Onnellisuuden tuolla puolen

 

Filosofiakahvila 14.4./15.4./Fuengirolassa ei ole enää tänä keväänä 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Palaan kysymykseen onnellisuudesta, vaikka sana onkin monimerkityksellinen ja pyrkimys onnellisuuteen on välillä jopa epäilyttävää. Palaan kysymykseen, mutta yritän hypätä onnellisuuden tuolle puolen.

François Jullienin teoksen Nourrir sa vie. A l´ecart du bonheur lähtökohta on kiinalainen ilmaus yang sheng ja sen käyttö Zhuangzin (n.369-290 eaa.)  teksteissä. Ilmaisu merkitsee elämän ruokkimista. Jullienin kirjan espanjankielisen käännöksen nimi on Nutrir la vida. Más allá de la felicidad. Alkuperäisen otsikon l´ecart ei tietenkään ole sama kuin más allá, tuolla puolen. Olen aikaisemmin tuonut esiin tämän Jullienin muissakin yhteyksissä käyttämän sanan: écart voisi kääntyä aukoksi tai etäisyydeksi. Kirja yrittää todellakin päästä onnellisuuden tuolla puolen, ja Jullien käyttää kiinalaista termiä kyseenalaistakseen onnellisuuden käsitteen tai ainakin luoda toisenlainen näkökulman: Tärkeintä on vitaalisuuden säilyttäminen eikä se onnistu, jos pyrkii johonkin päämäärään (vaikka se olisi onnellisuus).

Antiikin Kreikassa itseään harjoittava ihminen pyrki hyveeseen ja sen kautta onnellisuuteen, vaikka kreikkalaiset epäilemättä tarkoittivat sanalla erilaista asiaa kuin me. Jullienin  kuvaamat muinaiset kiinalaiset pyrkivät pikemminkin vitaalisuuden, elinvoiman, lisäämiseen. Kiinalaisen ajattelun ydin ei ole eettinen (ainakaan samalla tavalla kuin kreikkalaisten), vaan strateginen. Tajuamme, ettei pakonomainen pyrkimyksemme ole niin pakollinen.

Toinen teos, joka puhuu onnellisuudesta epäsuoremmin, mutta voisi olla esimerkki tuolle puolen menemisestä: Marina Garcésin essee La pasión de los extraños. Una filosofía de la amistad. Barcelonalainen ajattelija ottaa etäisyyttä vanhaan filosofiseen perinteeseen, joka on pohtinut ystävyyttä puhuen todellisesta ystävyydestä, joka samastuu hyveeseen tai niiden harjoittamiseen ja sitä kautta ymmärretään onnellisuuden takeeksi. Garcés ei sano, että ystävyys ei voi tuoda onnellisuutta. Hän vain yksinkertaisesti kiinnittää huomiota eri asiaan kuin Aristoteles ja muut. Ei välttämättä tarvita uutta, vallankumouksellista metodia, vaan pieniä, erilaisia tekoja, poikkeamaa totutulta polulta.

Garcés ei puhu vapaiden ja jalojen miesten ideaalisesta ystävyydestä, vaan kääntymisestä vieraan (extraño) puoleen. Ystävyys voi olla elämäntapa. Garcés siteeraa Aristotelestä, joka totesi, ettei elämä ilman ystäviä ole siedettävää, mutta antaa sille uuden merkityksen. Ystäviä ei liitetä elämään, jotta elämä olisi parempaa. Ystävyyden mahdollisuuden merkitys on siinä, että se on ehto sille, ettei elämä ole pelkästään biologista. Jos tietynlainen vallankäyttö, jota Giorgio Agamben kuvaa, tekee elämästä alastonta (nuda vita), irrottaa sen elämästä elämäntapana, ystävyys, joka on elämäntapa, on vastarinnan mahdollisuus.

Nykyajan ihminen ei pyri onnellisuuteen etiikan, vaan psykologian kautta. Jos onnistumme hyppäämään onnellisuuden tuolle puolen tai ainakin kiinnitämme huomiota muuhunkin, kysymys tai kysymykset ovat toisia. Voimme kysyä, kiinalaisia jäljitellen, miten ruokkia elämää, tehdä niin ettemme jumitu. Voimme kysyä, miten tehdä elämästä elämäntapa (bios).

Vaikka emme joutuisi keskitysleirille, jossa elämämme pelkistettäisiin pelkäksi biologiseksi elämäksi, saatamme joutua väkivaltaiseen tilanteeseen, jossa olemassaolomme pelkistyy sosiaalisiksi funktioiksi, elämästä tulee esimerkiksi pelkkää työtä. Me emme ole muuta kuin menestys tai epäonnistuminen. Ilman että ystävyys tekee meistä onnellisia, se mahdollistaa olemassaolon, sillä voimme olla itsemme ulkopuolella. Garcés muistuttaa, että sana olemassaoleminen (existir) sisältää etuliitteen ex, kohti ulkopuolta. Pohja on latinan sanassa existere.

Näin omituisesti yritän sanoa, että näkökulmien luominen voi olla hyödyllistä, jopa vapauttavaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hyvän ja pahan tuolla puolen

”Mitä tehdään rakkaudesta tapahtuu aina hyvän ja pahan tuolla puolen”, kirjoitti F. Nietzsche, aivan liian läheinen Friedrich. Jonkun liiallinen läheisyys merkitsee usein, ettei voi puhua hänestä. Tässä tapauksessa seuraus on myös se, etten voi seurata häntä. En voi seurata ihmistä, joka on aina mukana.

Sattui tapaus, joka vahvisti siteeramani lauseen merkityksen. Yhdessä ystävän kanssa keksimme, että ”puhumme paljon paskaa”. Oivallukseen sisältyi sanaton yhteisymmärrys tämän ”paskanpuhumisen” nautinnollisuudesta. Mukana oli myös tunto asian täydellisestä viattomuudesta – siitä että teemme sen hyvän ja pahan tuolla puolen.

Filosofiakahvila vierailee myös Suomessa:

Tampere 9.kesäkuuta klo 18.00. Paikka: (Kulttuuriosuuskunta Trelmu ) O'Hara's Freehouse, Hämeenpuisto 17


Viitasaari 15.kesäkuuta klo 18.00. Paikka: CAFE HETKI, Keskitie 3 (Huom. Paikka muuttunut eli eri kuin aikaisemmissa ilmoituksissa) 

Helsinki 22.kesäkuuta klo 14.00. Paikka: Kymintie 51 (Kumpula, Helsinki) – Jantuset (Martti, Kirsti)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Mitä sanoa itselleen?

(Rainer Maria Rilke)
Aiheena Torre del Marissa 14.9.

Mitä sanoa itselleen? Tähän kysymykseen ei voi vastata suoraan, ilman että puhuu siitä miten tulisi sanoa.

Ei ole pakko kuunnella sisäistä ääntä, sitä jonka sisäisti jo lapsena. On silti tärkeää toimia suhteessa itseensä, puhua itselleen, sanoa olennaisia asioita. Vaikeus on itsensä kuuntelemisessa ja itselle kohdistetun sanan erottaminen tuosta sisäisestä äänestä. Itselle sanominen ei merkitse vain tietämistä; se tarkoittaa, että vielä sanoo tietämänsä itselleen, muistuttaa siitä, sanoo sen itselleen auttaakseen itseään.

Olen ajatellut – niin kuin muutamat muutkin – että olisi oltava itsensä ystävä. Ystävyys, tuo muodoton suhde, suhde ilman kulttuuria, voi olla malli. Tarkoitan, että ystävyys, joka ei ole valmiiksi koodattu, yhtä säädelty kuin jokin muu suhde, voi olla vapaampi ja siksi myös sisältää jotain rikasta. Se mitä se voi sisällyttää itseensä, on haastaminen ja kannustaminen.

Lopulta ne, jotka filosofoivat ystävyydestä, sisällyttävät siihen paljon, sille annetaan suuri merkitys. Se voi saada tällaisen merkityksen joidenkin käytäntöjen, esimerkiksi haastamisen ja kannustamisen avulla. Sen jälkeen se voi olla malli, jotain jota voi käyttää muuallakin, esimerkiksi opetuksessa tai kasvatuksessa; opettaja voi ottaa tehtäväkseen haastaa ja kannustaa. Mutta jos tällainen vaativa ystävyys on myös suhde itseensä, itselleen ei voi puhua vai pehmeitä, itseään ei voi vain lohduttaa ja silitellä.

Liittäisin haastamiseen ja kannustamiseen silti kolmannen elementin, ystävyyden kolmannen ulottuvuuden. Ihan pelkästään siksi, että kokemus opettaa ystävyyden olevan muutakin kuin tällaista ankaruutta, jotain nautinnollisempaa. Ystävät, ystävyys voivat pelkän olemassaolon kauttaa näyttää, että tässä ja nyt on jotain ilon aiheita; se auttaa rakastamaan mitä on käsillä.

Mitä sanoisin itselleni itseäni auttaakseni, tullakseni itseni ystäväksi? Rainer Maria Rilken runo Apollo ilmaisee ensimmäisen asian, haasteen: ”Sinun on muutettava elämäsi.” Jos haastan itseni näin, on minun myös kannustettava, sanottava: ”Sinä kykenet, olet vapaampi kuin kuvitteletkaan, löydät voimia jos ponnistat.” Minun on lisättävä, sanottava itsellesi, muistutettava itseäni siitä mikä on hyvää ympärilläni, myös siitä mikä on hyvää minulle. Nietzsche kirjoitti usein kirjeissään: ”Mihi ipsi scripsi” (Olen kirjoittanut vain itselleni). Tämä itselleen puhuminen, sanominen itselle, on yksi olennainen ulottuvuus filosofisessa elämässä.

Mitä olen itselleni sanonut? Olenko kysynyt tarpeeksi usein, miten olen tänään toiminut ystävyyttä vastaan? Olen sanonut, esimerkiksi, Bachelardia lainaten: ”On parempi elää väliaikaisuudessa kuin lopullisuudessa.” Se on nietzscheläinen lause, sillä Nietzsche tiesi ja opetti, että käärme, joka ei voi vaihtaa nahkaansa, kuolee ja sama tapahtuu hengelle. Se että itseään tästä muistuttaa, itsensä vie väliaikaisuuteen, keskeneräisyyteen, epälopullisuuteen, on yritystä huolehtia itsestään. Itselleen puhuminen, itsestään huolehtiminen, ystävyys itsensä kanssa, ei ole itsekkyyttä; se on suurin lahja jonka voi antaa. Itsensä harjoittaminen ei sulkeutumista itseensä, toisen unohtamista, maailmasta vetäytymistä, vaan päinvastoin asioiden ottamista huomioon, huomion kiinnittämistä maailmaan, tapa olla maailmassa, tapa toimia ja luoda suhde toiseen.

Itsensä ystävä ei ole joku, joka vain ajattelee etuaan, omii itselleen; suhde itseen heijastuu ulos, ilmenee suhteessa toiseen. Aina, hyvässä ja pahassa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ystävyyden luonteesta, merkityksestä ja arvosta

Ystävyys on suhde, ihmisten välinen yhteys, joka on säilyttänyt avoimuutta, monimuotoisuutta, määrittelemättömyyttä. Ystävyydessä on jotain ei koodattua, etukäteen sovittua. Sanoisin, että ystävyydessä on muodottomuutta.

Tämä johtuu todennäköisesti siitä, ettei sillä ole enää samanlaista merkitystä ja arvoa kuin antiikin maailmassa tai vielä renessanssin aikana. Perhe ja parisuhde ovat olleet suuremman huolen ja mielenkiinnon kohteena. Huomioimaton, siksi muodoton ystävyys sisältää mahdollisuuden. Muodottomuutensa ja säännöttömyytensä ansiosta on mahdotonta määritellä mitä se on ja on siksi hyödytöntä etsiä ystävyyden olemusta. Sitä voi pitää ei-annettuna ja pysymättömänä. Voimme kysyä, mitä ystävyys voisi olla? Meidän ei tarvitse enää ajatella niin kuin Aristoteles, puhua täydellisestä ystävyydestä, rakkaudesta ja kunnioituksesta kahden viisaan välillä.

Ystävyys ei ole triviaalia, pelkästään yksityistä; se on laajemman piirin luomista, menemistä ulos, irtaantumista pelkistä perheen ja klaanin siteistä. Sellaisena sitä pohdittiin, arvioitiin ja arvostettiin Kreikassa. Kreikkalaiset suhtautuivat varsin torjuvasti Kreikan ulkopuolelta tuleviin asioihin, siihen mikä on barbaarista, vierasta. Mutta ystävyys toimi eräänlaisena henkireikänä, tienä ulos klaanista.  

Ystävyys on monimuotoinen, mutta myös muodoton siinä mielessä, että muoto, jonka suhde saa, ei ole kivettynyt ja jäykistynyt. Dialogin edetessä voi suhde muuttua, saada erilaisen suunnan.

Muodottomuus on sana, jolla on varmaankin lähinnä kielteisiä konnotaatioita. Käytän sitä silti ilmaistakseni jotain myönteistä. Ystävyydessä on muodottomuutta, ja muodottomuus pelastaa meidät: kaikki ei ole rutiinia, rituaalia ja kaavaa. Ystävyys on muodotonta, koska uusi, liian uusi, näyttää muodottomalta.

Nykyaikaisen ystävyyden muodottomuus, sen epämääräisyys, eräänlainen arvottomuus ja toisaalta siihen kohdistuvat uudet odotukset, ystävyyden uusi etsiminen tekevät tarpeelliseksi aiheen ajattelemisen, jopa kysymyksen todellisesta ystävyydestä.

Jotkut ystäväni ovat olleet vaativia. He ovat vaatineet minua tekemään sitä mitä haluan, käyttämään vapauttani. Nämä vaativat ystäväni ovat panneet minut ajattelemaan sitä, miten ystävyyteen kuuluu parhaimmillaan sekä kannustaminen että haastaminen. Ystävät eivät aina ole vain miellyttävää seuraa. He tekevät minusta paremman ihmisen, panevat minut työskentelemään itseni kanssa.

Ystävyydellä on muodottoman muotonsa, säännöttömyytensä, vapaan luonteensa ja haastavuutensa takia omat rajansa ylittävä vaikutus. Ystävyys heijastaa voimansa suhteen ulkopuolelle. Jos harjoittaa kannustamista ja haastamista ystävyyssuhteessa ja antaa haastaa itsensä, tämä vaikuttaa kaikissa tekemisissä ja tilanteissa. Ihminen on valmistautuneempi.

Minun ei tarvitse tietää, mitä ystävyys on, mikä sen paras määritelmä olisi. Enemmän haluan selvittää, miten olisin ystävyyden arvoinen. Kysymykseni on tämä: Mitä minun pitää tehdä ollakseni ystävyyden arvoinen? Eli mitä minun pitää tehdä ollakseni vapaa ja kunnioittaakseni toisen vapautta?

Sisäinen ääni ja sisäinen puhe

Mikä on sisäinen ääni? Jo Plutarkhos puhui sisäisestä äänestä, joka tekee itsensä kuulluksi, kun jokin kuohuttaa mieltä, estää säilyttämästä mielenrauhan. Antiikin ajattelijat halusivat sisäistää ”totuudellisia puheita”, pitää ne käsillään, valmiina - olla niiden avulla valmistautuneita. Näiden totuuksien ja hyvien periaatteiden tuleminen omaksi lihaksi merkitsee sitä, että ne aktivoituvat automaattisesti, kuuluvat äänenä sisällämme.

Maailma on täynnä erilaisia ääniä, jotka saattavat muodostua osaksi meidän ”sisäistä elämäämme”, tulla osaksi sitä taistelukenttää, jota sielunelämäksi sanotaan. Mistä tiedämme, mitä ääntä kuunnella? Mistä tunnistaa ”oikean” tai ”hyvän” äänen? Plutarkhos ja kumppanit rinnastivat sisäisen äänen ystävän ääneen. Oikea ja hyvä ääni meissä ei imartele, muttei myöskään koko ajan varoita, kiellä tai tuomitse, hoe: ”Et pysty.” Hyvä ääni on ystävä; se on totuudellinen, siis imartelematon, mutta vahvistava, tukeva, välittävä, huolehtiva.

Kuinka vähän on tällaisia ”ystävien ääniä”? Kuinka paljon sisällämme kuuluu ääniä, jotka moittivat, panevat rypemään, estävät, ahdistavat? Miten voisimme vaikuttaa sisäiseen äänimaailmaamme?

Stuart.J.Murray tekee mielenkiintoisen erottelun artikkelissaan The body of free speech: risk and the rhetorical practise of parrhesia. Hän erottaa sisäisen äänen (inner voice) tai omantunnon äänen (voice of conscience) sisäisestä puheesta (inner speech). Sisäinen puhe on radikaalimpi; se ei ole sisäisen äänen nalkuttaja, joka sanoo: ”Sinun pitäisi...”

Idea on yksinkertainen. Ihmisen suhde itseensä on dialoginen: puhumme itsellemme, keskustelemme itsemme kanssa. Tämä sisäinen puhe ei löydä sanoja valmiina. Kyse on muusta kuin moraalisesta koodista, joka on jo valmiiksi olemassa, sillä sisäinen puhe etsii sanoja, yrittää keksiä ne. Sisäinen ääni ymmärretään tässä sisäistetyksi ääneksi, papukaijaksi muuttuneeksi moraalikoodiksi. Sisäinen puhe on enemmän omaa toimintaamme, pyrkimystä keksiä ja luoda jotain.

Elämme erilaisten meihin vaikuttavien äänien ja voimien keskellä. Kuulemme koko ajan ääniä. Niiden keskellä lakkaamme helposti olemasta ”oma itsemme”, siis se erilaisuus, outous, joka olemme. Silloin meidän tulisi kuulla sisäinen ääni, joka sanoo: ”Et ole oma itsesi, nämä teot ja ajatukset eivät ole sinua.” Tätä ääntä emme kuule, koska emme puhu itsellemme. Meidän on puhuttava itsellemme; muuten ei ole mahdollisuutta itseään kuulla. Jos emme voi kuunnella itseämme, meissä on vain papukaija.

Miten me puhumme itsellemme? Olemmeko itsemme ystäviä? Osaisimmeko olla itsemme ystäviä? Ystävän ääni, vaikka ironinen ja kriittinen, ei ole ole hävittävä, pelkästään tuhoava; se auttaa, yllyttää. Ystävät eivät välttämättä ymmärrä toisiaan, ainakaan kaikessa. Se ei ole välttämätöntä. Tärkeämpää kuin ymmärtäminen on eräänlainen rikostoveruus, joka menee samanmielisyyden ohi. Parhaassa tapauksessa voidaan yhteisesti luoda yhteistä valmiutta ja halua asettaa kaikki kyseenalaiseksi.

Avoin

Komm! Ins Offene, Freund! Näillä sanoilla aloittaa Hölderlin keskeneräisen runonsa. Hän kutsuu ystäväänsä Avoimeen. Mutta mikä on tämä Avoin, jota myöhemmin myös Rainer Maria Rilke, Rondan rakastaja, niin paljon arvosti? Yhtä vähän kuin uskaltaisin kääntää edes runon ensimmäisiä säkeitä uskallan määritellä Avointa.

Avoin on Rilkelle jotain kaivattavaa. Hölderlinin säkeissä se tuntuu olevan tila – paikka, joka avautuu; se on vapauden kokemus. Erityisesti minua kiinnostaa sanan ”ystävyys” liittyminen Avoimeen. Siihen paikkaan kutsutaan ystävä. Onko mitään filosofisempaa aihetta, filosofisempaa sanaa kuin ystävyys, filia? Mitä muuta on ystävyys kuin tämä vaikeasti määriteltävä Avoin?

Michel Foucault fougueux (proosaruno)

Uskoen että on enemmän ja muuta ja hyläten maailman muuttumattomuuden Michel Foucault elehtii ilman oletuksia, ilman synteesiä, nimettömänä ja pysähtymättä. Lopulta on palattava ystävyyteen: huolehdittava erilaisuudesta, oikeudesta olla outo.

Katkelma luennosta (Oppiminen viisauden ystävyytenä)

Lähden nyt tarkastelemaan ystävyyttä kokemuksena ja kokemuksen mahdollisuutena. Jotka tuntevat minun ajatteluani, esim. filosofian kursseille ja filosofiakahvilaan osallistuneet, tietävät, että yksi lähtökohtani on aina askeesi. Askeesi, askesis, ei tarkoita kieltäytymistä. Se ei sitä tarkoittanut alunperin Kreikassa. Vaan askeesi on harjoitusta, tekniikoita, joiden avulla totuudesta, sanasta, tehdään olemisen tapa, osa omaa olemustamme, ethosta.

Toisin sanoen askeesi merkitsee oppimista, itsensä kehittämistä, jonkin asian, esim. hyveen viljelemistä. Tämä on osa ystävyyttä, jos näemme ystävyyden hyveenä niin kuin antiikissa tehtiin.

Eroavaisuus ja samanlaisuus ovat aiheita, jotka liitetään ystävyyteen. Nämä kysymykset tulevat esiin, kun etsitään ystävyyden olemusta. Jos ystävyyttä tarkastellaan kokemuksena, nähdään, että ehkä kyse on intiimistä tavasta elää ja kokea ”vieraus”; sekä toisen vieraus että oma muukalaisuus--- ja sitä kautta, tämä kokemuksen kautta, sen jakamisen kautta, opimme jotain, muutumme.

Jean Hippolyte, ranskalainen viime vuosisadan filosofi, sanoi, että oppiminen on repeytymistä. Oppiminen on muutosta; se muuttaa meitä. Mutta itsensä kehittäminen ei ole orgaanista kasvua, harmonista etenemistä, vaan asettumista itseään vastaan. Löydämme itsemme uudestaan repeytymisen ja eron kautta, sanoo Jean Hippolyte...

Tällä on suuri merkitys. Oppiminen tekee meidät vahvemmiksi. Askeesi varustaa meitä todellisuutta vastaan. Sanoisin näin käyttäen militaarisia kielikuvia. Askeesi ei ole poistamista, torjumista, kieltämistä, vaan päinvastoin jonkun lisäämistä itseen, omimista. Jokin iskostuu meihin.

Kyse on yksinkertaisesti ystävyyden merkityksen laajuudesta, sen potentiaalisesta laajuudesta. Epäilemättä ystävyys-sanaa käytetään siten, että koko ystävyys trivialisoituu. Se ei silti tarkoita, ettei ystävyys voisi olla tärkeää, intensiivistä, kasvattavaa.

Ystävyyden merkityksen potentiaalinen laajuus on puheenvuoroni tähtäimessä. En voi kaikkea potentiaalia vapauttaa, mutta voin osoittaa sormellani tuohon potentiaaliin.

Ja tuolla potentiaalilla on myös poliittinen ulottuvuus. Ystävyys ei jää pelkäksi yksityiseksi asiaksi, privaatiksi hetkeksi, pikkusyötävän naposteluksi television äärellä. Siis sanalla ”potentiaali” viittaan mahdollisuuteen, ettei ystävyys ole vain tätä.

Ihmisen yksityinen ongelma, hänen vaikeutensa, mutta myös hänen ilonsa, saavat toisenlaisen merkityksen, kun ne jaetaan ystävyyssuhteessa. Niistä tulee yhteinen kokemus, yhteisyyden kautta ne voivat muodostua osaksi laajempaa verkostoa ja saada kollektiivisen merkityksen. Yksityinen, kaikkein intiimein asia, muodostuu siten kollektiiviseksi kokemukseksi. Tässä muodossa, yhteisenä kokemuksensa, se mahdollistaa uudenlaisen irtaantumisen, repeytymisen eli oppimisen.

Mikä on tämän oppimisen päämäärä? Miksi me voimme itsemme tehdä? Seneca, stoalainen, Córdoban poika, kirjoitti yhdessä kirjeessään Luciliukselle: ”Millaisia edistysaskeleita olen ottanut? Olen alkanut tulla itseni ystäväksi.” Lopulta ”päämäärä”, tavoite, ei ole vain erityisenlaisen suhteen, nautinnollisen suhteen luominen toisiin, vaan myös itseen.

Eli tästä tullaan korjaavaan käsitykseen stoalaisuudesta. Tavoitteena ei ole olla vahva menetyksen ja vastoinkäymisen edessä. Tällaisen vahvuuden tavoitteleminen olisi heidän mukaansa ollut itsepetosta. Askeesin, harjoituksen, tehtävä on pikemminkin vahvistaa itseä, jotta ei vastaisi, reagoisi väärin, kostonhimoisesti, kaunaisesti vastoinkäymiseen. Tällaisen vahvistuksen ja varustuksen voi saavuttaa vain tekemällä itsestään itsensä ystävän. Tällaisessa suhteessa voi Senecan sanoin sanottuna iloita, nauttia itsestään. Oppimisen seuraus, sen hedelmä, voi olla siis erilainen suhde itseen: suhde, joka ei ehkä ole enää itsensä kurittamista, itsensä rankaisemista, katumusharjoitusta.

Joudumme taas kysymään lisäkysymyksiä, jotka eivät liity vain stoalaisuuteen. Millainen on suhde itseen, kun se on ystävyyssuhde? Ehkä kyse on siitä, ettei enää esineellistä itseään, tee itsestään tiedon kohdetta, määrittele itseään, puhu itsestään, vaan puhuu itselleen, keskustelee itsensä kanssa.

Tästä seuraa – pitäisi seurata – että meidän ei pidä puhua ystävistämme, vaan ystävillemme, puhua heidän kanssaan.

Nyt uskon voivani ilmaista tarkemmin ja selvemmin, miksi minua kiinnostaa ystävyyden teema.

Ensinnäkin se on mahdollisuus luoda ei-muodollisia, ei niin kaavamaisia suhteita toisiin. Lisäksi se on mahdollisuus oppia. Ja siihen liittyy jotain taianomaista, siihen liittyy charmia, kun vastaanotamme toisen ihmisen charmin ja siksi se on yksi elämän iloista eikä elämän iloja ole koskaan liikaa.

Ystävyys on lahja, ja lahjan saaminen johtaa tunteeseen velasta, velvollisuudesta, mutta se ei ole raskas velka, taakka, vaan sellainen joka tekee meidät onnellisiksi.

Oppiminen on avoimuutta, se on ystävyyden kaltaista, ja ystävyys on oppimista.