Filosofinen elämä

 

Sid Vicious

Filosofiakahvilan aihe 26.3./27.3./

Fuengirolassa ei ole kiirastorstaina 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio). Kiirastorstaina 28.3. ei ole.

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Olettakaamme, että voisimme pitää filosofía muutakin kuin oppiaineena, puheena, teorioina. Jotkut ovat sanoneet, että se on toimintaa, jotkut jopa puhuneet siitä elämäntapana. Voisiko puhua filosofisesta elämästä? Mitä se tarkoittaisi? Minkä näköistä on filosofinen elämä?

Diogenes Laertios, kreikkalainen historioitsija 200-luvulta (merkittävä lähde antiikiin tutkijoille), voisi olla avain. Hänen teoksensa Merkittävien filosofien elämät ja opit voisi antaa vihjeitä. Kirjoittaja puhuu filosofien ideoista ja opeista, mutta kuvaa myös sankareiden ulkonäköä, olemusta ja olemisen tapaa. Hän kertoo pieniä tarinoita, anekdootteja, joissa filosofit reagoivat johonkin tilanteeseen, jonkun sanoihin. Filosofinen elämä on totuuden osoittamista, muttei vain sanoissa, opeissa, vaan myös siinä, miten reagoi, toimii. Se ilmenee – sen täytyy ilmetä – myös olemisen tavassa.

Kun Diogenes Laertioksen tarinoita ja tekstejä lukee, huomiota herättää se, että monet ns. filosofit suhtautuivat erittäin varautuneesti, jopa torjuvasti, moniin aikalaisten tapoihin ja arvoihin. He eivät usein olleet kiinnostuneita kunniasta, maineesta tai rikkauksista. Ne olivat joidenkin, esimerkiksi Diogenes Sinopelaisen, mukaan paheen koristeita. Tässä mielessä punkkarit ovat kaikkein lähimpänä filosofista elämää meidän aikanamme.

Vaikka emme suostuisi hyväksymään ajatusta punkkareista filosofisena koulukuntana, voisimme ottaa tosissaan kysymyksen. Mistä tunnistamme filosofin, jos tutkinnot tai virka eivät takaa sitä, että ihminen olisi filosofi?

On kuviteltavissa, että filosofilla on samanlainen kriittinen tehtävä kuin Diogenes Laertioksen aikana? Ehkä hän vastustaa tyrannia yhä vieläkin. Silloin voisimme ajatella, että hän aktivisti. Kaikki aktivistit eivät varmaan silti ole filosofeja. Voimme ajatella, ettei hänen eleensä ole kaikki suureellisia. Ero saattaa olla jossain pienessä.

Filosofit vastustivat alusta lähtien yleistä mielipidettä. He tekivät jopa erottelun mielipiteen ja tiedon välillä. Kaikilla on mielipiteitä, myös filosofeilla. Ero voi saattaa näkyä epäilevässä asenteessa. Se saattaa näkyä myös mielipiteisiin kohdistuvassa väheksynnässä. Hän saattaa pitää tärkeämpänä pieniä poikkeuksellisia tekoja.

Filosofia on ajattelua. Mutta myös muut ajattelevat. Myös tavalliset ihmiset tuntuvat aika ajoin pohtivan ns. filosofisia kysymyksiä, esimerkiksi kun he pohtivat arvojaan, elämän mielekkyyttä ja kun he etsivät vapautta tai kysyvät, miksi maailmassa on niin paljon pahuutta.

Vakavat koulutetut ihmiset haluaisivat ehkä sanoa, että filosofilla metodi, hänellä on harjoiteltu taito tai sivistys, joka taka hänen ajatustensa merkityksellisyyden. Ero filosofin ja ei-filosofin välillä ei kuitenkaan välttämättä ole tässä. Sana filosofia tarkoitti alunperin viisauden ystävyyttä. Jos sana viisaus on hankala, niin on ystävyyskin. Se pitää sisällään idean, että jollakin on intohimoinen suhde tähän ns. viisauteen. Ero tavallisen ihmisen ja filosofin välillä saattaa olla innostuksessa, sen asteessa.

Jos filosofisen elämän erottavat tekijät ovat pienet eleet, pienet poikkeukselliset teot ja innostus, punkkari saattaa yhä olla eniten filosofi…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

 

Surrealistista filosofiaa

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 9.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Katalonia, kaaos ja järjestys

René Magritte (1898-1967) teki sarjan maalauksia, joista käytetään nimitystä Valon valtakunta (ensimmäiset tietääkseni 1950 –luvun alusta). Maalaukset ovat liian nopean vilkaisun perusteella realistisia maisemamaalauksia, mutta niiden outo tunnelma pysäyttää: edessämme on yhtä aikaa yö ja päivä. Magritte oli taiteilija, surrealisti, joka ajatteli, että maalaustaide on ajattelua. Hänen työnsä näyttävät arkisen esineen, hatun tai omenan, mutta erikoisessa yhteydessä, toisenlaisesta näkökulmasta. Maalaukset pakottavat ajattelemaan, katsomaan toisesta kulmasta. Valon valtakunta näyttää paikan, maiseman, kahdessa ajassa. Kuvat eivät ole realistisia, siis todenmukainen, mutta ne ovat totta. Ne ovat ajattelua, joka kommentoi maalaustaiteen ja esittämisen historiaa, rikkoo konvention ja muuttaa normaalin tavan esittää, katsoa, ajatella – se vapauttaa tottumuksesta.

Magritten maalaukset houkuttelevat pois kuvan ja esityksen, myös konkreettisen teoksen, ääreltä; ne viettelevät kysymään, mitä voisi olla surrealistinen ajattelu, jopa surrealistinen filosofia muualla. Voisiko surrealismi tunkeutua filosofiseen puheeseen?

Surrealismi oli paljon muutakin kuin taidesuuntaus; se oli intellektuaalinen ja jopa poliittinen liike. Se ei ilmentynyt vain unien käytössä taiteen materiaalina tai pyrkimyksenä kuvata alitajuntaa. Se ei ollut vain yritys tehdä vallankumous taiteen maailmassa; se oli elämäntapa. ”Un style d’existance sans pareil”, sanoi René Char, joka hänkin kuului jonkin aikaa surrealistiseen liikkeeseen. Kristian Blomberg luettelee väitöskirjassaan tähän elämäntapaa kuuluvia asioita: ”...halu omistautua runoudelle (erityisesti kielen ja oman maailmassaolon kokemuksen välisen suhteen luotaamiselle), pitkät keskustelut, harhailu, sattuma, haluttomuus työntekoon sekä surrealistien ryhmässä vallinnut erotiikalle myönteinen ilmapiiri.”

Ehkä siis hypoteettinen surrealistinen filosofia olisi muutakin kuin kyseenalaistamista. Ehkä se voisi olla tyyli, tapa olla maailmassa. Mutta miten sellaista filosofiaa voisi harjoittaa? Mitä se vaatisi? Voisiko sillä olla metodia?

Minulla ei ole tästä mitään varmaa, lopullista ideaa. Oletukseni on, ettei surrealistinen filosofia voi pitäytyä valmiisiin, kovin raskaisiin, käsitejärjestelmiin. Ylevät ja juhlalliset filosofiset kirjoitukset on asetettava todellisuutta, käytäntöä, vasten. Se on suunnilleen sama asia kuin kirjoittaa vitsejä. Jos haluamme jotain kyseenalaistaa kulttuurissamme, jotakin jopa hävittää, on käytettävä omaa kulttuuriamme, pantava se sotimaan itseään vastaan. On otettava tuttu esine ja näytettävä se toisessa valossa tai yhtäaikaa kahdessa eri ajassa.

Kuvittelen, että käytännössä tämä tarkoittaa materiaalin ja lähteiden erilaisuutta. Emme voi puhua vain Platonista, Kantista tai Wittgensteinista. On löydettävä toiset silmät: romaanit, Magritten maalaukset, populaarikulttuuri, Lichtenberg...

Mitä filosofian surrealistisuus, ylirealistisuus, voisi merkitä? Nähdäkseni sen ei tarvitse merkitä piilossa olevan, alitajuisen, metsästystä. Magritte haukotteli, kun kuuli tulkitsijoiden arvauksia töidensä symbolisista merkityksistä. Hänen töidensä todellisuutta koskeva ajattelu ei puhunut syvistä asioista, syvän meren kaloista, vaan jostakin tavallisesta, arkisesta, totutusta. Ongelma on tietysti todellisuus, se miten sen ymmärrämme ja mutta myös se, miten sen näemme, esitämme, vääristämme.

Esitän siis kaksi kysymystä. Pohjimmiltani toivon, että ne ovat merkityksellisiä ja kauaskantoisia kysymyksiä. 1)Millaisia menetelmiä ja työkaluja voisimme keksiä surrealistiseen filosofiaan? 2)Millainen voisi olla tähän filosofiaan sopiva elämäntapa?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Anarkismi

HUOM! Torstain paikka uudestaan La Carihuela Chica, se entinen!
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Monissa nykyisissä tapahtumissa, mielenosoituksissa ja ristiriidoissa, kuulee lauseita, joissa on erityinen sävy. Sanoja edeltävät eleet, joita voisi nimittää anarkistisiksi. Nämä sanat ja eleet ovat kuultavissa ja nähtävissä G8-kokousten yhteydessä järjestetyissä mielenosoituksissa, globalisaation vastaisissa manifesteissa yleensäkin. Ne olivat pääosassa Madridissa 15-M-leirissä toukokuussa 2011. Anarkismi on tätä päivää. Mihin se vastaa? Onko se vastaus vai kysymys?

1800-luvulla eurooppalaiseen ajatteluun ja poliittiseen elämään tuli melkein maan alta jotakin, jota alettiin nimittää anarkismiksi. Sanon ”melkein”, koska todellisuudessa monesti tämän liikehdinnän sisällä esiin nostetut kysymykset ovat olleet osa antiikin perintöä ja 1700-luvun valistusfilosofit ja romantikot olivat monesti aika anarkistisia. Anarkisteiksi voidaan luokitella hyvin erilaisia ajattelijoita: Pierre-Josep Proudhon, Robert Owen, Henry David Thoreau, Mihail Bakunin, Piotr Kroptkin, Emma Goldman jne. Anarkisteissa on niin liberalisteja kuin sosialistejakin, anarkokapitalisteja ja kommunisteja.

Ei ole mielenkiintoista yrittää rakentaa yhtenäistä, kaikkiiin anarkistisiin liikkeisiin ja anarkismista inspiroituvien ajatteluihin pätevää perustaa. Anarkismi on alusta lähtien ollut moninainen ja epäyhteinäinen. Kaikkein tärkein tehtävä ei ole myöskään hyväksyä tai olla hyväksymättä joitakin anarkistisia teorioita; vakavan analyysin tehtävä ei ole yksinkertaisesti  vain hylätä mahdollisesti puutteellista teoriaa tai käsitystä. Anarkismi on mielenkiintoista ja mahdollisesti hedelmällistä, jos omaksumme toisenlaisen lähtökohdan; tartumme oletuksiin ja myös siihen, missä eniten on tulta – kysymyksiin – ja katsomme, mihin ne voisivat viedä, miten ne olisi muotoiltava uudestaan, minkä kissan saamme pöydälle.

Anarkismin ytimessä on kysymys vallasta ja sen vastustamisesta. Sen sydän, periaate, on dominaation vastustaminen. Tässä se tulee lähelle hyve-etiikkaa. Vanhat hyveet – sellaiset kuin oikeudenmukaisuus tai rohkeus  - ovat tärkeitä anarkistille. Anarkismissa oli 1800-luvulla voimallisesti läsnä halu manifestoida totuus, todistaa omalla elämällään. Tämä elämäntapa-aspekti on mahdollisesti yksi syy anarkismin kasvuun, sen ajankohtaisuuteen. 

Anarkistit ovat valtaa vastaan: he kyseenalaistavat hallituksen, mutta joskus myös minkä tahansa metafyysisen ajatuksen tai Jumalan (Max Stirner), joskus jopa koko sivilisaation (John Zerzanin primitivismi). Teeseinä, ontologisina väittäminä, jotkut anarkistien tekstit kuulostavat tyhmiltä. Niiden idea on, että kaikki  valta on pahaa. Ne saattavat myös asettaa tavoitteeksi yhteiskunnan, jossa ei enää olisi valtasuhteita. Jos sen sijaan katsoo näiden tekstien ilmentämää asennetta, ne tuntuvat mielenkiintoisemmilta. Anarkismissa on usein mukana asenne, joka ei hyväksy mitään valtaa itsestään selvänä tai välttämättömänä. Kyse on asenteesta, ei väitteestä.

Asenteena, elämäntapana, anarkismi on kysymys, joka heitetään maailmaan, kysymys joka ravistelee, muuttaa tapojamme, esittää kysymyksen normeistamme. Anarkismi on myös vastaus tai ainakin vastausyritys. Jos joku tässä, nykyisessä maailmassa, yrittää arvostella, kyseenalaista, vastustaa jotain hallitusta, hallitsemisen tapaa, hänen on vaikutettava siihen  mihin valta vaikuttaa: hänen omaan olemiseensa, elämäntapaan, asenteeseen.

Anarkismi on siis sekä kysymys että vastaus. Sen mahdollinen hedelmällisyys kytkeytyy mahdollisuuteen olla radikaali. Monet ”positiiviset” uudistukset ja ”oikeutetut” vallankumoukset epäonnistuvat, sillä usein muutos ei ole riittävä, tarpeeksi radikaali.  Uudistus tehdään usein, jotta asiat pysyisivät ennallaan, vahvistetaan jo aikaisempaa valtasuhdetta; ei idea eikä ideologia vaihdu. Vallankumouksessa ideologia voi vaihtua, yleensä vaihtuu, mutta instituutiot ja niiden ylläpitäjät pysyvät samoina. Anarkisti ja kommunisti Emma Goldman (1869 Liettua-Kanada 1940) oli yksi ensimmäisiä Neuvostoliiton arvostelijoita.

Anarkismin mahdollisuus radikaalisuuteen sisältyy nimenomaan yritykseen luoda erilainen elämäntapa, toisenlainen subjektiviteetti. Esimerkiksi Goldmanin tapauksessa se merkitsi miehen ja naisen välisen suhteen muuttamista, avioliiton kritiikkiä. Hän todellakaan ei mennyt naimisiin, pakeni 15-vuotiaana Yhdysvaltoihin isänsä järjestämää avioliittoa. Oli naimisissa kymmenen kuukautta toisen emigrantin kanssa, mutta ilmeisesti vain saadakseen Yhdysvaltain kansalaisuuden. Tuli pidätetyksi muun muassa ehkäisytiedon levittämisestä.

Anarkismissa on siis kiinnostavaa, jopa innostavaa, elämäntavan luominen, elämän rakentaminen. Joissakin tapauksissa, ehkä monissakin, voi sanoa, että anarkistisessa elämämäntavassa kehitetään eräänlaista keinojen ja päämäärien symmetriaa: vapauden puolesta taistellaan vapautta harjoittaen, oikeuksian puolesta taistellaan oikeuksia harjoittaen. Jälleen kerran Emma Goldman voisi olla esimerkki. Tämä on nykypäivänä erityisen mielenkiintoinen piirre anarkismissa, joka on tunnetusti inspiroinut terrorismia. Terrorismissa, myös anarkismin innoittamassa, on silti yleensä toisenlainen logiikka; tarkoitus pyhittää keinot.

(Max Stirner)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Lääkäri, auta itseäsi

Vanessa Lemm kirjoittaa kirjassaan Nietzsche´s Animal: Culture, Politics and the Human Being Nietzschestä tai tarkemmin ottaen hänen hahmostaan, alter egostaan, Zarathustrasta sanoen, että päämäärä tai tarkoitus ei ole lähettää viestiä suoraan. Nietzsche – tai Zarathustra – tyytyy tarjoamaan kuvan ihailtavasta elämäntavasta. Tämä on totta. Nietzsche näki filosofian elämäntapana ja totuuden singulaarisena totuutena, joka ilmenee esimerkissä, ajattelijan elämässä. Tästä todistaa jo hänen varhainen esseensä Schopenhauerista.

Ajatus esimerkillisestä elämästä, elämästä esimerkkinä, idea kuvasta joka korvaa suoran viestin, liittyy ajatukseen siitä, miten ajattelija opettaa tai miten ajattelija auttaa toista. Hän auttaa auttaen itseään; hän huolehtii toisesta huolehtien itsestään. Nietzschen Zarathustra sanoo:

”Lääkäri, auta itseäsi: Näin autat  myös potilastasi. Paras apusi on se, että hän näkee omin silmin jonkun, joka parantaa itsensä.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Spinozan erilainen elämä

(Spinoza)

Baruch Spinoza kirjoittaa teoksensa Ymmärryksen parantamisesta (Tractatus de intellectus emendatione) alussa siitä, miten kokemus on hänelle opettanut, että tavanomaiset sosiaaliset ympäristöt ja olosuhteet ovat tyhjiä ja turhanpäiväisiä. Tämä saa hänet kysymään, olisiko hänen mahdollista päästä uuteen periaatteeseen tai varmuuteen ilman että hän muuttaisi käytöstään tai elämänsuunnitelmaansa. Hän mainitsee kolme tavanomaista elämää säätelevää arvoa, pyrkimystä, jotka estävät ajattelemasta ja etsimästä toisenlaista hyvää: rikkaudet, maine ja aistinautinnot.

Spinozan teksti on monella tavalla mielenkiintoinen. Se ensinnäkin todistaa, että vielä 1600-luvulla filosofi teki omaa ajattelutyötään esittäen kysymyksen elämäntavasta; mukana oli filosofisen elämän ongelma, vieläpä hyvin ratkaisevalla tavalla; ilman erilaista elämää ei voi kasvattaa ymmärrystään. Spinozan tekstissä on myös erityinen painotus: filosofisen elämän pitää olla erilaista kuin tavanomainen elämä, tavanomaisten arvojen seuraaminen. Kolmas mielenkiintoinen asia on se, että hän nimeää kolme estävää tekijää, tavanomaista arvoa: rikkaudet, maineen ja aistinautinnot, joilla taipumus muuttua itseisarvoiksi.

Rikkauksien, maineen ja aistinautintojen etsiminen eivät sinänsä tee ymmärryksen lisäämistä mahdottomaksi; ne ovat vaarallisia, koska ne valtaavat mielen ja vaativat niin paljon omistautumista.

Meidän aikanammekaan ei ole tavatonta tavoitella rikkauksia, mainetta ja aistinautintoja. Ironia on siinä, että rikkaus ja maine nähdään usein erinomaisena, erikoisena, ihmeellisinä, erilaisena, toisin sanoen tavanomaisen vastakohtana. Tästä näkökulmasta on vaikea ymmärtää Spinozaa. Monella on haaveena paeta tavallista, arkipäiväistä elämää, tulla kuuluisaksi ja rikkaaksi.

Tavanomaiset asiat – työ, lastenhoito, eläminen perheessä – eivät välttämättä estä ihmistä ajattelemasta; ne voivat olla myös hyvä syy ajatella. Ne saattavat tosiaan kuitenkin viedä liikaa aikaa. Silti on vielä pahempaa kuin näiden toimien omistavuus, orjuuttavuus: jokapäiväisten toimien, käytäntöjen muuttuminen itsestään selviksi, niiden muuttuminen luonnolliseksi, vaikka ne ovatkin kulttuuria, ihmisen luomusta.

Mikä on arvojen luonne, niiden olemisen tapa tavanomaisessa elämässä, meissä? Ohjaavatko ne meitä vai ohjaako meitä tapa, pakko, yleiset intressit? Arkipäivä, jokapäiväinen nostaa eteemme todellakin kysymyksen ja ongelman, jos tahdomme ajatella. Viimeaikainen filosofien kiinnostus jokapäiväiseen (arkipäivä, le quotidienne, lo cotidiano) tekee tavanomaisesta, jokapäiväisestä ajattelun aihetta. Yksi tällaisen ajatuksen liikkeen merkittävä seuraus on se, että päästään pois taivaasta, metafysiikasta. Se ei kuitenkaan saisi merkitä liiallista, vääränlaista kiinnittymistä tavanomaiseen, vaan jokapäiväisen tekemistä ongelmaksi, kritiikkiä.

Millainen on tänään, tässä maailmassa, filosofinen elämä – mitä sen pitäisi olla? Kaksi vastakkaista kuvaa: pyykkiä pesevä, väsynyt ajattelija, joka näkee ajattelun turhuuden ja toisaalta torniin sulkeutunut partasuu, jonka ajatus liitää olemisen olemuksessa. Heidegger puhui Daseinista, erityisestä ihmisen olemisen tavasta, jostakin syvästä ja olennaisesta. Paul Veyne on huomauttanut, mielestäni osuvasti ja julmasti: Dasein ei syö eikä leikkaa kynsiään.

Pitäisi laskeutua maahan, kääntää katse jokapäiväiseen, mutta restauroida myös filosofian jokapäiväisen elämän ulkopuolinen funktio. Edward McGushin on huomauttanut, että Roomassa, kun filosofista tuli arkinen, läheinen hahmo ja joidenkin filosofisten koulukuntien ajatuksista arkista käyttöä, filosofia alkoi menettää kriittistä voimaansa.

Kuvitelkaamme, että joku tahtoo lisätä ymmärrystään tai Spinozan sanoja käyttäen löytää periaatteen. Mikä silloin häntä ympäröivässä jokapäiväisessä elämässä, tavanomaisessa, on esteenä, hidasteena? Voiko hän nimetä samat esteet kuin Spinoza, koska meidän aikanamme nämä merkitsevät erilaisia asioita? Millaista erilaista elämää hän tarvitsee voidakseen päästä päämääräänsä?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila