Tyhjyys mahdollisuutena

(Robert Musil)

Monella tavalla on ilmaistu ja koettu, että ajaltamme puuttuu henkinen suunta ja moraaliset koordinaatit. Jo Hölderlin puhui jumalien vetäytymisestä, Nietzsche puhui Jumalan kuolemasta. Nihilismi ilmaisi monella tavalla, monin sanoin, ettei arvoilla eikä totuuksilla ollut pohjaa. Modernia aikaa on siis leimannut kokemus tyhjyydestä tai puutteesta, onttoudesta.

Tämä tyhjyys tai puute on varmasti myös mukana loputtomassa projektissa, jonka Robert Musil (1880-1942) käynnisti joskus 1900-luvun alkupuolella. Mies vailla ominaisuuksia (1930-1943) on romaani tyhjyyden edessä, tyhjän päällä, esitetystä kysymyksestä: ”Miten minun pitäisi elää?” Mielenkiintoista on, että koordinaattien, pohjan puute, tyhjyys, näyttäytyy mahdollisuutena niin kuin se todellisuudessa oli myös Nietzschelle, jopa joillekin nihilisteille, joille nihilismi ei ollut yksinkertaisesti kaikkien arvojen arvottomuutta, vaan tilanne, jossa uudelleen tulee ajankohtaiseksi kysyä: Miten minun pitäisi elää? Kun ikivanhat varmuudet ja tuhatvuotinen perusta romahtavat, seuraus ei ole kaaos, vaan haaste.

On tunnettua, että tähän uuteen tilanteeseen on vastattu ja reagoitu eri tavoin. Pohjattomuuden tunteeseen ollaan reagoitu myös niin, että ollaan etsitty vanha pohja, vahvistettu sitä, perustettu perusta. Fundamentalismi tulee sanasta fundamentum, perustus, pohja. Nihilismiäkin on monenlaista. Jos nihilismi on vain sitä, ettei tunne pohjaa, perustaa, sitä ei välttämättä tarvitse ylittää, siitä ulos päästä. Ongelmallista on, jos nihilismi merkitsee kaiken merkityksettömyyden tunnetta, passiivisuutta, halua kostaa oma turhautuneisuuden tunne.

Musil ja muut, jotka kysyvät kysymyksensä tyhjyyden edessä, tyhjän päällä, luovat aktiivista suhtautumista omaan aikaansa, nykyisyyteen; he ottavat sen kysymyksenä ja haasteena, eivät väistä tunnetta perusteettomuudesta. Tunne perusteettomuudesta saattaa houkutella pakenemaan, väistämään katseen omasta ajasta: halutaan takaisin menneisyyteen, kulta-aikaan tai kuvitellaan uljas tulevaisuus. Kuvittelematta uljasta tulevaisuutta aktiivisesti aktuaalisen, modernin, ihmisen kysymys on silti, miten toisenlainen olemisen tapa olisi mahdollinen – sellaisen, joka ei tarvitse perustaa eikä pakene tyhjyyttä.

On siis huomattava, että Musilin – ja muiden ajattelijoiden  - kokemuksissa modernista yhdistyvät kolme asiaa. 1) Kokemus tyhjyydestä 2) Kysymys nykyisyydestä 3) Tarve kysyä ”toisesta olemassaolon tavasta”, sen mahdollisuudesta.

Tyhjyyteen, perusteettomuuteen, sisältyvä mahdollisuus on siis toiseus. Todellinen elämä tai uusi elämä, toisenlaisen olemisen mahdollisuus, on konkreettinen; se merkitsee eroa, joka syntyy maailmaan, ihmisten käsityksiin. Kyse on voimasta, joka muuttaa elämää, avaa uusia näkökulmia. Mitä on moderni? Ehkä sitä ei pidäkään yrittää hahmottaa aikakautena, vaan asenteena niin kuin totesi Michel Foucault. Se on asenne, joka on suhde nykyisyyteen ja omaan itseen ja jonka lihallistuminen merkitsee toiseuden, toisen maailman, ilmaantumista. Ajattelijan tehtävä nykyisyydessä, omassa ajassaan, on ”pistää toiseuden välähdys vibroimaan oman elämän ja sanojen kautta” käyttääkseni Frédéric Grosin sanoja.

Tämä kaikki on yksinkertaista, mutta vaativaa. Ei tarvita raskasta systeemiä, kivijalkaa. Todellinen maailma riittää, maapallo riittää. Vaikeus on siinä, että tällainen asenne vaatii jatkuvaa työskentelyä, asenteen jatkuvaa aktivoimista.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puuttuvat ihmiset

(Antonio Machado)


ANJA-HELENA KÄRKKÄISEN KIRJASTA OSOITTEESSA
www.basanoskustannus.blogspot.com

Olemme ilmiselvästi taivaassa: kaikki mielenkiintoiset ihmiset puuttuvat. Ajattelun ja taiteen tehtävä on kamppailu. Tehtävä ei ole sotiminen, vaan voimien välinen mittelö, jotta jotain tapahtuisi; se on kutsumista, huhuilemista, arvaamattoman kuulostelemista. Ajattelu kutsuu esiin puuttuvia ihmisiä.

Runoilija Antonio Machado oli filosofi niin kuin monet runoilijat, esimerkiksi Hölderlin, Rilke, Vicente Núñez ja Mirkka Rekola. Ja Machado on kirjoittanut yhden hauskimmista filosofisista teoksista: Juan de Mairena. Kirjan päähenkilö on erikoisia keskustelutaidon ja filosofian oppitunteja kouluajan ulkopuolella pitävä liikunnanopettaja. Juan de Mairena ei ole mikä tahansa kirjallinen henkilöhahmo; hän on ”apokryyfinen hahmo”, jonka Machado luo, koska hän puuttuu maailmasta.

Kirja alkaa näin:

Totuus on totuus, sanoi sen Agamemnon tai sianhoitaja.
Agamemnon: Samaa mieltä.
Sianhoitaja: Ei vakuuta minua.

Avoin

Komm! Ins Offene, Freund! Näillä sanoilla aloittaa Hölderlin keskeneräisen runonsa. Hän kutsuu ystäväänsä Avoimeen. Mutta mikä on tämä Avoin, jota myöhemmin myös Rainer Maria Rilke, Rondan rakastaja, niin paljon arvosti? Yhtä vähän kuin uskaltaisin kääntää edes runon ensimmäisiä säkeitä uskallan määritellä Avointa.

Avoin on Rilkelle jotain kaivattavaa. Hölderlinin säkeissä se tuntuu olevan tila – paikka, joka avautuu; se on vapauden kokemus. Erityisesti minua kiinnostaa sanan ”ystävyys” liittyminen Avoimeen. Siihen paikkaan kutsutaan ystävä. Onko mitään filosofisempaa aihetta, filosofisempaa sanaa kuin ystävyys, filia? Mitä muuta on ystävyys kuin tämä vaikeasti määriteltävä Avoin?