Kevään kompassi

Kevään aiheista. Jos syksyn yksi avoimesti keskeisiä ja välillä jossain sisällä uivista teemoista oli totuus, keväällä herää toinen, ehkä vielä mutkikkaampi kysymys asenteesta, jota elämä, tilanteet ja todellisuus meiltä vaativat. Näin ainakin ajattelin, kun valitsin aiheita, joista toiset – niin  kuin aina – ovat pyydettyjä.  Yksi jo ehti kommentoida, että otsikoista erkanee polkuja eri suuntiin, rajattomiin muka. Toivottavasti. Vaikka se tarkoittaisi, että alkuperäinen ajatukseni olisi haihtunut.

Toivottavasti minulla olisi jotain sanottavaa. Yhä vähemmän minulla on. Siinä olen kuin Sokrates, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Ehkä minusta on tulossa filosofi. Ongelma on se, etten millään tavalla ole organisoinut filosofiakahvilaa sokraattiseksi istunnoksi, jossa minä kyselisin, testaisin, olisin nenäkäs. Lähtökohta, alkutilanne, on pikemminkin päinvastainen: Minä saarnaan ja/tai yritän tuoda esiin jonkun näkökulman, saada alkuun keskustelun ja altistan itseni erilaisille kysymyksille.

Keskustelun eteneminen ja etenemisen hedelmällisyys ei ole pelkästään minun tietämyksestäni, osaamisestani tai taitavuudestani kiinni. Minulle esitetään myös tyhmiä kysymyksiä enkä tajua aina, heti ja nopeasti, niiden olevan sellaisia. Minulta kysytään mielipiteitäni niin kuin niillä olisi jotain väliä. Kysytään niitä gynekologisia asioita etc. Osallistujat eksyvät – monesti rakastettavalla tavalla – omiin kiinnostuksen kohteisiinsa. Suostun melkein kaikkeen; rakastan seikkailua ja harhailua. Harhaileminen saattaa silti väsyttää, sillä suunnattomuus on raskasta.

Eksyminen, meneminen toisaalle, on silti yleensä myönteinen kokemus. Opimme, ettei alkuperäiseen kysymykseen tai minun esittämään näkökulmaan tarvitse kiinnittyä.  Parhaimmillaan herää sellainen kevään henki, keveys ja vapaus, tunne siitä ettei tarvitse olla tosissaan eikä niin kovin vakavissaan – ei tarvitse olla raskas ollakseen filosofinen, ihmettelevä ja kysyvä ja kriittinen.

Haluan ja tahdon siis kevään heräämistä, uusia hulluja keskusteluja. Vaikka ne väsyttäisivät. Viimeisillä voimillani aion tuoda esiin viimeisen, toivottavasti purevan terävyyteni, sillä kysyn kysymyksiä keskustelusta, kysyn kuka suostuun ajattelemaan ja lyön puukon omaan kylkeenikin, kun kysyn: Voiko filosofiaa opettaa?

Kun olin opiskelija, en ollut varma siitä mitä teen, onko ajatteluni ajattelua ja kysyin mitä se on. Ihmettelin kun muut eivät ihmetelleet, olivat niin varmanoloisia. Sitten tajusin, että tyhmyydessäni oli viisautta, koska on aika hyvä kysymys tämä: Mitä on ajatteleminen? Nyt kiinnittäisin sen yhteen ankkuriin,  nykyisyyteen. Toivoisin, että se on enemmän kuin ankkuri: kompassi. Sellainen on lähtökohtani ainakin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila