Näkökulmien taide

 

Mihail Bahtin

1.Näkökulmat ja filosofiakahvila

Tämän blogin muistiinpanot ovat suurelta osin alustuksia filosofiakahvilaistuntoihin, joita pidän lokakuusta toukokuuhun Torre del Marissa, Fuengirolassa ja zoomin kautta. Alusta lähtien minulla on ollut ajatuksena, ettei filosofiakahvilassa opiskella filosofian historiaa tai valikoituneita teorioita (vaikka jotain informaatiota muistiinpanoista voikin poimia). Toinen lähtökohtani ja periaatteeni on ollut se, että loisin tai kehittelisin mahdollista näkökulmaa kulloiseenkin aiheeseen. Sana ”näkökulma” ei ole peitenimi mielipiteelle. Jos katsomme eri näkökulmasta, näemme eri asioita.

Idea on kunnianhimoinen. Yritän tehdä filosofiakahvilasta paikkaa ja tilaa filosoimiselle, sillä se on yritystä ajatella toisin, ei mielipiteen muodostamista tai sen vahvistamista. Tarkoitus on rikkoa skeemat päissämme.

Vaikka emme opiskele filosofian historiaa, se voi joskus auttaa luomaan näkökulmia ja toisinaan voi olla hyvin mielenkiintoista kehittää uusia näkökulmia filosofian historiaan. Epäilemättä yksi toistuva näkökulmani filosofiaan on peräisin filosofian historiaan, erityisesti antiikin filosofiaan perehtyneeltä herralta, jonka nimi on Pierre Hadot. Hän on todistellut, että filosofia oli kerran elämäntapa, ei teoretisointia.

Keskustelun tarkoitus ei ole, että käsityksemme ja katseemme sulautuisivat toisiinsa. Mihail Bahtin kysyi kerran, millä tavalla se olisi rikastuttavaa, jos sulautuisin toiseen tai tai toinen minuun. Kun annamme toisen pysyä ulkopuolella, hän näkee asioita, joita en näe omalta paikaltani. Hän näkee kasvoni, hän näkee mitä minun takanani on. Näkökulmien moninaisuuden säilyttäminen ja vaaliminen voi olla muutakin kuin rikastuttavaa; se voi olla elintärkeää. Jokainen vieras näkökulma on erityinen tilaisuus myös itsetutkiskeluun, omien skeemojen kyseenalaistamiseen.

2.Esimerkki: Vesilaitos

VAROITUS: sisältää paljastuksia E.L. Doctorowin Vesilaitoksen sisällöstä.

E.L. Doctorowin Vesilaitos (The Waterworks, 1994) sijoittuu New Yorkiin sisällissodan jälkeiseen aikaan. Se on eräänlainen salapoliisitarina, jossa on muistumia Edgar Allan Poen tarinoista ja niiden tunnelmista. Arvoitusten ratkettua tiedämme, että tapahtumissa ei ollut mitään yliluonnollista, mitään  kummituksia ei ollut. Meille paljastuu, että tohtori Sartorius synnyttää hirviömäisen tilanteen, koska hän on aikaansa edellä. Hän pitää hengissä rikkaita sairaita miehiä, tekee heistä eläviä kuolleita kehittäen uusia lääketieteellisiä menetelmiä (verensiirto jne.).

Doctorow leikittelee näkökulmilla. Kirjan kertoja kertoo tapahtumat vuosikymmeniä myöhemmin. New York ei ole enää sama kuin kirjan tapahtumien aikana. Mikään ei näyttäydy enää samassa valossa kuin tapahtumien aikana. Lukija on vielä kauempana, yli sadan vuoden päässä tapahtumista. Kirjan hullu tohtori on kuka tahansa aikamme tohtori. Se mikä on meille itsestään selvää, tuttua ja oikeutettua, näyttäýtyy irvokkana, kun se näytetään menneisyyden ihmisten näkökulmasta. Tohtori Sartorius suljetaan vankimielisairaalaan.

Nykyisin on huonoja taipumuksia tuomita menneisyyden tekoja sen valossa mitä tiedämme ja pidämme sopivana. Doctorowin kirjan operaatio on päinvastainen: menneisyyden katse näyttää oman aikamme erilaisessa valossa.

3.Loppuhuomautus

Alustusmuistiinpanojen perusteella ei voi tietenkään luoda kuvaa siitä, mitä filosofiakahvilassa tapahtuu. Luomani näkökulma on harvoin työkalu, jota keskustelussa käytetään. Minulle kahvilaistunnot ovat olleet koulu turhautumisen ja turhamaisuuden voittamiseksi. Monesti (ei aina) istuntoihin osallistuvat luovat paljon mielenkiintoisempia näkökulmia kuin mitä minä olen luonut. Muistiinpano voi joskus olla aika ikävystyttävä, mutta keskustelu voi olla elävää ja hauskaa. Filosofiakahvila on kuin elämä: se on seikkailu. Emme tiedä etukäteen mihin päädymme...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

  

Hämmennys ja epävarmuus V: Ethos

Bill Hicks

Espanjassa vallitsee Estado de alarma (hätätila). Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Toivottavasti voimme jatkaa ainakin syksyllä. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä on sarjan viides osa.

Millainen on siis ethos - olemisen tapa ja asenne - epävarmuuden etiikassa? Miten epävarman eettistä asennetta voisi kuvata?

Ensinnäkin voisi sanoa, ettei se ole resignoitunut asenne. Ludvig Wittgensteinin postuumisti julkaistuissa (von Wrightin toimittamissa) kirjoituksissa, jotka julkaistiin Kulttuuri ja arvot –nimisessä kirjassa (1977) on yksi teksti, joka ilmaisee jotain mielenkiintoista tästä resignoutumattomasta asenteesta. Fragmentti on vuodelta 1947:

”Ihminen reagoi näin, sanoo: - Ei tätä. Ja taistelee sitä vastaan. Tästä seuraa ehkä tilanteita, jotka ovat yhtä sietämättömiä, ja ehkä hän tuhlaa näin voimansa toisia kapinoita varten. Sanotaan: - Jos hän ei olisi tehnyt noin, ei olisi seurannut noin huonoja asioita. Mutta millä oikeudella (sanotaan näin)? Kuka tuntee lait, joiden mukaan yhteiskunnat kehittyvät? Epäilen, ettei edes kaikkein kyvykkäimmällä ole aavistusta siitä. Jos taistelet, taistelet. Jos toivot, toivot. (Voi taistella, voi toivoa ja jopa uskoa, uskomatta tieteellisesti.)”

Miten luen tätä? Minusta näyttää siltä, että Wittgenstein ei tahdo lannistaa ketään, kieltää ketään toimimasta tai kapinoimasta, vaikkei olisi tietoa tai varmuutta onnistumisesta. Hän sanoo: ”Millä oikeudella näin voisi tehdä?”

Epävarmuuden etiikan asenne ei ole silti vain resignoimattomuutta, sitä että sanoo ”ei”. Siinä on mukana rakentava, kokeellinen ja luova aspekti. Epävarmuuden etiikka pitää mahdollisuuden auki. Sekä itselle että toiselle annetaan vapaus. Ketään ei valuteta muottiin. Tämän kautta kuvaamamme asenne tavoittelee jotain ennaltamääräämätöntä. Se tavoittelee ennen ajattelematonta ja ennen kuvittelematonta. Pelilaudalle voidaan tuoda uusia nappuloita. Sääntöjä voidaan muuttaa. Aina voi kokeilla jotain. Tämä kokeileva aspekti voi saada velmuilevan, veijarimaisen ilmeen. Voimme kuvitella veijarin, joka sanoo pilke silmäkulmassa: ”Entä jos?” Mutta yhtä hyvin ilme voi olla vakava ja päättäväinen.

Vakavuutta on monenlaista. On olemassa huonoa tai erittäin huonoa vakavuutta. Keskiajalla ei feodaaliherra välittänyt alamaisten hyvinvoinnista, turvallisuudesta eikä edes siitä mitä he tekivät. Kirkko välitti pelosta, levitti apokalyptisiä kuvia ja tartutti kosmista pelkoa. Ihmisillä ei ole valtion vakuutuksia eikä yksityisten vakuutusyhtiöiden vakuutuksia, vain huumori. He vastasivat vakavuuden, pelottelevan vakavuuden pommitukseen nauraen, tuoden maailmaan naurun suhteellistavan voiman.

Joku voi ajatella, että vitsailen puhuessani etiikan yhteydessä vakavuuden vastaisesti. Me emme puhu mistä tahansa etiikasta, vaan epävarmuuden etiikasta. Huumori myöntää ja tunnustaa hämmennyksen ja epävarmuuden. Se myöntää sen ja juhlistaa sitä.

Huumori ja moraali eivät ole koskaan olleet kaukana toisistaan. Ne kulkevat aina yhdessä. Moraaliset vahtikoirat tai rakkikoirat ovat usein humoristeja, vielä nykyäänkin: Richard Pryor, Bill Hicks, Mark Twain, Kurt Vonnegut.

Resignoitumattomuus, luovuus, huumori. Ja vielä yksi asia: halu seikkailuun. Epävarmuuden etiikan ethoksessa on mukana seikkailuhenki. Yksi merkitys, joka on espanjan sanalla aventura, seikkailu:  una empresa de resultado incierto.  Joku tekee jotain, jonka tulos on epävarma. Seikkailu kiinnittyy siihen mikä on kontingenttia (sattumanvaraiseen, sellaiseen joka ei ole välttämätöntä muttei mahdotonta).  Peli, leikki, elämä on elämisen arvoinen kun ei tiedä mihin se johtaa...

Mitä tekevät filosofit? Tämä on vakava kysymys, vaarallinen kysymys. He kirjoittavat kirjoja historian lopun ajatuksesta Hegelin ajattelussa, Derridan käsitteistöstä, Habermasin ideaalisesta kommunikaatiotilanteesta. He kirjoittavat siis kirjoja kirjoista. Lisäksi he tutkivat epistemologisia kysymyksiä, moraalifilosofian mahdollisuuksia postmodernissa maailmassa, metafysiikan kuolemaa jne. He siis kirjoittavat abstrakteja kirjoja abstrakteista asioista.

On erilaisia ajattelijoita, jotka näkevät, että filosofoiminen ei ole vain abstraktia; siinä on mukana intohimo, temperamentti, vire. (Wittgenstein, Heidegger). Usein se vaikuttava emootio tai vire on Angst, ahdistus. (Heidegger, Kierkegaard). Filosofia: kirjoja kirjoista, abstraktia pohdiskelua, ahdistusta. Mitä siis filosofialla voisi olla annettavana epävarmuuden etiikalle?

Jos vastaan kysymykseen, astun ansaan. Teen omasta filosofoimisen tavastani ainoan ratkaisun, ainoan oikean kritiikin muodon. Näin filosofit usein tekevät. Rehellisesti sanottuna luottamukseni filosofiaan on varsin heikko. Niin monen asian pitäisi muuttua. Ajattelen, että esimerkiksi filosofoimisen ytimessä olevan temperanentin tai vireen pitäisi olla toinen. Minulla ei ole vastausta; minulla on kaipaus kulttuuriin, jota ei ole, ei ole ehkä koskaan ollut. 

Ongelma ei ole filosofian mahdollinen avuttomuus. Ongelma on meitä ympäröivä kulttuuri. Miten rakentaa elämäänsä siinä niin, että voisi olla ylpeä?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kevään kompassi

Kevään aiheista. Jos syksyn yksi avoimesti keskeisiä ja välillä jossain sisällä uivista teemoista oli totuus, keväällä herää toinen, ehkä vielä mutkikkaampi kysymys asenteesta, jota elämä, tilanteet ja todellisuus meiltä vaativat. Näin ainakin ajattelin, kun valitsin aiheita, joista toiset – niin  kuin aina – ovat pyydettyjä.  Yksi jo ehti kommentoida, että otsikoista erkanee polkuja eri suuntiin, rajattomiin muka. Toivottavasti. Vaikka se tarkoittaisi, että alkuperäinen ajatukseni olisi haihtunut.

Toivottavasti minulla olisi jotain sanottavaa. Yhä vähemmän minulla on. Siinä olen kuin Sokrates, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Ehkä minusta on tulossa filosofi. Ongelma on se, etten millään tavalla ole organisoinut filosofiakahvilaa sokraattiseksi istunnoksi, jossa minä kyselisin, testaisin, olisin nenäkäs. Lähtökohta, alkutilanne, on pikemminkin päinvastainen: Minä saarnaan ja/tai yritän tuoda esiin jonkun näkökulman, saada alkuun keskustelun ja altistan itseni erilaisille kysymyksille.

Keskustelun eteneminen ja etenemisen hedelmällisyys ei ole pelkästään minun tietämyksestäni, osaamisestani tai taitavuudestani kiinni. Minulle esitetään myös tyhmiä kysymyksiä enkä tajua aina, heti ja nopeasti, niiden olevan sellaisia. Minulta kysytään mielipiteitäni niin kuin niillä olisi jotain väliä. Kysytään niitä gynekologisia asioita etc. Osallistujat eksyvät – monesti rakastettavalla tavalla – omiin kiinnostuksen kohteisiinsa. Suostun melkein kaikkeen; rakastan seikkailua ja harhailua. Harhaileminen saattaa silti väsyttää, sillä suunnattomuus on raskasta.

Eksyminen, meneminen toisaalle, on silti yleensä myönteinen kokemus. Opimme, ettei alkuperäiseen kysymykseen tai minun esittämään näkökulmaan tarvitse kiinnittyä.  Parhaimmillaan herää sellainen kevään henki, keveys ja vapaus, tunne siitä ettei tarvitse olla tosissaan eikä niin kovin vakavissaan – ei tarvitse olla raskas ollakseen filosofinen, ihmettelevä ja kysyvä ja kriittinen.

Haluan ja tahdon siis kevään heräämistä, uusia hulluja keskusteluja. Vaikka ne väsyttäisivät. Viimeisillä voimillani aion tuoda esiin viimeisen, toivottavasti purevan terävyyteni, sillä kysyn kysymyksiä keskustelusta, kysyn kuka suostuun ajattelemaan ja lyön puukon omaan kylkeenikin, kun kysyn: Voiko filosofiaa opettaa?

Kun olin opiskelija, en ollut varma siitä mitä teen, onko ajatteluni ajattelua ja kysyin mitä se on. Ihmettelin kun muut eivät ihmetelleet, olivat niin varmanoloisia. Sitten tajusin, että tyhmyydessäni oli viisautta, koska on aika hyvä kysymys tämä: Mitä on ajatteleminen? Nyt kiinnittäisin sen yhteen ankkuriin,  nykyisyyteen. Toivoisin, että se on enemmän kuin ankkuri: kompassi. Sellainen on lähtökohtani ainakin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila