Psykoanalyysi, superego ja itsensä tunteminen

 

Sigmund Freud

Filosofiakahvila 18.11./19.11./20.11. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

TORRE DEL MARISSA AJANKOHTAISTA ESPANJASSA - KATSAUS 17.11. MAANANTAINA KLO 11.30, paikka Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N (MAKSA OMANTUNNON MUKAAN)

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Psykoanalyysi on jatkoa kristinuskon perinteelle. Itsetuntemus on itsen tulkintaa, salaisen koodin avaamista, hermeneutiikkaa. Psykoanalyysi on toisellakin tavalla kristinuskon perillinen, perinteen  jatkaja. Freudin ajattelussa oli mukana ajatus illuusiosta, joka ihmisellä on oman itsensä suhteen. Vaikutus ei ehkä tullut suoraan kristinuskosta, vaan Arthur Schopenhaurilta, joka vaikutti syvästi 1800-luvun ajatteluun.

Itsensä tuntemisella on suuri merkitys. Se parantaa ihmisen. Psykonanalyysi on kuitenkin herättänyt suuren epäilyn itsetuntemuksen mahdollisuudesta, koska se on tuonut esiin minuuden kerroksellisuuden ja tiedostamattoman roolin. Minulla on kuitenkin toisenlainen näkökulma. Psykoanalyysi masentaa meitä, kun huomaamme, ettemme ole läpinäkyviä itsellemme, mutta lupaa myös itsetuntemusta ja sitä kautta vapautumista.

Psykoanalyyttisen teorian mukaan psyyke rakentuu egosta, idistä (viettipohja) ja superegosta (joka on eräänlainen omatunto, sisäistetyt normit, moraalikoodi). Itsetuntemuksen vaikeus ei johdu pelkästään tiedostamattomista vieteistä (ID). Kyse on näiden minuuden rakenteiden keskinäisestä dynamiikasta. Teorian mukaan monet asiat ovat tiedostamattomia, koska työnnämme ne sinne, torjumme ne tietoisuudesta. Torjunta johtuu superegosta.

Se mitä psykonalayysissä sanotaan superegoksi, ilmenee muuallakin kuin ihmisen psyykessä ja sillä on monia nimiä. Samantapainen voi olla esimerkiksi ideologia. Paul Veynen mukaan ideologia vakuuttaa vain valmiiksi vakuuttuneen, mutta vakuuttaminen ei olekaan sen tärkein tehtävä; sen tarkoitus on miellyttää, tuottaa mielihyvää, kiillottaa kuvaa joka meillä on itsestämme. Jos näin, ideologia haittaa itsetuntemusta. Ideologia tekee meistä uneksijoita, donquijoteja; kuvittelemme olevamme sankareita.

Jokapäiväinen elämä mahdollistaa (päinvastoin kuin ideologisuus) sen, että ihminen tuntee itsensä: tunnistaa itserakkautensa, pahantahtoisuutensa ja kaiken ohi menevän itsesäilytysvaiston. Kun ihminen tunnistaa itsessään nämä ominaisuudet, hän voi Veynen mukaan kehittyä moraalisesti. Voimme ihmetellä tätä ”parantumista” tai ”kehittymistä”. Ehkä ihmisestä tulee ”suvaitsevaisempi”, vähemmän tuomitseva. Veyne tuntuu etsivän lääkettä superegoa vastaan.

Veynen ideologiaan kohdistama arvostelu on siinä mielessä freudilaista, että hän pyrkii keventämään taakkaamme, lieventämään toisen tuomitsevan katseen vaikututusta, ts. vähentämään kulttuurimme ahdistavuutta (käyttääkseni Freudin sanoja). Veynen lääke ei kuitenkaan ole divaani, vaan jokapäiväisyyden potentiaalien vaikutus: emme yritä luoda järjestystä kaaokseen kaikenselittävän mallin avulla. Tulemme rauhallisemmeksi tai onnellisemmeksi, koska emme ota asioita niin raskaasti.

Ajatusta taistelusta superegon vaikutusta vastaan ei välttämättä ole artikuloitu eksplisittisesti psykoanalyyttisessä diskurssissa. Se näyttäytyy silti itsetuntemusta haittaavana ja ahdistusta aiheuttavana. Se syntyy – yksinkertaistaen – siitä, että yksilö sisäistää normit, säännöt, vanhempien kiellot. Näillä normeilla on kuitenkin pidempi historia kuin yksilöllä. Joku muu on sisäistänyt ne ennen meitä. Tunteaksemme itsemme meidän pitää mennä ehkä kauemmaksi kuin omaan lapsuuteemme.

Psykonanalyysissa potilas, jonka tarkoitus on oppia tuntemaan itsensä, puhuu. Tohtori, kuuntelija, on kuitenkin joku, josta puhuja tulee riippuvaiseksi. Vaikka hän ei ole rippi-isä eikä hän olisi mestaritulkitsija (mikä saattaa olla vaikea välttää), hän on keskeisessä roolissa. Veynen reseptissä ihminen, joka elää jokapäiväistä elämäänsä (ei sankarin, ideologin elämää) ja ottaa siihen tiettyä etäisyyttä, tajuaa itse.

Jos superego ymmärretään kuvaksi ihanneminästä, siinä on paljon samaa kuin Veynen tarkoittamassa ideologiassa. Tunteakseen itsensä pitäisi kaataa kuvia...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuunteleminen ja kategoriat

Sigmund Freudin sohva

Filosofiakahvila on ollut minulle tärkeä kokemus. Olen ainakin itselleni onnistunut artikuloimaan joitakin ajatuksia tai jopa periaattteita, joita olen seurannut, vaikken ole niitä aikaisemmin osannut ilmaista. 

Filosofiakahvila on keskustelua. Kuunteleminen on tärkeä osa keskustelua. Erityisen tärkeää se on silloin, kun ei toista ymmärrä. Yhä useammin huomaan, että on hyvä kuunnella toista toisen omilla ehdoilla. Jos ja kun kuuntelen kategorioiden valossa, ihmistä ei kohdella erityisen oikeudenmukaisesti, vaikka käyttämäni kategoriat olisivat olevinaan oikeudenmukaisuuden käsitteitä. 

Kun minua hallitsee lääketieteellien kategoria, toisen puhe on minulle oiretta...  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tiedostaminen ja tiedostamaton

(Pierre Bourdieu)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Nämä ovat antifreudilaisia pintaan kiinnittyneen huomioita, ei muuta. Tietenkin tiedostamaton on olemassa, mutta se ei ole välttämättä sellainen kuin miksi psykoanalyysi sen on hahmottanut. Tietenkin tiedostamattoman käsite oli olemassa ennen Freudia, mutta ”todelliseen” tiedostamattomaan emme pääse käsiksi palaamalla aikaisempaan aikaan, vanhempaan ajatteluun.

Mikä on tiedon tai tiedostamisen suhde tiedostamattomaan? Mitä on tiedostamaton, miten se vaikuttaa? Tieto vaikuttaa monesti paljon enemmän kuin tietämättömyys. Kun eurooppalaiset eivät vielä tienneet, että Amerikka oli olemassa, tämä tietämättömyys ei vaikuttanut läheskään niin paljon kuin tieto sen olemassaolosta (se vaikutti monella tavalla). Tietämättömyys ei ole silti sama asia kuin tiedostamaton. Tiedostamaton on jotain muuta; se on nimenomaan jotain, jonka ajatellaan vaikuttavan tavalla tai toisella.

Freudilainen ja yleensä psykologinenkin käsitys on, että tiedostamaton on ainakin osaltaan jotain, joka syntyy torjunnasta. Silloin kun se syntyy torjunnasta, se usein silti ilmenee: se tulee esiin oireina, esimerkiksi neurooseina. Mutta voisimme silti kuvitella, että on toisenlaista tiedostamatonta, joka ei liity torjumiseen, unohtamiseen, traumaattisiin kokemuksiin ja superegon tyrannimaiseen vaikutukseen. Voi olla, että on asioita, joita emme tiedosta, koska ne ovat niin lähellä, koska ne ovat niin tuttuja, niin näkyviä, liian toistuvia. Silloin tiedostamaton ei välttämättä ole syvyys meissä, vaan sokeutta kategorioidemme, rituaaliemme ja käytäntöjemme edessä. Jotain tällaista tarkoitti Pierre Bourdieu, joka kirjoitti: ”Tiedostamaton on historia: kollektiivinen historia, joka synnytti ajattelumme kategoriat, ja yksilöllinen historia, jonka kautta ne on meihin kaiverrettu.”

Bourdieun määritelmä on mielenkiintoinen. Ehkä meidän ei tarvitse mennä psykoanalyysiin tai muuhun terapiaan, vaan tehdä jotain ihan muuta. Kaiken, jota emme tiedosta, ei tarvitse tulla tiedostetuksi. Emme esimerkiksi tiedosta – varsinkaan koko ajan – omaa ruoansulatustamme. Silti ruoansulatus on osa tiedostamatonta – jotakin joka vaikuttaa. Bourdieun määritelmä nostaa esiin kysymyksen, miksi ja miten meidän pitäisi tiedostaa tiedostamaton, joka on historia.

Nähdäkseni tiedostamattomalla, ajattelumme katergorioilla, on meihin ainakin kahdenlaisia vaikutuksia. Pysyessäni tiedostamattomana kategorian historiasta, minun on helppo käyttää kategoriaa, minun on helppo jatkaa puhumista ja luokittelua: en näe mitään ongelmaa. Tässä mielessä voisi sanoa – jos haluamme että elämä on helppoa – että ei kannata yrittää tiedostaa. Jos tiedostan, teen asioita vaikeammiksi, en ehkä enää tiedä mitä sanoa, mitä ajatella, mitä tehdä. Toisaalta tiedostamattoman pysyminen tiedostamattomana vaikuttaa niin, ettei sanat ja elämäni ole kokonaan omissa käsissäni. Pysyn historian ansassa, toistan esi-isiemme sanoja ja reaktioita. Minä en siis hallitse itseäni, olen muiden, usein kuolleiden ohjauksessa. Tämä voisi olla jo aika vakava syy tehdä jotain, yrittää tarttua siihen minkä edessä olemme sokeita.

Jos tiedostamaton ajatellaan ajattelumme kategorioiden historiaksi, joudumme tutkimaan historiaa, kategorioita ja käsitteitä sekä niihin liittyviä haluja tai tahtoa. Itsensä hallitseminen, tietynasteisen autonomian saavuttaminen, kiinnittyy oman historiamme hallitsemiseen.

Kaikki ajattelumme kategorioiden historia ei tule koskaa tietostetuksi, se on varma. Yritys olisi varmasti epätoivoinen, todennäköisesti myös turha. Me voimme asettaa itselle ohjenuoran, reseptin, joka rajoittaa työtä. Se mikä ajassamme, ympäristössämme, kulttuurissamme ei tunnu toimivan – se mikä aiheuttaa tuskaa – voi olla lähtökohta kysymykselle, jota alamme seuraamaan.

Ottakaamme esimerkki käsitteestä, jonka historia ei ole meidän hallussamme – ja joka saattaa aiheuttaa tuskallisia vaikutuksia: tiedostamaton. Mitä tekee psykoanalyytikko omalla tiedostamattoman käsitteellään paitsi ”parantaa”? Hän luo sen avulla tilanteen, jossa potilas on riippuvainen hänestä, tulkitsijasta. Levitessään kulttuuriin, massoihin, se antaa kauhean aseen kenelle tahansa. Aina voi sanoa toiselle: ”Sinulla on tiedostamattomia vaikuttimia...”

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 28.MAALISKUUTA. RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSA KLO 13.30. AIHE: "PRECARITY": JOUSTAVUUS JA EPÄVARMAT TYÖSUHTEET.

(SEURAAVALLA VIIKOLLA (VIIKKO 14) 4.HUHTIKUUTA "ESPANJALAISIA AIHEITA".)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Narkissos-myytistä ja narsismista

(Michelangelo Merisi da Caravaggio: Narkissos)

1.Myytti

Kaunis nuorukainen, Narkissos, kumartuu juomaan vettä, katsoo omaa peilikuvaansa vedessä ja jää sitä ihailemaan, pysähtyy paikalleen, nääntyy, muuttuu kukaksi. Luen tarinaa hyvin kirjaimellisesti. En liitä siihen omia salaisia toiveitani sen salaisesta merkityksestä. Tarinassa ei ole kyse niinkään itseensä kohdistuvasta rakkaudesta kuin oman kuvansa vangiksi jäämisestä.

René Char sanoo asian selkeimmin ja ajatellen pidemmälle kuin muut: ”Sinun piti juoda, Narkissos, ei katsella itseäsi.”

2.Narsismi

Sigmund Freud puhui ensimmäisenä narsismista vuonna 1914 ilmestyneessä teoksessaan Johdanto narsismiin. Hänelle narsismi on toisaalta varhaislapsuuden vaihe ja persoonallisuuden rakenne, joka voi olla patologinen eri tavoilla. Niin sanotun narsistisen persoonallisuustyypin hän kuvasi 1931.

Johdanto narsismiin on nautittavaa luettavaa. Siinä Freud kuvaa narsismia ennen kaikkea omaan itseen kohdistuneena rakkautena, joka ilmenee joissakin tapauksissa autoerotismina; kaikki liittyy monimutkaiseen libidoteoriaan. Freud päätyy puhumaan itsetunnosta ja sen yhteydestä narsistiseen libidoon. Yksinkertaista: Jos tuntee olevansa rakastettu, itsetunto kasvaa et vice versa. Narsistille kumppanin valinnassa erityisen tärkeää on se, että on rakastettu. Dynamiikka on mielenkiintoinen. Freudin kuvauksen mukaan rakastunut on vaatimaton, rakastaminen vähentää itsetuntoa ja sen saa takaisin vain tulemalla rakastetuksi. Narsisti haluaa olla rakastettu, mutta hänellä ei ole kykyä rakastaa.

Nykyisin puhutaan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Diagnoosin teossa käytetään näitä oirekriteerejä: 1)suuret käsitykset itsestään eli liioittelee saavutuksiaan 2)keskittyy mielikuviin rajattomasta menestyksestä, voimasta, kauneudesta tai suuresta rakkaudesta; 3)uskoo olevansa niin ainutlaatuinen, että häntä voivat ymmärtää vain muut huomattavat henkilöt  4)vaatii korostunutta ihailua 5) uskoo olevansa oikeutettu erityiskohteluun 6)muiden hyväksikäyttö 7) empatian puute 8)kateellisuus (tai usko muiden kateuteen) 9)ylimielisyys ja röyhkeys.

Nämä ovat oirekriteereitä. Jos jollakin on viisi näistä yhdeksästä piirteestä, hänellä voidaan sanoa olevan narsistinen persoonallisuushäiriö. En tartu tässä nyt siihen, että luonteenpiirteistä tehdään oireita ja diagnoosi tehdään ihmisestä, joka ei varsinaisesti ole mielisairas. Olettakaamme, että psykiatrit tietävät, mitä he ovat tekemässä.

3.Narkissoksen lapset

Mitä teemme, kun puhumme narsismista? Mitä teemme, kun sanomme toisia narsisteiksi? Onnistummeko vakuuttamaan itsemme omasta terveydestämme määrittelemällä naapurimme?

Sanotaan että on narsistisia ihmisiä, erilaisia kuin me. Minua ei kiinnosta kuinka oikeaan osumme, kun puhumme näin. Minua kiinnostaa tosiasia, että sanomme näin. Tämän sanomisella ja toistamisella on omat vaikutuksensa. Sen ansiosta olemme taipuvaisia ajattelemaan, että pahoja tekoja tekevät erilaiset, omituiset ihmiset. Eikö tällaisissa sanoissa ilmene 1)suuret käsitykset itsestään 2)ylimielisyys ja röyhkeys?

Toisaalta mietityttää, emmekö kaikki ole Narkissoksen lapsia, koska luomme itsemme minuutemme introspektion, itsehavainnon kautta. Teemme itsellemme peilin ja jäämme ihailemaan kuvaamme. Jos joku tai jokin yrittää hajottaa kuvaa, loukkaannumme ja haavoitumme.

Ihmiset – persoonat – etsimässä koko ajan tunnustusta, rakkautta, koko ajan täynnä myrkkyä. Myrkky on päästettävä toiseen ihmiseen, tehtävä toisesta samalla tavalla myrkyttynyt. Narkissoksen lapset ovat zombeja ja vampyyrejä.