Haaksirikko

Roberto Bazlen

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TORSTAINA 4.4. Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Sanoin kerran: ”Olkaamme pragmaattisia, älkäämme olko dogmaattisia. Mitä tämä merkitsee? Mielipide, itsestään varma ja omaan itseensä sulkeutunut mielipide, haluaa olla doxa. Se haluaa, että uskomme siihen. Mitä muuta voimme, kun luemme filosofista tekstiä, kuin päättää, olemmeko samaa mieltä vai eri mieltä? Voimme kysyä: Mitä voin tehdä tällä? Tämä on pragmaattinen, käytännöllinen kysymys.” Tämä on lähtökohta tänään.

Siteerasin vuosia sitten italialaista Roberto Bazlenia (1902-1965), joka ei kysynyt, onko filosofia enää mahdollista. Hän ei uskonut, että edes kirjoja voisi enää kirjoittaa. Koska hän ei uskonut, että kirjoja voi kirjoittaa, hän kirjoitti vain alaviitteitä olemattomaan tekstiin. Nämä muistiinpanot koottiin kirjaksi hänen kuolemansa jälkeen. Kirja, jota kirjoittaja ei halunnut kirjoittaa, on nimeltään Note sensa testo.

Postuumisti julkaistussa, ikuisesti keskeneräisessä romaanissaan Bazlen kirjoittaa: ”...ei pidä haaksirikkoutua siellä missä muut ovat haaksirikkoutuneet ... todellinen elämä merkitsee: keksiä uusia paikkoja missä haaksirikkoutua... jokainen uusi työ on vain uuden kuoleman keksimistä.”

Katkelma tuo esiin kysymyksen todellisesta elämästä. Se esittää yksilöllisyyden vaatimuksen: Ei pidä haaksirikkoontua siellä missä muut. Mutta miksi haaksirikko? Onko todellinen elämä aina epäonnistumista? En usko, että kyse on siitä. Teksti ei puhu epäonnistumisesta, vaan uusien paikkojen keksimisestä. Jokainen työ johtaa kuolemaan. Haaksirikkoontuminen samastuu enemmän kuolemaan kuin epäonnistumiseen. Todellinen elämä on uuden työn tekemistä.

Epäkirjailija Bazlen kykeni mielestäni nykyfilosofeja taitavammin luomaan tyylin, olemisen tavan. Tämä tyyli on silti luotu raunioille ja se on tyyli, joka myöntää mahdottomuuden, haaksirikon, joka on osa elämäämme tänään. Muoto oli Bazlenille sama kuin kuolema. Siksi hän oli epäkirjailija. Hän ei silti ollut kielteinen. Hän myönsi muutakin kuin mahdottomuuden: haaksirikko on mahdollisuutemme. On monenlaisia tapoja haaksirikkoutua, monenlaisia filosofisia elämäntapoja. Se on varmaan vieläkin elämäntapa, joka on erilainen, ei tavanomainen. Tällainen elämäntapa voi vaikuttaa liian vaativalta. Olemme tottuneet viihdyttämään itseämme, etsimään lepoa, mukavuutta ja pieniä nautintoja. Filosofia ei lupaa pakoa arjesta. Se tahtoo enemmän: ei viihdykettä, vaan ajattelemisen iloa. Edessä on haaksirikko, mutta toisessa paikassa.

Soveltakaamme pragmaattista kysymystämme tähän ajatukseen haaksirikosta. Unohtakaamme teksti tekstinä, unohtakaamme hermeneutiikka. Mitä voin tehdä tällä? Jos teen tästä kehotuksen, lähden etsimään uusia paikkoja. Haaksirikko merkitsee epävarmuuden hyväksymistä, sen vastaanottamista. Mutta ennen kaikkea se merkitsee uuden keksimistä: uuden työn, uuden haaksirikon, uuden kuoleman.

Filosofoiminen ei vaadi vain filosofisen kirjoituksen ymmärtämistä. Sekin voi vaatia joskus paljon ja liikaa. Kyse ei ole myöskään jonkin teorian soveltamisesta. Filosofinen teksti voi olla väline ja työkalu. Kysymme, miten käyttää sitä ja missä. Koetinkivikysymys tämän välineen edessä on kolmiosainen. 1) Mihin sitä voi käyttää? 2) Mitä se saa esiin? 3) Voimmeko käyttää välinettä uudella tavalla?

Filosofia ei ole satama. Se kulkemista merellä, haaksirikkoontumista. Siksi siinä on vielä jotain mielenkiintoista, houkuttelevaa, viettelevää. Kaikki eivät kuule kutsua. Älkää välittäkö. Ei ole pakko elää niin kuin kaikki. Hylkäämme ensimmäiseksi lauseet, joissa on sana kaikki: kaikki sanovat, kaikki ajattelevat...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Onko filosofia mahdollista?

(Roberto Bazlen)

TIETOA ANJA-HELANA KÄRKKÄISEN KIRJASTA
www.basanoskustannus.blogspot.com

Puolustan Pierre Hadot´n näkemystä filosofiasta elämäntapana. Hadot sanoo, että alunperin filosofia on ollut pikemminkin valinta kuin teoretisointia; se on ollut ensisijaisesti tapa olla maailmassa, ja teoria on luotu vain tukemaan valintaa, tekemään jokin elämäntapa mahdolliseksi.

Puolustan tätä näkemystä, mutta se tuo eteen uusia kysymyksiä. Onko enää mahdollista nähdä filosofia elämäntapana, kun satojen vuosien ajan siitä on tehty akateemista oppianetta ja teoreettista keskustelua? Teorian ja käytännön välille on syntynyt kuilu. Teoria ei vaikuta enää tapaan olla ja elää.

Jos ja kun filosofia nähdään elämäntapana, ajattelun ensisijainen tavoite on luoda ethos, siis olemisen tapa. Etiikka on siis tärkeämpää kuin tieto-oppi. Tarkoitus ei ole silti ollut luoda etiikan teoriaa niin kuin myöhemmin, kun Kant, utilaristit ynnä muut tarttuivat niin sanottuihin moraalifilosofisiin kysymyksiin. Aikaisemmin etiikka ei ollut muuta kuin ”oppi onnesta”; sitä se oli Epikurokselle ja vielä myös Spinozalle.

Minun skeptisyyteni ja kokemukseni pakottavat minut kysymään, voiko ”oppi onnesta”, siis etiikka, olla mahdollista. Joudun kysymään tätä, koska näen ja koen, että jokainen tulee onnelliseksi tavallaan. Jos pidän kiinni tästä näkemyksestä, joudun sanomaan, että jokaisen on luotava oma filosofia, oma etiikka. Vain sillä tavalla se on mahdollista.

Vasta-argumenttien hanakkaat esittäjät, nykyaikaiset filosofit, huomauttaisivat tässä heti solipsismin ja nihilismin vaarasta: ”Jos pidät kiinni tuosta, ei voida siis keskustella mistään moraaliperiaatteesta tai sen yleispätevyydestä.” Tällaisten argumenttien esittäjät eivät sinänsä ole huolissaan siitä, voimmeko pitää kiinni moraaliperiaatteista; heitä kiinnostaa vain näkemysten argumentointi ja sen puutteet. Tätä nykyaikainen filosofia pitää – huomattaan, mutta kiihkeästi – oman toimintansa ehdottomana, yleispätevänä periaatteena: filosofia on argumentointitaitoa, sen korjaamista. Mutta filosofia elämäntapana ei ole argumentointia; se on intuitiota ja yritystä tehdä sanoista tekoja.

Ethoksen luominen, oman filosofian luominen, ei todellisuudessa poissulje muillekin suositeltavien periaatteiden sisältymistä tähän elämäntapaan. Käytännössä kauniin yksinkertaisen elämäntavan periaatteet ovat monille muillekin soveltuvia. Yleispätevän, kaikille tarkoitetun moraalin rakentaminen on silti hyytävää. Vaikka filosofia ei olisi enää mahdollista tänä päivänä, on yritettävä säilyttää jokin tila ajattelulle. Se tuhottaisiin, jos kaikille olisi sama moraali. Mitään moraalifilosofia kysymyksiä ei enää esitettäisi. Olisi vain Laki.

Italialainen Roberto Bazlen (1902-1965) ei kysynyt, onko filosofia enää mahdollista. Hän ei uskonut, että edes kirjoja voisi enää kirjoittaa. Koska hän ei uskonut, että kirjoja voi kirjoittaa, hän kirjoitti vain alaviitteitä olemattomaan tekstiin. Nämä muistiinpanot koottiin kirjaksi hänen kuolemansa jälkeen. Kirja, jota kirjoittaja ei halunnut kirjoittaa, lopulliseen muotoon saattaa, on nimeltään Note sensa testo.

Epäkirjailija Bazlen kykeni mielestäni nykyfilosofeja taitavammin luomaan tyylin, olemisen tavan. Tämä tyyli on silti luotu raunioille ja se on tyyli, joka myöntää mahdottomuuden, haaksirikon, joka on osa elämäämme tänään. Muoto oli Bazlenille sama kuin kuolema. Siksi hän oli epäkirjailija. Hän ei silti ollut kielteinen. Hän myönsi: haaksirikko on mahdollisuutemme.

On monenlaisia tapoja haaksirikkoutua. Postuumisti julkaistussa, ikuisesti keskeneräisessä romaanissaan Bazlen kirjoittaa: ”...ei pidä haaksirikkoutua siellä missä muut ovat haaksirikkoutuneet ... todellinen elämä merkitsee: keksiä uusia paikkoja missä haaksirikkoutua... jokainen uusi työ on vain uuden kuoleman keksimistä.”

Jos filosofia on minulle mahdotonta – jos filosofia kieltää minulta itsensä – haaksirikkoni ei silti ole samanlainen kuin niiden, jotka tyytyväisesti jatkavat argumentointiaan.