Hyvinvointi

 

 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

(Ei enää keskiviikkoisin)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 4.joulukuuta:

Liitämme hyvinvoinnin vaurauteen ja terveyteen. Lähihistorian arvoituksellinen poliittinen pyrkimys, hyvinvointipolitiikka, oli sosiaali- ja terveyspolitiikkaa. Otto von Bismarckin johdolla Saksaan luotiin 1800-luvun lopussa sosiaalivakuutus. 1930-luvulla moniin eurooppalaisiin maihin ja Yhdysvaltoihin kehitettiin kansaneläkejärjestelmää. Nämä järjestelyt eivät ole vaikuttaneet paljon ihmisten tyytyväisyyteen tai onnellisuuteen, vaikka niiden katsotaan olevan elementtejä hyvinvoinnissa. Suomessa bruttokansantuote kasvoi kolminkertaiseksi vuosien 1966-2006 välisenä aikana. Tyytyväisyys pysyi samalla tasolla.  

Onko sana liian vaatimaton, kun siinä ei ole onnellisuuden hohdetta? Onko yhteiskunta liian vaatimaton pyrkiessään vain hyvinvointiin? Voiko todella muotoilla kysymyksen niin, että puhutaan vain hyvinvoinnista? Filosofisesta näkökulmasta katsottuna termin hyvinvointi ongelma on siinä, että se on nimenomaan määritelty erilaisissa yhteiskunnallisissa ja poliittisissa ohjelmissa; myöskään ns. hyvinvointitutkimus ei tutkaile, mitä hyvinvointi on ontologisella tasolla.

Hyvinvointi on englanniksi well-being (hyvinvointiyhteiskunnasta puhuttaessa welfare), ranskaksi bien-être, espanjaksi bienestar. Näissä sanoissa on oleminen, ja ontologia tutkii olevaista sekä olemisen ja olemassaolon käsitteitä. Martin Heideggerin mukaan länsimainen ajattelu on tosin unohtanut olemisen.

Heideggerin Dasein (täällä-oleminen) on ahdistusta. Ehkä Heideggerin näkökulmasta aito inhimillinen oleminen ei voi koskaan olla hyvinvointia. Voimme silti huvittelun vuoksi ottaa toisenlaisen lähtökohdan ja lähteä liikkeelle hypoteesista, että elävä olento pyrkii saamaan enemmän, olemaan paremmin. Oleminen (edes ihmisen, edes saksalaisen) ei näyttäydy tässä valossa olemisena kohti olematonta. Ihminen voi tiedostaa kuolevaisuutensa ja pitää sitä tarkoituksellisesti mielessä ja olla olematta ahdistunut. Olemattomuuden ja kuoleman mietiskeleminen voi olla tapa aktivoida kysymys siitä, miten elää jäljellä olevan ajan (miten elää enemmän, miten elää paremmin).

Toisen näkökulman voisi avata Emmanuel Levinasin käsite il y a (there is). Joku on nimittänyt tätä ontologian nollapisteeksi. Il y a on tosiasia, mutta sen merkitys on laajempi; se on olemassaoloa "ilman maailmaa”. Se on määrittelemätöntä olemista, persoonatonta, hämärää, mumisevaa olemista. Jotain on läsnä, mutta sillä ei ole mitään erityistä laatua tai sisältöä. Levinas sanoo: ”Se on niin kuin tyhjän tiiviys, niin kuin hiljaisuuden mumina.” Olemme jonkin sellaisen edessä ja sisällä, joka saattaa aiheuttaa ahdistusta. Levinasin kuvaukset teoksessa Totalité et Infini laajentavat kuitenkin kuvaa. Pauline von Bonsdorff huomauttaa, että tässä teoksessa se (il y a) voi merkitä myös nautintoa, onnea elämässä, hengittämisessä, näkemisessä, tuntemisessa.

Elävä olento, joka haluaa enemmän tai haluaa elää paremmin, tuntee hyvinvointia, kun saa enemmän (lämpöä, ravintoa, happea). Myös il y a (missä ei ole ole mukana haluamista, pyrkimystä parempaan tms.) saattaa merkitä nautintoa hengittämisessä (tai hengittämisestä). Molemmissa tapauksissa hyvinvointi on ennen kaikkea tunnetta, sitä että olemassaolosta nauttii. 

Voiko hyvinvointi olla näin ymmärrettynä yhteinen, poliittinen kysymys? Epäilemättä esiin nousee monia kysymyksiä. Missä ja miten elämme enemmän? Missä ja miten elämme paremmin? Meillä on lämmin paikka, jossa voimme hyvin. Meren rannalla hengitämme keuhkot täyteen hapekasta ilmaa. Näillä kokemuksilla ei tunnu välittömästi olevan mitään tekemistä harjoitetun politiikan tai hallitusohjelman kanssa. Kysymyksistä voi tulla yhteisiä, poliittisia, jos ne politisoidaan. Ehkä ne pitää politisoida, jos tahdomme toisenlaista uutta politiikkaa ja jos yhä tahdomme politiikan vaikuttavan hyvinvointiin. Ympäristön ja ravintoon liittyvien kysymysten pitäisi silloin saada toisenlainen painoarvo. Jopa esteettisten ja eettisten kysymysten pitäisi päästä läpi muurista, joka vartioi yhteisten asioiden saleja ja kabinetteja...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Emmanuel Levinas

Kysymisen jälkeen solidaarisuus

Jan Patočka

(Tämä teksti on aikaisemmin syksyllä julkaistu otsikolla Solidaarisuus, mutta filosofiakahvilan aiheena ei ole ollut vielä.)

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 4.12. ja Fuengirolassa 5.12. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Kamala sana: me. Kun poliitikko ei halua puhua omasta puolestaan, vastata kysymykseen, ottaa vastuuta, hän sanoo: me. Toisaalla toiset ihmiset luovat tyrannian muotoja sanan avulla. Me-henki, joskus niin tarpeellinen, muodostuu pakottamiseksi - meihin kuuluvien asettamiseksi paikalleen. Toiset – ne jotka eivät kuulu meihin – heitetään ulos, pakotetaan rajalle. Heidän annetaan hukkua.

Silti on niin, ettei me ole aina ehdoton, ikuinen ja fanaattisuutta ruokkiva. Se ei synny tai kehkeydy aina valmiista vastauksista, yhteisestä ja jaetusta arvomaailmasta, vaan kysymyksestä, mahdollisesti hyvinkin kriittisestä kysymyksestä. Joskus sanasta kuulee muutakin kuin kansalliskiihkoa; siinä ilmaistaan solidaarisuutta.

Mitä on solidaarisuus? Se on yhteenkuuluvuutta, kykyä yhteisvastuuseen, toimintaa kokonaisuuden hyväksi. Sana solidaarisuus alkuperä on roomalaisessa oikeudessa, termissä obligatio in solidum; se liittyi siis tietynlaiseen, kaikkia velvoittavaan lainajärjestelyyn. Sana solidum tulee latinan sanasta solidus, josta johtuu monien nykykielten kiinteää, yhtenäistä, lujaa tarkoittava sana.

Aina riitaisat, kyräilevät, omiaan puolustavat kohoavat oman pienen, sulkeutuneen, maailmansa yläpuolelle ja näkevät olevansa samassa veneessä toisten kanssa. Espanjalaiset – ja monet muutkin – löysivät solidaarisuutta itsestään ja veljistään ja sisaristaan, kun öljytankkeri Prestige haaksiriikkoontui.

Jan Patočka (1907-1977), prahalainen filosofi, piti maanalaista seminaaria. Se oli yritys ajatella tilannetta, jossa kansalaiset elivät. Patočka koki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään; silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Tässä vaikeassa tilanteessa – ja tätä tilannetta varten – Patočka loi erityisen solidaarisuuden käsitteen: hän puhui vapisevien, järkyttyneiden tai järkytettyjen solidaarisuudesta (englanninkielinen termi on solidarity of shaken).

Termi ilmaantuu Patočkan kriittiseen Heidegger-luentaan. Heideggerin Dasein, ihmisen olemassaolon tapa, oli aina jo lähtökohtaisesti olemista yhdessä (toisten kanssa). Patočkan kriittisyys johtuu siitä, ettei Heidegger hänen mukaansa kykene näkemään tämän yhdessä olemisen poliittista aspektia. Tsekkifilosofin kuvaama kokemus oli (hänen voimallisesti fenomenologisesta koulutuksestaan huolimatta) kollektiivinen ja historiallinen kokemus. Oleminen on olemista yhdessä toisten kanssa – ja tämä on poliittisen yhteisön konstituoitumista.

Patočka puhuu merkityksen etsinnästä. Sen etsiminen lähtee liikkeelle siitä, että joku tai jotkut ovat kadottaneet merkityksen. Merkityksen kadottaminen on häiriö, murtuma, yhteisessä ja jaetussa pohjassa – siinä mikä on ollut tai minkä on kuviteltu olevan kiinteää ja lujaa (solidus). Jotain on ravisteltu, hämmennetty, järkytetty. Tämän pohjattoman pohjan, murtuneen pohjan kokemuksen kautta voi kuitenkin syntyä erityinen yhteisön muoto, jotakin jolle Patočka antaa nimen järkytettyjen solidaarisuus. Jotain joka syntyy vainon alla. Jotakin joka eletetään epävarmuudessa.

Patočkan idea saa pohtimaan, voiko todella olla yhteisöllisyyden, myös solidaarisuuden, muotoja, jotka eivät ole sidottu valmiisiin, lujiin vastauksiin, hyväksyttyihin arvoihin, velkatakuujärjestelyihin, olemassaolevaan järjestykseen. Ehkä on mahdollinen toinen me, kysymyksen jälkeinen...   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Spinozan erilainen elämä

(Spinoza)

Baruch Spinoza kirjoittaa teoksensa Ymmärryksen parantamisesta (Tractatus de intellectus emendatione) alussa siitä, miten kokemus on hänelle opettanut, että tavanomaiset sosiaaliset ympäristöt ja olosuhteet ovat tyhjiä ja turhanpäiväisiä. Tämä saa hänet kysymään, olisiko hänen mahdollista päästä uuteen periaatteeseen tai varmuuteen ilman että hän muuttaisi käytöstään tai elämänsuunnitelmaansa. Hän mainitsee kolme tavanomaista elämää säätelevää arvoa, pyrkimystä, jotka estävät ajattelemasta ja etsimästä toisenlaista hyvää: rikkaudet, maine ja aistinautinnot.

Spinozan teksti on monella tavalla mielenkiintoinen. Se ensinnäkin todistaa, että vielä 1600-luvulla filosofi teki omaa ajattelutyötään esittäen kysymyksen elämäntavasta; mukana oli filosofisen elämän ongelma, vieläpä hyvin ratkaisevalla tavalla; ilman erilaista elämää ei voi kasvattaa ymmärrystään. Spinozan tekstissä on myös erityinen painotus: filosofisen elämän pitää olla erilaista kuin tavanomainen elämä, tavanomaisten arvojen seuraaminen. Kolmas mielenkiintoinen asia on se, että hän nimeää kolme estävää tekijää, tavanomaista arvoa: rikkaudet, maineen ja aistinautinnot, joilla taipumus muuttua itseisarvoiksi.

Rikkauksien, maineen ja aistinautintojen etsiminen eivät sinänsä tee ymmärryksen lisäämistä mahdottomaksi; ne ovat vaarallisia, koska ne valtaavat mielen ja vaativat niin paljon omistautumista.

Meidän aikanammekaan ei ole tavatonta tavoitella rikkauksia, mainetta ja aistinautintoja. Ironia on siinä, että rikkaus ja maine nähdään usein erinomaisena, erikoisena, ihmeellisinä, erilaisena, toisin sanoen tavanomaisen vastakohtana. Tästä näkökulmasta on vaikea ymmärtää Spinozaa. Monella on haaveena paeta tavallista, arkipäiväistä elämää, tulla kuuluisaksi ja rikkaaksi.

Tavanomaiset asiat – työ, lastenhoito, eläminen perheessä – eivät välttämättä estä ihmistä ajattelemasta; ne voivat olla myös hyvä syy ajatella. Ne saattavat tosiaan kuitenkin viedä liikaa aikaa. Silti on vielä pahempaa kuin näiden toimien omistavuus, orjuuttavuus: jokapäiväisten toimien, käytäntöjen muuttuminen itsestään selviksi, niiden muuttuminen luonnolliseksi, vaikka ne ovatkin kulttuuria, ihmisen luomusta.

Mikä on arvojen luonne, niiden olemisen tapa tavanomaisessa elämässä, meissä? Ohjaavatko ne meitä vai ohjaako meitä tapa, pakko, yleiset intressit? Arkipäivä, jokapäiväinen nostaa eteemme todellakin kysymyksen ja ongelman, jos tahdomme ajatella. Viimeaikainen filosofien kiinnostus jokapäiväiseen (arkipäivä, le quotidienne, lo cotidiano) tekee tavanomaisesta, jokapäiväisestä ajattelun aihetta. Yksi tällaisen ajatuksen liikkeen merkittävä seuraus on se, että päästään pois taivaasta, metafysiikasta. Se ei kuitenkaan saisi merkitä liiallista, vääränlaista kiinnittymistä tavanomaiseen, vaan jokapäiväisen tekemistä ongelmaksi, kritiikkiä.

Millainen on tänään, tässä maailmassa, filosofinen elämä – mitä sen pitäisi olla? Kaksi vastakkaista kuvaa: pyykkiä pesevä, väsynyt ajattelija, joka näkee ajattelun turhuuden ja toisaalta torniin sulkeutunut partasuu, jonka ajatus liitää olemisen olemuksessa. Heidegger puhui Daseinista, erityisestä ihmisen olemisen tavasta, jostakin syvästä ja olennaisesta. Paul Veyne on huomauttanut, mielestäni osuvasti ja julmasti: Dasein ei syö eikä leikkaa kynsiään.

Pitäisi laskeutua maahan, kääntää katse jokapäiväiseen, mutta restauroida myös filosofian jokapäiväisen elämän ulkopuolinen funktio. Edward McGushin on huomauttanut, että Roomassa, kun filosofista tuli arkinen, läheinen hahmo ja joidenkin filosofisten koulukuntien ajatuksista arkista käyttöä, filosofia alkoi menettää kriittistä voimaansa.

Kuvitelkaamme, että joku tahtoo lisätä ymmärrystään tai Spinozan sanoja käyttäen löytää periaatteen. Mikä silloin häntä ympäröivässä jokapäiväisessä elämässä, tavanomaisessa, on esteenä, hidasteena? Voiko hän nimetä samat esteet kuin Spinoza, koska meidän aikanamme nämä merkitsevät erilaisia asioita? Millaista erilaista elämää hän tarvitsee voidakseen päästä päämääräänsä?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila