Jokapäiväinen elämä ja ajattelu

Filosofiakahvilan aihe /27.2./29.2./1.3. 

Torre del Marin filosofiakahvila poikkeuksellisesti perjantaina 1.3. Massai Mara klo 12.00.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa (1.3. poikkeuksellisesti perjantaina)

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Yleinen mielikuva sijoittaa filosofin, parrakkaan herran, lehterille. Hän rapistelee papereitaan, ei näe ihmisiä. Tai hän on sotkuisen työpöytänsä äärellä ajatuksissaan, raapii päätään.

Joku espanjalainen näki Giorgio Agambenin kävelevän italialaisen kaupungin kadulla itsekseen mutisten. Agambenin otsasta tuli verta, mutta filosofi ei ehkä tiennyt sitä. Kuvittelemme filosofin poissaolevaksi, ei tässä sfäärissä olevaksi. Yksi varhaisimpia filosofeja ellei ensimmäinen oli Thales. Aristofanes pisti hänet komediassaan putoamaan kaivoon, kun hän katseli niin kiinteästi tähtiä, ettei tiennyt mihin astui.

Silti filosofit ovat nimenomaan laskeutuneet kadulle, toreille, puhumaan tavallisten ihmisten kanssa ja heidän kysymyksensä ovat kysymyksiä jokapäiväisessä elämässä. Tähän viittaa Plutarkhos puhuessaan Sokrateesta. Filosofointi ei ole tekstien luentaa eikä luennointia lehteriltä. Sokrates liikkui siellä missä ihmiset ja sillojn tällöin filosofoi. ”... jokapäiväinen elämä suo mahdollisuukia filosointiin”, Plutarkhos kirjoittaa.

Vaikka rääsyihin pukeutunut Sokrates tai tuskin pukeutunut Diogenes olivat hyvin maailmallisia, filosofian suhde jokapäiväiseen on ambivalentti. Sokrates oli krittinen jokapäiväisen, tavallisen, elämän suhteen. ”Te ette huolehdi itsestänne, vain omaisuudestanne”, hän sanoi.

Kun jotkut haluavat palauttaa nykyisin filosofian jokapäiväiseen elämään, panna sen ajattelemaan arkipäiväisen elämän vaikeuksia, saattaa unohtua, että filosofiassa on myös tahto erottua, ottaa etäisyyttä. Filosofia on jokapäiväisyyden kritiikkiä.

Kun runoilija kirjoittaa sateesta tai kukasta, hän herättää meidät. Näemme, kuulemme ja haistamme jotain, joka on jokapäiväistä, tavallista. Ajattelu on hereilläoloa. Emme vain vartioi, katso mihin vaaraan astumme. Sen ansiosta myös tajuamme kauneuden. Myös kauneus on jokapäiväisen kritiikkiä. Se sanoo rivien välissä: ”Jokapäiväisessä elämässä ette elä, ette haista kukkaa.”

Olen kaikesta huolimatta sen kannalla, että filosofi likaisi kätensä. Vieläkin on filosofeja,  jotka ajattelevat, että filosofia katsoo asioita ikuisuuden näkökulmasta. Näin onkin monesti, valitettavasti. Jokapäiväiset asiat ja tapahtuminen, ei ikuisuus, huomion kohteena oppii, että fiksoituneet käsitykset tärkeysjärjestyksistä ovat enemmän tai vähemmän mielivaltaisia. Meillä voi olla enemmän syytä ajatella, miten kohtelemme lasta kuin pohtia teodikean ongelmaa tai maailmaa representaationa.

Ajattelulla on – tai sillä voi olla – parhaimmillaan hyvinkin ambivalentti suhde jokapäiväiseen elämään. Samaan aikaan, kun se ottaa siihen kriittistä etäisyyttä, se laskeutuu alas, menee jokapäiväisen elämän pölyn sisään, etsii olemassaolonsa syytä arkipäivästä.

Joidenkin mielestä kaikki kulttuuri on luksusta, ajattelu kaikkein eniten. Tällä halutaan sanoa, ettei kulttuuri tai ajattelu ole kovin välttämättömiä puhumattakaan että ne olisivat muuta kuin yläluokan turhuutta ja nautiskelua. Varmasti kurjuus ja köyhyys synnyttää rajoituksia, mutta tähän nykyisin enemmän oikeistolaiseen populismiin liitetty ajatus on rinnastettavissa Karl Marxin puheisiin ryysyköyhälistöstä (Lumpenproletariat), johon kuuluivat mm. kerjäläiset, prostituoidut, varkaat, pitkäaikaistyöttömät, boheemit ja kiertävät ammatinharjoittajat.  Marx puhui aika rasistisesti tästä alaluokan alaluokasta, joka ei hänen mukaansa kyennyt tiedostamaan ja ei siksi voinut olla vallankumouksellinen voima.

Kuitenkin filosofi Diogenes Sinopelainen oli kerjäinen. Jean Genet oli varas ja prostituoitu, mutta selvästi ajatteleva olento. Aina silloin tällöin, kun esimerkiksi prostituoituja suvaitaan haastatella, minulla on vaikutelma, että he ovat ajattelijoita. Minä katson olevani kiertävä ammatinharjoittaja...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kaksi lainattua katkelmaa (Plutarkhos ja Larra)

Larra

TIISTAIN RYHMÄ(T) EIVÄT KOKOONNU (ainakaan toistaiseksi)

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Plutarkhos (n.45-n.125): Kuuntelemisesta (Peri tou akouein):

(hänen täytyisi)... käyttää kaikki tarkkaavaisuutensa luodatakseen sanojen syvää merkitystä ja puhujan tarkoitusta sekä suodattaa niistä se mikä on hyödyllistä ja edullista; hänen pitäisi muistaa, ettei hän ole tullut teatteriin tai konserttiin, vaan kouluun ja luokkahuoneeseen tarkoituksenaan korjata elämäänsä sen avulla mitä siellä sanotaan. Tästä seuraa, että kun hän tutkii ja arvostelee luentoa, hänen pitäisi aloittaa itsestään ja omasta mielentilastaan ja ponnistella arvioidakseen, onko mikään hänen tunteistaan vähemmän intensiivinen, painaako jokin hänen huolistaan vähemmän hänen hartioitaan, onko hänen luottamuksensa ja korkea tavoitteensa vahvemmalla pohjalla, onko hän saanut innostusta hyveeseen ja hyvyyteen. Yleensä kun hän nousee lähteäkseen parturista hän seisoo peilin edessä, tunnustelee päätään, tutkii leikkausta ja eroa, jonka siistiminen on saanut aikaan. Luonnollisesti olisi häpeällistä, jos hän palatessaan kotiin luennolta tai akateemisista harjoituksista ei katselisi itseään ja pistäisi merkille, onko hän päässyt eroon joistakin henkensä rasituksista ja pinnallisuuksista ja tullut kevyemmäksi ja hyväntuulisemmaksi. Sillä niin kuin Ariston sanoo: ei kylpy eikä puhe ole minkään arvoinen, jos se ei poista epäpuhtauksia.  

Mariano José de Larra (1809-1837): Madridin elämä (La Vida de Madrid):

Olen journalisti ja kuten kaikki julkaisevat kirjoittajat käytän suurimman osan ajastani sellaisen kirjoittamiseen mitä  en itse ajattele ja uskotellen muille sellaista mihin en itse usko. Ei voi kirjoittaa muuta kuin ylistäen! Toisin sanoen elämäni on supistunut siihen, että haluan sanoa mitä toiset eivät halua kuulla.

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikka. La Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmoittautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es

SAM SANDQVIST LUENNOI ILMASTONMUUTOKSESTA TORRE DEL MARISSA 16.HELMIKUUTA. KLO 16.30. LA SORRENTINA, C/PASEO MARITIMO DE PONIENTE (CAMPING LAGUNA PLAYA)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kannettava filosofia

Paul Valéry

Filosofiakahvila tiistaisin Casa Mavi, Av.Los Boliches 108 klo 12.15, keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin klo 14.15. Tavataan Ravintola Kukon edessä (Kukko remontissa vielä 2.10.) 

Paul Valéry, runoilija ja esseisti, kirjoitti muistivihkoonsa (Cahiers): ”Filosofian pitää olla kannettavaa.” Hän käytti sanaa portative, joka merkitsee kannettavaa, kuljetettavaa. Tämä vaatimus kiinnostaa, kun katsoo kirjaston filosofian osaston hyllymetrejä. Edes uudet laitteet eivät ratkaise kokonaan ongelmaa. Uskoakseni tiivistäminenkään ei riitä. Filosofialle pitää tehdä radikaalisti erilainen operaatio, jotta se olisi kuljetettavissa mukana.

Antiikin maailmassa haluttiin, että filosofian periaatteet ja neuvot olisivat käsillä (ad manum). Tässä oli jo kuultavissa Valéryn idea kannettavuudesta. Vanhan ajan filosofit eivät ajatelleet, että toogan kätkössä kannatti kantaa papyrusta. Jotta filosofia kulkisi mukana, se pitää sisäistää, ruumiillistaa; opin pitää olla nauliintuneena sieluun tai siitä pitää tulla lihaa ja verta (käyttääkseni vanhoista teksteistä lainattuja vertauksia). Filosofinen puhe pitää sisäistää sellaisella tavalla, että sen ääni nousee itsestään esiin vaientaakseen vaarallisten intohimojen äänen.

Sisäistämisen ja ruumiillistamisen vaatimus edellyttää filosofiselta puheelta ja kirjoitukselta erityistä voimaa. Se ei voi olla vain tractatus, tutkielma. Sen on saatava aikaan enemmän. Plutarkhoksella on sana tätä tehtävää varten: ethopoiesis. Sana on ymmärrettävä niin, että se merkitsee olemassaolon tavan luomista, synnyttämistä. Filosofisella ja kirjoittamisella ja filosofisen tekstin lukemisella oli tavoitteena muuttaa totuus tavaksi (ethos).

Jos filosofian kannettavuuden ja kuljetettavuuden ehto on se, että filosofinen puhe on ethopoieettista, meillä on edessämme lähes toivoton tehtävä. Ainakaan en voi taata, että puheeni ja muistiinpano vastaisivat vaatimukseen. Voin silti kiinnittää huomiota filosofian kevyisiin aineksiin, jotta oppisimme asiasta jotain. Kannettava varustus ei koostu filosofian pitkästä historiasta. Kainalossa ei tarvitse kantaa Puhtaan järjen kritiikkiä. Filosofia on toimintaa. Sen aineksia ovat kriittinen asenne, kysymysmerkit ja rohkeus.

En popularisoi filosofiaa. Ongelmat pysyvät kompleksisina. En myöskään opeta Hegeliä kannesta kanteen. Haluan parantaa filosofian kannettavuuden edellytyksiä. Tarkoitus ei ole oppia ”filosofioita”, erilaisia oppisisältöjä. Tarkoitus on monesti oppia pois. Tavoitteena on kevyempi olo. Menetelmänä on – jos sellaisesta voi puhua – näkökulmien taide ja esimerkkien maksimaalisen luova käyttö. Kolmantena painottomana aineksena on joviaalisuus, joka ilmenee jopa ilkikurisuutena.

Yksi tapa tehdä filosofiasta kannettavaa on silti tiivistys, vaikkei se riittäisikään. Ainakin kreikkalainen lääketiede luotti opin ja ohjeistuksen aforistiseen muotoiluun. Voimme muotoilla itselle periaatteen, jopa imperatiivin. Kukaan ei estä. Silti yksi ainoa mieleen painettu määräys voi olla vaikea kantaa. Universaali laki ja kategorinen imperatiivi ovat painavinta filosofiaa. Siksi on syytä vilkuilla ympärilleen ennen kuin antaa itselleen määräystä, tekee itselleen ja koko maailmalle imperatiivia.

Vilkuilu on ensimmäinen tehtävämme. Vilkuilemme nähdäksemme, mitkä ovat olosuhteet, mikä on tilanne. Periaatteen, jonka muotoilemme, kannattaa olla suhteellinen; on hyvä ottaa huomioon olosuhteet, maasto. Periaatteessa on mukana kaksi elementtiä: meidän oma tahtomme (valinta ja halu) ja topografia. Harrastamme enemmän tapauksia kuin yleisyyksiä. Filosofit voivat argumentoida vastaan, mutta ainakin kantamuksemme on kevyempi.

Täytyykö puolustaa ajatusta siitä, että filosofian pitäisi olla kannettavaa? Vastustaako joku ideaa? Haluaako joku painavaa filosofiaa? Puolustukseni on yksinkertainen ja kevytmielinen: Keveän varustuksen kanssa on helpompi liikkua.

(Tiistain filosofiakahvilapaikka: Casa Mavi)

TULOSSA TAPAHTUMA:
LA 1.12. 2018 RAVINTOLA ALEGRIA, FUENGIROLA

Työ ja vapaa-aika: Marjatta Jabe
Tiede ja totuus: Sam Sandqvist
Merkityksellisyys ja uskonto: Jenni Spännäri
Filosofian tulevaisuus: Pasi Färm

Ota yhteyttä: pasifarm@yahoo.es
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuuntelemisesta

(Kierkegaard)
(Tämä on aiheena Torre del Marissa 5.12.)

Voimmeko oppia kuuntelemaan? Voisimmeko olla jonain päivänä niin kuin Kierkegaardin rukoilija? ”Mies rukoili ja aluksi hän ajatteli, että rukoileminen on puhumista. Mutta hän tuli yhä hiljaisemmaksi ja lopulta hän tajusi rukoilemisen olevan kuuntelemista.”

Kun haluaa harjoittaa itseään, on hyvä kuunnella. Joku voi sanoa jotain tärkeää: kohdattu ihminen tai luonto. Täytyy oppia kuuntelemaan. Mikä tahansa kuuleminen tai kuunteleminen ei auta. Monet antiikin ajattelijat korostivat hiljaisuuden ja kuuntelemisen merkitystä, varsinkin sen jälkeen kun sokraatikkojen meluisat keskustelut eivät olleet enää ainoa menetelmä kehittää itseään. Plutarkhosin mukaan hiljaisuudessa on jotain syvää ja salaperäistä. Hän sanoo jumalien opettaneen hiljaisuuden ihmisille.

Filosofit olivat myös huolissaan siitä, millaisia kuulijoita heillä oli. Epiktetos ei halunnut kuulijoidensa joukkoon parfymoituja nuorukaisia. Kuunteleminen oli myös erittäin poliittinen teema. Tyranniksi ajateltiin sellainen hallitsija, joka ei halunnut tai kyennyt kuuntelemaan totuudellisesti puhuvia neuvonantajiaan.

Kun kuulen äänen, jotain tunkeutuu minuun ja se keskeyttää minussa jotain. Kuuntelemisen taito voisi olla sitä, että kuunteleminen kumoaa tuttuuden, tunnistettavuuden; se pyyhkii pois pohjan, jonka varaan rakennetaan tuttuus. Olen kokenut, että kuuntelemisen taitoa on hyvä harjoittaa kuuntelemalla itselle, omalle kultuuriperinnölle, vierasta musiikkia. Myös vieraan ihmisen kuunteleminen on opettavaista; häntä en ymmärrä puolesta sanasta.

Kuuntelemista voi harjoitella. Kuunteleminen itsessään on harjoitus. Vaikeus on siinä, että vastaanotettu pitää toivottaa sillä tavalla tervetulleeksi, että se resonoi meissä, vaikuttaa meissä. Olisi luotava olosuhteita kuulemiselle. Lasta ei kuunnella, jos häntä lähtökohtaisesti halveksitaan siksi, että hän on lapsi. Hallitsija ei kuuntele ihmisiä, koska ajattelee heidän olevan lapsia. Jotta aikuinen kuuntelisi lasta tai hallitsija kuuntelisi ihmisiä, näiden suhteiden on täytynyt muuttua. Olosuhteiden luominen kuulemiselle on suhteiden muuttamista.

Totumme – meidät totutetaan – kuuntelemaan tietyllä tavalla. On opittava kuuntelemaan toisin. Oppia kuuntelemaan toisin on oman itsensä, oman subjektiviteetin, muuttamista.Mitä me kuuntelemme ja mitä me kuulemme, kun teemme kuuntelemisesta askeesia, harjoitusta? Se voi olla joskus meidän oma tarinamme, mutta toisella tavalla kuultuna – toisenlaisena, vieraana, yllättävänä. Silloin voimme muuttaa suhdetta itseemme, irtaantua itsestämme. Tämä irtaantuminen itsestä voi merkitä sitä, ettemme enää suhtaudu niin kiintyneesti itseemme tai se voi merkitä uudenlaista lempeyttä, pääsemistä vihasta ja itsesyytöksestä.

Wim Wendersin Paris, Texasin loppupuolella on kohtaus, jossa mies (Harry Dem Stanton) ja nainen (Nastassja Kinski) kohtaavat peep-showssa, lasi välissään. Asiakas alkaa kertomaan tarinaa, ja nainen lasin toisella puolella alkaa kuunnella. Hän ei näe miestä, vaan oman peilikuvansa. Puhelimeen puhuva mies ei katso naista; hän kertoo heidän tarinaansa niin kuin se olisi joidenkin muiden tarina. Nainen ei tiedä kenen kanssa hän keskustelee ja hän on tottunut kuuntelemaan.

Arkinen, teatraalinen ja keinotekoinen tilanne mahdollistaa, että nainen kuulee oman tarinansa. Lasi välissä mahdollistaa miehelle anonyymiyden ja sen ansiosta kuuntelijan. Kohtaus dramatisoi menneisyyden kohtaamisen, sovinnon, puhumisen ja kuuntelemisen vaikeuden. Voisiko nainen kuunnella, jos välissä ei olisi lasia? Pystyisikö hän kuulemaan?

Sisäinen ääni ja sisäinen puhe

Mikä on sisäinen ääni? Jo Plutarkhos puhui sisäisestä äänestä, joka tekee itsensä kuulluksi, kun jokin kuohuttaa mieltä, estää säilyttämästä mielenrauhan. Antiikin ajattelijat halusivat sisäistää ”totuudellisia puheita”, pitää ne käsillään, valmiina - olla niiden avulla valmistautuneita. Näiden totuuksien ja hyvien periaatteiden tuleminen omaksi lihaksi merkitsee sitä, että ne aktivoituvat automaattisesti, kuuluvat äänenä sisällämme.

Maailma on täynnä erilaisia ääniä, jotka saattavat muodostua osaksi meidän ”sisäistä elämäämme”, tulla osaksi sitä taistelukenttää, jota sielunelämäksi sanotaan. Mistä tiedämme, mitä ääntä kuunnella? Mistä tunnistaa ”oikean” tai ”hyvän” äänen? Plutarkhos ja kumppanit rinnastivat sisäisen äänen ystävän ääneen. Oikea ja hyvä ääni meissä ei imartele, muttei myöskään koko ajan varoita, kiellä tai tuomitse, hoe: ”Et pysty.” Hyvä ääni on ystävä; se on totuudellinen, siis imartelematon, mutta vahvistava, tukeva, välittävä, huolehtiva.

Kuinka vähän on tällaisia ”ystävien ääniä”? Kuinka paljon sisällämme kuuluu ääniä, jotka moittivat, panevat rypemään, estävät, ahdistavat? Miten voisimme vaikuttaa sisäiseen äänimaailmaamme?

Stuart.J.Murray tekee mielenkiintoisen erottelun artikkelissaan The body of free speech: risk and the rhetorical practise of parrhesia. Hän erottaa sisäisen äänen (inner voice) tai omantunnon äänen (voice of conscience) sisäisestä puheesta (inner speech). Sisäinen puhe on radikaalimpi; se ei ole sisäisen äänen nalkuttaja, joka sanoo: ”Sinun pitäisi...”

Idea on yksinkertainen. Ihmisen suhde itseensä on dialoginen: puhumme itsellemme, keskustelemme itsemme kanssa. Tämä sisäinen puhe ei löydä sanoja valmiina. Kyse on muusta kuin moraalisesta koodista, joka on jo valmiiksi olemassa, sillä sisäinen puhe etsii sanoja, yrittää keksiä ne. Sisäinen ääni ymmärretään tässä sisäistetyksi ääneksi, papukaijaksi muuttuneeksi moraalikoodiksi. Sisäinen puhe on enemmän omaa toimintaamme, pyrkimystä keksiä ja luoda jotain.

Elämme erilaisten meihin vaikuttavien äänien ja voimien keskellä. Kuulemme koko ajan ääniä. Niiden keskellä lakkaamme helposti olemasta ”oma itsemme”, siis se erilaisuus, outous, joka olemme. Silloin meidän tulisi kuulla sisäinen ääni, joka sanoo: ”Et ole oma itsesi, nämä teot ja ajatukset eivät ole sinua.” Tätä ääntä emme kuule, koska emme puhu itsellemme. Meidän on puhuttava itsellemme; muuten ei ole mahdollisuutta itseään kuulla. Jos emme voi kuunnella itseämme, meissä on vain papukaija.

Miten me puhumme itsellemme? Olemmeko itsemme ystäviä? Osaisimmeko olla itsemme ystäviä? Ystävän ääni, vaikka ironinen ja kriittinen, ei ole ole hävittävä, pelkästään tuhoava; se auttaa, yllyttää. Ystävät eivät välttämättä ymmärrä toisiaan, ainakaan kaikessa. Se ei ole välttämätöntä. Tärkeämpää kuin ymmärtäminen on eräänlainen rikostoveruus, joka menee samanmielisyyden ohi. Parhaassa tapauksessa voidaan yhteisesti luoda yhteistä valmiutta ja halua asettaa kaikki kyseenalaiseksi.