(Rumi)
Aina kysytään tietä, vaikka kysymys on tie. Kysytään
tietä, koska tunnetaan olevan eksyksissä. Koska kysymys vie meitä eri
paikkoihin, se voi olla syy eksymiseen. Täytyy muotoilla uusia kysymyksiä
päästäksemme tielle, mutta jos muotoilee kysymyksen uudestaan, tie on uusi. On
hyvä eksyä, sillä silloin joudumme ajattelemaan uudestaan. ”Ajatus rakentuu
dialogissa, keskustelussa, aina toisen kanssa”, kirjoittaa Mónica Virasoro.
Ajatteleminen on keskustelua, se on aina tiellä ja se on aina suhteessa tähän
sanaan: eksyminen.
Ei ole yllättävää, että Mónica Virasoro viittaa
Heideggeriin kirjoituksessaan La misión
de los pensadores y de la filosofía hoy. Heidegger liitti ajattelemisen
aina tiehen ja hän ajatteli ajattelun olevan keskustelua. Voimme esimerkiksi
tehdä kuvauksen filosofisesta tekstistä, siinä ilmaistuista käsityksistä, mutta
ajatteleminen on keskustelemista tekstin kanssa kohta kohdalta. Tällainen asettuminen keskusteluun on menemistä
polulle. Tai niin kuin Virasoro sanoo: asettumista kysymyksen muotoilemisen
tielle.
Ongelma ei ole se, ettemme tiedä, minne joudumme. Ongelma
ei ole polun vaarallisuus. Ongelma olemme me itse; emme ole aina niin kovin
halukkaita luopumaan valmiista vastauksistamme, valmiista teistä, omasta
itsestämme. Olemme kovin jäykkiä, ja jäykkyyden nimi saattaa olla ”minä”.
Kun ”minä” osallistuu keskusteluun, se ei välttämättä
lähde millekään tielle, vaan pysyttelee asemissaan, puolustaa asemiaan. Silloin
keskustelusta tulee kiistelyä tai polemiikkia. Ajatteleminen keskustelemisena
ei ole myöntämistä tai kieltämistä, hyökkäystä tai puolustautumista, vaan
haasteen vastaanottamista, kuuntelemista, kysymistä.
Kun meillä on valmiit vastaukset, olemme aina tiellä,
emme ole koskaan eksyksissä. Se ei kuitenkaan merkitse, ettemme olisi
harhautuneet tai ettemme eläisi harhassa. Jos luovumme valmiista vastauksista,
kysymme ja seuraamme kysymystä, tie ja eksyminen eivät ole enää niin
vastakkaisia.
Rumi (Yalal
ad-Din Muhammad Balji, 1207-1273) kirjoitti: “Myy
nokkeluutesi ja osta hämmästys.” Tämä on tietenkin käännös englanninkielisestä
versiosta: ”Sell your cleverness and buy
bewilderment.” Sanan bewilderment
voisi kääntää myös ”hämmennykseksi”, sillä to
bewilder on saattaa hämille, eksyttää. Jos käyn dialogia tämän tekstin
kanssa ja asetan sen keskustelemaan Heideggerin tai Virasoron kanssa, se ei
annan vain enemmän tai vähemmän viisasta neuvoa, vaan heittää haasteen ja
nostaa esiin uusia kysymyksiä. Keskusteleminen ei merkitse sitä, että on
nokkela, osoittaa älykkyytensä tai tietämyksensä. Niillä on vain suhteellinen
arvo. Jopa tuskallinen hämmennys on arvokkaampaa, rikastuttavampaa.
Tämä Rumin neuvo saa minut myös kysymään, ovatko tie tai
polku edes kovin onnistuneita sanoja ilmaisemaan ajattelemista kulkemisena,
vaeltamisena. Etsimmekö tietä vai etsimmekö erämaata? Eikö polku merkitse aina
sitä, että siitä on jo joku kulkenut? Voiko polkua seuratessaan löytää uusia
maisemia? Onko tarkoitus löytää uusi maisema vai uudet silmät ja uudet korvat?
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti