Pereira

Kaunein kirja, jonka olen lukenut koronaeristyksen aikana on Antonio Tabucchin (1942-2012) vuonna 1994 ilmestynyt Sostiene Pereira (suom. Kertoo Pereira, 1996).

Eletään vuotta 1938 Lissabonissa. Vanha ja lihava journalisti Pereira ei elä enää. Hän on muistojen vallassa ja puhuu vain kuolleelle vaimolleen. Pereira kohtaa kaksi nuorta, jotka osallistuvat maanalaiseen fasismin vastaiseen toimintaan. Se kylvää siemenen.

Päästäkseen todelliseen elämään Pereiran on avattava silmänsä ympäröivälle todellisuudelle, tehtävä jotain, löydettävä tahto, sanottava totuus. Uuden elämän mahdollisuus avautuu, kun uusi minä pääsee valtaan, ja Pereira osallistuu maailmaan ja nykyisyyteen, tulee ulos 1800-luvun ranskalaisesta kirjallisuudesta ja kauniista muistoistaan.

Kirjasta on tehty elokuva. En ole nähnyt sitä, mutta tiedän, että pääosaa esitti Marcello Mastroianni.  Hän sanoi kuvausten jälkeen: ”Haluan olla Pereira.” Kertoo Vila-Matas.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Haaksirikko

Roberto Bazlen

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TORSTAINA 4.4. Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Sanoin kerran: ”Olkaamme pragmaattisia, älkäämme olko dogmaattisia. Mitä tämä merkitsee? Mielipide, itsestään varma ja omaan itseensä sulkeutunut mielipide, haluaa olla doxa. Se haluaa, että uskomme siihen. Mitä muuta voimme, kun luemme filosofista tekstiä, kuin päättää, olemmeko samaa mieltä vai eri mieltä? Voimme kysyä: Mitä voin tehdä tällä? Tämä on pragmaattinen, käytännöllinen kysymys.” Tämä on lähtökohta tänään.

Siteerasin vuosia sitten italialaista Roberto Bazlenia (1902-1965), joka ei kysynyt, onko filosofia enää mahdollista. Hän ei uskonut, että edes kirjoja voisi enää kirjoittaa. Koska hän ei uskonut, että kirjoja voi kirjoittaa, hän kirjoitti vain alaviitteitä olemattomaan tekstiin. Nämä muistiinpanot koottiin kirjaksi hänen kuolemansa jälkeen. Kirja, jota kirjoittaja ei halunnut kirjoittaa, on nimeltään Note sensa testo.

Postuumisti julkaistussa, ikuisesti keskeneräisessä romaanissaan Bazlen kirjoittaa: ”...ei pidä haaksirikkoutua siellä missä muut ovat haaksirikkoutuneet ... todellinen elämä merkitsee: keksiä uusia paikkoja missä haaksirikkoutua... jokainen uusi työ on vain uuden kuoleman keksimistä.”

Katkelma tuo esiin kysymyksen todellisesta elämästä. Se esittää yksilöllisyyden vaatimuksen: Ei pidä haaksirikkoontua siellä missä muut. Mutta miksi haaksirikko? Onko todellinen elämä aina epäonnistumista? En usko, että kyse on siitä. Teksti ei puhu epäonnistumisesta, vaan uusien paikkojen keksimisestä. Jokainen työ johtaa kuolemaan. Haaksirikkoontuminen samastuu enemmän kuolemaan kuin epäonnistumiseen. Todellinen elämä on uuden työn tekemistä.

Epäkirjailija Bazlen kykeni mielestäni nykyfilosofeja taitavammin luomaan tyylin, olemisen tavan. Tämä tyyli on silti luotu raunioille ja se on tyyli, joka myöntää mahdottomuuden, haaksirikon, joka on osa elämäämme tänään. Muoto oli Bazlenille sama kuin kuolema. Siksi hän oli epäkirjailija. Hän ei silti ollut kielteinen. Hän myönsi muutakin kuin mahdottomuuden: haaksirikko on mahdollisuutemme. On monenlaisia tapoja haaksirikkoutua, monenlaisia filosofisia elämäntapoja. Se on varmaan vieläkin elämäntapa, joka on erilainen, ei tavanomainen. Tällainen elämäntapa voi vaikuttaa liian vaativalta. Olemme tottuneet viihdyttämään itseämme, etsimään lepoa, mukavuutta ja pieniä nautintoja. Filosofia ei lupaa pakoa arjesta. Se tahtoo enemmän: ei viihdykettä, vaan ajattelemisen iloa. Edessä on haaksirikko, mutta toisessa paikassa.

Soveltakaamme pragmaattista kysymystämme tähän ajatukseen haaksirikosta. Unohtakaamme teksti tekstinä, unohtakaamme hermeneutiikka. Mitä voin tehdä tällä? Jos teen tästä kehotuksen, lähden etsimään uusia paikkoja. Haaksirikko merkitsee epävarmuuden hyväksymistä, sen vastaanottamista. Mutta ennen kaikkea se merkitsee uuden keksimistä: uuden työn, uuden haaksirikon, uuden kuoleman.

Filosofoiminen ei vaadi vain filosofisen kirjoituksen ymmärtämistä. Sekin voi vaatia joskus paljon ja liikaa. Kyse ei ole myöskään jonkin teorian soveltamisesta. Filosofinen teksti voi olla väline ja työkalu. Kysymme, miten käyttää sitä ja missä. Koetinkivikysymys tämän välineen edessä on kolmiosainen. 1) Mihin sitä voi käyttää? 2) Mitä se saa esiin? 3) Voimmeko käyttää välinettä uudella tavalla?

Filosofia ei ole satama. Se kulkemista merellä, haaksirikkoontumista. Siksi siinä on vielä jotain mielenkiintoista, houkuttelevaa, viettelevää. Kaikki eivät kuule kutsua. Älkää välittäkö. Ei ole pakko elää niin kuin kaikki. Hylkäämme ensimmäiseksi lauseet, joissa on sana kaikki: kaikki sanovat, kaikki ajattelevat...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Todellinen elämä

Nerjan filosofiakahvilan paikka vaihtunut. Uusi paikka: Cafetería Restaurante Marissal, Balcón de Europa no 3, Nerja.



Kreikkalaisilla oli käsite alethes bios, todellinen elämä. Filosofian todellinen ongelma, todellinen kysymys oli tämä. Myöhemminkään ajattelijoiden ongelmat eivät olleet puhtaan teoreettisia. Spinoza ja Kierkegaard ajattelivat vielä todellista elämää, kamppailivat saavuttaakseen sen. Silti on nähtävissä, että tieto-opilliset, teoreettiset ja metafyysiset ongelmat ovat sivuuttaneet tämän filosofian alkuperäisen teeman.

Jo kreikkalaiset ymmärsivät todellisen elämän hyvin vaihtelevilla, joskus hyvinkin vastakkaisilla, tavoilla. Ei tarvitse kuin verrata Platonin tekstien ja kyynikkojen hahmotustapoja nähdäkseen, että mistään yksimielisestä ja yhtenäisestä kulttuurista ei ollut kyse.

Jos tänään voi nostaa esiin kysymyksen todellisesta elämästä, joudumme tekemään sen hiukan hämmentyneinä, tottumattomuudesta johtuen arkoina. Siksi tekee mieli ensin kysyä, mitä merkitsee sanoa, että elämä on ”todellinen”. Eikö se ole aina todellinen? Pitkään vierastin puhetta esim. ”todellisesta rakkaudesta”. Tuollaista juhlallista puhetta epäilee aina. Myöhemmin olen silti oppinut ajattelemaan, että ehkä juuri kysymys siitä, onko rakkaus todellista, onkin se merkittävä kysymys, jonka voimme esittää rakkaudesta. Mutta vaikka epäilijä oppisikin hyväksymään sanan ”todellinen”, ei sanan käytön mielekkyys ole vielä aivan selvä.

”Todellinen” on sukua ”todelle” ja ”totuudelle” (alethes tulee sanasta aletheia, totuus).Todellinen elämä on jotain, jolla on jotain tekemistä totuuden kanssa. Emme puhu ”tieteellisestä totuudesta”, sillä ymmärrämme, että tässä käytetään sanoja ”totuus” ja ”todellinen” eri tavalla. Mutta kuvitellaan tapaus. Joku huudahtaa: ”Tämä se on vasta todellista elämää!” Huomaamme, että lause tahtoo sanoa: ”Nyt vasta elän todella.” Olemme kaukana Totuudesta. Huudahtaja on silti käsittänyt jotain siitä, mikä on elämälle merkityksellistä.

Totuuden, johon todellinen elämä perustuu, ei tarvitse olla ehdoton totuus, sen ei tarvitse olla merkillinen. Olennaisempaa on, että eläjä tekee totuudesta osan itseään ja elämäänsä. Tärkeämpää kuin ymmärryskyky on tahto; on tahdottava todellista elämää.

Valheellinen elämä, teeskentelevä elämä, ei-todellinen elämä – se mitä tahdomme välttää – on helppoa. Ei tarvitse ponnistella, ei tarvitse muuttaa mitään. Yritän ajatella todellista elämää tästä näkökulmasta. Kun esitämme mielipiteitä, ne eivät muuta mitään; ne ovat vain sanoja. Todellinen elämä edellyttää, että totuudet ja periaatteet muuttavat jotain, tulevat osaksi elämää. Tästä syystä kyynikot varmaan samastivat todellisen elämän ”toiseen elämään” – ei tuonpuoleiseen elämään, vaan toiseen, muutettuun elämään täällä.

Yksinkertaisuus, koruttomuus ja irtaantuminen epätodellisista sitoumuksista, vääristävistä suhteista, auttavat tekemään elämästä todellista. Mutta olen halukas liittämään yleensä negatiivisesti muotoiltuihin hyveisiin ja periaatteisiin tämän: On ruumiillistettava totuus. Harhautuminen jatkuu. Toivo keskeytyksestä herätetään sanojen ruumiillistuessa.