Polemos

 

Camus

Filosofiakahvila 21.2./22.2./23.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sartren filosofisesti sivistymättömäksi haukkuma Albert Camus (1913-1960) piti marraskuussa 1948 puheen, jonka otsikko oli Le témoin de la liberté (Vapauden todistaja).  Camus sanoo monta mielenkiintoista asiaa, mutta kiinnitän huomiota vain yhteen teemaan, polemiikkiin.

Lähtökohta on yksinkertainen. Ei ole elämää ilman dialogia. Camus kuitenkin toteaa, että 20.vuosisata on polemiikin ja loukkauksen vuosisata (hän ei nähnyt, mitä se voisi olla meidän vuosisadalla). Dialogin sijasta kansat ja yksilöt omistautuvat hyökkäyksille ja puolustuksille, yksinpuhelulle. Camus kysyy, mikä on polemiikin mekaniikka. Hän tekee terävän huomion. Polemiikissa vastapuolta kohdellaan vihollisena ja häntä ei siis nähdä. “En tiedä loukkaukseni kohteen silmien väriä enkä tiedä, hymyileekö hän joskus ja miten”, Camus sanoo.

Jos polemiikki on tätä, se on nimetty oikein. Sana tulee kreikan sanasta polemos, sota. Lyhyessä huomiossa on monta huomionarvoista kohtaa. 1)Polemiikki ei ole dialogia, vaan monologia. 2)Polemikki on sokeutta. 3)Polemiikki on toisen kohtelemista vihollisena.

Nämä toisiinsa kytkeytyvät asiat, joilla on sekä epistemologisia että eettisiä vaikutuksia, näyttävät meille piirteet, joiden avulla voimme arvioida maailman keskusteluja ja omaa itseämme keskustelussa. Voimme mitata, kuinka paljon dialogi on dialogia.

Polemiikki on hedelmätöntä. Nykyaikana sen näyttämöitä ovat tv-studiot ja parlamentit. Keskustelu ei ole yhteistä etsintää, tutkintaa, vaan esitystä, taistelua tai esitettyä taistelua, jossa yritetään voittaa toinen ja voittaa yleisön suosio. Nykyisin jopa poliitikot, päättäjät, ovat gladiaattoreita.

 Poleeminen tapaus: Päivi Räsänen. Kun joku niin kuin Päivi Räsänen joutuu oikeuteen, kaikilla on mielipide. Ihmiset teeskentelevät, etteivät he ole samaa mieltä kuin Räsänen; he vain ihmettelevät, voiko joutua oikeuteen Raamatun siteeraamisesta. Tämä on tyypillistä polemiikille. Mukana on jokin tapaukseen liittyvät elementti, yksityiskohta, jota käytetään poleemiikin luojana. Kysymys ei ole todellisuudessa kysymys, koska kysyjä tietää, ettei Suomen laissa ole kohtaa, joka kieltää Raamatun siteeraamisen (jos ei tiedä, saa kysyä).

Polemiikki vääristää asioita ja värittää asioita. Espanjassa on jatkuvan polemiikin aiheena se mitä koulussa opetetaan. Pääministeri Pedro Sánchezin aikana viholliset ovat keksineet hänen totalitarismiin johtavalle politiikalleen nimen: sanchizmo. Tätä oppia syötetään lapsille kouluissa, ja siksi jotkut toisen puolen, vapauden, kannattajat vaativat, ettei lapsille enää syötettäisi tätä katalaa oppia ja historian tunnilla ei puhuttaisi enää naisen roolista tai toisen tasavallan aikaisesta demokratisoitumiskehityksestä. Koulussa ei puhuttaisi myöskään ilmastomuutoksesta.

Polemiikin viljelijä on usein epäreilu.  Kun Sartre haukkui Camus´n sivistymättömyyttä, eliittikoulun käynyt Sartre ei ottanut huomioon, että Camus syntyi köyhään perheeseen Algeriassa ja sairasti kaiken lisäksi tuberkuloosin lapsena.  

Polemiikin välttäminen ei merkitse sitä, ettei koskaan ottaisi puolta tai olisi niin sanotusti neutraali. Joissakin tapauksissa se merkitsee sitä, että sanoo: “Kyse ei ole Raamatun siteeramisesta.” Joissakin tapauksissa se on kieltäytymistä keskustelusta, koska todelliselle keskustelulle ei ole mahdollisuutta. Polemiikista kieltäytyminen merkitsee, että tosiasiat otetaan tosiasioina, ei ideologian ja opin elementteinä. Tosiasiat tosiasioina: Päivi Räsänen  on yhteiskunnan vihollinen tai paras gladiaattori.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ruoanlaitto ja keskustelu

 

Minulla on yhä vähemmän harrastuksia. Tai Chi on jäänyt vähemmälle monesta eri syystä. Jäljellä ovat filosofia ja ruoanlaitto. Ne ovat sukua keskenään. Molemmat ovat ajattelua. Filosofiakahvila on keskustelua. Se ei tarkoita, että ajattelisin filosofian olevan keskustelua, mutta myös ruonlaitto on keskustelua, jos uskomme Markku Rautosta, joka kirjoitti teoksessaan Valkosipulin vuosi (1987): "Ruonlaitto on tapa keskustella." Se on sitä monella tavalla.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Avauksia

 

Epiktetos

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Koronasäädökset voivat aiheuttaa rajoituksia osallistumiseen 

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 6.10./7.10./8.10.

”Se mikä ei ole tullut häiritsemään, ei ansaitse huomiotamme.” – René Char    

Olen aina ajatellut, että filosofiakahvilan alustukset ovat vain avauksia. Puheeni ja muistiinpanoni eivät ole systeemin rakennuspalikoita, ne eivät ole vastauksia suuriin filosofisiin kysymyksiin eikä niistä löydä merkittivävää metodologista etsintää. Ne ovat vain avauksia. Sana ”vain” ei ole pelkästään vaatimattomuutta.

Jos haluan alustusteni olevan avauksia, otan kunnianhimoisen tehtävän harteilleni. Sana tuntuu viittaavan siihen, että jotain aloitetaan. Se tuntuu lupaavan jotain uutta. Jos näyttämölle tulee uusi hahmo, hän pyrkii keskeyttämään jo käynnissä olevan keskustelun. Tehkäämme ajatuskoe. Joku haluaa keskeyttää käynnissä olevan, jatkuvan keskustelun. Kun katsomme, mitä maailmassa tapahtuu, tällainen keskeytys ja huomion kiinnittäminen muualle on yleensä mahdollista sensaation avulla. Mutta sensaatio ei tee avauksia tahtomassani mielessä. Uutuus, johon alustukseni tähtäävät, ovat uusi näkökulma tai uusi kysymys.

Koska minun pitää keskeyttää jotain, minulle ei riitä logiikka eikä metodi. Minulla täytyy olla taktiikka. Samantapaisen, mutta paljon suuremman vaikeuden edessä olivat Kreikan kyynikot. Kristen Kennedyn artikkeli Cynic Rhetoric: The Ethics and Tactics of Resistance korostaa, että monesti epämääräisessä tai maanpakolaisen asemassa ollut kyynikko joutui turvautumaan toisenolaiseen taktiikkaan kuin tavallinen kansalainen. Kyynikko keskeytti konsensushenkisen ja sivistyneen julkisen tilanteen skandaalimaisella käyttäytymisellä. Toinen taktiikka oli diatribe, joka oli kansanomainen puheiden muoto, eräänlainen antiikin saarnagenre. Klassinen esimerkki diatribesta on Epiktetoksen Keskusteluja (Diatribai).

Kaikkein kunnianhimoisinta ja sankarillisinta avauksien teossa on se, että avauksen jälkeen maailman pitäisi olla avoin, ainakin vähän enemmän. Andrei Bitovin Puškinin talossa todetaan, että romaani on opettanut: Suurin paha meille on elää valmiissa, selitetyssä maailmassa. Avaukseni yrittävät tehdä siis samaa kuin romaani.  Ne varoittavat siitä mikä on pahinta. Lisäksi ne yrittävät parantaa maailman. Jos maailma on valmis, siitä puuttuu liikkuvuus ja keskeneräisyys, joka sille täytyy palauttaa.

Avaus pyrkii siis olemaan ajattelua, toisin sanoen etäisyyden ottoa. Kyynikon, maanpakolaisen, kriittisessä puheessa oli mukana kutsumus, jota Kennedy kuvaa ilmaisulla ”leave home”, kodin jättäminen. Tuttu muuttuu vieraaksi. Lähellä olevaa katsotaan kauempaa.

Avauksien teossa on mukana siis aggressiivisia, sotaisia piirteitä. Täytyy muistaa, että taktiikka on sotilaallinen termi ja merkitsee taistelutaitoa. Keskeyttävän ja häiritsevän puheen ei kuitenkaan ole tarkoitus lyödä toista maihin eikä ylipäätään kohdella häntä vihollisena. Avaus avaa tilan, jossa uudet kysymykset, uusi kyseenalaistaminen, on mahdollista.

Kysyminen on avauksen sydän. Lähtökohta ei ole valmis vastaus. Lähtökohta on, ettei mikään ole lopullista, ehdotonta eikä itsestään selvää. Ajatus on yksinkertainen, mutta sen lihallistaminen voi olla vaikeaa. Avaus voi olla vaikea ja häiritsevä kuulijalle, mutta se vaatii myös tekijältä. Se vaatii heittäytymistä avoimelle pelikentälle. Avautuva tila on kaikkien, jotka tahtovat osallistua, ei vain aloittajan, alustuksen pitäjän. Filosofiakahvilan pitäjä ei ole opettaja, poliisi, lääkäri eikä tuomari. Hän  vain potkaisee pallon kentälle. Se joka ottaa pallon vastaan saa itse päättää, pelaako samassa joukkueessa vai ei...  

P.S.  En todellisuudessa tiedä, onko minulla mitään sanottavaa. Minulla on kuitenkin tahto osallistua seikkailuun... 

  https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

                                                                    

Keskeyttämisen tärkeys

 

Tämä blogi on syntynyt filosofiakahvilan oheistuotteeksi. Suurin osa tässä julkaistuista teksteistä on muistiinpanoja alustuksia varten (paitsi kesällä), ei muuta. Filosofiakahvila on keskustelua. Monologieni tarkoitus on toimia yllykkeenä. 

Filosofiakahvilassa tapaavat erilaiset ihmiset ja pelkään pahoin, että minä annan vaikutelman hyvin sivistymättömästä henkilöstä. Minä nimittäin keskeytän ihmisiä. Suomalainen keskustelukulttuuri, jonka olemassaolosta voidaan kiistellä, korostaa (kauniisti) kuuntelemista, toisen kunnioittamista. Minä olen asunut Espanjassa yli 20 vuotta ja oppinut pahoille tavoille. Espanjassa keskeytetään ja puhutaan päällekkäin.

Viime aikoina olen tarkastellut pahettani toisesta näkökulmasta. Kun kuuntelen poliitikkojen haastatteluja, sanon usein: "Keskeytä se, keskeytä se!" Hyvät toimittajat eivät vain kysy hyviä kysymyksiä, vaan keskeyttävät poliitikkojen loputtomat monologit. Keskeyttäminen on joskus edellytys keskustelulle. Yksinpuhelut ovat monesti epäkunnioittavampia kuin keskeytykset.

P.S. Tämä ei tarkoita, etten yrittäisi parantaa pahoja tapojani tai yrittäisi tulevaisuudessa kuunnella paremmin ja tarkemmin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä hyväksymme?

 

José Clemente Orozco: Demagogo 1946

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 9. huhtikuuta:

Kiihkeä keskustelu kahden eri leiriin kuuluvan välillä. Toinen avaa suunsa sanoakseen jotain. Vastapuoli nousee ylös: ”Älä sano mitä aiot sanoa. Tiedän mitä aiot sanoa ja olet väärässä.” Keskustelu sodankaltaisena tilana ja oikeusistunnon ivamukaelmana on hedelmätöntä ja huonoa teatteria. Keskustelun toisen osapuolen tekeminen viholliseksi vaikuttaa omiin argumentteihin. Ne eivät todellakaan ole filosofisessa tai muodollisessa mielessä tasokkaita, koska sota vaatii muuta: strategiaa ja miinoitusta, yritystä lyödä vihollinen.

Jos kyse ei olisi enää sanoista, vaan teoista, toinen yritettäisiin eliminoida. Tällaisissa keskusteluissa on sorron ja puhdistusten siemen. Kyse ei ole vain hedelmättömästä ja köyhtyneestä suhteesta toiseen, vaan myös vaarasta.

Tällaisen sodankaltaisen väittelyn havainnoiminen tuo esiin, ettei vaara ole aina ja pelkästään ulkopuolinen uhka. Vaara on meissä itsessämme. Se on myös pelin luonteessa ja siinä, että itse osallistumme siihen. Tämä ei merkitse, ettei maailmassa, instituutioissa ja käytännöissä, olisi vaaraa.

Emme voi vain katsoa itseämme. Demagogia ja imartelu uhkaavat demokratiaa ja vahingoittavat mahdollisuuksia sen vaatimaan keskusteluun. Kasvatus sulkee lasten mielet. Ongelma on kuitenkin myös suhteessa itseemme. Olemme passiivisia ja pidämme itsestään selvänä asioita, joiden on sanottu olevan itsestään selviä. Annamme imarrella itseämme, koska meillä ei ole rohkeutta kuunnella totuutta.

Ulkopuolinen uhka – virus tai vihollisen hyökkäys – on vaara, mutta toinen vaara piilee siinä, miten vastaamme ja toimimme. Tiedon, ajattelun ja kysymysten tulee tarkistaa, mikä on todellinen uhka. Oma toiminta voi pahentaa tilannetta. Itsepuolustustaidon kehittäminen vaatii siis kykyä lukea tilannetta ja ymmärrystä siitä, että tilanne muuttuu oman toiminnan vaikutuksesta. Se vaatii myös sitä, että asettuu itseään vastaan, taistelee omaa passiivisuuttaan vastaan ja harjoituttaa itseään (esimerkiksi kykyään lukea tilannetta) vahvistaakseen itseään.

Kun puhumme vaarasta ja kysymme, missä se on, emme pohdiskele, ketä kannatamme. Valitsemme, mitä vastaan taistella. Kriittinen ajattelu voi olla suureksi avuksi tällaisessa jokapäiväisessä kamppailussa. Kuvitelkaamme, että teemme oikean ja tehokkaan liikkeen puolustaaksemme itseämme. Myös tämä hyvä liike voi olla heikkouttamme seuraavalla hetkellä. Nyt vastustaja tuntee sen, osaa varautua siihen. On oltava valpas ja kriittinen, osattava kysyä.

Taisteluun ei tarvita ohjelmaa ja suurta ideaa ideaalisesta ihmiskunnasta. Vaatimukset ohjelmasta voivat sisältää vaaran: siinä elää unelma kysymisen lopettamisesta. Voimme taistella suurta, mahdotonta, monipäistä vihollista vastaan. Se saattaa vaivuttaa suruun ja epätoivoon. On jatkettava. Todella surullista on vain vaipuminen suruun.

Edessämme ei ole vain vallankäyttäjän kyynisyys tai korruptio. Edessämme voi olla tilanne, johon ei ole poliittista ratkaisua, mitään valmista kaavaa. Siitä huolimatta on jatkettava. Edessämme on realisti, joka sanoo: ”Mitään ei ole tehtävissä. Tämä ei ole meidän käsissämme.” Realistista huolimatta meillä voi olla etiikka, eettinen käytäntö, joka ilmenee siinä, ettemme hyväksy asioiden tilaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajankohtaista asiaa

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA
AIKA: 31.TAMMIKUUTA KLO 13.30
PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, AVENIDA DE LOS BOLICHES 4, SAUNAN TERASSI

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Aiheista

(Giovanni Domenio Tiepoli 1773)

Monet syksyn aiheista ovat toivottuja, esimerkiksi Anaksimandro, anarkismi ja uutismaailma. Mielenkiintoista ehkä, että monet näistä toivotuista aiheista vaativat ”akateemista” perehtymistä, jopa pedanttisuutta; ne liittyvät monesti filosofian ja ajattelun historiaan. Toiset toivotut aiheet – terrorismi ja tiedotusvälineet (journalismi) – ovat voimallisesti yhteiskunnallisia tai poliittisia.

Ulkoisesti erilaisista lähtökohdista huolimatta syksyn aiheet kytkeytyvät kysymykseen arvoista. Toivon, ettei käsittelytapa olisi liian abstrakti tai ylimalkainen – että voisin irrottautua ns.arvokeskustelun tyhjänpäiväisyydestä.

Tarkoitukseni ei ole – turha kai sanoakaan – opettaa kenellekään mitään arvoja. Tarkoitukseni on yksinkertaisesti vain stimuloida, käynnistää keskustelua.

Ohjelman valmistelussa on mukana aina sama paradoksi, sama vaikeus. Haluan, että ohjelma olisi mielenkiintoinen ja käsittelisi jollakin tavalla, esimerkiksi ajankohtaisuuden ansiosta, tärkeitä, relevantteja aiheita. Mutta samalla olen estynyt, sillä olen itseäni estänyt. En voi tietää mikä on tärkeää, en voi sitä myöskään muiden puolesta päättää. Tämän vaikeuden edessä lohduttaudun sanomalla, että keskustelu kulkee kuitenkin muualle, mahdollisesti siihen mikä oikeasti muiden mielestä on mielenkiintoisempaa ja tärkeämpää.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keskustelu, tie ja eksyminen

(Rumi)

Aina kysytään tietä, vaikka kysymys on tie. Kysytään tietä, koska tunnetaan olevan eksyksissä. Koska kysymys vie meitä eri paikkoihin, se voi olla syy eksymiseen. Täytyy muotoilla uusia kysymyksiä päästäksemme tielle, mutta jos muotoilee kysymyksen uudestaan, tie on uusi. On hyvä eksyä, sillä silloin joudumme ajattelemaan uudestaan. ”Ajatus rakentuu dialogissa, keskustelussa, aina toisen kanssa”, kirjoittaa Mónica Virasoro. Ajatteleminen on keskustelua, se on aina tiellä ja se on aina suhteessa tähän sanaan: eksyminen.

Ei ole yllättävää, että Mónica Virasoro viittaa Heideggeriin kirjoituksessaan La misión de los pensadores y de la filosofía hoy. Heidegger liitti ajattelemisen aina tiehen ja hän ajatteli ajattelun olevan keskustelua. Voimme esimerkiksi tehdä kuvauksen filosofisesta tekstistä, siinä ilmaistuista käsityksistä, mutta ajatteleminen on keskustelemista tekstin kanssa kohta kohdalta. Tällainen asettuminen keskusteluun on menemistä polulle. Tai niin kuin Virasoro sanoo: asettumista kysymyksen muotoilemisen tielle.

Ongelma ei ole se, ettemme tiedä, minne joudumme. Ongelma ei ole polun vaarallisuus. Ongelma olemme me itse; emme ole aina niin kovin halukkaita luopumaan valmiista vastauksistamme, valmiista teistä, omasta itsestämme. Olemme kovin jäykkiä, ja jäykkyyden nimi saattaa olla ”minä”.

Kun ”minä” osallistuu keskusteluun, se ei välttämättä lähde millekään tielle, vaan pysyttelee asemissaan, puolustaa asemiaan. Silloin keskustelusta tulee kiistelyä tai polemiikkia. Ajatteleminen keskustelemisena ei ole myöntämistä tai kieltämistä, hyökkäystä tai puolustautumista, vaan haasteen vastaanottamista, kuuntelemista, kysymistä.

Kun meillä on valmiit vastaukset, olemme aina tiellä, emme ole koskaan eksyksissä. Se ei kuitenkaan merkitse, ettemme olisi harhautuneet tai ettemme eläisi harhassa. Jos luovumme valmiista vastauksista, kysymme ja seuraamme kysymystä, tie ja eksyminen eivät ole enää niin vastakkaisia.

Rumi (Yalal ad-Din Muhammad Balji, 1207-1273)  kirjoitti: “Myy nokkeluutesi ja osta hämmästys.” Tämä on tietenkin käännös englanninkielisestä versiosta: ”Sell your cleverness and buy bewilderment.” Sanan bewilderment voisi kääntää myös ”hämmennykseksi”, sillä to bewilder on saattaa hämille, eksyttää. Jos käyn dialogia tämän tekstin kanssa ja asetan sen keskustelemaan Heideggerin tai Virasoron kanssa, se ei annan vain enemmän tai vähemmän viisasta neuvoa, vaan heittää haasteen ja nostaa esiin uusia kysymyksiä. Keskusteleminen ei merkitse sitä, että on nokkela, osoittaa älykkyytensä tai tietämyksensä. Niillä on vain suhteellinen arvo. Jopa tuskallinen hämmennys on arvokkaampaa, rikastuttavampaa.

Tämä Rumin neuvo saa minut myös kysymään, ovatko tie tai polku edes kovin onnistuneita sanoja ilmaisemaan ajattelemista kulkemisena, vaeltamisena. Etsimmekö tietä vai etsimmekö erämaata? Eikö polku merkitse aina sitä, että siitä on jo joku kulkenut? Voiko polkua seuratessaan löytää uusia maisemia? Onko tarkoitus löytää uusi maisema vai uudet silmät ja uudet korvat?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kevään kompassi

Kevään aiheista. Jos syksyn yksi avoimesti keskeisiä ja välillä jossain sisällä uivista teemoista oli totuus, keväällä herää toinen, ehkä vielä mutkikkaampi kysymys asenteesta, jota elämä, tilanteet ja todellisuus meiltä vaativat. Näin ainakin ajattelin, kun valitsin aiheita, joista toiset – niin  kuin aina – ovat pyydettyjä.  Yksi jo ehti kommentoida, että otsikoista erkanee polkuja eri suuntiin, rajattomiin muka. Toivottavasti. Vaikka se tarkoittaisi, että alkuperäinen ajatukseni olisi haihtunut.

Toivottavasti minulla olisi jotain sanottavaa. Yhä vähemmän minulla on. Siinä olen kuin Sokrates, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Ehkä minusta on tulossa filosofi. Ongelma on se, etten millään tavalla ole organisoinut filosofiakahvilaa sokraattiseksi istunnoksi, jossa minä kyselisin, testaisin, olisin nenäkäs. Lähtökohta, alkutilanne, on pikemminkin päinvastainen: Minä saarnaan ja/tai yritän tuoda esiin jonkun näkökulman, saada alkuun keskustelun ja altistan itseni erilaisille kysymyksille.

Keskustelun eteneminen ja etenemisen hedelmällisyys ei ole pelkästään minun tietämyksestäni, osaamisestani tai taitavuudestani kiinni. Minulle esitetään myös tyhmiä kysymyksiä enkä tajua aina, heti ja nopeasti, niiden olevan sellaisia. Minulta kysytään mielipiteitäni niin kuin niillä olisi jotain väliä. Kysytään niitä gynekologisia asioita etc. Osallistujat eksyvät – monesti rakastettavalla tavalla – omiin kiinnostuksen kohteisiinsa. Suostun melkein kaikkeen; rakastan seikkailua ja harhailua. Harhaileminen saattaa silti väsyttää, sillä suunnattomuus on raskasta.

Eksyminen, meneminen toisaalle, on silti yleensä myönteinen kokemus. Opimme, ettei alkuperäiseen kysymykseen tai minun esittämään näkökulmaan tarvitse kiinnittyä.  Parhaimmillaan herää sellainen kevään henki, keveys ja vapaus, tunne siitä ettei tarvitse olla tosissaan eikä niin kovin vakavissaan – ei tarvitse olla raskas ollakseen filosofinen, ihmettelevä ja kysyvä ja kriittinen.

Haluan ja tahdon siis kevään heräämistä, uusia hulluja keskusteluja. Vaikka ne väsyttäisivät. Viimeisillä voimillani aion tuoda esiin viimeisen, toivottavasti purevan terävyyteni, sillä kysyn kysymyksiä keskustelusta, kysyn kuka suostuun ajattelemaan ja lyön puukon omaan kylkeenikin, kun kysyn: Voiko filosofiaa opettaa?

Kun olin opiskelija, en ollut varma siitä mitä teen, onko ajatteluni ajattelua ja kysyin mitä se on. Ihmettelin kun muut eivät ihmetelleet, olivat niin varmanoloisia. Sitten tajusin, että tyhmyydessäni oli viisautta, koska on aika hyvä kysymys tämä: Mitä on ajatteleminen? Nyt kiinnittäisin sen yhteen ankkuriin,  nykyisyyteen. Toivoisin, että se on enemmän kuin ankkuri: kompassi. Sellainen on lähtökohtani ainakin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiakahvilan aiheet keväällä 2015

Rumi (Yalal ad-Din Muhammad Balji, 1207-1273)  

“Myy nokkeluutesi ja osta hämmästys.” (RUMI)

Filosofiakahvilan aiheet keväällä 2015

1.Keskustelu, tie ja eksyminen

2.Hallitsijat ja hallitut

3.Tieto, vapaus ja orjuus

4.Avoimuus ja kielteisyys

5.Itsenäisyys

6.Voiko filosofiaa opettaa?

7.Särö ja räsähdys: nykyisyyden ajatteleminen

8.Kuka suostuu ajattelemaan?

9.Ylimielisyyden lajit

10.Nautintoon oppiminen

11.Moninaisuus ja rakkaus

12.Yllätys, minuus ja teot

13.Suunnistautuminen ilman ohjelmaa

14.Vivahteet

15.Tyhjyys mahdollisuutena 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keskustelemisesta

En tahdo ryhtyä tässä vaiheessa rakentamaan idealisoivaa kuvaa keskustelemisesta tai ryhtyä ylväästi puhumaan keskustelemisen taidosta. Sanon silti jotain keskustelemisen puolustukseksi; se ei ole aina niin idioottimaista kuin voisi kuvitella, kun katsoo televisiota.

Parhaimmillaan keskusteluun sisältyy tärkeä mahdollisuus. Voimme ainakin jossain määrin astua valmiiden puheiden kahleista, omasta liian kiinnittyneestä asemastamme, ottaa etäisyyttä vakaumuksiin ja konventioihin. Tämä mahdollisuus on tärkeä, sillä vakaumukset ja konventiot ovat suojelemassa meitä avoimelta, mahdollisuuksilta, siltä mikä ei vielä ole. Jos riisumme tämän suojan, olemme siis alastomampia, aseettomampia, ehkä haavoittuvaisempia, mutta myös enemmän syttyviä, valmiimpia elämään, kykeneväisempiä nauttimaan odottamattomasta.

Siksi jo odotan pian alkavia filosofiakahvilan istuntoja. Parasta ei ole se että pääsen sanomaan minun ”hienoja ajatuksiani”, vaan se että pääsen kuulemaan, oppimaan.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keskusteleminen ja filosofia

On tavanomaista ja ymmärrettävää, että puhutaan filosofian syntyneen keskusteluista. Platon kirjoitti dialogimuotoisia tekstejä. Yksi syy on se, että kirjoitusten sankari on Sokrates, joka eli kierrellen keskustelemassa ihmisten kanssa. Voi siis helposti todeta, että filosofia syntyi keskusteluna, aseettomien ihmisten kohtaamisena. Olemmeko kuitenkaan sanoneet mitään? Tiedämmekö, millaisesta keskustelusta filosofia syntyi?

Espanjan sana discutir, keskustella, tulee latinan sanasta discutere, joka merkitsi särkemistä, hajottamista, ratkaisemista, päättämistä. Sana merkitsee myös espanjankielessä kiistelemistä, vastakkaisen mielipiteen tukemista. Conversar – toinen sana keskustelemiselle – tulee sanasta conversari, elää yhdessä. Kyse ei ole väittelemisestä; tässä ihmiset puhuvat toisilleen. On siis helposti nähtävissä, että on erilaisia keskusteluja, erilaisia keskustelemisen muotoja – tämä ilmenee jo siinäkin, että on useita sanoja. Kun on useita keskustelemista tarkoittavia sanoja, on erilaisia käytäntöjä.

Millaista oli keskustelu, josta filosofia syntyi? Yleensä osataan sanoa, että sokraattinen keskustelu yritti irtisanoutua sofistien tavasta väitellä. Harvemmin todetaan, että samalla asetettiin vastakkain parrhesia ja retoriikka. Parrhesia, vapaa puhe ja totuuden sanominen, nähtiin erilaisena pelinä kuin retoriikka, joka oli toisten vakuuttamista, vakuuttamisen ja vaikuttamisen tekniikkaa. Yksi silminnähtävä ero näiden puhumisen ja sanomisen muotojen välillä oli se, että parrhesia ilmeni usein kysymysten ja vastausten pelinä, ei pitkinä yhtenäisiä puheina niin kuin retoriikka. Sokrates oli kyselijä. Hän kyseli avatakseen keskustelun ja teki lisäkysymyksiä tutkiakseen ihmisten vastauksia.

Filosofinen keskustelu ei ole siis vain joukko puheenvuoroja. Silloinkin kun se muodostuu erilaiseksi kuin sokraattisessa dialogissa, esimerkiksi Diogeneen ja Aleksanteri Suuren keskustelussa, kyse on vakavasta asiasta: jokin pannaan koetukselle, jokin syvä kysymys nostetaan esiin, ihmisten eteen.

Väittelyssä ja kiistelyssä saatetaan puhua vakavista asioista, mutta asiallisuus ja neutraali sävy naamioivat osallistujien halun voittaa. Filosofisessa keskustelussa toista ei pidetä vihollisena; siinä tehdään yhteistyötä, etsitään yhdessä. En silti halua maalata eteemme jotain ideaalista keskustelutilannetta ja täydellistä keskustelemisen tapaa. En usko, että löydämme ratkaisua, jos keskustelemme järkiperäisesti ja riittävän kauan. Tämä ”järkiperäisyys” on filosofisen ajattelun laitettava kyseenalaiseksi. ”Riittävän kauan” saattaisi merkitä tuhatta vuotta.

Ei ole filosofisesti mielenkiintoista tietää, että joku ajattelee niin tai näin. Filosofinen keskustelu ei ole gallup. Tästä syystä filosofia itse asiassa – keskustelevasta luonteesta huolimatta – ei ole halukas kaikkeen keskusteluun. Filosofia haluaa tuoda esiin ongelman, tehdä jostakin asiasta ongelman. On hyvin erilainen asia problematisoida asia kuin esittää mielipide ja asettaa se vastakkain toisten mielipiteiden kanssa.

Otan esimerkin: keskustelun. Esitän kysymyksen, mitä on filosofinen keskustelu. Yleensä filosofisessa keskustelussa ei tuoda yksinkertaisesti esiin, millaisia erilaisia mielipiteitä läsnäolijoilla asiasta on. Ensimmäiseksi etsitään määritelmää filosofiselle keskustelulle. Sitten etsitää puutteita määritelmästä, tehdään täydennyksiä ja korjauksia. Itse nostaisin tällaisessa keskustelussa esiin kysymyksen siitä, onko kysymys muotoiltu oikein ja onko kyse todellisesta ongelmasta.

Jokin filosofian keskustelevuudessa on viehättävää ja puoleensavetävää. Luulen tietäväni kokemuksen perusteella, että tämä jokin on keskustelun heilauttava voima: se heilauttaa ihmiset paikaltaan, omien ennakko-oletusten suojasta, valmiista rooleista, annetuista arvoista. Mitä sokrateet tekevät esittäessään kysymyksiään tai vastatessaan toisten kysymyksiin? He eivät yritä voittaa sotaa; he kamppailevat tehdäkseen toisista filosofeja... Kun sanon näin, olen tietoinen, että herää uusia kysymyksiä. Mikä on filosofi? Kuka on filosofi? Missä on filosofeja?

Joku voi nyt kysyä oikeutetusti, mitä mieltä on filosofisessa keskustelussa, jos se tekee asioista vain vaikeampia, tuo esiin vain ongelmia, ei ratkaisuja. Tämän kysymyksen myötä tulemme olennaisesti eettisten periaatteiden eteen. Filosofia on häirikkö, sillä tyhmyyden ja ajattelemattomuuden ei voi antaa edetä ilman vastusta, ilman mitään esteitä. Filosofia ei näytä toiselle ratkaisua, osoita tietä, koska se antaa toiselle vapauden löytää oma tiensä. Vaarallisinta ei ole epävarmuus, vaan sikamainen varmuus, joka kohottaa teloittajan kirveen. Hedelmällinen keskustelu ei ole sellainen, jossa löydetään Totuus, vaan sellainen, joka muuttaa meidän suhdettamme itseemme, toisiimme, maailmaan.

Välihuomautus

Filosofiakahvilan ensimmäisen alustuksen aihe (Tieto, totuus, elämä) oli suuri, suureellinen, melkein mahtaileva ja ainakin suuruudenhullu. Syntyneet keskustelut olivat maltillisempia, jopa varovaisempia, mutta sataprosenttisen varmasti hedelmällisempiä kuin itse alustus.

Kahvilakeskustelut ovat joskus poukkoilevia, monesti ne myös jämähtävät paikalleen, eivät synnytä uutta. Mutta sitten yhtäkkiä joku esittää jonkun aran kysymyksen, joka mykistää kaikki älykkyydellään tai syvyällisyydellään. Ja nämä hetket tekevät istunnoista arvokkaita ja merkityksellisiä.