Shandy

Filosofiakahvilan aihe 12.3./13.3./14.3. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

(Lopussa loppukevään aiheet)

Enrique Vila-Matasin (1948) teoksessa Historia abreviada de la literarura portátil (1985) joukko 1920-luvun avantgardistisia taiteilijoita ja kirjailijoita perustaa shandy-salaliiton, salaseuran, joka edistää kirjallisuuden ja taiteen tekemistä kannettavaksi. Vila-Matas ei luonut vain käsitettä (shandy), vaan visioi toisenalaisen elämäntavan, jolla tietysti on tekemistä myös todellisten esimerkkien kanssa.

Vila-Matasin shandy on mielenkiintoinen myös filosofisesti, jos ja kun filosofia kysyy, miten meidän pitäisi elää. Sana shandy tulee Laurence Sternen (1713-1768) klassikkoromaanista The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman (1759-1767). Vila-Matas sanoo teoksensa alaviitteessä, että shandy on Sternen asuinpaikan, Yorkshiren murretta ja merkitsee iloista, vaihtelevaa ja tärähtänyttä. Salaliittolaisia yhdisti mm. innovatiivinen henki, äärimmäinen seksuaalisuus, suurten tavoitteiden poissaolo, väsymätön nomadismi, epäjuhlallisuuden viljely. Jokaisen jäsenen piti toimia poikamieskoneena (máquina soltera).

Salaseura on fiktiivinen, mutta monet sen jäsenistä oli aikansa todellisia avantgardisteja, surrealisteja ja dadaisteja.  Kristian Blomberg luettelee väitöskirjassaan René Charista surrealistiseen  elämäntapaa kuuluvia asioita: ”...halu omistautua runoudelle (erityisesti kielen ja oman maailmassaolon kokemuksen välisen suhteen luotaamiselle), pitkät keskustelut, harhailu, sattuma, haluttomuus työntekoon sekä surrealistien ryhmässä vallinnut erotiikalle myönteinen ilmapiiri.”

Joku voisi sanoa, että tässä kärsitään nyt vakavasta vakavuuden puutteesta. Miten shandy tai surrealistien elämäntapa voisivat olla vakavasti otettavia vaihtoehtoja? Kun kysymme näin, oletamme, että vakavuus on hyvä asia. Sterne sanoi: ”Vakavuus on kehon salaperäinen tila, jonka tarkoitus on salata sielun puutteet.” Vaikka emme uskoisi Sterneä, voimme todeta, että aika ajoin tietyn lajin vakavuus hymyilyttää, jos ei epäilytä.

Jotkut shandien tempauksista eivät ole vain vakavuuden, vaan myös syvällisyyden parodiointia. He viettävät päiviä prinssi Mdivanin vuokraamassa sukellusveneessä. Kertoja kertoo kahdesta tekstistä, jotka sisältävät tietoja noista päivistä, mutta hän toteaa, ettei prinssi Mdivanin tekstiin, voi luottaa, koska se on täysin sekopäinen. Tämän tekstin mukaan salaliittolaiset olisivat matkustaneet sukellusveneellä maailman ääriin, mutta kertojan tietojen mukaan se ei kuitenkaan liikkunut satamasta.

Taiteilija Paul Kleen teksti on kertojan mukaan luotettavampi, mutta Kleekin kertoo tekstissä mm. unesta, jonka hän näki poltettuaan opiumia. Sukellus, meneminen syvyyksiin, ei voi paljastaa shandeille mitään perustaa, vain perusteettomuuden.

Voimme lisätä shandien asenteen epäilyttävyyteen myös sen, ettei se tunnu vievän minnekään eikä auta ketään suunnistamaan. Shandeissä on kuitenkin jotain kiehtovaa samalla tavalla kuin Michel Tournierin henkilöhahmoissa: he löytävät elämästä jotain runollista tai maagista. Heidän elämässään tuntuu olevan sisäinen logiikka. Se ei poisulje epäonnistumista, tuhoutumista tai eksymistä. Siinä on silti jotain kaunista.

Voimme kysyä, voimmeko oppia jotain fiktiiviltä henkilöiltä? Voimme, tietenkin. Ihminen voi oppia Shakespearen Prosperolta. Voimme inspiroitua Sofokleen Antigoneesta. Mitä voimme oppia Vila-Matasin kevyiltä, kevytmielisiltä, vaeltavilta hahmoilta? Voimme oppia seikkailumielen, halun katsoa nurkan taakse.

Loppukevään aiheet:

Pascalin veto

Filosofinen elämä

Minä itse, pappilan musta sika

Oscar Wilde, rangaistus ja olemassaolon estetiikka

Näemmekö tunnustuksen?

Alaston Lear

Fuengirolassa ei ole filosofiakahvilaa pääsiäisviikolla eli 28.3.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Avauksia

 

Epiktetos

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Koronasäädökset voivat aiheuttaa rajoituksia osallistumiseen 

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 6.10./7.10./8.10.

”Se mikä ei ole tullut häiritsemään, ei ansaitse huomiotamme.” – René Char    

Olen aina ajatellut, että filosofiakahvilan alustukset ovat vain avauksia. Puheeni ja muistiinpanoni eivät ole systeemin rakennuspalikoita, ne eivät ole vastauksia suuriin filosofisiin kysymyksiin eikä niistä löydä merkittivävää metodologista etsintää. Ne ovat vain avauksia. Sana ”vain” ei ole pelkästään vaatimattomuutta.

Jos haluan alustusteni olevan avauksia, otan kunnianhimoisen tehtävän harteilleni. Sana tuntuu viittaavan siihen, että jotain aloitetaan. Se tuntuu lupaavan jotain uutta. Jos näyttämölle tulee uusi hahmo, hän pyrkii keskeyttämään jo käynnissä olevan keskustelun. Tehkäämme ajatuskoe. Joku haluaa keskeyttää käynnissä olevan, jatkuvan keskustelun. Kun katsomme, mitä maailmassa tapahtuu, tällainen keskeytys ja huomion kiinnittäminen muualle on yleensä mahdollista sensaation avulla. Mutta sensaatio ei tee avauksia tahtomassani mielessä. Uutuus, johon alustukseni tähtäävät, ovat uusi näkökulma tai uusi kysymys.

Koska minun pitää keskeyttää jotain, minulle ei riitä logiikka eikä metodi. Minulla täytyy olla taktiikka. Samantapaisen, mutta paljon suuremman vaikeuden edessä olivat Kreikan kyynikot. Kristen Kennedyn artikkeli Cynic Rhetoric: The Ethics and Tactics of Resistance korostaa, että monesti epämääräisessä tai maanpakolaisen asemassa ollut kyynikko joutui turvautumaan toisenolaiseen taktiikkaan kuin tavallinen kansalainen. Kyynikko keskeytti konsensushenkisen ja sivistyneen julkisen tilanteen skandaalimaisella käyttäytymisellä. Toinen taktiikka oli diatribe, joka oli kansanomainen puheiden muoto, eräänlainen antiikin saarnagenre. Klassinen esimerkki diatribesta on Epiktetoksen Keskusteluja (Diatribai).

Kaikkein kunnianhimoisinta ja sankarillisinta avauksien teossa on se, että avauksen jälkeen maailman pitäisi olla avoin, ainakin vähän enemmän. Andrei Bitovin Puškinin talossa todetaan, että romaani on opettanut: Suurin paha meille on elää valmiissa, selitetyssä maailmassa. Avaukseni yrittävät tehdä siis samaa kuin romaani.  Ne varoittavat siitä mikä on pahinta. Lisäksi ne yrittävät parantaa maailman. Jos maailma on valmis, siitä puuttuu liikkuvuus ja keskeneräisyys, joka sille täytyy palauttaa.

Avaus pyrkii siis olemaan ajattelua, toisin sanoen etäisyyden ottoa. Kyynikon, maanpakolaisen, kriittisessä puheessa oli mukana kutsumus, jota Kennedy kuvaa ilmaisulla ”leave home”, kodin jättäminen. Tuttu muuttuu vieraaksi. Lähellä olevaa katsotaan kauempaa.

Avauksien teossa on mukana siis aggressiivisia, sotaisia piirteitä. Täytyy muistaa, että taktiikka on sotilaallinen termi ja merkitsee taistelutaitoa. Keskeyttävän ja häiritsevän puheen ei kuitenkaan ole tarkoitus lyödä toista maihin eikä ylipäätään kohdella häntä vihollisena. Avaus avaa tilan, jossa uudet kysymykset, uusi kyseenalaistaminen, on mahdollista.

Kysyminen on avauksen sydän. Lähtökohta ei ole valmis vastaus. Lähtökohta on, ettei mikään ole lopullista, ehdotonta eikä itsestään selvää. Ajatus on yksinkertainen, mutta sen lihallistaminen voi olla vaikeaa. Avaus voi olla vaikea ja häiritsevä kuulijalle, mutta se vaatii myös tekijältä. Se vaatii heittäytymistä avoimelle pelikentälle. Avautuva tila on kaikkien, jotka tahtovat osallistua, ei vain aloittajan, alustuksen pitäjän. Filosofiakahvilan pitäjä ei ole opettaja, poliisi, lääkäri eikä tuomari. Hän  vain potkaisee pallon kentälle. Se joka ottaa pallon vastaan saa itse päättää, pelaako samassa joukkueessa vai ei...  

P.S.  En todellisuudessa tiedä, onko minulla mitään sanottavaa. Minulla on kuitenkin tahto osallistua seikkailuun... 

  https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

                                                                    

Toinen onni

 

René Char Pablo Picasson kanssa

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomessa tunti enemmän)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00.

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 7.lokakuutakuuta ja 9.lokakuuta:

1.Aikaisemmin sanottua...

Entä jos loisimme uuden idean onnellisuudesta? Entä jos opettelisimme kysymään toisenlaisia kysymyksiä onnellisuudesta? Jos ajattelisimme toisin, tuntisimmeko toisin?

Sosiaaliturvalla, korruption vähäisyydellä ja odotetulla eliniällä ei ole paljon tekemistä sen kanssa mistä ihmiset käyttävät sanaa onnellisuus. Toiset ajattelevat, että se on hetkittäinen tunne, katoava ja häilyväinen, todennäköisesti oksitosiinin aiheuttama. Pitkäkestoisempi onnellisuus liitetään siihen, miten asiat ovat ja mitä meillä on. Tuskin kukaan voi ymmärtää, että jotkut kreikkalaiset ajattelivat ennen vanhaan, että onnellisuus on hyveellisyyttä.

Vielä vähemmän ymmärrämme, ettei onnellisuus ollut tila tai tunne, vaan elämän kokonaisuutta kuvaava sana. Ihmisestä voi sanoa, että hän oli onnellinen, vasta sitten kun elämä oli kokonaisuus eli ihminen oli kuollut. Sanaa onnellinen käytettiin puhuettaessa kuolleista. Suomi on ollut poikkeus: sanaa käytettiin hulluista.

Yksi harvoista filosofeista, jotka ovat palanneet onnellisuuden teemaan on italialainen Giorgio Agamben. Hän  liittää onnellisuuden ethokseen, ihmisen olemisen tapaan, siihen miten hän käyttää itseään (käyttääksemme Plotinuksen sanoja). Agamben näkee, että olemisen tapa on kiinteästi yhteydessä ihmisenä olemisen, inhimillisen olemassaolon, suuntautumiseen kohti onnellisuutta. Ihminen on olento, jolle onnellisuus on kysymys ja pyrkimys. Agamben puhuu useissa teksteissä ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä. Hän sanoo, että ethos on ainoa todellinen onnellisuuden mahdollisuus ihmiselle.

On syytä olla varovainen ja hereillä. René Char arvioi sodan jälkeisessä maailmassa, natsismin sortumisen jälkeen, että jotain sietämätöntä, kauheaa, voi silti tapahtua. ”Sen Troyan hevonen on sana onnellisuus”, hän sanoi. Viittaus kreikkalaiseen myyttiin on mielenkiintoinen. Kreikkalaiset onnistuivat tunkeutumaan Troyaan piiloutuneena puuhevosen sisään. Char väittää, että sana onnellisuus on sotajuoni.

Charin väite on saattanut pitää paikkaansa myös muina aikoina. Monet lupaavat meille onnea. Kaikki haluavat onnellisuutta. Adam Ferguson, kansalaisyhteiskunnan käsitteen yksi kehittäjä, kirjoitti: ”Yksilöiden onnellisuus on kansalaisyhteiskunnan suuri tavoite.” Onnellisuudesta on tullut vallan oikeutus, sen tehtävä. Ei ole sattumaa, että utilitarismi on ollut niin tärkeä filosofinen koulukunta viime vuosisatoina. Siinä pyrkimyksenä on eräänlainen ”yleinen onnellisuus”. Jeremy Benthamin muotoilu on tällainen: ”Mahdollisimman monen mahdollisimman suuri onnellisuus on moraalin ja lainsäädännön perusta.”

 

On vallan väärinkäyttöä, jos joku tulee sanomaan, miten minusta tulisi onnellinen. Olen sanonut aikaisemminkin, että voisi silti olla merkittävää luoda uusi onnellisuuden idea. Se ei olisi ideaali eikä missään tapauksessa ideaali kaikille. Jos se toimisi, se ei toimisi maalina, vaan pikemminkin heuristisena välineenä, siis keksimiseen sopivana työkaluna, hyvänä arvauksena.  Jotta se ei olisi ansa, onnellisuuden ei pitäisi olla  mitään, jonka toinen voi luvata.

 

2.Onnellisuus jolle annetaan uusi nimi

 

Friedrich Nietzschen Iloisen tieteen vuonna 1886 kirjoitetussa johdannossa on kohta, jossa ennenaikaiselle eläkkeelle mennyt filologi toteaa, että kaikesta, myös elämästä, on tullut ongelma. Hän ei tarkoittanut, että se on yleinen ongelma tai että se on ongelma kaikille. Nietzsche puhui itsestään ja kuvittelemistaan ystävistä, vapaista hengistä, ajattelijoista, niistä jotka kysyvät ja tahtovat kysyä. Fragmentti päättyy toteamukseen: ”Tunnemme uuden onnen.”

 

Mistä Nietzsche puhuu? Mistä onnesta tai onnellisuudesta voi olla kyse? Minkä onnen voi tuntea ihminen, joka kysyy jatkuvasti, näkee kaiken problemaattisena? Nietzsche vastaa kysymykseen suoraan ja epäsuoraan tähän lukijan mielessä heränneeseen kysymykseen fragmentissa nro 324. Joviaali ajattelija on vapauttanut itsensä tietynlaisesta painosta. Hän ei näe elämää enää velvollisuutena, vaan kokeena. Elämä ja olemassaolo ei ole enää pelkkää väsymystä. Se on mahdollisuus luoda asioita. Mutta voiko tällaista keveyttä, iloista naurua, joviaalisuutta ja hulluutta sanoa onnellisuudeksi?

 

Onko sillä väliä miksi sitä sanotaan? Jos onnellisuus on sitä mitä se oli Fergusonille, olisiko parempi antaa uudelle onnellisuudelle ja uudelle onnellisuuden idealle uusi nimi? Ehkä sille on annettava uusi nimi...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kiitos ja kippis, te oudot

Kiitos kaikille filosofiakahvilaan tänä keväänä osallistuneille. Kiitos ja kippis!

Kahvilaistunnot keskeytyivät äkisti. Filosofoimisen tarkoitus on valmentaa meitä tällaisia tilanteita varten, tehdä meistä kestäviä odottamattoman ja epävarman edessä. Olemmeko onnistuneet? En tiedä. Olin ajatellut moittia ja saarnata ohjelman päättymisen kunniaksi. Nyt ei tee mieli saarnata. Ei yhtään.

Jos mahdollista, filosofiakahvila jatkuu syksyllä. 

Julkaisen kevään ja kesän aikana irrallisia heittoja blogissa. Joskus ne saattavat liittyä tulevan ohjelman valmisteluun. Suurelta osin ne tulevat olemaan vain irrallisia heittoja. Lehtiä joita putoaa puusta, kun ravistelee.

....................

Eristettyjen espanjalaisten hymniksi on tullut laulu Resistiré. Tässä linkki, josta näkee Pedro Almodóvarin elokuvan Átame loppukohtauksen. Tässä laulun laulaa Loles León ja Antonio Banderas.

https://www.youtube.com/watch?v=ZfHsnRfWAZU

Kehittäkää oikeutettua outouttanne. - René Char

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Surrealistista filosofiaa

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 9.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Katalonia, kaaos ja järjestys

René Magritte (1898-1967) teki sarjan maalauksia, joista käytetään nimitystä Valon valtakunta (ensimmäiset tietääkseni 1950 –luvun alusta). Maalaukset ovat liian nopean vilkaisun perusteella realistisia maisemamaalauksia, mutta niiden outo tunnelma pysäyttää: edessämme on yhtä aikaa yö ja päivä. Magritte oli taiteilija, surrealisti, joka ajatteli, että maalaustaide on ajattelua. Hänen työnsä näyttävät arkisen esineen, hatun tai omenan, mutta erikoisessa yhteydessä, toisenlaisesta näkökulmasta. Maalaukset pakottavat ajattelemaan, katsomaan toisesta kulmasta. Valon valtakunta näyttää paikan, maiseman, kahdessa ajassa. Kuvat eivät ole realistisia, siis todenmukainen, mutta ne ovat totta. Ne ovat ajattelua, joka kommentoi maalaustaiteen ja esittämisen historiaa, rikkoo konvention ja muuttaa normaalin tavan esittää, katsoa, ajatella – se vapauttaa tottumuksesta.

Magritten maalaukset houkuttelevat pois kuvan ja esityksen, myös konkreettisen teoksen, ääreltä; ne viettelevät kysymään, mitä voisi olla surrealistinen ajattelu, jopa surrealistinen filosofia muualla. Voisiko surrealismi tunkeutua filosofiseen puheeseen?

Surrealismi oli paljon muutakin kuin taidesuuntaus; se oli intellektuaalinen ja jopa poliittinen liike. Se ei ilmentynyt vain unien käytössä taiteen materiaalina tai pyrkimyksenä kuvata alitajuntaa. Se ei ollut vain yritys tehdä vallankumous taiteen maailmassa; se oli elämäntapa. ”Un style d’existance sans pareil”, sanoi René Char, joka hänkin kuului jonkin aikaa surrealistiseen liikkeeseen. Kristian Blomberg luettelee väitöskirjassaan tähän elämäntapaa kuuluvia asioita: ”...halu omistautua runoudelle (erityisesti kielen ja oman maailmassaolon kokemuksen välisen suhteen luotaamiselle), pitkät keskustelut, harhailu, sattuma, haluttomuus työntekoon sekä surrealistien ryhmässä vallinnut erotiikalle myönteinen ilmapiiri.”

Ehkä siis hypoteettinen surrealistinen filosofia olisi muutakin kuin kyseenalaistamista. Ehkä se voisi olla tyyli, tapa olla maailmassa. Mutta miten sellaista filosofiaa voisi harjoittaa? Mitä se vaatisi? Voisiko sillä olla metodia?

Minulla ei ole tästä mitään varmaa, lopullista ideaa. Oletukseni on, ettei surrealistinen filosofia voi pitäytyä valmiisiin, kovin raskaisiin, käsitejärjestelmiin. Ylevät ja juhlalliset filosofiset kirjoitukset on asetettava todellisuutta, käytäntöä, vasten. Se on suunnilleen sama asia kuin kirjoittaa vitsejä. Jos haluamme jotain kyseenalaistaa kulttuurissamme, jotakin jopa hävittää, on käytettävä omaa kulttuuriamme, pantava se sotimaan itseään vastaan. On otettava tuttu esine ja näytettävä se toisessa valossa tai yhtäaikaa kahdessa eri ajassa.

Kuvittelen, että käytännössä tämä tarkoittaa materiaalin ja lähteiden erilaisuutta. Emme voi puhua vain Platonista, Kantista tai Wittgensteinista. On löydettävä toiset silmät: romaanit, Magritten maalaukset, populaarikulttuuri, Lichtenberg...

Mitä filosofian surrealistisuus, ylirealistisuus, voisi merkitä? Nähdäkseni sen ei tarvitse merkitä piilossa olevan, alitajuisen, metsästystä. Magritte haukotteli, kun kuuli tulkitsijoiden arvauksia töidensä symbolisista merkityksistä. Hänen töidensä todellisuutta koskeva ajattelu ei puhunut syvistä asioista, syvän meren kaloista, vaan jostakin tavallisesta, arkisesta, totutusta. Ongelma on tietysti todellisuus, se miten sen ymmärrämme ja mutta myös se, miten sen näemme, esitämme, vääristämme.

Esitän siis kaksi kysymystä. Pohjimmiltani toivon, että ne ovat merkityksellisiä ja kauaskantoisia kysymyksiä. 1)Millaisia menetelmiä ja työkaluja voisimme keksiä surrealistiseen filosofiaan? 2)Millainen voisi olla tähän filosofiaan sopiva elämäntapa?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kukkulan takana voi olla mitä vaan

Aiheena filosofiakahvilassa Fuengirolassa tiistaina 11.12. (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina 14.12. (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona 20.12 (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. Viikolla 50 Torre del Marin aihe edellinen eli Hyvä poliitikko: Perikles 

Ryhmä ihmisiä autiomaassa. Opas kävelee eteenpäin. Ihmiset eivät tiedä, uskaltaako häntä seurata. Heitä johdatetaan kukkulan taakse. Joku sanoo: ”Kukkulan takana voi olla mitä vaan.” Tämä on kohtaus Kelly Reichardtin ohjaamasta, Jonathan Raymondin käsikirjoittamasta elokuvasta Meek's Cutoff (2010) - kohtaus melkein lopusta. Tarina perustuu väljästi Oregon Traililla 1845 sattuneeseen tapaukseen: Stephen Meek opasti vankkurikaravaanin ikävyyksiin.

Ihmiset kulkevat loputtomalta tuntuvassa autiomaassa, vesi on loppumassa. Opas sanoo vievänsä veden äärelle, pelastukseen, oikotien kautta. He kysyvät, voiko mieheen luottaa. Tämän kysymyksen kautta elokuva nostaa esiin kysymyksiä johtamisesta, päätöksenteosta, luottamuksesta. Ketä pitäisi seurata? Mihin saakka? Mitä ja miten pitäisi päättää? Kenen sanaan voi luottaa?

Koko elokuvan ajan kuulemme tarinoita, puheita, huhuja. Meek, opas, tekee itsestään legendaa, yrittää vakuuttaa osaamisestaan. Vaikka ihmiset epäilevätkin häntä, hän tietää, että ihmiset ovat riippuvaisia hänestä. Hän myös luo uhkakuvaa lähistöllä liikkuvasta intiaanista, kertoo kauhujuttuja alkuasukkaiden tavoista. Lopulta intiaani onnistutaan ottamaan vangiksi. Häntä ei tapeta. Hänestä tulee odotusten kohde ja samalla tekijä, joka murtaa Meekin asemaa; hänestä tehdään opas. Ihmiset ajattelevat ja toivovat, että ihminen, jonka kanssa ei ole yhteistä kieltä, voi opastaa veden äärelle, sillä hänen täytyy tuntea seutu.

Naiset ovat mykkiä pitkän aikaa. Heidän kasvonsakin ovat lähes mykät, kun he seuraavat miesten kokouksia, yrityksiä tehdä päätös. Naiset tuntuvat taistelevan vain keskenään. Yksi heistä, Emily Tetherow (jota näyttelee Michelle Williams), ruokkii ja juottaa vankiopasta. Häntä vastutetaan ja ihmetellään. Emilyllä on strategia, tarkka ajatus. Jos vanki opastaa heidät ansaan, heimonsa kynsiin, hän voi ainakin toivoa, että intiaani armahtaa hänet. Hän tekee vangista velallista.

Kun pääsemme tarinan päätökseen, on olemassa tunne, että läheisen kukkulan takana on pelastus tai sitten siellä ei ole mitään tai siellä on ansa, varma ja julma kuolema. Tämä johtaa konfliktiin tai sen räjähtämiseen. Intiaani jatkaa matkaansa. Emme tiedä, seuraako häntä joku vai ei. Shakkilaudalla on ikävä asetelma. Jos jäät, häviät. Jos jatkat, saatat pelastua tai tuhoutua. ”Kukkulan takansa voi olla mitä vaan”, joku sanoo.

Elokuvaa ei voi kertoa; se on runo joka on nähtävä. Silti jopa näin raportoituna se voi antaa materiaalia tai ponnahduslaudan ajattelulle, kysymyksille. Kuka johtaa ja mihin pelastukseen? Keneen voimme luottaa? Mikä on sanojen voima? Lupauksen kääntöpuoli on herännyt pelko. Kun näissä olosuhteissa sanoo, että kukkulan takana voi olla mitä tahansa, se on tarkasti ottaen totta. Se ei silti ole mikä tahansa neutraali lausahdus. Mahdollisuudet herättävät pelon. Kun se herää, sitä ei voi ravistella pois.

Mieleen tulee René Charin runo Les inventeurs, jonka alussa vuoren toiselta rinteeltä on saapunut pitkään kulkeneita metsänvartijoita. He tuovat viestin, kaunopuheisen varoituksen: kohta saapuu myrsky. Ei ole aivan varmaa mitä myrsky on, milloin se saapuu. Tulee esiin, etteivät metsänvartijat ole sitä omin silmin nähneet; viesti on heidän esi-isiensä heille suomaa tietoa. Mutta se on sanottu, viesti tuotu, pelko herätetty, ihmiset viritetty odotukseen, uskoon jostakin pahasta ja tuhoisasta. Se mitä tässä tapahtuu on se mitä Heidegger kuvaa puhuessaan juttelusta, lörpöttelystä, huhusta: ne vaikuttavat virittyneisyyteen (tässä tapauksessa sen modus on pelko).

Meillä on arvo: vesi. Se on pelastus. Ketä seuraamme sen äärelle? Mihin tarinaan perustuu luottamuksemme? Mitä olemme valmiita maksamaan pelastuksestamme?

Sam Sandqvist luennoi Torre del Marissa. Elämä: Mitä se on ja miten se alkoi. Paikkana Con Corazonmari, C/ Copo, lauantaina 9.12 klo 16.30. Kaikki kiinnostuneet mukaan!

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Onnellisuus: Troyan hevonen

(René Char ja Pablo Picasso)
Tiistai 1.marraskuuta pyhä, filosofiakahvilaa ei ole

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

René Char arvioi sodan jälkeisessä maailmassa, natsismin sortumisen jälkeen, että jotain sietämätöntä, kauheaa, voi silti tapahtua. ”Sen Troyan hevonen on sana onnellisuus”, hän sanoi. Viittaus kreikkalaiseen myyttiin on mielenkiintoinen. Kreikkalaiset onnistuivat tunkeutumaan Troyaan piiloutuneena puuhevosen sisään. Char väittää, että sana onnellisuus on sotajuoni.

Monet, myös hallitukset, lupaavat meille onnea. Kaikki haluavat onnellisuutta. Adam Ferguson, kansalaisyhteiskunnan käsitteen yksi kehittäjä, kirjoitti: ”Yksilöiden onnellisuus on kansalaisyhteiskunnan suuri tavoite.” Onnellisuudesta on tullut vallan oikeutus, sen tehtävä. Ei ole sattumaa, että utilitarismi on ollut niin tärkeä filosofinen koulukunta viime vuosisatoina. Siinä pyrkimyksenä on eräänlainen ”yleinen onnellisuus”. Jeremy Benthamin muotoilu on tällainen: ”Mahdollisimman monen mahdollisimman suuri on onnellisuus on moraalin ja lainsäädännön perusta.” Bentham oli niin sanottu liberalisti, ja liberalismi on tunnetusti hallitseva hallitsemisen tapa.

Tämä ulitarismin perusperiaate, onnellisuuteen pyrkiminen, on johtanut moraalifilosofisiin ongelmiin, koska ajatuksen johdonmukaisessa seuraamisessa ei välitetä siitä, millaisia keinoja käytetään: tehdään mitä tahansa, jotta mahdollisimman monet olisivat onnellisia. Käytännössä tämä on merkinnyt onnettomien määrän kasvua, sillä utilitaristien oppia ei sovelleta ihmiskuntaan, vaan aina johonkin segmenttiin, määrättyyn populaatioon tai ihmisryhmään.

Erilaiset yhteiskunnalliset utopiat ovat sekä lupauksia onnesta että tienviittoja, joiden avulla ohjataan ihmisiä kohti paratiisia. Hallitsijat haluavat ihmisten onnea; se on hallitsemisen, ohjaamisen, päämäärä. Koska hallitsemisen järki, sen periaatteena ja menetelmänä toimiva rationaalisuuden muoto on talousoppi, kansantaloustiede, onnellisuudesta on tullut jotain muuta kuin eudaimonia: se on jotain materiaalista, se on hyvinvointia.

Toivo voi olla tärkeä asia. Ilman sitä emme tekisi mitään, emme toimisi, yrittäisi muuttaa tilannetta. Epätoivo on lamaannusta niin kuin tiesi Emerson. Silti joku voi tulla ja hyväksikäyttää toivoamme, tehdä siitä pääsyn meihin – ja tulos voi olla ei-toivottu. Toivomme, uskomme myös, että jonkinlainen onnellisuus voisi olla mahdollista. Jos vallanpitäjä tietää tämän, hänellä on avain meidän ohjaamiseen. Lääkäri – tai mikä tahansa ”parantaja” – antaa toivoa, me etsimme hänestä toivoa. Tämän seurauksena joku alkaa tehdä päätöksiä puolestamme. Jolla on idea onnesta, se idean kätkeköön; muuten joutuu vankilaan.

Jos haluaisimme luoda onnellisuuden idean, olisi huolehdittava monella tavalla ja monella tasolla ajatustemme autonomisuudesta. Olen sanonut, että tällainen idea voisi olla tärkeä, hyödyllinen ja arvokas. Mutta teen siis nyt taktisen huomautuksen, tuon esiin idean luomisen reunaehtoja. Jotta idea olisi erilainen, sen pitäisi irtaantua ekonomisesta ajattelusta. Jotta se ei olisi ansa, onnellisuuden ei pitäisi olla  mitään, jonka toinen voi luvata.

Charilla saattoi olla mielessään fasismin uudet muodot, kun hän varoitti sanasta onnellisuus. Vaara ei silti välttämättä ole fasismin muoto, totalitarismi tai vahanaikainen despotismi.  Jos ja kun joku ottaa tosissaan uudistetun idean homo economicuksesta, hän tekee elämästään yritystä, ohjaa ja määrittelee sitä talouden termien avulla. Tämä ei ole fasismia, mutta se saattaa silti olla sietämätöntä. Tekisi mieli sanoa: se on köyhää.

Onnellisuus on sana, joka toimii kuin Troyan hevonen, koska se tekee siedettäväksi, hyväksyttäväksi, asioita ja tilanteita. Onnellisuuden ei silti tarvitse merkitä ympäröivän tilanteen hyväksymistä; se voi edellyttää kykyä nähdä sietämätön ja mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Ehkä onnellisuuden tavoittelija ei enää yhtenä päivänä rukoile: ”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mielikuvitus ja maailma

(Hieronymus Bosch)

(Olen aikaisemmin käsitellyt mielikuvitusteemaa: otsikko oli silloin Mielikuvitus hyveenä)

René Char sanoi, ettei hänen mielikuvituksensa pakene todellisuutta; se päinvastoin mahdollistaa pääsyn siihen. Runoilijan sanat implikoivat sen ajatuksen, että joskus mielikuvitusta käytetään huonosti: pakenemiseen. Herää myös kysymys, miten paljon positiivista merkitystä ja arvoa voisi mielikuvituksella olla, jos osaisimme sitä toisin käyttää.

Gaston Bachelard ei hyväksynyt tavanomaista, jo Aristoteleeltä perittyä tapaa ajatella mielikuvitus kyvyksi tuottaa kuvia mielessään, tuoda mieleen esimerkiksi kuva läsnäolemattomasta esineestä. Bachelardille se oli jotain paljon dynaamisempaa, transformoivampaa. Mielikuvitus muuttaa kuvia, panee ne liikkeelle, laittaa ne leikkimään; Bachelardin mukaan se on luova kyky. Hän siteeraa William Blakea, joka sanoi, ettei mielikuvitus ole tila, se on itse inhimillinen olemassaolo.

Mielikuvitus ei ole tämän mukaan vain jotain, joka tapahtuu meille tai jokin kyky: se on toimintaa ja se on luovaa, muokkaavaa toimintaa. Siinä on mukana koko ihminen, ennen kaikkea se mikä kurottautuu kauemmaksi: ihmisen halu, ei vain tarve.  Sekä Charin sanat että Bachelardin ajatukset panevat minut ihmettelemään, missä määrin maailma on riippuvainen mielikuvituksesta. Käytän tässä sanaa maailma niin kuin filosofit monesti tekevät: maailma ihmisen asuttamana paikkana. Toisin sanoen maailma erotetaan ympäristöstä. Eläin elää aina ympäristössä, reagoi sen antamiin impulsseihin. Ihminen voi sen sijaan ottaa etäisyyttä ympäristössä oleviin asioihin, sisällyttää maailmaan myös sellaisia elementtejä, jotka eivät ole välittömästi läsnä, myös sellaisia asioita joilla ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme. Tällaisen erottelun ympäristön ja maailman välillä tekee muun muassa Max Scheler.

Tietenkin ihmisen asuttama maailma – erotettuna ympäristöstä – on mahdollinen kielen ja käsitteellisen ajattelun ansiosta. Bachelardin hahmottelema mielikuvitus vaikuttaa silti yhtä merkitykselliseltä, erityisellä tavalla olennaiselta; maailma ei sisällä vain sitä mitä on, se sisältää myös mahdollisuuksia. Maailma ei ole vain annettu – ympäristön impulssit ja kielessä annetut käsitteet.

Maailma, jota asutamme ja jota ihmettelemme, on meille olemassa vain kurottautumisen, halun ja kaipuun, mielikuvituksen kautta. Tässä liikkeessä ei ole olennaista kuvan luominen maailmasta. Ihminen itse muokkautuu tässä kurottautumisessa enemmän kuin kuva maailmasta; ihmisestä tulee epälopullinen, laajeneva. Ihminen maailmassa, ihminen kurottautuvana olentona, mahdollistaa oman eettisyytensä ja poliittisuutensa – ja hän mahdollistaa nämä asiat poeettisuutensa ansiosta.

Ihmisen voima, mielikuvitus, tekee ihmisen olemassaolosta erityisen; hänen tilanteensa on sellainen, että maailma ei ole annettuna hänen edessään, vaan hän tekee jotain, toimii, ottaa asiakseen jonkun tehtävän. Tämä edellyttää sitä, että hänellä on suhde itseensä, hänellä kuva itsestään. On tietenkin vaara, että tämä kuva, kun se muuttuu vankilaksi, vääristää maailman. Char varoitti tästä: ”Kuinka tämä maailma kärsiikään muuntumisestaan ihmisen mukaiseksi, olemaan muokattu kirjan neljän muurin sisälle!”

Paul Éluard kirjoitti: ”Toinen maailma on mahdollinen, mutta se on tässä maailmassa.” Ehkä tämä varoittaa siitä myös, miten mielikuvitus voi heittää meidät väärään paikkaan: toiseen maailmaan, joka ei ole tässä, toisin sanoen tuonpuoleiseen.

Jos mielikuvitus luo tuonpuoleisen maailman, se tappaa itsensä, sillä tuonpuoleinen maailma alkaa hallita; se jähmettää kuvat. Tuonpuoleista maailmaa ei tuhoa mikään tieto. Pitäisi saada kuvat muuttumaan, täytyisi löytää uudestaan mielikuvitus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jälkipuhe: Mitä sanominen sanoo?

(Zhuangzi)

Kuulemme monesti puhetta, joka ei sano mitään. Arkinen kokemus, arkinen ilmaisu. Ei voi kysyä, voiko näin sanoa, sillä näin faktisesti sanotaan. Emme edes pidä sitä mielettömänä, sillä kuulemme sitä koko ajan: paljon sanoja, jotka sanovat vähän. Zhuangzi (300 eaa) kirjoitti (suunnilleen näin):

”Sanominen ei ole vain ilman puhaltamista, sanominen sanoo jotain. On vaan niin, että se mitä se sanoo ei ole kiinnittynyttä, liikkumatonta). Onko siis mitään sanomista? Onko koskaan ollut sanomista? Jos sanomista pidetään erilaisena kuin pikkulinnun ääni, onko siinä todella eroa vai eikö ole eroa?”

Zhuangzi oli selväsanainen, kun hän puhui siitä, mistä hänen aikanaan käytettiin sanaa bias, kiista. Tämä oli tärkeä sana ja jonkinlainen menetelmä – jos ei oppi -  mohismissa, kiinalaisessa koulukunnassa, jonka Mozin (470-391 eaa) loi tai perusti. Zhuangzi asetti sanomisen, todellisen sanomisen, kiistaa vastaan. Hän kysyi: ”Miten sanominen (yan) on kätketty niin että on olemassa oikea (shi) ja väärä (fei)? (...) Miten sanominen voi olla olemassa ja olla olematta salliva?”

Kiista näyttäytyi hänelle hyvin rajoittuneena vastakkainasettelun (oikea/väärä) vankilana. Mutta aikaisempi siteeraus osoittaa, että hän ei voinut olla yhtä epäröimätön puhuessaan sanomisesta. Sen luonne tuntuu pakenevammalta. Siihen näyttää olevan yksi erityinen syy: todellinen sanominen sanoo sellaista mikä virtaa, liikkuu, ei ole paikallaan. Todellisen sanomisen hetkellä kieli ei ole mikään viittaussysteemi. Tai filosofista kieltä ilmaisten ei ilmaista propositionaalista lausetta. Propositio on lause, joka ilmaisee jonkin asiantilan (ollen joko tosi tai epätosi lause).

Mutta mitä sitten sanominen sanoo? Eske Mollgaard sanoo Zhuangziin ajattelua tulkitsevassa teoksessaan, että sanominen julistaa tai kuuluttaa maailman (announce the world).

Sanominen muistuttaa siis enemmän sitä mitä runoilijat tekevät. Maurice Blanchot puhuu tästä runouden tavasta sanoa kirjoittaessaan René Charin runoudesta. Hän viittaa Charin oraakkelimaisuuteen, joka ei kuitenkaan ole profetian kieltä. Charin oraakkelimaisuus on siinä, että hänen sanansa sanovat aloituksen, ne aloittavat jotain.

Vicente Núñez kirjoittaa:

Jos valitsen rytmin, olen keskittyneenä

kuuntelemaan itseäni, sen räsähdykseen

mitä salaan, hänen silmiinsä

täynnä poissaoloa. Jos lausun ääneen,

julistan maailman ja sen metsät,

vyötän itseni siihen mitä tahtomattani

ylläpidän. Jos sanon suutele minua,

kirjoitan itseni. Jos kuolen

rakkaudesta, tuoksun ruusuille.

Jos lausuu ääneen, julistaa maailman. Kun sanoo toiselle, pyytää suutelemaan, tekee ratkaisevan päätöksen, päättää kohtalostaan – kirjoittaa itsensä.

Kun moitimme jotain siitä, että hän puhuu sanomatta mitään, vaadimme paljon, todennäköisesti liikaa. Hänen pitäisi irtaantua kiistelystä, yksinkertaisesta, yksinkertaistavasta asetelmasta oikean ja väärän välillä. Hänen pitäisi olla myös runoilija, tavoittaa pakeneva, liikkuva, tuleva.

Silti meidän on vaadittava tätä – todellista sanomista – sillä muuten olemme kiinni valmiissa vastauksissa, siinä mitä jatkuvan puheen avulla pidetään esillä, emme näe mitään uutta. Emme voi vaatia, että poliitikot lukisivat ja ymmärtäisivät Zhuangzita, mutta emme voi myöskään tyytyä siihen mitä kuulemme. Tämä puhe ei riitä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Maailmankuva ja suunnistautuminen

(Tämän haluaisin ottaa aiheeksi. Saa nähdä, osaanko...)

Tiedän, että on olemassa yleinen mielipide, jonka mukaan maailmankuva tai maailmankatsomus on saavutus ja tavoiteltava asia. Sen ajatellaan olevan jotakin mitä ihminen kehittää osallistuessaan sivistysprosessiin; ihminen on sivistynyt, kun hän on kehittänyt itselleen tai omaksunut maailmankatsomuksen. Tätäkin mielipidettä on syytä ravistella.

Muutama ravistelukysymys vain: Miksi maailmankatsomus? Mihin sitä tarvitsemme? Onko se välttämätön? Ilkka Niiniluoto sanoo teoksessaan Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, että maailmankatsomuksessa on kolme osaa: maailmankuva (käsitys todellisuudesta kokonaisuudessaan), arvot (käsitys siitä millainen maailman pitäisi olla) ja tieto-oppi (käsitys siitä miten tietoa voi hankkia). Tämä on tietenkin vain yksi näkemys. Jos haluaa tai tarvitsee toisenlaista käsitystä ja kuvaa maailmankatsomuksesta, voi antaa toisenlaisen määritelmän. Niiniluodolla ei ole yksinoikeutta sanan määrittelyyn.

Niinluodon erittely tuo esiin komponentteja, jotka selittävät, miksi jotkut maailmankatsomukset erityisesti asetetaan vastakkain ja aiheuttavat ehkä myös sisäisiä ristiriitoja ihmisessä. Koska maailmankuva käsittää toisaalta käsityksen todellisuudesta ja myös käsityksen siitä, miten tietoa voi hankkia ja mihin tietoon voi luottaa, vastakkain asettuvat ns. tieteellinen maailmankatsomus ja uskonnollinen maailmankatsomus.

Mielestäni Niiniluodon erittelemät osat tuovat esiin myös sen, mistä syystä ihminen muodostaa maailmankatsomuksen – mihin sitä tarvitaan. Maailmankatsomus auttaa suuntaamaan ihmisen ajatuksia ja toimintaa. Maailmankatsomus auttaa löytämään koordinaatit, joiden avulla orientoitua.

Immanuel Kantilla on kuuluisa teksti Mitä on suunnistautuminen ajattelussa? Kirjoitus on historiallisestikin mielenkiintoinen, sillä se liittyi F.G Jacobin ja Moses Mendelsshonin kiistaan. Keskustelun aihe oli G.E. Lessingin spinozalaisuus, ainakin alunperin. Yksinkertaistaen voisi sanoa, Mendelsshon puolusti puhtaammin rationalistista maailmankatsomusta, ja Jacobin näkemyksen mukaan puhdas rationaalisuus sulkee pois moraalin, mistä syystä ”terveempää” on omaksua ”uskon asenne”. Kant asettui enemmän Mendelsshonin puolelle ja Kant ottikin orientoitumisen käsitteen häneltä. Kirjoitus julkaistiin lokakuussa 1786, vain pari kuukautta valistusta kannattaneen Frederik II Suuren kuoleman jälkeen, poliittisesti arkaluontoisella hetkellä. Jännitys – myös Kantin – oli aiheellista. Kuninkaan seuraaja Frederik Wilhelm II tuli kieltämään Kantia puhumasta uskonnollisista asioista.

En esittele koko kirjoitusta, vaan otan tämän orientoitumisen, suunnistautumisen, käsitteen esiin, koska se liittyy kysymykseen maailmankatsomuksesta. Kantille suunnistautuminen on suuntien löytämistä erottelukriteerien tai periaatteiden avulla. Nämä erottelukriteerit ovat subjektiivisia; ne ovat uskoa, tosin sellaista, joka on valmista kuuntelemaan järjen ääntä. (Näemme siis, että varsinainen nykyaikainen vastakkainasettelu ei ole tässä kyseessä).

Ihminen suunnistaa pimeässä huoneessa. Jos hän löytää jonkun kiintopisteen, tuntemansa paikan, hän voi suunnistaa sen avulla. Tässä on tietenkin lisättävä, että ihminen käyttää myös sisäistä kykyään erottaa vasen ja oikea. Sama pätee Kantin mukaan teoreettisiin tai moraalisiin ongelmatilanteisiin: olemme pimeässä huoneessa, koska ei ole mitään objektiivista tietoa tai yleisesti tiedettyjä periaatteita, joiden avulla suunnistaa. Suunnistautuminen on mahdollista, jos me tunnistamme itsessämme subjektiiviset koordinaatit ja mielenkyvyt.

Jos maailmankatsomuksen tehtävä – sen tarpeellisuus – on suunnistautumisessa, voisi siis kantilaisesti sanoa, että maailmankatsomus on näiden koordinaattien ja kykyjen tunnistamista. Kantia seuraten voisi tietenkin myös sanoa, että teoreettinen tieto, esim. luonnontieteellinen tieto, ei riitä suunnistautumiseen. Suunnistautumisessa käytetty tieto on käytännöllistä, tilanteeseen sidottua ja henkilökohtaista.

Suunnistautumisen käsitteen kautta saamme välineen, joka auttaa arvioimaan ja erottelemaan maailmankatsomuksia. Epäilemättä yksi maailmankatsomus voi olla toista parempi, jos se auttaa suunnistautumaan toista paremmin. Olemme kuitenkin uusien kysymysten edessä. Yksi sanoo yhtä suunnistautumistapaa paremmaksi kuin toista siksi, että hän on menossa ihan eri paikkaan kuin toinen. Joku pyrkii pelastukseen, toinen menestykseen. Silloin tarvitaan erilaisia koordinaatteja, vaikka sanotaan, että joissakin maailmankatsomuksissa nämä päämäärät – pelastus ja menestys – on liitetty yhteen.

Mihin tarvitsemme maailmankatsomusta?  Jos vakuutumme siitä, että tarvitsemme sitä suunnistautumiseen, voimme silti pitää kysymyksen esillä, sillä koordinaatit tai kyvyt tai tiedot, joita tarvitsemme suunnistautumiseen, voisivat olla muodostumatta kokonaisuudeksi, jota sanomme maailmankatsomukseksi. Tämä avoimeksi jääminen voisi olla merkittävää, sillä maailmankatsomuksella on aina taipumus synnyttää ja kristallisoida ennakko-odotuksia ja –oletuksia.

Vaikka olisimme vakuuttuneita orientoivien koordinaattien ja kykyjen tarpeellisuudesta, maailmankuvia voi kritisoida muunkin kuin sisältöjensä takia. Niitä luodaan, ne syntyvät, koska ihmisellä on taipumus tehdä maailmasta oletustensa kuvan ja asettaa sen siten itseään vastaan, objektiksi.

Maailmankuva tai maailmankatsomus tulee sisältönsä luonteesta riippumatta vaaralliseksi, jos se muuttuu sulkeutuneeksi tai dogmaattiseksi. Silloin se on aina perustelu tai oikeutus hyökätä toisinajattelijaa vastaan. Se on melkein aina vaarallinen siksi, että ihmisen luomuksena se on lähes aina antropomorfinen. Niin kuin olen kirjoittanut aikaisemmin (Kuvaan hukut 23.kesäkuuta 2013): Kaikki mitataan ihmisen mukaan, alennetaan ihmisen mukaiseksi. Kuvaan kuihdut, kuvaan hukut.

Tai niin kuin kirjoitti René Char: Kuinka tämä maailma kärsiikään muuntumisestaan ihmisen mukaiseksi, olemaan muokattu kirjan neljän muurin sisälle!

Narkissos-myytistä ja narsismista

(Michelangelo Merisi da Caravaggio: Narkissos)

1.Myytti

Kaunis nuorukainen, Narkissos, kumartuu juomaan vettä, katsoo omaa peilikuvaansa vedessä ja jää sitä ihailemaan, pysähtyy paikalleen, nääntyy, muuttuu kukaksi. Luen tarinaa hyvin kirjaimellisesti. En liitä siihen omia salaisia toiveitani sen salaisesta merkityksestä. Tarinassa ei ole kyse niinkään itseensä kohdistuvasta rakkaudesta kuin oman kuvansa vangiksi jäämisestä.

René Char sanoo asian selkeimmin ja ajatellen pidemmälle kuin muut: ”Sinun piti juoda, Narkissos, ei katsella itseäsi.”

2.Narsismi

Sigmund Freud puhui ensimmäisenä narsismista vuonna 1914 ilmestyneessä teoksessaan Johdanto narsismiin. Hänelle narsismi on toisaalta varhaislapsuuden vaihe ja persoonallisuuden rakenne, joka voi olla patologinen eri tavoilla. Niin sanotun narsistisen persoonallisuustyypin hän kuvasi 1931.

Johdanto narsismiin on nautittavaa luettavaa. Siinä Freud kuvaa narsismia ennen kaikkea omaan itseen kohdistuneena rakkautena, joka ilmenee joissakin tapauksissa autoerotismina; kaikki liittyy monimutkaiseen libidoteoriaan. Freud päätyy puhumaan itsetunnosta ja sen yhteydestä narsistiseen libidoon. Yksinkertaista: Jos tuntee olevansa rakastettu, itsetunto kasvaa et vice versa. Narsistille kumppanin valinnassa erityisen tärkeää on se, että on rakastettu. Dynamiikka on mielenkiintoinen. Freudin kuvauksen mukaan rakastunut on vaatimaton, rakastaminen vähentää itsetuntoa ja sen saa takaisin vain tulemalla rakastetuksi. Narsisti haluaa olla rakastettu, mutta hänellä ei ole kykyä rakastaa.

Nykyisin puhutaan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Diagnoosin teossa käytetään näitä oirekriteerejä: 1)suuret käsitykset itsestään eli liioittelee saavutuksiaan 2)keskittyy mielikuviin rajattomasta menestyksestä, voimasta, kauneudesta tai suuresta rakkaudesta; 3)uskoo olevansa niin ainutlaatuinen, että häntä voivat ymmärtää vain muut huomattavat henkilöt  4)vaatii korostunutta ihailua 5) uskoo olevansa oikeutettu erityiskohteluun 6)muiden hyväksikäyttö 7) empatian puute 8)kateellisuus (tai usko muiden kateuteen) 9)ylimielisyys ja röyhkeys.

Nämä ovat oirekriteereitä. Jos jollakin on viisi näistä yhdeksästä piirteestä, hänellä voidaan sanoa olevan narsistinen persoonallisuushäiriö. En tartu tässä nyt siihen, että luonteenpiirteistä tehdään oireita ja diagnoosi tehdään ihmisestä, joka ei varsinaisesti ole mielisairas. Olettakaamme, että psykiatrit tietävät, mitä he ovat tekemässä.

3.Narkissoksen lapset

Mitä teemme, kun puhumme narsismista? Mitä teemme, kun sanomme toisia narsisteiksi? Onnistummeko vakuuttamaan itsemme omasta terveydestämme määrittelemällä naapurimme?

Sanotaan että on narsistisia ihmisiä, erilaisia kuin me. Minua ei kiinnosta kuinka oikeaan osumme, kun puhumme näin. Minua kiinnostaa tosiasia, että sanomme näin. Tämän sanomisella ja toistamisella on omat vaikutuksensa. Sen ansiosta olemme taipuvaisia ajattelemaan, että pahoja tekoja tekevät erilaiset, omituiset ihmiset. Eikö tällaisissa sanoissa ilmene 1)suuret käsitykset itsestään 2)ylimielisyys ja röyhkeys?

Toisaalta mietityttää, emmekö kaikki ole Narkissoksen lapsia, koska luomme itsemme minuutemme introspektion, itsehavainnon kautta. Teemme itsellemme peilin ja jäämme ihailemaan kuvaamme. Jos joku tai jokin yrittää hajottaa kuvaa, loukkaannumme ja haavoitumme.

Ihmiset – persoonat – etsimässä koko ajan tunnustusta, rakkautta, koko ajan täynnä myrkkyä. Myrkky on päästettävä toiseen ihmiseen, tehtävä toisesta samalla tavalla myrkyttynyt. Narkissoksen lapset ovat zombeja ja vampyyrejä.