Anarkismi

HUOM! Torstain paikka uudestaan La Carihuela Chica, se entinen!
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Monissa nykyisissä tapahtumissa, mielenosoituksissa ja ristiriidoissa, kuulee lauseita, joissa on erityinen sävy. Sanoja edeltävät eleet, joita voisi nimittää anarkistisiksi. Nämä sanat ja eleet ovat kuultavissa ja nähtävissä G8-kokousten yhteydessä järjestetyissä mielenosoituksissa, globalisaation vastaisissa manifesteissa yleensäkin. Ne olivat pääosassa Madridissa 15-M-leirissä toukokuussa 2011. Anarkismi on tätä päivää. Mihin se vastaa? Onko se vastaus vai kysymys?

1800-luvulla eurooppalaiseen ajatteluun ja poliittiseen elämään tuli melkein maan alta jotakin, jota alettiin nimittää anarkismiksi. Sanon ”melkein”, koska todellisuudessa monesti tämän liikehdinnän sisällä esiin nostetut kysymykset ovat olleet osa antiikin perintöä ja 1700-luvun valistusfilosofit ja romantikot olivat monesti aika anarkistisia. Anarkisteiksi voidaan luokitella hyvin erilaisia ajattelijoita: Pierre-Josep Proudhon, Robert Owen, Henry David Thoreau, Mihail Bakunin, Piotr Kroptkin, Emma Goldman jne. Anarkisteissa on niin liberalisteja kuin sosialistejakin, anarkokapitalisteja ja kommunisteja.

Ei ole mielenkiintoista yrittää rakentaa yhtenäistä, kaikkiiin anarkistisiin liikkeisiin ja anarkismista inspiroituvien ajatteluihin pätevää perustaa. Anarkismi on alusta lähtien ollut moninainen ja epäyhteinäinen. Kaikkein tärkein tehtävä ei ole myöskään hyväksyä tai olla hyväksymättä joitakin anarkistisia teorioita; vakavan analyysin tehtävä ei ole yksinkertaisesti  vain hylätä mahdollisesti puutteellista teoriaa tai käsitystä. Anarkismi on mielenkiintoista ja mahdollisesti hedelmällistä, jos omaksumme toisenlaisen lähtökohdan; tartumme oletuksiin ja myös siihen, missä eniten on tulta – kysymyksiin – ja katsomme, mihin ne voisivat viedä, miten ne olisi muotoiltava uudestaan, minkä kissan saamme pöydälle.

Anarkismin ytimessä on kysymys vallasta ja sen vastustamisesta. Sen sydän, periaate, on dominaation vastustaminen. Tässä se tulee lähelle hyve-etiikkaa. Vanhat hyveet – sellaiset kuin oikeudenmukaisuus tai rohkeus  - ovat tärkeitä anarkistille. Anarkismissa oli 1800-luvulla voimallisesti läsnä halu manifestoida totuus, todistaa omalla elämällään. Tämä elämäntapa-aspekti on mahdollisesti yksi syy anarkismin kasvuun, sen ajankohtaisuuteen. 

Anarkistit ovat valtaa vastaan: he kyseenalaistavat hallituksen, mutta joskus myös minkä tahansa metafyysisen ajatuksen tai Jumalan (Max Stirner), joskus jopa koko sivilisaation (John Zerzanin primitivismi). Teeseinä, ontologisina väittäminä, jotkut anarkistien tekstit kuulostavat tyhmiltä. Niiden idea on, että kaikki  valta on pahaa. Ne saattavat myös asettaa tavoitteeksi yhteiskunnan, jossa ei enää olisi valtasuhteita. Jos sen sijaan katsoo näiden tekstien ilmentämää asennetta, ne tuntuvat mielenkiintoisemmilta. Anarkismissa on usein mukana asenne, joka ei hyväksy mitään valtaa itsestään selvänä tai välttämättömänä. Kyse on asenteesta, ei väitteestä.

Asenteena, elämäntapana, anarkismi on kysymys, joka heitetään maailmaan, kysymys joka ravistelee, muuttaa tapojamme, esittää kysymyksen normeistamme. Anarkismi on myös vastaus tai ainakin vastausyritys. Jos joku tässä, nykyisessä maailmassa, yrittää arvostella, kyseenalaista, vastustaa jotain hallitusta, hallitsemisen tapaa, hänen on vaikutettava siihen  mihin valta vaikuttaa: hänen omaan olemiseensa, elämäntapaan, asenteeseen.

Anarkismi on siis sekä kysymys että vastaus. Sen mahdollinen hedelmällisyys kytkeytyy mahdollisuuteen olla radikaali. Monet ”positiiviset” uudistukset ja ”oikeutetut” vallankumoukset epäonnistuvat, sillä usein muutos ei ole riittävä, tarpeeksi radikaali.  Uudistus tehdään usein, jotta asiat pysyisivät ennallaan, vahvistetaan jo aikaisempaa valtasuhdetta; ei idea eikä ideologia vaihdu. Vallankumouksessa ideologia voi vaihtua, yleensä vaihtuu, mutta instituutiot ja niiden ylläpitäjät pysyvät samoina. Anarkisti ja kommunisti Emma Goldman (1869 Liettua-Kanada 1940) oli yksi ensimmäisiä Neuvostoliiton arvostelijoita.

Anarkismin mahdollisuus radikaalisuuteen sisältyy nimenomaan yritykseen luoda erilainen elämäntapa, toisenlainen subjektiviteetti. Esimerkiksi Goldmanin tapauksessa se merkitsi miehen ja naisen välisen suhteen muuttamista, avioliiton kritiikkiä. Hän todellakaan ei mennyt naimisiin, pakeni 15-vuotiaana Yhdysvaltoihin isänsä järjestämää avioliittoa. Oli naimisissa kymmenen kuukautta toisen emigrantin kanssa, mutta ilmeisesti vain saadakseen Yhdysvaltain kansalaisuuden. Tuli pidätetyksi muun muassa ehkäisytiedon levittämisestä.

Anarkismissa on siis kiinnostavaa, jopa innostavaa, elämäntavan luominen, elämän rakentaminen. Joissakin tapauksissa, ehkä monissakin, voi sanoa, että anarkistisessa elämämäntavassa kehitetään eräänlaista keinojen ja päämäärien symmetriaa: vapauden puolesta taistellaan vapautta harjoittaen, oikeuksian puolesta taistellaan oikeuksia harjoittaen. Jälleen kerran Emma Goldman voisi olla esimerkki. Tämä on nykypäivänä erityisen mielenkiintoinen piirre anarkismissa, joka on tunnetusti inspiroinut terrorismia. Terrorismissa, myös anarkismin innoittamassa, on silti yleensä toisenlainen logiikka; tarkoitus pyhittää keinot.

(Max Stirner)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiakahvilan aiheet syksyllä 2016

Lokakuun ensimmäiseltä viikolta aiheet Fuengirolassa ja Torre del Marissa:

(Jean le Rond D'Alembert, yksi 1700-luvun koirista)

Filosofiakahvila jatkuu syksyllä, vaikkei tulekaan olemaan Sofian ohjelmistossa. Otan oikeudekseni mahdollisuuden muuttaa ohjelmaa - joko tarpeen tai oikun mukaan. Se on yksi syy, miksi jatkan ns. "omaan laskuun". Mutta tässä siis luonnos, ehdotus:

1.Pakolainen ja ajatus

2.1700-luvun koirat

3.Anaksimandro ja oikeudenmukaisuus

4.Itsekunnioitus tässä maailmassa

5.Onnellisuus: Troyan hevonen

6.Syntiä se on

7.Anarkismi

8.Terrorismi – Nuoriso ilman valoa

9.Viekkaus 

10.Mitä uutinen söi?

Syyskuussa (alkaen 14.9.) Torre del Marissa ylimääräiset aiheet:

1.Mitä sanoa itselleen?

2.Tekniikat ja teknologia

3.Miksi minä en ole filosofi?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Riivaajat meissä, terroristit ja omistushalu

Sielu on asuttu. Aina sitä asuttaa joku potentia, kyky – henki niin kuin ennen sanottiin. Joskus tuolla hengellä voi olla melkoinen vallantahto ja jos se pääsee valtaan, se sanoo: ”Minä.” Riivatut sielut tahtovat vain valloittaa pientä tai suurta kaistaletta maailmasta. Kukaan ei huomaisi, että he ovat riivattuja, jos kyse olisi vain siitä. Heidän ehdottomuutensa vaatii ihmisiä puolelleen ja he suunnittelevat, käsikirjoittavat maailman. He käyttävät mitä tahansa keinoja. Joskus he ovat kristittyjä, joskus anarkisteja, sosialisteja. He puhuvat pyhästä sodasta. Mikä heitä riivaa? Mitä heille tapahtuu tässä riivaustilassa?

Fjodor Dostojevski julkaisi romaaninsa Riivaajat vuonna 1872.  Joukko nuoria, eurooppalaisia – sosialistisia vaikutteita saaneita – miehiä suunnittelevat jotain hämärää. He ovat kuin Al Qaida: he eivät itsekään tiedä, kuinka paljon heitä on; he ovat salainen, toisistaan tietämättömien verkosto, jotka uskovat tekevänsä vallankumouksen.

Ovatko Verhovenski, Šatov, Stavrogin ja Kirilov kirjan nimen riivaajat? Onko riivaaja lucifermainen, karismaattinen Nikolai Stravgorin? Voisi sanoa, että riivaajia ovat Ryhmän muut ja he riivaavat Stravgorinia, joka on akseli, jonka ympärille kaikki kiertyy, prisma, joka heijastaa häneen koko ajan kohdistettuja odotuksia ja toiveita. Hänen halutaan ryhtyvän johtajaksi. Hän on passiivinen, pakeneva, mutta hän ei onnistu pakenemaan hänestä koko ajan esitettyjä tulkintoja. Joku on koko ajan käsikirjoittamassa hänen elämäänsä, erityisesti Pyotr Verhovenski.

Verhovenski puhuu paljon; hän puhuu mitä ihmiset haluavat kuulla. Hän petkuttaa ja viettelee.  Kun Stravgorin ei suostu hänen suunnitelmaansa, hän suuttuu: ”Minä loin sinut...” Hän antaa Stravgorinille kolme päivää aikaa antaa vastauksen. Verhovenski kohtelee sankariaan omana luomuksenaan, jonka on tehtävä mitä hän suunnittelee.

Eivät vain kirjan ”terroristit” elä tahtoen toisten elävän tahtonsa mukaan; näin toimii myös Varvara Stravgorina, Nikolain äiti, seurapiirikuningatar. Hän säätelee kaikkien elämää, hyppyyttää heitä, suunnittelee heidän elämänsä ja pitää Sefan Trofimovitch Verhovenskia, Pyotrin isää, eräänlaisena orjanaan. Nihilistiset, anarkistiset tai sosialistiset aatteet ovat syntyneet rappeutuneen aateliston hoivissa, maailmassa joka on kyvytön pitämään hengissä omia arvojaan, rakentamaan mitään.

Dostojevskin lähtökohta oli uutinen vuodelta 1869. Anarkisti ja nihilisti, Mihail Bakuninin luotettu, pidätettiin opiskelijan, samaan vallankumoukselliseen soluun kuuluneen jäsenen, murhasta. Dostojevski ei todellisuudessa ennusta, vaan kuvaa omaa aikaansa; hän kuvaa ideoiden elämää ihmisessä. Idea syö ihmisen, niin kuin eräs henkilöhahmo toteaa. Riivaaja on idea, se omistaa ihmisen.

Omistushalu määrittelee Dostojevskin terroristeja ja heitä ympäröiviä seurapiiri-ihmisiä ja ajan kulttuurihenkilöitä. Idea riivaa ihmistä ja saa omistushalun muodon. Idea muodostuu haluksi suunnitella ihmisten elämä, yhteiskunnan tulevaisuus, tahdoksi tehdä ohjelma. Ironia on siinä, että Dostojevski kuvaa modernia maailmaa, modernia politiikan maailmaa, joka on ideoiden politiikkaa, ohjelmien luomista. Terrorismi oli modernin maailman johdonmukainen tuote; siinä seurataan vain uuden ajan poliittisen järjenkäytön logiikkaa.

Tässä terrorismin moderniudessa on kuitenkin jotain, jota voisi sanoa modernin vastaiseksi. Jos modernia on Kantin ajatus kriittisestä asenteesta, rohkenemisesta ajatteluun tai Baudelairen dandy, itseään taiteellisesti muokkaava yksilö, Dostojevskin terroristit näyttäytyvät tähän modernisuuteen verrattuna kovin ahtaina, ahdistettuina, oman ja toisten vapauden vihollisina.

Dostojevskin henkilöt pakenevat: ohjelma ei koskaan tukahduta heitä kokonaan, vaikka pako toteutuu usein kuoleman, itsemurhan kautta. Dostojevski näkee kuitenkin jotain ehtymätöntä ihmisessä, mahdollisuuden, potentian, jonka idea syö. Minäkin sanoisin, että on muutakin kuin jonkun kirjoittama suunnitelma tai kuolema; on työtä vaativa asenne, joka on suhtautumista nykyisyyteen jonakin muuttuvana ja suhtautumista omaan itseen jonakin jota ei ole annettu, jonakin jota voimme kehittää.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila