Vielä kerran stoalaisista

 

Ylimääräinen filosofiakahvila zoomin kautta 2.toukokuuta klo 17.00 Espanjan aikaa. 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Seuraava muistiinpano julkaistu alunperin kesäkuussa 2022

Mitä olen oppinut stoalaisilta

Stoalaisen koululunnan edustajat niin kuin Epiktetos tai Seneca eivät poikenneet muista aikansa filosofeista perusasioissa. He halusivat huolehtia itsestään. Se oli filosofoimisen ja elämäntaidon ydin. Välillä nykyajan ihmiselle, jota ei yleensä haukuta epäitsekkääksi, tulee vaikutelma, että katseen kääntäminen itseensä oli maailman hylkäämistä. Stoalaisten tekstien lukeminen on kuitenkin opettanut minulle, että vetäytyminen julkisesta elämästä, katseen kääntäminen itseensä ja itsestä huolehtiminen olivat jotain muuta. He ajattelivat, että tieto maailmasta oli hyödyllistä itsestä huolehtimisessa. Tämä saattaa olla mielenkiintoista, jopa outoa. Olemme tottuneet ajatukseen, että se on hyödyllistä teknologian tai strategioiden luomisessa.

Stoalainen oli kuin atleetti. Hän keskittyi ja harjoitteli keskittymistä. Kuin urheilija hän keskittyi päämäärään; se ei vain ollut suoritus, vaan oma itse. Oma itse oli materiaalia, jota voi ja pitää muokata ja se oli päämäärä, maali.  Kun lähtökohta on tämä, on hyvä tuntea oma paikkansa maailmassa. “Oma paikka” ei merkitse statusta, joka oli stoalaisten mukaan sattumanvaraista; se merkitsi enemmän esimerkiksi suhdetta toisiin, omien velvollisuuksiensa muistamista ja sen tajuamista, mihin voi vaikuttaa, mitä voi tehdä. Edward F. McGushin toteaa osuvasti, ettei katseen kääntäminen itseensä ollut stoalaisille katseen kääntämistä pois maailmasta. Kääntyminen merkitsi pikemminkin katseen "modaliteetin" muuttamista. Ulkoinen maailma ja suhteet toisiin näyttäytyivät ratana kohti maalia.

Otsikkoni ei ole: “Mitä tiedän stoalaisista?” Joskus tieto ei sinänsä merkitse mitään. Vasta se merkitsee jotain, kun ajattelee tietämäänsä ja luo sen avulla näkökulman. Stoalaiset ovat auttaneet minua luomaan näkökulmia ainakin kahteen asiaan. Keskittyminen nykyhetkeen oli heille tärkeää. Marcus Aurelius kehotti elämään jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen. Ajatus, jonka stoalaiset ovat mahdollistaneet minulle, on tämä:  Ehkä keskittyminen nykyhetkeen ei sulje pois sitä, että minä keskityn päämäärään, tähtään johonkin maaliin. Jos oman paikkansa tajuaminen on tärkeää, tässä saattaa olla yksi näkökulma siihen, miten minun pitäisi elää.

Etiikka ei ollut stoalaisille teoriaa, vaan elämäntaitoa. Kysymys, jonka perässä he kävelivät, oli kysymys siitä, miten meidän pitäisi elää. Olen kysynyt, minkä sanomisella olisi merkitystä. Mitä minun pitää sanoa toisille? Mitä minun pitää sanoa itselleni? Voimme aloittaa siitä, että sanomme itsellemme, mikä on paikkamme maailmassa.

Tiedän olevani vain piste avaruudessa. Välillä minun pitää sanoa se itselleni. Tiedän myös, että minulla on vapautta, joka ei ole mitään, jos en käytä sitä. Sanon itselleni: “Käytä vapauttasi.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä olen oppinut stoalaisilta

 

Stoalaisen koululunnan edustajat niin kuin Epiktetos tai Seneca eivät poikenneet muista aikansa filosofeista perusasioissa. He halusivat huolehtia itsestään. Se oli filosofoimisen ja elämäntaidon ydin. Välillä nykyajan ihmiselle, jota ei yleensä haukuta epäitsekkääksi, tulee vaikutelma, että katsee kääntäminen itseensä oli maailman hylkäämistä. Stoalaisten tekstien lukeminen on kuitenkin opettanut minulle, että vetäytyminen julkisesta elämästä, katseen kääntäminen itseensä ja itsestä huolehtiminen olivat jotain muuta. He ajattelivat, että tieto maailmasta oli hyödyllistä itsestä huolehtimisessa. Tämä saattaa olla mielenkiintoista, jopa outoa. Olemme tottuneet ajatukseen, että se on hyödyllistä teknologian tai strategioiden luomisessa.

Stoalainen oli kuin atleetti. Hän keskittyi ja harjoitteli keskittymistä. Kuin urheilija hän keskittyi päämäärään; se ei vain ollut suoritus, vaan oma itse. Oma itse oli materiaalia, jota voi ja pitää muokata ja se oli päämäärä, maali.  Kun lähtökohta on tämä, on hyvä tuntea oma paikkansa maailmassa. “Oma paikka” ei merkitse statusta, joka oli stoalaisten mukaan sattumanvaraista; se merkitsi enemmän esimerkiksi suhdetta toisiin, omien velvollisuuksiensa muistamista ja sen tajuamista, mihin voi vaikuttaa, mitä voi tehdä. Edward F. McGushin toteaa osuvasti, ettei katseen kääntäminen itseensä ollut stoalaisille katseen kääntämistä pois maailmasta. Kääntyminen merkitsi pikemminkin katseen "modaliteetin" muuttamista. Ulkoinen maailma ja suhteet toisiin näyttäytyivät ratana kohti maalia.

Otsikkoni ei ole: “Mitä tiedän stoalaisista?” Joskus tieto ei sinänsä merkitse mitään. Vasta se merkitsee jotain, kun ajattelee tietämäänsä ja luo sen avulla näkökulman. Stoalaiset ovat auttaneet minua luomaan näkökulmia ainakin kahteen asiaan. Keskittyminen nykyhetkeen oli heille tärkeää. Marcus Aurelius kehotti elämään jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen. Ajatus, jonka stoalaiset ovat mahdollistaneet minulle, on tämä:  Ehkä keskittyminen nykyhetkeen ei sulje pois sitä, että minä keskityn päämäärään, tähtään johonkin maaliin. Jos oman paikkansa tajuaminen on tärkeää, tässä saattaa olla yksi näkökulma siihen, miten minun pitäisi elää.

Etiikka ei ollut stoalaisille teoriaa, vaan elämäntaitoa. Kysymys, jonka perässä he kävelivät, oli kysymys siitä, miten meidän pitäisi elää. Olen kysynyt, minkä sanomisella olisi merkitystä. Mitä minun pitää sanoa toisille? Mitä minun pitää sanoa itselleni? Voimme aloittaa siitä, että sanomme itsellemme, mikä on paikkamme maailmassa.

Tiedän olevani vain piste avaruudessa. Välillä minun pitää sanoa se itselleni. Tiedän myös, että minulla on vapautta, joka ei ole mitään, jos en käytä sitä. Sanon itselleni: “Käytä vapauttasi.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

 

Spinozan erilainen elämä

(Spinoza)

Baruch Spinoza kirjoittaa teoksensa Ymmärryksen parantamisesta (Tractatus de intellectus emendatione) alussa siitä, miten kokemus on hänelle opettanut, että tavanomaiset sosiaaliset ympäristöt ja olosuhteet ovat tyhjiä ja turhanpäiväisiä. Tämä saa hänet kysymään, olisiko hänen mahdollista päästä uuteen periaatteeseen tai varmuuteen ilman että hän muuttaisi käytöstään tai elämänsuunnitelmaansa. Hän mainitsee kolme tavanomaista elämää säätelevää arvoa, pyrkimystä, jotka estävät ajattelemasta ja etsimästä toisenlaista hyvää: rikkaudet, maine ja aistinautinnot.

Spinozan teksti on monella tavalla mielenkiintoinen. Se ensinnäkin todistaa, että vielä 1600-luvulla filosofi teki omaa ajattelutyötään esittäen kysymyksen elämäntavasta; mukana oli filosofisen elämän ongelma, vieläpä hyvin ratkaisevalla tavalla; ilman erilaista elämää ei voi kasvattaa ymmärrystään. Spinozan tekstissä on myös erityinen painotus: filosofisen elämän pitää olla erilaista kuin tavanomainen elämä, tavanomaisten arvojen seuraaminen. Kolmas mielenkiintoinen asia on se, että hän nimeää kolme estävää tekijää, tavanomaista arvoa: rikkaudet, maineen ja aistinautinnot, joilla taipumus muuttua itseisarvoiksi.

Rikkauksien, maineen ja aistinautintojen etsiminen eivät sinänsä tee ymmärryksen lisäämistä mahdottomaksi; ne ovat vaarallisia, koska ne valtaavat mielen ja vaativat niin paljon omistautumista.

Meidän aikanammekaan ei ole tavatonta tavoitella rikkauksia, mainetta ja aistinautintoja. Ironia on siinä, että rikkaus ja maine nähdään usein erinomaisena, erikoisena, ihmeellisinä, erilaisena, toisin sanoen tavanomaisen vastakohtana. Tästä näkökulmasta on vaikea ymmärtää Spinozaa. Monella on haaveena paeta tavallista, arkipäiväistä elämää, tulla kuuluisaksi ja rikkaaksi.

Tavanomaiset asiat – työ, lastenhoito, eläminen perheessä – eivät välttämättä estä ihmistä ajattelemasta; ne voivat olla myös hyvä syy ajatella. Ne saattavat tosiaan kuitenkin viedä liikaa aikaa. Silti on vielä pahempaa kuin näiden toimien omistavuus, orjuuttavuus: jokapäiväisten toimien, käytäntöjen muuttuminen itsestään selviksi, niiden muuttuminen luonnolliseksi, vaikka ne ovatkin kulttuuria, ihmisen luomusta.

Mikä on arvojen luonne, niiden olemisen tapa tavanomaisessa elämässä, meissä? Ohjaavatko ne meitä vai ohjaako meitä tapa, pakko, yleiset intressit? Arkipäivä, jokapäiväinen nostaa eteemme todellakin kysymyksen ja ongelman, jos tahdomme ajatella. Viimeaikainen filosofien kiinnostus jokapäiväiseen (arkipäivä, le quotidienne, lo cotidiano) tekee tavanomaisesta, jokapäiväisestä ajattelun aihetta. Yksi tällaisen ajatuksen liikkeen merkittävä seuraus on se, että päästään pois taivaasta, metafysiikasta. Se ei kuitenkaan saisi merkitä liiallista, vääränlaista kiinnittymistä tavanomaiseen, vaan jokapäiväisen tekemistä ongelmaksi, kritiikkiä.

Millainen on tänään, tässä maailmassa, filosofinen elämä – mitä sen pitäisi olla? Kaksi vastakkaista kuvaa: pyykkiä pesevä, väsynyt ajattelija, joka näkee ajattelun turhuuden ja toisaalta torniin sulkeutunut partasuu, jonka ajatus liitää olemisen olemuksessa. Heidegger puhui Daseinista, erityisestä ihmisen olemisen tavasta, jostakin syvästä ja olennaisesta. Paul Veyne on huomauttanut, mielestäni osuvasti ja julmasti: Dasein ei syö eikä leikkaa kynsiään.

Pitäisi laskeutua maahan, kääntää katse jokapäiväiseen, mutta restauroida myös filosofian jokapäiväisen elämän ulkopuolinen funktio. Edward McGushin on huomauttanut, että Roomassa, kun filosofista tuli arkinen, läheinen hahmo ja joidenkin filosofisten koulukuntien ajatuksista arkista käyttöä, filosofia alkoi menettää kriittistä voimaansa.

Kuvitelkaamme, että joku tahtoo lisätä ymmärrystään tai Spinozan sanoja käyttäen löytää periaatteen. Mikä silloin häntä ympäröivässä jokapäiväisessä elämässä, tavanomaisessa, on esteenä, hidasteena? Voiko hän nimetä samat esteet kuin Spinoza, koska meidän aikanamme nämä merkitsevät erilaisia asioita? Millaista erilaista elämää hän tarvitsee voidakseen päästä päämääräänsä?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila