välttämätöntä muistella menneisyyttä. Unohtaminen tekee meistä kevyempiä. Mutta oman ajallisuutensa unohtaminen on sama kuin itsensä huolehtimisen unohtaminen; se on laiminlyönti, itsensä jättämistä heitteille.

Kuuntelemisesta

(Kierkegaard)
(Tämä on aiheena Torre del Marissa 5.12.)

Voimmeko oppia kuuntelemaan? Voisimmeko olla jonain päivänä niin kuin Kierkegaardin rukoilija? ”Mies rukoili ja aluksi hän ajatteli, että rukoileminen on puhumista. Mutta hän tuli yhä hiljaisemmaksi ja lopulta hän tajusi rukoilemisen olevan kuuntelemista.”

Kun haluaa harjoittaa itseään, on hyvä kuunnella. Joku voi sanoa jotain tärkeää: kohdattu ihminen tai luonto. Täytyy oppia kuuntelemaan. Mikä tahansa kuuleminen tai kuunteleminen ei auta. Monet antiikin ajattelijat korostivat hiljaisuuden ja kuuntelemisen merkitystä, varsinkin sen jälkeen kun sokraatikkojen meluisat keskustelut eivät olleet enää ainoa menetelmä kehittää itseään. Plutarkhosin mukaan hiljaisuudessa on jotain syvää ja salaperäistä. Hän sanoo jumalien opettaneen hiljaisuuden ihmisille.

Filosofit olivat myös huolissaan siitä, millaisia kuulijoita heillä oli. Epiktetos ei halunnut kuulijoidensa joukkoon parfymoituja nuorukaisia. Kuunteleminen oli myös erittäin poliittinen teema. Tyranniksi ajateltiin sellainen hallitsija, joka ei halunnut tai kyennyt kuuntelemaan totuudellisesti puhuvia neuvonantajiaan.

Kun kuulen äänen, jotain tunkeutuu minuun ja se keskeyttää minussa jotain. Kuuntelemisen taito voisi olla sitä, että kuunteleminen kumoaa tuttuuden, tunnistettavuuden; se pyyhkii pois pohjan, jonka varaan rakennetaan tuttuus. Olen kokenut, että kuuntelemisen taitoa on hyvä harjoittaa kuuntelemalla itselle, omalle kultuuriperinnölle, vierasta musiikkia. Myös vieraan ihmisen kuunteleminen on opettavaista; häntä en ymmärrä puolesta sanasta.

Kuuntelemista voi harjoitella. Kuunteleminen itsessään on harjoitus. Vaikeus on siinä, että vastaanotettu pitää toivottaa sillä tavalla tervetulleeksi, että se resonoi meissä, vaikuttaa meissä. Olisi luotava olosuhteita kuulemiselle. Lasta ei kuunnella, jos häntä lähtökohtaisesti halveksitaan siksi, että hän on lapsi. Hallitsija ei kuuntele ihmisiä, koska ajattelee heidän olevan lapsia. Jotta aikuinen kuuntelisi lasta tai hallitsija kuuntelisi ihmisiä, näiden suhteiden on täytynyt muuttua. Olosuhteiden luominen kuulemiselle on suhteiden muuttamista.

Totumme – meidät totutetaan – kuuntelemaan tietyllä tavalla. On opittava kuuntelemaan toisin. Oppia kuuntelemaan toisin on oman itsensä, oman subjektiviteetin, muuttamista.Mitä me kuuntelemme ja mitä me kuulemme, kun teemme kuuntelemisesta askeesia, harjoitusta? Se voi olla joskus meidän oma tarinamme, mutta toisella tavalla kuultuna – toisenlaisena, vieraana, yllättävänä. Silloin voimme muuttaa suhdetta itseemme, irtaantua itsestämme. Tämä irtaantuminen itsestä voi merkitä sitä, ettemme enää suhtaudu niin kiintyneesti itseemme tai se voi merkitä uudenlaista lempeyttä, pääsemistä vihasta ja itsesyytöksestä.

Wim Wendersin Paris, Texasin loppupuolella on kohtaus, jossa mies (Harry Dem Stanton) ja nainen (Nastassja Kinski) kohtaavat peep-showssa, lasi välissään. Asiakas alkaa kertomaan tarinaa, ja nainen lasin toisella puolella alkaa kuunnella. Hän ei näe miestä, vaan oman peilikuvansa. Puhelimeen puhuva mies ei katso naista; hän kertoo heidän tarinaansa niin kuin se olisi joidenkin muiden tarina. Nainen ei tiedä kenen kanssa hän keskustelee ja hän on tottunut kuuntelemaan.

Arkinen, teatraalinen ja keinotekoinen tilanne mahdollistaa, että nainen kuulee oman tarinansa. Lasi välissä mahdollistaa miehelle anonyymiyden ja sen ansiosta kuuntelijan. Kohtaus dramatisoi menneisyyden kohtaamisen, sovinnon, puhumisen ja kuuntelemisen vaikeuden. Voisiko nainen kuunnella, jos välissä ei olisi lasia? Pystyisikö hän kuulemaan?

Todellinen elämä

Nerjan filosofiakahvilan paikka vaihtunut. Uusi paikka: Cafetería Restaurante Marissal, Balcón de Europa no 3, Nerja.



Kreikkalaisilla oli käsite alethes bios, todellinen elämä. Filosofian todellinen ongelma, todellinen kysymys oli tämä. Myöhemminkään ajattelijoiden ongelmat eivät olleet puhtaan teoreettisia. Spinoza ja Kierkegaard ajattelivat vielä todellista elämää, kamppailivat saavuttaakseen sen. Silti on nähtävissä, että tieto-opilliset, teoreettiset ja metafyysiset ongelmat ovat sivuuttaneet tämän filosofian alkuperäisen teeman.

Jo kreikkalaiset ymmärsivät todellisen elämän hyvin vaihtelevilla, joskus hyvinkin vastakkaisilla, tavoilla. Ei tarvitse kuin verrata Platonin tekstien ja kyynikkojen hahmotustapoja nähdäkseen, että mistään yksimielisestä ja yhtenäisestä kulttuurista ei ollut kyse.

Jos tänään voi nostaa esiin kysymyksen todellisesta elämästä, joudumme tekemään sen hiukan hämmentyneinä, tottumattomuudesta johtuen arkoina. Siksi tekee mieli ensin kysyä, mitä merkitsee sanoa, että elämä on ”todellinen”. Eikö se ole aina todellinen? Pitkään vierastin puhetta esim. ”todellisesta rakkaudesta”. Tuollaista juhlallista puhetta epäilee aina. Myöhemmin olen silti oppinut ajattelemaan, että ehkä juuri kysymys siitä, onko rakkaus todellista, onkin se merkittävä kysymys, jonka voimme esittää rakkaudesta. Mutta vaikka epäilijä oppisikin hyväksymään sanan ”todellinen”, ei sanan käytön mielekkyys ole vielä aivan selvä.

”Todellinen” on sukua ”todelle” ja ”totuudelle” (alethes tulee sanasta aletheia, totuus).Todellinen elämä on jotain, jolla on jotain tekemistä totuuden kanssa. Emme puhu ”tieteellisestä totuudesta”, sillä ymmärrämme, että tässä käytetään sanoja ”totuus” ja ”todellinen” eri tavalla. Mutta kuvitellaan tapaus. Joku huudahtaa: ”Tämä se on vasta todellista elämää!” Huomaamme, että lause tahtoo sanoa: ”Nyt vasta elän todella.” Olemme kaukana Totuudesta. Huudahtaja on silti käsittänyt jotain siitä, mikä on elämälle merkityksellistä.

Totuuden, johon todellinen elämä perustuu, ei tarvitse olla ehdoton totuus, sen ei tarvitse olla merkillinen. Olennaisempaa on, että eläjä tekee totuudesta osan itseään ja elämäänsä. Tärkeämpää kuin ymmärryskyky on tahto; on tahdottava todellista elämää.

Valheellinen elämä, teeskentelevä elämä, ei-todellinen elämä – se mitä tahdomme välttää – on helppoa. Ei tarvitse ponnistella, ei tarvitse muuttaa mitään. Yritän ajatella todellista elämää tästä näkökulmasta. Kun esitämme mielipiteitä, ne eivät muuta mitään; ne ovat vain sanoja. Todellinen elämä edellyttää, että totuudet ja periaatteet muuttavat jotain, tulevat osaksi elämää. Tästä syystä kyynikot varmaan samastivat todellisen elämän ”toiseen elämään” – ei tuonpuoleiseen elämään, vaan toiseen, muutettuun elämään täällä.

Yksinkertaisuus, koruttomuus ja irtaantuminen epätodellisista sitoumuksista, vääristävistä suhteista, auttavat tekemään elämästä todellista. Mutta olen halukas liittämään yleensä negatiivisesti muotoiltuihin hyveisiin ja periaatteisiin tämän: On ruumiillistettava totuus. Harhautuminen jatkuu. Toivo keskeytyksestä herätetään sanojen ruumiillistuessa.