Ilman filosofiaa, kysymyksen perässä

 

Montaigne

Filosofiakahvila 22.4./23.4./FUENGIROLASSA EI ENÄÄ TÄNÄ KEVÄÄNÄ

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Ilman filosofiaa

Olen joskus sanonut, että filosofoin, jotta minulla ei olisi filosofiaa. Jos tätä maistelee, tajuaa varmaan, että filosofoinnin tarkoitus on minulle pitää ajatukset liikkeessä. Tarkoitus ei ole päästä systeemiin eikä lopulliseen vastaukseen. Joku voisi nähdä sanan filosofia käytössä tiettyä pahapäisyyttä. Se on ikään kuin synonyymi liian fiksoituneille ideoille ja elämää raskauttavalle metafysiikalle. En kiellä tällaista pahapäisyyttä, mutta kieltämättä olisi epäreilua samastaa filosofia tällaisiin kantamuksiin.

Liian fiksoituneet ideat pilaavat ihmisen suhteen itseensä ja myös toiseen. Esimerkiksi idea ihmisestä muodostuu käsitykseksi ihmisen essentiasta, olemuksesta. Tästä seuraa jo eräänlainen ohjelma. Minun pitää sovittaa itseni tähän olemukseen ja kärsin sopimattomuudestani. Minun pitää toteuttaa tuo olemus; muuten olen vieraantunut. Samalla rajoitan mahdollisuuksiani.

Myöskään toista ihmistä en katso yksilönä, vaan tämän idean läpi. Hän on  aina vähän vajaa. Hyvässä tapauksessa ojennan häntä lempeästi, en ruoski. Mutta kuvittelen jo, että minun pitää kontrolloida häntä ellei peräti tehdä hänestä omaisuuttani...

Kysymyksen perässä

Vaikken tahdo päätyä filosofiaan, mihinkään oppiin tai järjestelmään, kysyn silti: ”Miten elää?” Kävelen kysymyksen perässä. En välttämättä vastaa kysymykseen, mutta katson mihin kysymys vie. Tutkin kysymystä. Tiedän jo, että se pitää sisällään oletuksia. Yksi oletus on, että yksi ja toinen tapaa elää poikkeavat toistaan. Toinen saattaa olla toista parempi, ainakin jostain näkökulmasta katsottuna.

Monesti kysymys on ymmärretty eettisenä. Silloin kysymys merkitsee, millaisia moraalisia sääntöjä minun tulee noudattaa tai millaisia hyveitä harjoittaa. Monesti etsitään vastausta etsien tarkoitusta. Jos kysymys tulkitaan äärimmäisen uskonnollisesti ja elämän tarkoitukseksi tulkitaan toinen, tuonpuoleinen elämä, moraalinen kysymys katoaa, koska kaikkiin kysymyksiin on vastattu jossain isossa kirjassa.

Voin myös kiinnittää huomiota sanaan ”elää”. En ehkä rakenna mitään kuvaa elämästä, en ehkä kuvittele mitään haluttavaa elämäkertaa, vaan ajattelen elämää keskeneräsisyytenä, prosessina. Ymmärrän ehkä kysymyksen niin, että se kysyy: ”Oletko läsnä elämässäsi vai oletko lykännyt sen tulevaisuuteen?”

Michel de Montaigne kirjoitti esseessään Kokemuksesta: “Notre grand et glorieux chef-d’œuvre c’est de vivre à propos.” (Meidän suuri ja loistokas mestariteoksemme on elää tarkoituksellisesti.) Tässä ei haiskahda moralismi eivätkä papilliset suitsukkeet. Eläminen on elämän tarkoitus. Vaikka ajattelisimme näin (moraalittomasti ja ateistisesti), kysymys on yhä edessämme, vaikka muuttuneena.

à propos

Montaignen lauseessa on à propos, jonka käännän sanalla “tarkoituksellisesti”. Alkuperä on latinan sana propositum. Etuliite pro merkitsee eteen, eteenpäin, etukäteen. Positum tulee verbistä ponere, laittaa, asettaa. Sana viittaa siis tulevaisuuteen. Se merkitsee, että joku asettaa itselleen maalin, tavoitteen, johon hän tähtää tästä hetkestä lähtien.

Vaikka ajattelisin niin kuin George Bataille, että projektit lykkäävät olemassaoloa, aie – varsinkin jos se on aikomus elää – ei ehkä tyhjennä nykyhetkeä. Kirjoitin vuonna 2022: ”Ihmiset jotka taistelevat pienten tai suurten asioiden puolesta ja ihmiset jotka vielä innostuvat, ovat kauniita, ehkä todellakin onnellisempia. Ehkä se ei ole vastakohta sille, että elää nykyhetkessä. Nykyhetkestä tulee täysi, se jännittyy niin kuin jousi.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

 

Kosminen pelko ja voimattomuus

 

Filosofiakahvila 8.4./9.4./FUENGIROLASSA EI ENÄÄ TÄNÄ KEVÄÄNÄ

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kerrotaan, että keskiajalla ihminen koki ainakin aika ajoin kosmista kauhua. Sen herättivät luonnonkatastrofit ja kirkon eskatologiset puheet eli opit viimeisistä ajoista. Tarinan mukaan kosminen kauhu katosi; meistä tuli tietäväisiä, valistuneita, meitä eivät kummitusjutut säikäytä. Viimeisen vuosisadan aikana meillä on ollut kuitenkin oma tapamme kokea pienuus maailman suuruuden edessä. Tunnemme voimattomuutta.

Vallanpitäjät haluavat ruokkia tällaisia tunteita. Ne lamaannuttavat, tekevät meistä passiivisia. Meille ei enää saarnata maailmanlopusta. Jokaisesta tuutista tulee silti katastrofeja, sotia, pandemioita ja ilmastonmuutosta. Ne ovat pahempia kuin pappien profetiat; ne ovat totta.

Mihail Bahtin kertoo, miten F.Rabelais kehitti lääkkeitä kosmista pelkoa vastaan käyttäen populaarikulttuurin ja karnevaalin aseita. Gargantua ja Pantagruel olivat iloinen vastaus luonnonvoimien herättämälle kosmiselle kauhulle ja eskatalogian synyttämälle mielialalle. Rabelais loi erityisen kuvan ruumiista, joka sai kosmiset mittasuhteet. Kosmiset elementit muuttuvat kasvavan ja uutta luovan ruumiin elementeiksi. Pieni kokemus vieraasta ja mielettömästä maailmasta muuttui suureksi kokemukseksi ikuisesti muuttuvasta kosmoksesta.

Bahtinin analyysin mielenkiintoisuus on siinä, ettei se katso asiaa hyvän ja pahan näkökulmasta; se tuo esiin strategian. Mekin voimme ehkä olla fatalistisesti alistumatta voimattomuuden tunteeseen. Voimme ehkä etsiä strategiaa.

Tarvitsemme siihen ehkä Rabelaisin mielikuvitusta, mutta meidän täytyy myös hahmottaa tilanteemme. Jos keskiaikaisen ihmisen kauhuun liittyi tietynlainen tapa kokea aika ja ajallisuus, niin se saattaa olla myös nykyaikaisen voimattomuuden kohdalla.

Jussi Vähämäki puhuu artikkelissaan Historiasairaus (joka on tulkintaa Nietzsche varhaisista historia koskevista kirjoituksista) modernin ihmisen eräänlaisesta déjà vu –kokemuksesta tapahtumien edessä. Tapahtuma vastaanotetaan ikään kuin jo tunnettuna ja tiedettynä. Ihminen sanoo: “Tämän olen jo nähnyt.”

Kerrotaan, että keskiajalla ihminen koki ainakin aika ajoin kosmista kauhua. Sen herättivät luonnonkatastrofit ja kirkon eskatologiset puheet eli opit viimeisistä ajoista. Tarinan mukaan kosminen kauhu katosi; meistä tuli tietäväisiä, valistuneita, meitä eivät kummitusjutut säikäytä. Viimeisen vuosisadan aikana meillä on ollut kuitenkin oma tapamme kokea pienuus maailman suuruuden edessä. Tunnemme voimattomuutta.

Vallanpitäjät haluavat ruokkia tällaisia tunteita. Ne lamaannuttavat, tekevät meistä passiivisia. Meille ei enää saarnata maailmanlopusta. Jokaisesta tuutista tulee silti katastrofeja, sotia, pandemioita ja ilmastonmuutosta. Ne ovat pahempia kuin pappien profetiat; ne ovat totta.

Kun kaikki on jo nähty ja tästä jo nähdystä tulee ikään kuin kategoria päähämme, meidän on helpompi irrottautua tapahtumasta. Minun haukankatseeni rekisteröi tämän joka paikassa. Ihmiset haluavat poistaa tapahtumalta sen tapahtumallisuuden. Keinot ovat monet. Kun jotain sattuu, aletaan puhua tilastoista, sattuneen  tavallisuudesta tai epätavallisuudesta. Jos joku murhaa, sanotaan ikään kuin varmuuden vuoksi: “Tekijällä on mielenterveydellisiä ongelmia.” Tämä lause pyyhkii monta häiritsevää kysymystä mielestä.

Tällaisella tapahtuman tapahtumallisuuden poispyyhkimisellä on vaikutus tietoon, mutta silla on myös poliittisa seurauksia. Vähämäki toteaa, että déjà vu lamaannuttaa kapinan ja vaihtoehtoisen elämän impulssin.

Jos Vähämäen ideoita voisi käyttää valaisemaan tilannettamme, voisimme sanoa, että meidän täytyy löytää toisenlainen tapa käyttää historiaa ja toisenlainen tapa kohdata tapahtumat – ennen kaikkea sellainen, joka ei pyyhi pois tapahtuman tapahtumallisuutta, sen esille nostamia kysymyksiä. Uuden voimattomuuden vastaisen strategiamme lähtökohta on kysyminen.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kun innostus katoaa...

Ralph Waldo Emerson 

Ralph Waldo Emerson sanoi: "Ilman innostusta ei ole koskaan luotu mitään."

Mutta mitä jos innostus katoaa? Mihin se katoaa? Vai kuoleeko se vain pois niin kuin kaikki? Innostuksen kuoleman jättämä tyhjiö on kauhea. Silloin kysymys ei ole enää siitä, miten pitää innostus elossa. Se on myöhäistä silloin.

Emerson saattaa olla oikeassa. Luominen vaatii innostusta. Innostuksen kuoleman jättämä tyhjiö pakottaa ihmisen kysymään kysymyksiä, selventämään asioita. Parhaassa tapauksessa ihminen muistaa, miksi oli innostunut. Vaikka se ei herättäisi innostusta eloon, se voi olla jo melkein uuden innostuksen alku... 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hämmennys ja epävarmuus IV: Miten valmentaa itseään?

Merleau-Ponty

Espanjassa vallitsee Estado de alarma (hätätila). Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Toivottavasti voimme jatkaa ainakin syksyllä. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä on sarjan kolmas osa.

Vaikka haluaisimmekin kultivoida epävarmuuden etiikkaa, siihen ei riitä vain halu tai päätös. On tehtävä töitä. On valmennettava itseään. On kysyttävä, miten valmentaa itseään.

Kysyminen. Olemme jo saaneet vihjeitä. Täytyy kysyä, kysyä jatkuvasti, avata sen avulla horisonttia. Olemme saaneet vihjeen myös kysymisen tavasta. Ei tarvitse etsiä olemusta, kysyä ”mikä on (se ja se)”. Hedelmällisempää voi olla kysyä, missä ja miten eli etsiä olosuhteita tai etsiä mahdollisuutta muuttaa tilannetta.

Joku tahtoo nousta omille jaloilleen ja rakentaa elämäänsä. Täytyy nähdä vaiva, täytyy nousta ja uskaltaa. Silloin ei ole hyvä kysyä, mikä kauhea katastrofi odottaa kulman takana. On hyvä analysoida konkreettista tilannetta ja katsoa mikä siinä estää rakentamasta elämää, katsoa mikä siinä lukitsee mahdollisuuksia.

Jos ymmärrämme kysymisen merkityksen, se tarkoittaa, että myönnämme tiedon ja ymmärryksen merkityksen. Jos meidän tarvitsee kuunnella muita, etsiä toisten sanoista tukea ja välineitä ymmärryksen tueksi, kysymme, ketä kannattaa kuunnella. Vastatessamme tähän kysymykseen emme tee eroa vain tietävän ja ei-tietävän välillä. Katsomme kuka valehtelee. Monet puhujat pelottelevat tarkoituksenaan petkuttaa. Poliittinen johtaja tai intellektuelli sanoo: ”Tämä maa on francolainen diktatuuri.” Kuulijan pitää kuulla petos näissä sanoissa.

Todellisten ja konkreettisten tilanteiden todellinen kauhistattavuus kuulostaa erilaiselta ja ymmärrämme, että puhujalla ei ole säkkiä, jonne työntää rahaa tai pallia, jolle istua. Jos maa olisi francolainen diktatuuri, ihmiset eivät eläisi tiedostamatta sitä, tuntematta sitä. Todellinen vaara, jonka puhuja tuo esiin, kauhistuttaa toisella tavalla. Naiset jotka osoittavat mieltään kadulla, heidän iskulause: ”En halua olla rohkea, haluan olla vapaa.” Tällainen lause tekee rauhattomammaksi, koska sen tietää olevan totta. Sanoja ei petkuta.

Itselle puhuminen. Toinen keino, jonka avulla voi valmentaa itseään on itselleen puhuminen, josta mainitsin stoalaista Epiktetosta lainatessani. Miten puhua itselleen niin että se on hedelmällistä? Ei esimerkiksi ole välttämättä erityisen hedelmällistä moittia itseään, toistaa itselleen omista virheistään, ruokkia omaa syyllisyyttään. Oman rajoittuneisuuden, kyvyttömyyden, sanominen passivoi. On hyödyllisempää muistuttaa itseään siitä, mihin pystyy.

Ei ole silti myöskään hyvä asia tuudittaa itseään uneen tai valheelliseen hyvään omaantuntoon – hyvään omaantuntoon, joka kollektiivinen ja sokea. Moraalista ja moralisoivaa kieltä käyttääkseni tällainen hyvä omatunto voi olla turmiollinen. Emme näe – emme halua nähdä – missä olemme osallisena. Itselleen puhuminen ei valmenna, jos se vain rauhoittaa ja tyynnyttää. Täytyy häiritä itseään.

Meditaatio. Puhuin stoalaisten yhteydessä myös meditaatiosta, yhdestä erityisestä harjoituksesta. Roomalaiset käänsivät kreikan sanan melete käyttäen sanaa meditatio, joka on meille tuttu, vaikka käytämme sitä toisella tavalla. Meditaatio oli harjoitus, jossa ihminen keskustelee itsensä kanssa ja ennakoi ajatuksissaan tulevan, todellisen tilanteen. Itsensä harjoittaja kuvittelee itsensä johonkin tilanteeseen ja tutkii, millaisia olisivat hänen reaktionsa, sanansa tai tekonsa, tuossa tilanteessa.

Meditaatio on siis valmentautumista ja valmistautumista, esimerkillinen esimerkki siitä. Siihen liittyy selvästi vanha, ikivanha, koettelemisen idea. Kuvittelen itseni johonkin tilanteeseen ja yritän mitata missä määrin reaktioni, vastaukseni, on se minkä sen haluavan olevan. Voin haluta, että sen tiettyjen periaatteiden mukainen. Tästä syystä meditaatio palautuu takaisin ensimmäiseen harjoitukseen, itselleen puhumiseen: On muistutettava itseään periaatteista.

Minkälaisista periaatteista on siis hyvä itseään muistuttaa, jos tahtoo rakentaa itsestään epävarmuuden etiikan ruumiillistumaa? Muistamme vanhat ateenalaiset. ”Särje mielipiteen varmuus”, he sanoivat. Maurice Merleau-Pontyn 1950-luvulla kirjoittamia sanoja mukaillen: ”On syytä olla suostumatta mukavuuteen, olla olematta mukavasti omien olettamustensa kanssa.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysymisen jälkeen solidaarisuus

Jan Patočka

(Tämä teksti on aikaisemmin syksyllä julkaistu otsikolla Solidaarisuus, mutta filosofiakahvilan aiheena ei ole ollut vielä.)

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 4.12. ja Fuengirolassa 5.12. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Kamala sana: me. Kun poliitikko ei halua puhua omasta puolestaan, vastata kysymykseen, ottaa vastuuta, hän sanoo: me. Toisaalla toiset ihmiset luovat tyrannian muotoja sanan avulla. Me-henki, joskus niin tarpeellinen, muodostuu pakottamiseksi - meihin kuuluvien asettamiseksi paikalleen. Toiset – ne jotka eivät kuulu meihin – heitetään ulos, pakotetaan rajalle. Heidän annetaan hukkua.

Silti on niin, ettei me ole aina ehdoton, ikuinen ja fanaattisuutta ruokkiva. Se ei synny tai kehkeydy aina valmiista vastauksista, yhteisestä ja jaetusta arvomaailmasta, vaan kysymyksestä, mahdollisesti hyvinkin kriittisestä kysymyksestä. Joskus sanasta kuulee muutakin kuin kansalliskiihkoa; siinä ilmaistaan solidaarisuutta.

Mitä on solidaarisuus? Se on yhteenkuuluvuutta, kykyä yhteisvastuuseen, toimintaa kokonaisuuden hyväksi. Sana solidaarisuus alkuperä on roomalaisessa oikeudessa, termissä obligatio in solidum; se liittyi siis tietynlaiseen, kaikkia velvoittavaan lainajärjestelyyn. Sana solidum tulee latinan sanasta solidus, josta johtuu monien nykykielten kiinteää, yhtenäistä, lujaa tarkoittava sana.

Aina riitaisat, kyräilevät, omiaan puolustavat kohoavat oman pienen, sulkeutuneen, maailmansa yläpuolelle ja näkevät olevansa samassa veneessä toisten kanssa. Espanjalaiset – ja monet muutkin – löysivät solidaarisuutta itsestään ja veljistään ja sisaristaan, kun öljytankkeri Prestige haaksiriikkoontui.

Jan Patočka (1907-1977), prahalainen filosofi, piti maanalaista seminaaria. Se oli yritys ajatella tilannetta, jossa kansalaiset elivät. Patočka koki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään; silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Tässä vaikeassa tilanteessa – ja tätä tilannetta varten – Patočka loi erityisen solidaarisuuden käsitteen: hän puhui vapisevien, järkyttyneiden tai järkytettyjen solidaarisuudesta (englanninkielinen termi on solidarity of shaken).

Termi ilmaantuu Patočkan kriittiseen Heidegger-luentaan. Heideggerin Dasein, ihmisen olemassaolon tapa, oli aina jo lähtökohtaisesti olemista yhdessä (toisten kanssa). Patočkan kriittisyys johtuu siitä, ettei Heidegger hänen mukaansa kykene näkemään tämän yhdessä olemisen poliittista aspektia. Tsekkifilosofin kuvaama kokemus oli (hänen voimallisesti fenomenologisesta koulutuksestaan huolimatta) kollektiivinen ja historiallinen kokemus. Oleminen on olemista yhdessä toisten kanssa – ja tämä on poliittisen yhteisön konstituoitumista.

Patočka puhuu merkityksen etsinnästä. Sen etsiminen lähtee liikkeelle siitä, että joku tai jotkut ovat kadottaneet merkityksen. Merkityksen kadottaminen on häiriö, murtuma, yhteisessä ja jaetussa pohjassa – siinä mikä on ollut tai minkä on kuviteltu olevan kiinteää ja lujaa (solidus). Jotain on ravisteltu, hämmennetty, järkytetty. Tämän pohjattoman pohjan, murtuneen pohjan kokemuksen kautta voi kuitenkin syntyä erityinen yhteisön muoto, jotakin jolle Patočka antaa nimen järkytettyjen solidaarisuus. Jotain joka syntyy vainon alla. Jotakin joka eletetään epävarmuudessa.

Patočkan idea saa pohtimaan, voiko todella olla yhteisöllisyyden, myös solidaarisuuden, muotoja, jotka eivät ole sidottu valmiisiin, lujiin vastauksiin, hyväksyttyihin arvoihin, velkatakuujärjestelyihin, olemassaolevaan järjestykseen. Ehkä on mahdollinen toinen me, kysymyksen jälkeinen...   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysyminen on tapa olla olemassa

Kysyminen on tapa olla olemassa. Siinä meistä tulee keskeneräisiä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Joulusaarna eli Vastaus kaikkeen

Mirkka Rekola

TIISTAIN RYHMÄ(T) JATKAVAT JOULULOMAN JÄLKEEN
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Nouse, ole kirkas. Et voi ellet nouse. – Mirkka Rekola

Jos filosofia olisi kannettavaa, se voisi toimia hälytyskellona. Tämä hälytyskello soisi, jos joku esittäisi vastauksen kaikkeen. On sekä konservatiivisia että vallankumouksellisia, jotka esittävät, että heillä on vastaus, usein yksinkertainen ratkaisu kaikkeen. Näin meille myydään muureja, aseita ja mitä vaan: sanotaan ettei muuta tarvita.

Millä perusteella voi sanoa, että filosofia voisi toimia hälytyskellona? Yksinkertaisesti siksi, että filosofia on epäilyä ja kyselyä. Jos tahtoisimme, että filosofia on kannettavaa ja se toimisi hälytyskellona, huomion kohde ei voisi olla lauseiden ominaisuuksissa, niiden logiikassa tai käsityksissä, ideoissa. Huomion pitäisi kiinnittyä siihen mitä ihmiset tekevät ja miten.

Paikallinen ja osittainen muutos ihmisen suhteessa itseensä tai toisiin on merkittävämpää ja lupaavampaa kuin vallankumous, lupaus uudesta ihmisestä ja täysin toisenlaisesta kulttuurista. Jos tahdomme rakentaa elämäämme, tehdä jotain, emme voi jättää todellisuutta poliitikkojen käsiin. Ihmiset muuttavat tottumuksiaan, myös ajatustottumuksiaan. Poliitikot juoksevat perässä. Ihmisten pitää keksiä voimansa ja kykynsä, ei vain odottaa poliitikon, filosofin tai tiedemiehen ratkaisua kaikkeen.

Miten voi löytää tai keksiä voimansa? Kysymys on polku. Se vie meidät johonkin, jos vain suostumme. Kun joku ihminen äkkiä tajuaa, ettei jokin ole välttämätöntä tai edes tarpeellista, hänen edessään oleva horisontti laajenee. Hän ymmärtää, ettei tarvitse sulkeutua valmiin yhteisön sisään, ajatella ja tehdä vain sitä mitä se tekee ja on aina tehnyt. Vain kysymys heittää meidät tulevaisuuteen, tulevaan yhteisöön.

Tulee joku, joka esittää kysymyksen, mahdollisesti häiritsevän. Siinä  meidän toivomme, ainoa toivomme. Vastaukset, varsinkin vastaukset kaikkeen, ovat vaara. Kysymystä voi seurata jokin muukin kuin vastaus tai ratkaisu. Se voi johtaa ihmiset toimimaan. Sitä tarkoittaa tuleva yhteisö; se on kriittinen, toimiva, väliaikainen yhteisö, joka lähtee liikkeelle kysymyksen ohjaamana.

Minun kysymykseni on ollut – ja tulee ehkä olemaan – miten oppisimme ohjaamaan itseämme uudella tavalla. Osaan sanoa jo jotain. On luovuttava valmiista vastauksista. On lähdettävä liikkeelle kysymyksestä. Emme tarvitse utopiaa toisesta maailmasta ja poliittista ohjelmaa, joka lupaa sen toteutumisen. Toisinajattelu on muuta. Se on ajattelua, joka näkee mahdollisuuksia ja toimintaa, joka käyttää noita mahdollisuuksia. Toinen maailma on mahdollinen, mutta tässä maailmassa. Toinen maailma tulee todeksi toisenlaisen elämän kautta. Siksi kysymys on yhä sama: Miten elää? Kysymys on silti erilainen kuin ennen, sillä se kysytään aina uudenlaisissa olosuhteissa, erilaisessa tilanteessa.

Emme tarvitse radikaaleja ideoita, vaan radikaalia fyysisyyttä, toista elämää. Koska kukaan ei ymmärrä mitään, on varmaankin turha jatkaa. Silti jatkan. Ainakin hetken. En siksi, että olisi pakko, vaan koska tahdon. Kannettava filosofia on työkaluja, välineitä. Se voi olla hälytyskello. Se voi olla myös indikaattori, joka näyttää muutakin kuin vaaran – se voi näyttää mahdollisuuden. Minkä tahansa työkalun tai käsitteen kanssa minulla on ollut tähän mennessä vain yksi koetinkivikysymys: Onko tämä hedelmällistä? Nyt voin jo tehdä pienen lisähuomautuksen. Ei tarvitse olla huolissaan tulevaisuudesta. Riittää kun kohtaa käsillä olevan velvollisuuden, muuttaa nykyistä tilannetta. Vain siten voi valmistella tulevaisuutta, joka on toisenlainen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysyminen, eläminen...

(Salvador Dalí, 1925)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 30.1.. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Suomi 200v ja muuta tulevaisuusvisiointia

Joku kysyy: ”Miten voisi elää?” Tätä ei ole pakko ymmärtää kysymyksenä. Jotkut kysymyksiksi muotoillut lauseet eivät ole kysymyksiä, vaan huudahduksia tai valituksia. Tämä tarkoittaisi: ”En jaksa enää elää.”

Mutta entä jos se todella olisi kysymys? Se merkitsisi sitä, että kysyjä tuo eteensä mahdollisuuden, että voisi elää toisin. Ehkä hänestä on tulossa filosofi – ei vain filosofian harrastaja tai ammattilainen, vaan joku, joka elää filosofisesti. Hänestä olisi tulossa joku, joka elää kysymyksen kanssa (käyttääkseni Rilken ilmaisua).

Millaisia vaikutuksia tällaisella erehdyksellä, mahdollisuuksien avaamisella, on? Tuleeko ihminen hulluksi? Kysyminen voi olla vaarallista, epäilemättä.  Ainakin yksi seuraus tällaisella päättömyydellä on: Kysyjä kysyy todella. Joskus kysymykseksi muotoiltu lause todella on kysymys (ei huudahdus, ei valitus) esimerkiksi silloin, kun filosofi esittää artikkelissaan kysymyksen. Se ei silti ole välttämättä todellista kysymistä, sillä filosofilla voi olla vastaus valmiina. Se voi olla retorinen kysymys. Jokatapauksessa hän yrittää löytää vastauksen, ratkaista ongelman. Tilanne on hyvin erilainen kuin silloin, kun kysyjä avaa eteensä mahdollisuuden, avaa oven tai ikkunan, josta näkyy (tai on näkymättä) toinen elämä.

Eläminen kysymyksen kanssa, eläminen ikkunan edessä, hulluksi tuleminen merkitsee sitä, että ihminen on päätöksen edessä. Hänen on päätettävä, sulkeeko ikkunan, katsooko siitä, kiipeääkö siitä ulos.

Filosofia – vaikkei olisi suoraan yhteiskunnallista tai poliittista – nostaa joskus esiin ongelmia, joita varten ei aina ole olemassa mitään valmista ratkaisua, ohjelmaa tai suunnitelmaa. Tuntuu kuin nämä ongelmat anoisivat tai kutsuisivat ihmisiä, ryhmiä, jotka eivät ole vielä määrittyneet tai määritelleet itseään, organisoituneet. Nämä ongelmat vaativat päätöstä, mutta sellaista, jota ei ole vielä tehty: sitä ei ole tehty etukäteen. Eikä päättäjiäkään ole valmiina.

Ihminen – sanoja ja tekijä – on päätös ja sitouminen päätökseensä. Ei vain hetkittäin ja hetkellisesti, vaan koko ajan prosessina, jatkuvana tapahtumana. Päättämättömyys on eräänlaista epäolemassaoloa: ihminen ei elä. Tästä näkökulmasta katsottuna kysymys elämisestä toisin, mahdollisuuden avaaminen, merkitsee elämisen ehtoa. Kysymys on yllyke, sytytyslanka ja dynamiitti.

Jos kysymys pakottaa päättämään, pistää päätöksen eteen, joudumme kysymään, mitä on päättäminen. Tai ainakin kysymään, mitä merkitsee päättäminen. Onko päätös aina meidän oma? Miten se tehdään? Eikö sitä ohjaa valmiit arvot, muiden laatimat normit?

Kun Jean-Luc Nancy analysoi päättämisen ongelmaa tai olemusta (teoksessaan Vapauden kokemus), hän puhuu hyvin abstraktilla tasolla: Aito päättäminen tapahtuu sellaisen mahdollisuuden edessä, että voi tehdä ”kaiken” tai ”mitä tahansa”, mutta päättäjä valitsee olla tekemättä ”kaiken” tai ”mitä tahansa”. Nancy ennakoi vastalauseen: ”Eihän tässä ole mitään sisältöä eikä normeja.” Filosofin mukaan ei ole koskaan ollutkaan, sillä päätös on tyhjä etiikasta; sisällöt ja normit ovat jotain, joista pitää päättää. Meidän täytyy päättää laista, poikkeuksista, tapauksista jne. Mutta itse päätöstä varten ei ole lakia tai poikkeusta.

Koska kysymys kysymisestä kytkeytyy päättämisen ongelmaan, esiin tulee tietty vaara, joka ei ole pelkästään valmis vastaus, valmis ohjelma. Kun perustavaan kyselyyn, suuriin kysymyksiin jumalasta tai järjestä annetaan vastauksia, nämä vastaukset muuttuvat ”uudeksi luonnoksi”, joksikin annetuksi. Tätä vastaan on kaksi toimivaa taktiikkaa. Ensimmäinen on kyseenalaistaminen. Siksi George Bataille kirjoitti: ”Ihmisen autonomia – hänen suvereenisuutensa – on sidoksissa siihen tosiasiaan, että ihminen on kysymys ilman vastausta.” Toinen taktiikka on kysymyksen hylkääminen, pidättäytyminen kysymystä jumalasta tai järjestä tai vastaavista asioista. Sillä tottakai lopulta on kysyttävä myös, onko tämä tai tuo hyvä kysymys. Mutta kysymys ei ole hyvä vain siksi, että siihen on löydettävissä vastaus. Sen hedelmällisyys mitataan toisella tavalla.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysymysmerkki

Kuvitellaan, että joku opettaa filosofiaa. Sitä ei tarvitse edes kuvitella. Jotkut uskovat opettavansa sitä.

Leikitään opettajan sanovan: "Platon opetti kysymään kysymyksiä." Oppilaille tulee kokeiden aika. Filosofian kokeen ensimmäinen kysymys on: "Mitä Platon opetti?"

Mikä on oikea vastaus? Oikea vastaus on: "Platon opetti kysymään  kysymyksiä." Mutta onko oppilas oppinut filosofiaa? Voiko sitä sanoa oppimiseksi, jos toistaa sen mitä opettaja on sanonut? Parempi vastaus olisi: "Opettiko Platon kysymään kysymyksiä?"

Olen lukenut filosofian opettajasta, joka opetti tämän: "Platon opetti kysymään kysymyksiä." Kun tuli kokeiden aika, oppilaiden tehtävä oli esittää opettajalle kysymyksiä. Ehdottomasti parempi järjestely. Oppilaat kysyivät: "Miten korjaat kokeet?"

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Päämäärä

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Filosofinen ajattelu pyrkii muuhun kuin tietoon jostakin asiantilasta. Filosofoiminen voi tuottaa tietoa, mutta se on enemmänkin sivutuote tai se on väline. Päämäärä ei ole hyvin perusteltu käsitys, vaan se, että ajattelija itse muuttuu. Siksi filosofoiminen on enemmänkin meditaatiota kuin tiedettä.

Tämä jo selittää – ehkä myös oikeuttaa sen, ettei filosofia ole ”objektiivista”: ajattelija tuo väistämättä oman subjektiviteettinsa, oman itsensä, kokemuksensa ja elämänsä filosofiaan. F.Nietzsche kirjoitti: ”Vähitellen olen oppinut, että tähän saakka mikä tahansa suuri filosofia on tekijänsä tunnustus ja (on sitä halunnut tai ei, on sen huomannut tai ei) se muodostaa hänen muistelmansa.” Filosofiset teokset, systeemit: ei muuta kuin muistelmia. Tai niin kuin Leslie Paul Thiele kauniimmin sanoi Nietzschen omasta ajattelusta: Se muodostaa sielun poliittisen elämäkerran.

Miten siis filosofoiminen muuttaa ajattelijaa? Heti aluksi ja myös lopuksi, se muuttaa ajattelua. Kun joku kysyy kysymyksen ei vain löytääkseen vastauksen kysymykseensä, löytääkseen ratkaisun pulmaan, vaan seuratakseen kysymystä, elääkseen kysymyksen kanssa, hän tekee niin joko tehdäkseen kysymyksestä pysyvän tai heittääkseen sen pois, hyljätäkseen sen turhana. Filosofoimisen seuraus, muutos ajattelussa, voi olla – ja on erittäin monta kertaa – että tajuaa jonkun ongelman olevan pseudo-ongelma. Tässä jo näemme ja arvaamme, että vaikkei filosofia ole tiede, siinäkin voi olla mukana metodi. Tarvitaan menetelmällisyyttä, jotta onnistuu erottamaan todellisen ongelman ja pseudo-ongelman.

Mutta miksi muuttaa ajatteluaan, miksi pyrkiä ajattelemaan toisin? Yksi aika yksinkertainen syy on se, että kohtaamme tilanteita, jossa vanha ajattelumme ei toimi. Joudumme kyseenalaistamaan, problematisoimaan uudella tavalla, jotta voisimme muuttaa tilannetta, voimasuhteita. Myönnän olevani laiska, mutta jos on pakko, on pakko.

Filosofia motivoi siis halu muutokseen. Siksi hänen tarvitsee tarttua sellaisiin ongelmiin, jotka koskevat häntä ja omaan aikaansa. Hänen täytyy ottaa tehtäväkseen todelliset kahleet, ei vain abstrakteja ongelmia, ei vain akateemisia ongelmia. Filosofi voi olla oppinut ja hän voi tarvita oppineisuutta, mutta hänen kysymyksensä on muutakin. Ollakseen filosofi hän kysyy muutakin kuin mitä Platon todellisuudessa ajatteli.

On monenlaista rationaalisuutta, järjenkäyttöä, ajattelua. Miksi sen pitäisi olla filosofiaa? Eikö taloustiede ole merkityksellisempi? Nimenomaan siksi tarvitsemme filosofiaa, että se on meditatiivista. Se ei pyri muuttamaan tilannetta soveltaen jotain oikeaa tietoa; se muuttaa tilannetta muuttamalla tekijää, osallistujaa. On selvää, että maailmaa muutetaan aktiivisesti, tehokkaasti, käyttäen kemian ja biologian suomaa tietoa. Filosofia vaikuttaa tehottomalta. Mutta sitä ei olla vielä käytetty. Ei olla vielä kokeiltu, mitä se voisi merkitä. Filosofiaa ei olla vielä keksitty.

Vaikka minä en ole keksinyt filosofian merkitystä enkä voi selittää sen olemassaoloa, voin omalta kohdaltani – tunnustuksellisesti, omaelämäkerrallisesti – sanoa jotain sen hyödyllisyydestä. Filosofia on kettu: se liikkuu nopeasti ja kaikkialle. Jos olen jossain tuskallisessa tilanteessa, aika vähän merkitsee mitä tiedän kemiasta tai biologiasta. Mutta jos filosofia on antanut minulle aseen, mahdollisuuden vaikuttaa itseeni, tilanne on toinen. Kun ihminen kuoli käsiini, minulla ei ollut osaamista hänen auttamiseensa, mutta minulla yksi asia, filosofinen asenne, joka auttaa: Älä kysy tyhmiä ”filosofisia” kysymyksiä, älä jossittele. Filosofia voi varustaa, valmentaa, valmistaa meidät johonkin tilanteeseen tai koettelemukseen. Tämäkin esimerkki kertoo, että se varustaa tehden meidät kevyemmiksi; se riisuu jotain turhaa.

Päämäärä on siis, että muuttuisin. En voi ehkä muuttua paremmaksi, mutta mahdollisesti onnellisemmaksi. Tärkeintä on, että muuttuisin muuttuvaksi, tekisin muutoksen mahdolliseksi – palauttaisin itseeni liikkuvuutta. Miksi siis puhua muille, miksi puhua näistä omakohtaisista, itsen kanssa tehdyistä taisteluista? Kuvittelen ja toivon, että siitä olisi hyötyä. Vaikka kukaan ei saa samaa kokemusta, voi joku kuitenkin seurata kokemuksen jättämiä jälkiä, oppia niistä – oppia ehkä kysymään...

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 4.HUHTIKUUTA. RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSI KLO 13.30. AIHE: ESPANJALAISIA AIHEITA.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keskustelu, tie ja eksyminen

(Rumi)

Aina kysytään tietä, vaikka kysymys on tie. Kysytään tietä, koska tunnetaan olevan eksyksissä. Koska kysymys vie meitä eri paikkoihin, se voi olla syy eksymiseen. Täytyy muotoilla uusia kysymyksiä päästäksemme tielle, mutta jos muotoilee kysymyksen uudestaan, tie on uusi. On hyvä eksyä, sillä silloin joudumme ajattelemaan uudestaan. ”Ajatus rakentuu dialogissa, keskustelussa, aina toisen kanssa”, kirjoittaa Mónica Virasoro. Ajatteleminen on keskustelua, se on aina tiellä ja se on aina suhteessa tähän sanaan: eksyminen.

Ei ole yllättävää, että Mónica Virasoro viittaa Heideggeriin kirjoituksessaan La misión de los pensadores y de la filosofía hoy. Heidegger liitti ajattelemisen aina tiehen ja hän ajatteli ajattelun olevan keskustelua. Voimme esimerkiksi tehdä kuvauksen filosofisesta tekstistä, siinä ilmaistuista käsityksistä, mutta ajatteleminen on keskustelemista tekstin kanssa kohta kohdalta. Tällainen asettuminen keskusteluun on menemistä polulle. Tai niin kuin Virasoro sanoo: asettumista kysymyksen muotoilemisen tielle.

Ongelma ei ole se, ettemme tiedä, minne joudumme. Ongelma ei ole polun vaarallisuus. Ongelma olemme me itse; emme ole aina niin kovin halukkaita luopumaan valmiista vastauksistamme, valmiista teistä, omasta itsestämme. Olemme kovin jäykkiä, ja jäykkyyden nimi saattaa olla ”minä”.

Kun ”minä” osallistuu keskusteluun, se ei välttämättä lähde millekään tielle, vaan pysyttelee asemissaan, puolustaa asemiaan. Silloin keskustelusta tulee kiistelyä tai polemiikkia. Ajatteleminen keskustelemisena ei ole myöntämistä tai kieltämistä, hyökkäystä tai puolustautumista, vaan haasteen vastaanottamista, kuuntelemista, kysymistä.

Kun meillä on valmiit vastaukset, olemme aina tiellä, emme ole koskaan eksyksissä. Se ei kuitenkaan merkitse, ettemme olisi harhautuneet tai ettemme eläisi harhassa. Jos luovumme valmiista vastauksista, kysymme ja seuraamme kysymystä, tie ja eksyminen eivät ole enää niin vastakkaisia.

Rumi (Yalal ad-Din Muhammad Balji, 1207-1273)  kirjoitti: “Myy nokkeluutesi ja osta hämmästys.” Tämä on tietenkin käännös englanninkielisestä versiosta: ”Sell your cleverness and buy bewilderment.” Sanan bewilderment voisi kääntää myös ”hämmennykseksi”, sillä to bewilder on saattaa hämille, eksyttää. Jos käyn dialogia tämän tekstin kanssa ja asetan sen keskustelemaan Heideggerin tai Virasoron kanssa, se ei annan vain enemmän tai vähemmän viisasta neuvoa, vaan heittää haasteen ja nostaa esiin uusia kysymyksiä. Keskusteleminen ei merkitse sitä, että on nokkela, osoittaa älykkyytensä tai tietämyksensä. Niillä on vain suhteellinen arvo. Jopa tuskallinen hämmennys on arvokkaampaa, rikastuttavampaa.

Tämä Rumin neuvo saa minut myös kysymään, ovatko tie tai polku edes kovin onnistuneita sanoja ilmaisemaan ajattelemista kulkemisena, vaeltamisena. Etsimmekö tietä vai etsimmekö erämaata? Eikö polku merkitse aina sitä, että siitä on jo joku kulkenut? Voiko polkua seuratessaan löytää uusia maisemia? Onko tarkoitus löytää uusi maisema vai uudet silmät ja uudet korvat?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysymyksistä ja niiden muotoilusta

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Joku kysyy: ”Miten minun (meidän) pitäisi elää?” Ei ole merkityksetöntä, miten muotoilee kysymyksensä. Tämä kysymys, jota jotkut pitävät jollakin tavalla ”alkuperäisenä” filosofisena kysymyksenä, ei ole sama kuin joidenkin toistama: ”Miten minun pitäisi toimia?” Etsintä on eri suunnassa, kuljetut polut erilaisia.

On mielenkiintoista kiinnittää huomiota sanaan ”miten”.  Etsinnän tai keksinnän kohde ei ole jokin esine, vaan modus, tapa. Tämä ”miten” ei ole olennainen vain tällaisissa ikivanhoissa eettisissä pohdinnoissa. Joskus kysytään ”miksi”, sillä monet kaipaavat selityksiä, mutta ”miten” saattaa olla strategisesti mielenkiintoisempi kysymys, sillä kun tiedämme miten jokin asia on tehty, tiedämme paremmin, miten se voidaan purkaa.

Monta kertaa filosofit ovat kysyneet, mitä on kauneus tai mitä on oikeudenmukaisuus. Kun muotoilu on tällainen, halutaan etsiä olemusta, jotakin ikuista. Tässä on mukana kovin paljon oletuksia, erityisellä tavalla metafyysisiä oletuksia: halutaan ajatella, että on jotakin pysyvää olemista, olemuksia, identiteettejä. Jos esimerkiksi kysymys alkaa sanoilla ”missä” tai ”milloin” kiinnitetään huomiota enemmän olosuhteisiin, tapahtumiin, prosesseihin – tai niin kuin filosofit saattaisivat sanoa tulemiseen...

Joku kysyy: ”Miten minun (meidän) pitäisi elää?” Voimme kiinnittää huomiomme myös sanaan ”pitää” ja pohtia, onko se kaikissa tapauksissa oikea sana, onko se mahdollinen sana. Se että joku tuntee, että täytyy (pitää) tehdä jotain, on mielenkiintoista. Sellainen tunne on tunne välttämättömyydestä. Kuitenkin etiikka on mahdollista vain vapaudessa.

Se joka kysyy, miten pitäisi elää, on maailmassa, keskellä kaikkea, yhteydessä kaikkeen. Epäilemättä hän tuntee välillä, ettei kysymyksellä ole väliä, sillä hän elää niin kuin voi. Näinä epäilyksen ja tuskan hetkinä hän saattaa kysyä myös: ”Miten voisin elää?” Tämä saattaa olla parempi kysymys, tärkeämpi: kysymys mahdollisuudesta ja mahdollistamisesta.

Ei ole merkityksetöntä, miten muotoilee kysymyksensä. Kysymys vie meitä paikkoihin ja mihin se vie, on seurausta siitä miten on muotoillut kysymyksensä. On siis syytä tarkistaa, miten kysyy, miten muotoilee kysymyksensä. Se vaikuttaa siihen, missä olemme, minne joudumme. On myös niin, että joitakin kysymyksiä voi esittää vain tietynlaiset ihmiset, tietyllä tavalla olevat olennot. Siksi voi kysyä ja on syytä kysyä: ”Kuka kysyy?”

Ideoista, ajatusrakennelmista ja teorioista keskusteltaessa kiinnitetään yleensä huomiota sisältöön. Tämä on sekä ymmärrettävää että tarpeellista, mutta silloin keskustelu muotoutuu usein opilliseksi ja poleemiseksi. Huolen aihe on se, onko teoriassa joku ristiriitaisuus tai onko joku opin kannattaja oikeaoppinen. Kyse on sodasta ja kuulustelusta. ”Oletko sinä oikea marxilainen?” kysytään. Todellinen arvo ja merkitys ideasta tulee esiin kuitenkin vasta, kun tulee esiin modus, tapa. Merkityksellistä ei ole marxilaisuus tai kantilaisuus sinänsä, vaan se, miten on marxilainen tai kantilainen.

Filosofien pakkomielle on totuus. Totuus tai idea, joka on hyvä, ristiriidaton ja kaunis, ei sinänsä takaa mitään. Olennaista on se, millainen on suhteemme totuuteen. On mahdollista, että teemme totuudesta jotain, joka kiinnittää ja jämähdyttää maailman tai voi olla, että teemme totuudesta voiman, joka muuttaa meitä. Jos joku kysyy, miten hänen pitäisi elää, hän luo samalla suhdetta totuuteen. Se mitä hän tietää todeksi, vaikuttaa siihen, miten hän ajattelee oikeasta elämästä. Filosofien pakkomielle on siis oikeutettu. Mutta on tutkittava, millaisen muodon pakkomielle saa.