Jumalan kuolemasta ja muusta sellaisesta

 

Filosofiakahvila 7.4./8.4./Fuengirolassa ei ole enää tänä keväänä 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

1800-luvulla monet ajattelijat, esimerkiksi Friedrich Nietzsche, nostivat esiin Jumalan kuoleman teeman. Jotkut tulkitsevat sen sosiologisesti; kyse on länsimaiden maallistumisesta, uskon roolin pienenemisestä ja ehkä jossain määrin sen seurauksena syntyvästä nihilismistä.

Nihilismillä tarkoitetaan esim. tiedon, normien ja arvojen kieltämistä. Sanan juuri on latinan sanassa nihil, ei mitään. Epäilemättä voidaan ajatella, että uskon väheneminen on voinut lisätä nihilismiä, koska aikaisemmin kaikki, tieto ja moraali, tukeutuivat uskon kivijalkaan, tuonpuoleiseen järjestykseen. Ilman kivijalkaa kaikki tuntuu arvottomalta.

Lähempi tarkastelu tuottaa silti vaikeuksia. Friedrich Nietzsche, joka puhui sekä Jumalan kuolemasta että nihilismistä, saattoi todellakin ajatella, että nihilismi, oli joiltakin osin seurausta Jumalan kuolemasta, mutta hän ajatteli, että kristinusko oli jo sinänsä nihilismiä. Uskossaan tuonpuoleiseen, tuonpuoleisen pyhittämisessä, kristinusko Nietzschen mukaan kieltää maallisen elämän merkityksen ja arvon.

Meidän on syytä epäillä Jumalan kuoleman ”sosiologista” tulkintaa. Kyse ei ole vain uskon merkityksen vähenemisestä, kirkon auktoriteetin pienenemisestä ja ihmisten kasvavasta välinpitämättömyydestä hengellisiä asioita kohtaan. Jumalan kuolema on tapahtuma ajattelussa ja se vaikuttaa muuhunkin kuin siihen, käyvätkö ihmiset kirkossa.

Länsimainen ajattelu, metafysiikka, on  nähnyt eron todellisen todellisuuden ja ilmentymän välillä. Todellinen todellisuus oli transendentaalinen, tuonpuoleinen, siis jumalainen. Jos ja kun Jumala kuolee, länsimaisen ajattelun perusta katoaa. Ihminen oli ihminen suhteessa Jumalaan. Ilman Jumalaa myös ihmisenä oleminen muuttuu. Jumalan kuolema on uusien mahdollisuuksien avautumista.

Teema ilmaantuu melkein ensimmäisen kerran Nietzschen kirjoituksiin Iloisen tieteen fragmentissa 125. Se on tarina, jossa keskellä päivää lamppua kantava hullu ilmaantuu torille huutaen: ”Etsin Jumalaa, etsin Jumalaa!” Kun väki vastailee hänelle vitsaillen, hullu sanoo: ”Mihin Jumala on mennyt? Minäpä kerron... Olemme tappaneet hänet...” Myöhemmin hän julistaa: ”Myös jumalat mätänevät! Jumala on kuollut!” Kun ihmiset eivät reagoi, ovat hiljaa, hullu heittää lyhtynsä ja sanoo: ”Olen tullut liian aikaisin.”

Joskus pitäisi puhua siitä, että me tapoimme Jumalan, mutta nyt minua kiinnostaa Nietzschen faabelin toinen aspekti: se ettei uutista kuulla tai ymmärretä. Elämme tätä tapahtumaa tajuamatta sitä, haluamatta ymmärtää sitä; emme tahdo ajatella sitä. Yksi tämän tahdottomuuden seuraus on siinä, mitä Nietzsche monesti sanoo ”Jumalan varjoksi”. Vaikka emme uskoisi enää ja vaikka Jumala olisi vetäytynyt tai kuollut, hän langettaa yhä varjon; me saatamme uskoa rakenteisiin, joiden olisi pitänyt kadota.

Jumalan kuolema on tapahtuma, joka vaatii meiltä jotain. Tässä palaamme takaisin kysymykseen nihilismistä. Olla tapahtuman mittainen saattaa merkitä Jumalan kuoleman yhteydessä, että luomme uuden tavan olla nihilistejä. Nietzsche, joka on joskus leimattu nihilistiksi, tajusi, että monenlaista nihilismiä. Jos nihilismi merkitsee sitä, ettei ole tarkoitusta, päämäärää ja korkeimmat arvot kokevat arvonalennuksen, voimme vajota tai nousta, luoda uusia arvoja. Nietzsche sanoi, että tehtävä on kaikkien arvojen uudelleenarvionti...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nihilismi

Dostojevski

Filosofiakahvilan aihe 13.2./14.2./15.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Nihilismi on ihana sana. Kaikki on nihilismiä. Jos yrittää vakavasti tutkia asiaa, huomaa, että on monenlaista nihilismiä. Ihminen menettää uskonsa myytteihin, totuuteen ja joskus arvoihin. Nihilismi on totuuden ja perustuksen murtumista.

Kyseessä on historiallinen tapahtuma, joka on vaikuttanut länsimaissa ehkä 200 vuotta. Voimme tutkia – on syytä tutkia – nihilismiä historiallisesti. Koska se on ilmentynyt niin monella tavalla, emme voi luoda mitään kokonaiskuvaa analysoimalla nihilismin merkitystä Dostojevskin tai Nietzschen tuotannossa, vaikka siten saisimme ehkä monenlaisia mielenkiintoisia asioita esiin.

Voimme ajatella, että kyseessä on eräänlainen rappiotila tai rappeutumisprosessi, mutta pelkään pahoin, että näin lähestymme asiaa ennakkoluuloisesti tai tuomitsevasti. Michel Foucault, monta kertaa nihilismistä syytetty, totesi puhuessaan historiallisesta 1800-luvun nihilismistä, että se piti sisällään kysymyksen: ”Jos mikään ei ole totta, miten minun pitää toimia?” Foucault käytti sanaa conduit, joka viittaa käyttäytymiseen ja siihen, miten ihminen ohjaa itseään. 

Toteamuksen merkitys on siinä, että nihilismi ei ole vain sairaus tai sen vaikutus ei ole aina vain lamaannuttava; se muuttaa kysymystä, joka koskee sitä, millainen asenne on hyvä omaksua.

Ilman perustusta ja totuutta voi elää. Tietynlainen nihilismi täytyy silti voittaa. Jos se lamaannuttaa meidät tai tekee meidät kaunaiseksi (niin kuin Nietzsche ajatteli), meidän on syytä taistella sitä vastaan. Se ei ole silti pelkästään sitä. Nihilismi ei ole kuolettavaa, jos se ei lamaannuta. Vaikutus voi olla jopa päinvastainen, sillä vallitsevat arvot ja totuudet voivat pitää paikallaan, ja nihilismi on sen toteamista, että niiden parasta ennen –päivä on mennyt umpeen.

Nihilismissä voi nähdä suuren vaaran, mutta myös mahdollisuuden, jopa tietynlaisia sankarillisuuden muotoja. Kun yhteisö tai yhteiskunta, koko lauma, julistaa arvoja pyhiksi ja ikuisiksi, nihilisti on individualisti, siis sankari, joka sanoo: ”Ne eivät ole ikuisia.” Nihilistin voi nähdä levottomana sankarina, mutta siinä voi olla rauhallisuutta. Hän sanoo rauhallisesti: ”Niiden ei tarvitse olla ikuisia.” Meidän tulisi tehdä nihilismistä iloista.

Vaikka katsoisimme nihilismiä pahalla silmällä, pelokkaat ja vihamieliset reaktiot, lääkkeet, saattavat olla pahempia kuin sairaus. 1900-luvulla on nähty, kaiken maallistumisen ja Jumalan kituavan kuoleman jälkeen, paluuta uskonnolliseen järjestykseen sekä islamilaisessa että kristityssä maailmassa. Näitäkin ilmiöitä on katsottava silmästä silmään, ei auta muu. Emme voi halveksia niitä. Mutta vaikkemme halveksisi, on nähtävä niihin sisältyvä vaara.

Pahimpiin lääkkeisiin päädytään, kun sairautta pelätään. Ainoa tapa suhtautua nihilismiin on pelottomuus. On hyvät syyt olla vapisematta. Ihminen on ennenkin selvinnyt ilman ehdotonta totuutta. Vaikka arvot eivät olisi absoluuttisia ja kiveen kirjoitettuja, ihminen voi toimia, taistella tahtomiensa asioiden puolesta. Riittää, että hän ajattelee: ”On vaivan väärtti taistella sellaisten asioiden puolesta, joita tahdomme.” Ongelmana ei ole tietää ehdotonta totuutta tai varmaa tietoa; ongelmana on tietää, mitä tahtoo.

Halusin sanota tämän siksi, että nihilismiä ei voi välttämättä käyttää tekosyynä toimettomuuteen eikä sitä voi käyttää demonisoivana haukkumasanana ainakaan kovin kevytmielisesti...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Johdantoa kysymykseen arvoista

(Mirkka Rekola)
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina kiinni. Löydämme toisen paikan. Jos ihan läheltä ei ferian takia löydy, yksi mahdollisuus on Jazzy Bar, Av. Nuestro Padre Jesús Cautivo 49.

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Entä jos arvoja tarkasteltaisiin kytkeytyneinä prosesseihin, tapahtumiin, toimijan vuorovaikutukseen ympäristön kanssa? Arvot eivät ainakaan näyttäytyisi patsaina. Tästä näkökulmasta voisi olla hyötyä. Näkisimme ne toisin. Arvot eivät enää seisoisi. Ne eivät olisi falloksia; ne olisivat antimaskuliinisia; pelkää virtausta, prosesseja.

1.Aksiologia, arvoteoria, on filosofian osa-alue, joka tutkailee arvojen luonnetta, niiden olemassaoloa, niiden tuntemiseen liittyviä kysymyksiä ja arvottamista. En ole siis asettumassa minkään perinteen ulkopuolelle. Teen vain muutamia huomautuksia tätä pohdintaa, kysymystä, varten. Ollaan puhuttu muun muassa välinearvosta tai itsearvosta, norminmukaisuudesta tai objektiivisesta arvosta. Yritän käyttää toisenlaista kieltä saadakseni esiin jotain muuta.

2.Mitä jos arvoja katsottaisiin ”funktionaalisesta” näkökulmasta? Näyttäisikö se jotain arvoista prosesseina? Arvot toimivat toisaalta toimintaa ohjaavina, toisaalta ne toimivat myös kriteereinä, joiden avulla tuomitaan. Joskus niistä tehdään oikeutus jonkin keinon käyttämiseen.

Esimerkiksi oikea usko ohjaa räjäyttämään pommin, se auttaa tuomitsemaan vääräuskoisen ja se oikeuttaa ihmisen räjäyttämisen. Esimerkki viettelee meitä väittämään, että täytyy voida olla oikeita arvoja ja vääriä arvoja. Astukaamme silti askel taaksepäin, olkaamme vähän kylmempiä. Ennen kuin puhumme oikeista tai vääristä arvoista voimme todeta, että arvot selvästikin toimivat monella tavalla. On siis kysyttävä, millaisilla tavoilla ne toimivat.

3.Miten arvot ja toiminta kytkeytyvät yhteen? Ei riitä sanoa, että ne ohjaavat toimintaa. Se olisi epätarkkaa. Ne ovat jo sinällään toimintaa. Aksiologian harjoittavat tietävät tämän hyvin; he puhuvat arvottamisesta. Sen voi määritellä toiminnaksi, jossa jollekin (esimerkiksi esineelle) annetaan tai myönnetään kielteinen tai myönteinen arvo. Arvottavaa lausetta – tai muuta ilmaisua – nimitetään arvoarvostelmaksi. Arvot eivät siis vain ohjaa toimintaa; ne ovat toimintaa arvottamisen kautta.

4.Lopuksi: Arvoihin liittyy suuri nihilismin ongelma, joka on yksi tapahtuma länsimaisessa ajattelussa 1800-luvulta lähtien. Nihilisti on (usein) joku, joka sanoo: ”Millään ei ole mitään arvoa.” Kirjoitin vuosia sitten: ”Nihilismi on tunne, että kaikki on samanarvoista ja tyhjää. Se on käsitys ja inhottava varmuus, että millään ei ole merkitystä. Nihilismi on toivottomuutta ja kyvyttömyyttä, monta kertaa suoranaista lamaannusta.” 

Siteeraan itseäni todetakseni, että osun melkein maaliin: kyse on lamaannuksesta, kyvyttömyydestä. Tämä kyvyttömyys arvoihin, osaamattomuus elää omien arvojensa mukaan on se tapa, jonka näen yleistyvän. Joskus se tuntuu ilmenevän melkein paradoksaalisella tavalla. Ihmiset puolustavat arvojaan – mutta puolustavat niitä sellaisella tavalla, että ne tulevat tyhjiksi.

Arvojen maailma on paradoksaalinen. Toinen siteeraus itseltäni vuodelta 2012:

Mirkka Rekola sanoi eräässä haastattelussa kärsimyksestä: ”Se kaappaa ihmisen, jos siitä tekee arvon.” Tämä pätee muihinkin asioihin. Mielenkiintoista on, että kaikkein affirmatiivisin, myöntävin, runoilija tekee näin tilaa negaatiolle, kieltämiselle. Jaotteluiden yli menevä Rekola näkee, että arvon – esimerkiksi kärsimyksen arvon – kieltäminen voi olla myönteisyyttä, tie ulos nihilismistä.

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA 10.10. KLO 11.00. PAIKKA TUTTU CON CORAZONMARI. AIHE: MATEMATIIKKA - KAUNIS PETO.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tyhjyys mahdollisuutena

(Robert Musil)

Monella tavalla on ilmaistu ja koettu, että ajaltamme puuttuu henkinen suunta ja moraaliset koordinaatit. Jo Hölderlin puhui jumalien vetäytymisestä, Nietzsche puhui Jumalan kuolemasta. Nihilismi ilmaisi monella tavalla, monin sanoin, ettei arvoilla eikä totuuksilla ollut pohjaa. Modernia aikaa on siis leimannut kokemus tyhjyydestä tai puutteesta, onttoudesta.

Tämä tyhjyys tai puute on varmasti myös mukana loputtomassa projektissa, jonka Robert Musil (1880-1942) käynnisti joskus 1900-luvun alkupuolella. Mies vailla ominaisuuksia (1930-1943) on romaani tyhjyyden edessä, tyhjän päällä, esitetystä kysymyksestä: ”Miten minun pitäisi elää?” Mielenkiintoista on, että koordinaattien, pohjan puute, tyhjyys, näyttäytyy mahdollisuutena niin kuin se todellisuudessa oli myös Nietzschelle, jopa joillekin nihilisteille, joille nihilismi ei ollut yksinkertaisesti kaikkien arvojen arvottomuutta, vaan tilanne, jossa uudelleen tulee ajankohtaiseksi kysyä: Miten minun pitäisi elää? Kun ikivanhat varmuudet ja tuhatvuotinen perusta romahtavat, seuraus ei ole kaaos, vaan haaste.

On tunnettua, että tähän uuteen tilanteeseen on vastattu ja reagoitu eri tavoin. Pohjattomuuden tunteeseen ollaan reagoitu myös niin, että ollaan etsitty vanha pohja, vahvistettu sitä, perustettu perusta. Fundamentalismi tulee sanasta fundamentum, perustus, pohja. Nihilismiäkin on monenlaista. Jos nihilismi on vain sitä, ettei tunne pohjaa, perustaa, sitä ei välttämättä tarvitse ylittää, siitä ulos päästä. Ongelmallista on, jos nihilismi merkitsee kaiken merkityksettömyyden tunnetta, passiivisuutta, halua kostaa oma turhautuneisuuden tunne.

Musil ja muut, jotka kysyvät kysymyksensä tyhjyyden edessä, tyhjän päällä, luovat aktiivista suhtautumista omaan aikaansa, nykyisyyteen; he ottavat sen kysymyksenä ja haasteena, eivät väistä tunnetta perusteettomuudesta. Tunne perusteettomuudesta saattaa houkutella pakenemaan, väistämään katseen omasta ajasta: halutaan takaisin menneisyyteen, kulta-aikaan tai kuvitellaan uljas tulevaisuus. Kuvittelematta uljasta tulevaisuutta aktiivisesti aktuaalisen, modernin, ihmisen kysymys on silti, miten toisenlainen olemisen tapa olisi mahdollinen – sellaisen, joka ei tarvitse perustaa eikä pakene tyhjyyttä.

On siis huomattava, että Musilin – ja muiden ajattelijoiden  - kokemuksissa modernista yhdistyvät kolme asiaa. 1) Kokemus tyhjyydestä 2) Kysymys nykyisyydestä 3) Tarve kysyä ”toisesta olemassaolon tavasta”, sen mahdollisuudesta.

Tyhjyyteen, perusteettomuuteen, sisältyvä mahdollisuus on siis toiseus. Todellinen elämä tai uusi elämä, toisenlaisen olemisen mahdollisuus, on konkreettinen; se merkitsee eroa, joka syntyy maailmaan, ihmisten käsityksiin. Kyse on voimasta, joka muuttaa elämää, avaa uusia näkökulmia. Mitä on moderni? Ehkä sitä ei pidäkään yrittää hahmottaa aikakautena, vaan asenteena niin kuin totesi Michel Foucault. Se on asenne, joka on suhde nykyisyyteen ja omaan itseen ja jonka lihallistuminen merkitsee toiseuden, toisen maailman, ilmaantumista. Ajattelijan tehtävä nykyisyydessä, omassa ajassaan, on ”pistää toiseuden välähdys vibroimaan oman elämän ja sanojen kautta” käyttääkseni Frédéric Grosin sanoja.

Tämä kaikki on yksinkertaista, mutta vaativaa. Ei tarvita raskasta systeemiä, kivijalkaa. Todellinen maailma riittää, maapallo riittää. Vaikeus on siinä, että tällainen asenne vaatii jatkuvaa työskentelyä, asenteen jatkuvaa aktivoimista.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Riivaajat meissä, terroristit ja omistushalu

Sielu on asuttu. Aina sitä asuttaa joku potentia, kyky – henki niin kuin ennen sanottiin. Joskus tuolla hengellä voi olla melkoinen vallantahto ja jos se pääsee valtaan, se sanoo: ”Minä.” Riivatut sielut tahtovat vain valloittaa pientä tai suurta kaistaletta maailmasta. Kukaan ei huomaisi, että he ovat riivattuja, jos kyse olisi vain siitä. Heidän ehdottomuutensa vaatii ihmisiä puolelleen ja he suunnittelevat, käsikirjoittavat maailman. He käyttävät mitä tahansa keinoja. Joskus he ovat kristittyjä, joskus anarkisteja, sosialisteja. He puhuvat pyhästä sodasta. Mikä heitä riivaa? Mitä heille tapahtuu tässä riivaustilassa?

Fjodor Dostojevski julkaisi romaaninsa Riivaajat vuonna 1872.  Joukko nuoria, eurooppalaisia – sosialistisia vaikutteita saaneita – miehiä suunnittelevat jotain hämärää. He ovat kuin Al Qaida: he eivät itsekään tiedä, kuinka paljon heitä on; he ovat salainen, toisistaan tietämättömien verkosto, jotka uskovat tekevänsä vallankumouksen.

Ovatko Verhovenski, Šatov, Stavrogin ja Kirilov kirjan nimen riivaajat? Onko riivaaja lucifermainen, karismaattinen Nikolai Stravgorin? Voisi sanoa, että riivaajia ovat Ryhmän muut ja he riivaavat Stravgorinia, joka on akseli, jonka ympärille kaikki kiertyy, prisma, joka heijastaa häneen koko ajan kohdistettuja odotuksia ja toiveita. Hänen halutaan ryhtyvän johtajaksi. Hän on passiivinen, pakeneva, mutta hän ei onnistu pakenemaan hänestä koko ajan esitettyjä tulkintoja. Joku on koko ajan käsikirjoittamassa hänen elämäänsä, erityisesti Pyotr Verhovenski.

Verhovenski puhuu paljon; hän puhuu mitä ihmiset haluavat kuulla. Hän petkuttaa ja viettelee.  Kun Stravgorin ei suostu hänen suunnitelmaansa, hän suuttuu: ”Minä loin sinut...” Hän antaa Stravgorinille kolme päivää aikaa antaa vastauksen. Verhovenski kohtelee sankariaan omana luomuksenaan, jonka on tehtävä mitä hän suunnittelee.

Eivät vain kirjan ”terroristit” elä tahtoen toisten elävän tahtonsa mukaan; näin toimii myös Varvara Stravgorina, Nikolain äiti, seurapiirikuningatar. Hän säätelee kaikkien elämää, hyppyyttää heitä, suunnittelee heidän elämänsä ja pitää Sefan Trofimovitch Verhovenskia, Pyotrin isää, eräänlaisena orjanaan. Nihilistiset, anarkistiset tai sosialistiset aatteet ovat syntyneet rappeutuneen aateliston hoivissa, maailmassa joka on kyvytön pitämään hengissä omia arvojaan, rakentamaan mitään.

Dostojevskin lähtökohta oli uutinen vuodelta 1869. Anarkisti ja nihilisti, Mihail Bakuninin luotettu, pidätettiin opiskelijan, samaan vallankumoukselliseen soluun kuuluneen jäsenen, murhasta. Dostojevski ei todellisuudessa ennusta, vaan kuvaa omaa aikaansa; hän kuvaa ideoiden elämää ihmisessä. Idea syö ihmisen, niin kuin eräs henkilöhahmo toteaa. Riivaaja on idea, se omistaa ihmisen.

Omistushalu määrittelee Dostojevskin terroristeja ja heitä ympäröiviä seurapiiri-ihmisiä ja ajan kulttuurihenkilöitä. Idea riivaa ihmistä ja saa omistushalun muodon. Idea muodostuu haluksi suunnitella ihmisten elämä, yhteiskunnan tulevaisuus, tahdoksi tehdä ohjelma. Ironia on siinä, että Dostojevski kuvaa modernia maailmaa, modernia politiikan maailmaa, joka on ideoiden politiikkaa, ohjelmien luomista. Terrorismi oli modernin maailman johdonmukainen tuote; siinä seurataan vain uuden ajan poliittisen järjenkäytön logiikkaa.

Tässä terrorismin moderniudessa on kuitenkin jotain, jota voisi sanoa modernin vastaiseksi. Jos modernia on Kantin ajatus kriittisestä asenteesta, rohkenemisesta ajatteluun tai Baudelairen dandy, itseään taiteellisesti muokkaava yksilö, Dostojevskin terroristit näyttäytyvät tähän modernisuuteen verrattuna kovin ahtaina, ahdistettuina, oman ja toisten vapauden vihollisina.

Dostojevskin henkilöt pakenevat: ohjelma ei koskaan tukahduta heitä kokonaan, vaikka pako toteutuu usein kuoleman, itsemurhan kautta. Dostojevski näkee kuitenkin jotain ehtymätöntä ihmisessä, mahdollisuuden, potentian, jonka idea syö. Minäkin sanoisin, että on muutakin kuin jonkun kirjoittama suunnitelma tai kuolema; on työtä vaativa asenne, joka on suhtautumista nykyisyyteen jonakin muuttuvana ja suhtautumista omaan itseen jonakin jota ei ole annettu, jonakin jota voimme kehittää.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Herkkyyden kehittäminen

Kun ihminen kehittää itseään ja kultivoi itsessään jotain, esimerkiksi jotain hyvettä, hän samalla siirtyy tilasta toiseen: kysymys ja huolenpito vievät toiseen mielentilaan. Ihmiset voivat muokata itseään, veistää itseään, siis kehittää itseään ja tehdessään sitä he saavuttavat – jos onnistuvat – mielenrauhan, onnellisuuden tai harmonian. Stoalaiset ovat hyvä esimerkki tästä. Heidän etiikkansa voi nähdä pyrkimykseksi tietynlaiseen mielentilaan.

Itsensä kehittäminen ei vain vie johonkin mielentilaan tai synnytä jotakin tunnetta; se muokkaa myös tapaa tuntea, tekee toisella tavalla herkäksi. Herkkyys, kyky tuntea, muuttuu. Myös herkkyyttä kehitetään.

Ollaksemme kunnon nietzscheläisiä otetaan nietzscheläinen esimerkki. Joku ajattelija kokee, että totuus ei ole kovin totuudellinen eikä sillä eikä millään ole perustaa. Arvot eivät tunnu arvokkailta, kaikki tuntuu suhteelliselta. Tätä voisi sanoa nihilismiksi. Nihilismi voidaan kokea monella tavalla. Reagoiva tapa on lamaannuttava: kaiken suhteelliseksi kokeva ei uskalla enää haluta. Mietiskelevä ja samalla aktiivisempi ajattelija näkee, ettei ole syytä pelätä. Hän näkee mahdollisuuksia ja hän arvottaa asioita väittämättä  löytäneensä perustaa. Hän ei ole lamaantunut. Hän voi sanoa mitä haluaa ja mitä ei siedä. Kyse on erilaisesta tavasta tuntea totuuden poissaolo, erilaisesta tavasta tuntea perusteettomuus.

Reagoiva nihilisti on eri tavalla herkkä kuin aktiivinen nihilisti. Hän tuntee katkeruutta siitä, että ei ole ehdotonta totuutta. Aktiivinen nihilisti puolestaan kokee sen pikemminkin mahdollisuudeksi luoda omat totuutensa. Toinen kärsii totuuden hauraudesta, toinen näkee siinä mahdollisuuden. Kaikki herkkyys ei ole siis yhtä arvokasta. Herkkyyden kehittämisen tavoite ei ole vain yksinkertaisesti tulla herkemmäksi, vaan eri tavalla herkäksi.

Herkkyys voi olla sitä, että tuntee ja havaitsee jonkun tilanteen sietämättömyyden. Se ei tarkoita, että tietäisi, millainen on parempi maailma. Tuskan ja kärsimyksen voi tuntea, vaikkei tietäisi, millainen on täydellinen maailma. Esimerkiksi ranskalaiset kokivat 1700-luvun lopulla sietämättömäksi despotismin ja halusivat vastata tähän tehden vallankumouksen ja keksien ihmisoikeudet. Kun on  tullut herkäksi sillä tavalla, että kokee jonkin despotismiksi ja sen sietämättömäksi, haluaa muuttaa tilannetta, ryhtyä toimiin. Miten voi tulla eri tavalla herkäksi? Vastaus on yksinkertainen. Kun irtaantuu ajatustottumuksistaan, alkaa nähdä toisin, tuntea toisin. Ajatustottumukset pitävät meidät rauhallisina, tyyntyneinä. Despotismi on jotain, johon olemme tottuneet ja johon tottumuksemme meidät sopeuttavat.

Itsensä kehittäjä käyttää erilaisia tekniikoita, esim. itsetutkiskelua, joogaa tai mietiskelyä. Nämä tekniikat ovat ikään kuin taktiikka suhteessa itseemme ja ne antavat muodon meissä kehittyvälle herkkyydelle. Esimerkiksi jos stoalainen itsensä kehittäjä pyrki luomaan itseensä sellaisen suhteen, jota voisi kuvata itsekunnioitukseksi, sen voi ymmärtää herkkyyden kautta. Itseään kunnioittava stoalainen oli herkkä tietyille asioille, kiinnitti huomiota siihen, mikä vähensi tai vaaransi mahdollisuuden itsensä kunnioittamiseen.

Tätä kautta voisimme hahmotella kuvaa omasta ajastamme. Millaista on meidän herkkyytemme? Millaista on meidän herkkyytemme puute? Usein huomaa, että suhde itseen on psykologisoivaa. Kysymme, mitä ovat tunteemme ja mitä ovat meidän motiivimme. Millä tavalla siis olemme herkkiä? Olemme herkkiä sille, olemmeko me tai muut neuroottisia. Olemme herkkiä sille, millaiseen empaattisuuteen ihmiset kykenevät. Tämä on niin sanotusti tieteellistä herkkyyttä: me olemme herkkiä sille miten asiat ovat. Kyseessä ei ole eettinen herkkyys, sillä emme kysy, mikä olisi mahdollista. Itsensä kehittäminen ja oman herkyytensä kehittäminen ei ole sen kysymistä, kuka on. Itsensä harjoittaja kysyy: Mitä voisin itsestäni tehdä?

Emme siis kehitä herkkyyttämme, koska kysymys, joka meitä piinaa, ei ole itsensä kehittäjän kysymys. Ja silti... Merkkejä muustakin on nähtävissä.

Kaappaus

Mirkka Rekola sanoi eräässä haastattelussa kärsimyksestä: ”Se kaappaa ihmisen, jos siitä tekee arvon.”

Tämä pätee muihinkin asioihin. Mielenkiintoista on, että kaikkein affirmatiivisin, myöntävin, runoilija tekee näin tilaa negaatiolle, kieltämiselle.

Jaotteluiden yli menevä Rekola näkee, että arvon – esimerkiksi kärsimyksen arvon – kieltäminen voi olla myönteisyyttä, tie ulos nihilismistä.

Nihilismi

Minullekin on sanottu: ”Olet nihilisti.” Vastatakseni tähän väitteeseen täytyy selvittää, mitä nihilismi minulle merkitsee.

Nihilismillä tarkoitetaan esim. tiedon, normien ja arvojen kieltämistä. Tieto-opillinen nihilisti ei usko, että voidaan löytää totuutta ja arvofilosofinen nihilisti kieltää arvot. Nihilismi ei silti ole koskaan ollut laboratoriossa syntynyt teoreettinen suuntaus, vaan yhteiskunnallinen liike (erityisesti Venäjällä 1800-luvulla) ja aikamme oire, merkki murroksesta länsimaisessa ajattelussa.

Nihilismi on ristiriitainen ja kummallinen ilmiö. Se vaikuttaa johdonmukaiselta seuraukselta valistuksen ja sivistyksen lisääntymisestä; ihminen on oppinut, ettei ole mitään absoluuttista arvopohjaa eikä absoluuttisen varmaa tietoa ja päätynyt radikaaliin epäilyyn, ehkä myös kieltämiseen. Nihilismin voi silti nähdä sisäänkirjoitetuksi sellaisiin uskomuksiin ja näkemyksiin, jotka muodostavat tämän absoluuttisen arvopohjan. Kun on olemassa Platonin ideoiden maailma, todellinen maailma tai taivas, paratiisi, niin tämä maailma, meidän epätäydellinen maailma menettää merkityksensä; se on vain harhaa tai se on vain hetkellinen, typerä välivaihe, tyhjä hetki ennen olennaisen tapahtumista. Näyttää siis siltä, että nihilismiä lisää siis yhtä paljon kristinusko kuin tiedekin.

Nihilismi on tunne, että kaikki on samanarvoista ja tyhjää. Se on käsitys ja inhottava varmuus, että millään ei ole merkitystä. Nihilismi on toivottomuutta ja kyvyttömyyttä, monta kertaa suoranaista lamaannusta. Olenko minä sitten nihilisti? En tahdo olla. Jos teen jotain, pyrin olemaan jotain muuta kuin nihilisti, se kertoo, että minussa elää vielä toivo; en ole täysin epätoivoinen, en ole siis ainakaan kokonaan nihilisti.

Nihilismi on tilanne, jota elämme. Kysymys kuuluu: Miten elämme? Kyseenalaistaminen on tärkeää, mutta se saattaa johtaa arvopohjan murenemiseen, tyhjyyteen. Meidän tehtävämme on tehdä samoja asioita kuin nihilistit tekevät, mutta olla lankeamatta tyhjyyteen, päästä tyhjyyden ulkopuolelle, olla vajoamatta kieltämiseen, kaiken kieltämiseen.

Mitä nihilismi merkitsee minulle? Nihilismi on aikamme nimi, sen johtotähti, väistämätön seuraus siitä mitä olemme tehneet, mitä olleet, mitä osanneet olla. Mutta se täytyy voida voittaa. Sitä ei voiteta väistämällä, yrittämällä olla uskovaisia tai positiivisia, vaan menemällä sen läpi.

Olenko minä nihilisti? Sanoin: en tahdo olla. Tähän sisältyy epäily. Voi olla, että olen nihilisti, ainakin vähän. Mutta se on kauhea musta aukko, jonka nielaisemaksi ei saa suostua. Mikä on vastalääke? Mikä estäisi tulemasta nielaistuksi? Mikä manaus poistaisi sisältämme tyhjyyden? Mistä keksisimme voimia myöntämiseen, arvojen luomiseen?

Kevään 2010 aiheita

1.Filosofi-lääkäri ja iloinen lääkäri
2.Merkit, kysymykset, ympäristö
3.Pinnallinen omistaminen
4. Nihilismi
5.Häpeä: materia ja energia
6.Unohtamisen taito
7.Pastoriaalinen valta, identiteetti ja henkinen ohjaus
8.Miten lukea filosofeja?
9.Pahuus
10.Pluralismi
11.Dostojevski ja kosnost
12. Filosofia ja oikeudelliset käytännöt
13.Ilman kohtaloa
14.Luonto, ihminen, taide
15.Hedelmällinen itsetutkiskelu
16.Serenitas eli mielenrauha

Arvot ja arvonanto

Arvot eivät putoa kuusta tai puusta. Ne syntyvät meistä, teoistamme, toiminnastamme. Jokin ikivanha arvo – vaikka rakkaus – on vain sanoja, ellei jotain tapahdu todella, oikeassa elämässä. Meidän välillä syntyy jotain ja sen kautta tajuamme, koemme jonkun asian, esimerkiksi rakkauden, arvon. Arvot luodaan, ne synnytetään, ne projisoidaan maailmaan, asioihin, ilmiöihin, ihmisiin. Arvot syntyvät arvonannosta.

1900-luvun alusta lähtien yksi kirjallisuuden teema on ollut arvojen romahdus, arvonalennus tai arvotyhjiö, myös kysymys nihilismistä ymmärrettynä se tunteeksi ja ajatukseksi siitä ettei mikään ole minkään arvoista eikä millään ole merkitystä. Nihilismiin on liittynyt aina tämä koominen puoli, että nihilisti kärsii arvottomuudesta todistaen paradoksaalisesti arvojen arvon puolesta: ilman arvoja kärsimme. Nihilisti kohottaa katsoo taivaaseen ja voivottaa: Taivas on tyhjä. Kukaan ei ole hänelle kertonut suurta uutista: Arvot eivät putoa kuusta tai puusta.

Meidän täytyy siis kohdistaa katse omaan toimintaamme, ei taivaaseen, jos etsimme arvoja, haluamme niitä keksiä. Jos ja kun arvofilosofian kysymys on kysymys siitä mikä on arvojen arvo, aikaisemman huomion radikaali, monia säikäyttävä seuraus on: Arvon arvo määräytyy siitä ”tahdosta”, joka arvottaa ja arvioi. Ei siis ole ei-empiiristä, transendentaalista periaatetta, joka määräisi arvon.

Tähän teemaan voi luoda monenlaisia näkökulmia, mutta tällä kertaa tartun sanaan ”arvonanto”. Mitä nihilisti on tehnyt, kun hänen arvonsa ovat kadonneet? Hän on harjoittanut halveksintaa, halventamista, väheksymistä, ylenkatsetta. Mitä on tehnyt se outo yksilö tai joukkio, joka keksii jonkun arvon – rakkauden, solidaarisuuden, hiljaisuuden? Tässä on annettu arvoa, on harjoitettu arvonantoa.

Kaikki kuulostaa hyvin yksinkertaiselta: joku antaa jollekin arvoa ja silloin aletaan nähdä siinä arvoa. Monimutkaisemmaksi tai kierommaksi arvojen maailman tekee se, että on myös nihilistisiä arvoja, jotka luodaan ylenkatseesta, halveksinnasta käsin – ei arvostaen, vaan halveksien, väheksyen. Mitä kaikkea ihmiset osaavatkaan väheksyä? Toisia ihmisiä, itseään, elämää. Jotkut moraaliset arvot ovat suoraa hyökkäystä elämää vastaan.

Teen siis eron halventavan ja arvostavan välillä. Voidaan ajatella, että luon näin eräänlaisen kriteerin tai standardin, jonka avulla arvioida arvoja. Mutta tämä kriteeri ei ole minun luoma; se on pelin sisäinen kriteeri. Se on periaate, joka arvioi arvoja sen mukaan, miten paljon ne lisäävät meidän mahdollisuuksiamme, kasvattavat meidän potentiaaliamme. Kun asetumme ulkopuolelle, oletamme ulkopuolisen kriteerin, emme arvioi, vaan tuomitsemme. Mitä tämä merkitsee? Sitä että ulkopuolinen tuomitsija ei arvioi elämän näkökulmasta; hän estää, rajoittaa, halventaa.

Onko tämä arvostaminen positiivisuutta, sitä niin kutsuttua posiitivista ajattelua? Arvostaminen on myönteisyyttä, se on myöntämistä: jatkuvan muutoksen, elämän ja sen virtaamisen myöntämistä, mutta sitä ei voi samastaa naiiviin tulkintaan positiivisuudesta. Naiivi tulkinta positiivisuudesta on sellainen, että aina ja kaikessa ollaan positiivisia. Arvostaminen puolestaan merkitsee elämän mahdollisuuksien lisäämistä, pyrkimystä hedelmällisyyteen, luovuuteen. Se vaatii myös kriittisyyttä, elämälle tuhoisien arvojen arvostelua, kamppailua niitä vastaan, niiden tuhoamista.

Kritiikin, kamppailun ja tuhoamisen tärkeyden arvostamisesta huolimatta korostan tänään jotain muuta... Korostan yksinkertaisesti arvostamisen merkitystä. Kun yritämme ymmärtää ja arvostaa meille itsemme vierasta kulttuuria, erilaista ihmistä, outoa kirjaa, me laajennamme itseämme, omia mahdollisuuksiamme, rikastamme elämäämme. Tämän päivän opetus tai varoitus on tämä: Varokaa halveksuntaanne.

Mistä haluan siis keskustella? Kun puhumme arvoista, meidän täytyy ymmärtää, etteivät ne ole annettuja eikä niiden tarvitse olla annettuja. Kun valitamme arvojen puutetta, älkäämme syyttäkö siitä nykynuorisoa tai aikaisempaa sukupolvea. Vähentäkäämme syyttämistä ja ylenkatsetta. Oletteko huomanneet joskus alkaneenne arvostaa jotain asiaa, jota ette aikaisemmin ole huomanneet arvostaa? Jos ette... Oletteko varmoja, että olette eläneet? Missä halveksimme liikaa? Miksi halvennamme?