Avoimeksi jättäminen

Haluan jättää avoimeksi. Joskus se vaatii sen, että jättää keskeneräiseksi. Mitä tahdon jättää keskeneräiseksi? Eikö olisi parempi saattaa loppuun, päästä selvyyteen, hävittää epävarmuus? Jos sanon jotain, en silti sano lopullista totuutta tai ehdotonta määritelmää. Avoimeksi jättäminen merkitsee sitä, että jätän mahdollisuuden muuttaa käsitystä. Esimerkiksi jos annamme ystävyydelle ehdottoman määritelmän, poissuljemme mahdollisuuden että se joskus olisi jotain muuta, erilaista. Siksi avoimeksi jättäminen ei ole vain tietynlainen varautunut, epäilevä suhde totuuksiin ja määritelmiin; se on erityinen tapa suhtautua toisiin ihmisiin.

Avoimeksi jättäminen on tilan, vapauden antamista toiselle. Se ei anna vain toiselle mahdollisuutta tehdä korjauksia, osoittaa käsitysteni virheellisyyttä, vaan antaa hänelle tilaa liikkua, tehdä toisin, olla muuta kuin mitä odotan. Ongelma ei ole se, että erehdymme. Se ei ole vakavin syy avoimeksi jättämiseen. Tarkoitus on välttää, että jokin asia, piirre ihmisessä tai todellisuuden ulottuvuus muodostuisi laiksi, lopulliseksi laiksi. Maailmalle täytyy jättää sen liikkuvuus, avoimuus, joka on avoimuutta muutokselle.

Huomioideni keskeneräisyys on ilmeistä. Niissä on selvää puutteellisuutta. En puolustele puutteellisuutta, mutta niissä on keskeneräisyyttä myös siksi, että kieltäydyn saattamasta loppuun. En voi sanoa, mikä on kenellekin hyväksi. En voi sanoa sitä, koska en tiedä. Lisäksi – vaikka aavistaisinkin mikä olisi hyvä tai paha asia – vältän sanomasta toiselle, mitä hänen pitäisi tehdä. Hänen on voitava olla vapaa.

Avoimeksi jättäminen on siis ele, joka on suunnattu asioihin, ihmisiin, maailmaan. Se on ystävällinen ele. Ei hymy eikä hyväily, vaan ele, joka avaa tilan. Se saattaa joskus olla energinen, jopa väkivaltainen ele. On työnnettävä muureja, hakattava jäätä, revittävä auki lukkoja.
Tämä ele – avoimeksi jättäminen – on oltava mukana myös suhteessa itseensä. Itselleenkin on annettava tila, mahdollisuus. Myös suhteessa itseemme me osaamme sulkea pois, sulkea ovia ja sulkeutua.

Haluan jättää avoimeksi. Joskus se edellyttää keskeneräisyyttä. Ehkä silloin ihmisessä todella voi olla se Ääretön, josta Levinas puhui. Jätän avoimeksi, jotta en olisi vanki. Kun en suunnittele tulevaisuutta, vaan jätän sen auki, voin tehdä jotain muuta. Ajattelu, joka käy työstä, tähtää siihen, että voisi ajatella toisin.

Jähmettyneitä hahmoja ja pysäytettyjä kuvia vastaan keksitään lähteminen.

Avoin

Komm! Ins Offene, Freund! Näillä sanoilla aloittaa Hölderlin keskeneräisen runonsa. Hän kutsuu ystäväänsä Avoimeen. Mutta mikä on tämä Avoin, jota myöhemmin myös Rainer Maria Rilke, Rondan rakastaja, niin paljon arvosti? Yhtä vähän kuin uskaltaisin kääntää edes runon ensimmäisiä säkeitä uskallan määritellä Avointa.

Avoin on Rilkelle jotain kaivattavaa. Hölderlinin säkeissä se tuntuu olevan tila – paikka, joka avautuu; se on vapauden kokemus. Erityisesti minua kiinnostaa sanan ”ystävyys” liittyminen Avoimeen. Siihen paikkaan kutsutaan ystävä. Onko mitään filosofisempaa aihetta, filosofisempaa sanaa kuin ystävyys, filia? Mitä muuta on ystävyys kuin tämä vaikeasti määriteltävä Avoin?