Psykoanalyysi, superego ja itsensä tunteminen

 

Sigmund Freud

Filosofiakahvila 18.11./19.11./20.11. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

TORRE DEL MARISSA AJANKOHTAISTA ESPANJASSA - KATSAUS 17.11. MAANANTAINA KLO 11.30, paikka Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N (MAKSA OMANTUNNON MUKAAN)

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Psykoanalyysi on jatkoa kristinuskon perinteelle. Itsetuntemus on itsen tulkintaa, salaisen koodin avaamista, hermeneutiikkaa. Psykoanalyysi on toisellakin tavalla kristinuskon perillinen, perinteen  jatkaja. Freudin ajattelussa oli mukana ajatus illuusiosta, joka ihmisellä on oman itsensä suhteen. Vaikutus ei ehkä tullut suoraan kristinuskosta, vaan Arthur Schopenhaurilta, joka vaikutti syvästi 1800-luvun ajatteluun.

Itsensä tuntemisella on suuri merkitys. Se parantaa ihmisen. Psykonanalyysi on kuitenkin herättänyt suuren epäilyn itsetuntemuksen mahdollisuudesta, koska se on tuonut esiin minuuden kerroksellisuuden ja tiedostamattoman roolin. Minulla on kuitenkin toisenlainen näkökulma. Psykoanalyysi masentaa meitä, kun huomaamme, ettemme ole läpinäkyviä itsellemme, mutta lupaa myös itsetuntemusta ja sitä kautta vapautumista.

Psykoanalyyttisen teorian mukaan psyyke rakentuu egosta, idistä (viettipohja) ja superegosta (joka on eräänlainen omatunto, sisäistetyt normit, moraalikoodi). Itsetuntemuksen vaikeus ei johdu pelkästään tiedostamattomista vieteistä (ID). Kyse on näiden minuuden rakenteiden keskinäisestä dynamiikasta. Teorian mukaan monet asiat ovat tiedostamattomia, koska työnnämme ne sinne, torjumme ne tietoisuudesta. Torjunta johtuu superegosta.

Se mitä psykonalayysissä sanotaan superegoksi, ilmenee muuallakin kuin ihmisen psyykessä ja sillä on monia nimiä. Samantapainen voi olla esimerkiksi ideologia. Paul Veynen mukaan ideologia vakuuttaa vain valmiiksi vakuuttuneen, mutta vakuuttaminen ei olekaan sen tärkein tehtävä; sen tarkoitus on miellyttää, tuottaa mielihyvää, kiillottaa kuvaa joka meillä on itsestämme. Jos näin, ideologia haittaa itsetuntemusta. Ideologia tekee meistä uneksijoita, donquijoteja; kuvittelemme olevamme sankareita.

Jokapäiväinen elämä mahdollistaa (päinvastoin kuin ideologisuus) sen, että ihminen tuntee itsensä: tunnistaa itserakkautensa, pahantahtoisuutensa ja kaiken ohi menevän itsesäilytysvaiston. Kun ihminen tunnistaa itsessään nämä ominaisuudet, hän voi Veynen mukaan kehittyä moraalisesti. Voimme ihmetellä tätä ”parantumista” tai ”kehittymistä”. Ehkä ihmisestä tulee ”suvaitsevaisempi”, vähemmän tuomitseva. Veyne tuntuu etsivän lääkettä superegoa vastaan.

Veynen ideologiaan kohdistama arvostelu on siinä mielessä freudilaista, että hän pyrkii keventämään taakkaamme, lieventämään toisen tuomitsevan katseen vaikututusta, ts. vähentämään kulttuurimme ahdistavuutta (käyttääkseni Freudin sanoja). Veynen lääke ei kuitenkaan ole divaani, vaan jokapäiväisyyden potentiaalien vaikutus: emme yritä luoda järjestystä kaaokseen kaikenselittävän mallin avulla. Tulemme rauhallisemmeksi tai onnellisemmeksi, koska emme ota asioita niin raskaasti.

Ajatusta taistelusta superegon vaikutusta vastaan ei välttämättä ole artikuloitu eksplisittisesti psykoanalyyttisessä diskurssissa. Se näyttäytyy silti itsetuntemusta haittaavana ja ahdistusta aiheuttavana. Se syntyy – yksinkertaistaen – siitä, että yksilö sisäistää normit, säännöt, vanhempien kiellot. Näillä normeilla on kuitenkin pidempi historia kuin yksilöllä. Joku muu on sisäistänyt ne ennen meitä. Tunteaksemme itsemme meidän pitää mennä ehkä kauemmaksi kuin omaan lapsuuteemme.

Psykonanalyysissa potilas, jonka tarkoitus on oppia tuntemaan itsensä, puhuu. Tohtori, kuuntelija, on kuitenkin joku, josta puhuja tulee riippuvaiseksi. Vaikka hän ei ole rippi-isä eikä hän olisi mestaritulkitsija (mikä saattaa olla vaikea välttää), hän on keskeisessä roolissa. Veynen reseptissä ihminen, joka elää jokapäiväistä elämäänsä (ei sankarin, ideologin elämää) ja ottaa siihen tiettyä etäisyyttä, tajuaa itse.

Jos superego ymmärretään kuvaksi ihanneminästä, siinä on paljon samaa kuin Veynen tarkoittamassa ideologiassa. Tunteakseen itsensä pitäisi kaataa kuvia...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Caliban ja minä

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Omistettu Marja Kotirannalle

Tutkimuksen aihe 1

Ranskalainen psykonanalyytikko Octave Mannoni julkaisi vuonna 1950 teoksen Prospero et Caliban. Psychologie de la colonisation. Kirja käsittelee kolonialismin psykologiaa. Kirjailija ja poliitikko Aimé Césaire vastasi 1955 teoksella Le Discourse sur le colonialisme. Martiniquelta kotoisin oleva runoilija pyysi lukijoitaan seuraamaan tarkasti psykonanalyytikon temppuja, joilla hän näyttää, että kolonialisointi perustuu psykologiaan. Rasismi näyttää kauhealta, barbaariselta. Mannonilla on tilalle jotain parempaa: psykoanalyysi.  Tulokset ovat hyviä. Kaikkein absurdemmatkin ennakkoluulot tulevat selitetyiksi ja oikeutetuiksi.

Koko kiista ja teema (kolonialismi ja psykologia) voisi olla vain älykköjen teoreettista keskustelua, siirtomavallan aikaiseen hämärään unohtunutta elehdintää. Tällainen kuva särkyy, jos katsoo tarkemmin ja kuuntelee mitä ihmiset puhuvat nykyään. Joku voi sanoa, ettei psykologialla ole mitään tekemistä asian kanssa. Kyse ei aina ollut keinojen hiotumisesta, barbaarisuuden lieventämisestä. Yksi esimerkki. Lääkäri ja filosofi George Canguilhem julkaisi Algerian sodan sytyttyä artikkelin Colonels et psycholoques (1958). Hän puhui psykologian käytöstä kidutuksessa. Käyttäjä oli Ranskan armeija.

Tutkimuksen aihe 2

Katsoja löytää mitä etsii. Hän löytää omat kategoriansa. John Iliffe kertoi jo varsin kauan sitten, että Tanganjikan koloniastiherrat uskoivat, että kaikki afrikkalaiset kuuluivat johonkin heimoon niin kuin kaikki eurooppalaiset kuuluivat johonkin kansaan. Jotkut upseerit jopa huomasivat, että kyse oli yksinkertaistuksesta värikkään ja monimutkaisen historian läpäisemällä alueella, mutta he halusivat uskoa. Niinpä alistetut asukkaat loivat heimot, joihin he halusivat kuulua.

He eivät luoneet heimoja käskystä. Siirtomaavallan hallitsemiskeino ei ollut vain ruoska; se oli indirect rule. Se oli tekniikka, jossa hallitsijat ohjasivat ihmisiä haluamaansa suuntaan käyttäen alueen valmiita valtarakenteita. Tehtäviä ja vastuu-alueita annettiin perinteellisille johtajille. Tätä keinoa ei kuitenkaan olisi voitu käyttää, jos ei olisi kehitetty molempien osapuolten tarvitsemaa yksikköä, heimoa.

Samantapaista kehitystä tapahtui monella muullakin alueella. Iso-Britannian lisäksi varsinkin Ranskan siirtomaa-alueilla käytettiin samanlaista epäsuoraa hallitsemisen tapaa.

Ryszard Kapuściński oli juossut kymmenien vuosien ajan kaikkialla Afrikassa. Myöhemmin hän istui Kandyssa, Sri Lankassa, ja käänsi heimoja löytävän katseen turisteihin. Näillä heimoilla on kaikkialla esiintyvät nimet: Global Tour, Orient Express, World Travel jne. Heimot erottaa toisistaan hatuista, paidoista ja käsilaukuista. Heitä ohjaa heimopäällikkö, matkaopas. He kulkevat valppaina, jotta eivät eksyisi muista. He suojelevat reviiriään ja ajavat tunkeilijat, toisten heimojen edustajat, luotaan. Pöydissä ryhmät toistavat ikivanhaa rituaalia, veljeyden ja heimolaisuuden uusintajaa. He laulavat .

Kapuścińskin lempeästä ironiasta voisi tehdä jotain kovempaa: työkalun itseämme ja omaa kulttuuriamme vastaan. Ennen kuin kritiikki edes tuhoaa meissä jotain, jotta meihin tulisi tilaa jollekin uudelle, voimme oppia, että se mitä näemme olemme me itse, omat luokituksemme, omat kaavamme.

Tutkimuksen aihe 3

Kaikkialla maailmassa, Iso-Britanniassa ja Belgiassa, kuulee ihmisten puhuvan: ”Siirtomaavallat itsenäistyivät ja katsokaa niitä nyt! Meidän aikanamme heillä sentään oli järjestys ja töitä.” Tällainen kansan puhe siirtyy välillä akateemisiin tutkimuksiin ja sieltä takaisin kansalle. Olisi syytä tutkia tätä puheiden liikennettä. Olisi myös syytä tutkia, päättyikö kolonialismi siirtomaiden itsenäistymiseen. Olisi syytä tutkia, eikö joidenkin alueiden nykyiselle onnettomuudella ole mitään tekemistä menneisyyden järjestyksen kanssa.

P.S.

Prospero ja Caliban ovat tietenkin Shakespearen hahmoja Myrskyssä. Caliban on puoliksi ihminen, puoliksi hirviö, valkoisen maagikon, Prosperon orja. Nimestä on keskusteltu paljon. Yksi hypoteesi on, että sana tulee espanjan sanasta canibal, jolla viitattiin Karibian asukkaisiin.

Vaikka ehdotankin tutkimusaiheita, en ajattele, että filosofia tulee sanomaan viimeistä sanaa tai tyhjentämään aiheen. Filosofinen tutkailu voisi pikemminkin luoda tilaa ja olosuhteet, jotta jotkut äänet pääsisivät paremmin esille. Onko varmaa, ettei minullakin ole jossain Caliban, valkoisen sivilisaatiomme ulkopuolinen, siksi hirviömäinen otus? Hän sanoo varmaan niin kuin Shakespearen Caliban: ”En ole orjasi, hanki uus.” Jos annamme hänen puhua, maailma muuttuu.

Antakaamme siis karibialaisen puhua. Aimé Césaire kirjoitti:

Te

Voi Te jotka peitätte korvanne

Teille puhun, puhun Teille, puhun Teille

Jotka

Paloittelette aamun…

LIITE:

Argumentoinnista. Oppitunti nro 1. Premissi on lähtökohta, peruste, edellytys tai ehto; se on päättelyn oletus, josta johtopäätös johdetaan. Kun keskustelemme ja perustelemme väitteitä, on katsottava, hyväksyvätkö kaikki osallistujat esitetyt premissit. Mitä tämä hyväksyminen merkitsee? Se merkitsee, että lähtökohtalauseita pidetään tosina. On syytä huomata, että premissit eivät liiku yksin, vaan pareina. Meillä on päättelyn lähtökohtana esimerkiksi premissi “Jos Sokrates on filosofi, hän on ihminen”. Sen parina on (usein) toinen premissi ”Sokrates on ihminen”. (Tästä voi sitten tehdä virheellisen päätelmän ”Sokrates on filosofi”) Näin paljon opettaa mikä tahansa filosofian johdantokurssi premisseistä. On tehtävä kaksi lisähuomautusta. Premissit (tosina pidetyt lauseet, ehdot) voivat estää pääsyn oikeaan tietoon. Esimerkiksi voi löytää yhteisöjä tai kulttuureja (menneisyydestä tai nykyisyydestä), joissa on ajateltu joistakin ilmiöistä (myrskystä, kuivuudesta, kulkutaudista), että ne ovat jumalaisen tai demonisen tahdon ilmentymiä. Jos ja kun meillä on tällainen premissi, se estää etsimästä luonnollisia syitä ilmiöille. Toinen huomautukseni on, että premissit voivat olla kieroja. Lähtökohtanani voi olla premissi ”Sinä olet paha”. Molemmat huomautukseni tähtäävät siihen, että meidän on tutkittava premissiemme arkeologiaa – ei vain niiden totuudellisuutta, vaan myös niiden lähdettä: olosuhteita joissa ne ovat syntyneet, pelejä joissa niistä tulee premissejä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tiedostaminen ja tiedostamaton

(Pierre Bourdieu)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Nämä ovat antifreudilaisia pintaan kiinnittyneen huomioita, ei muuta. Tietenkin tiedostamaton on olemassa, mutta se ei ole välttämättä sellainen kuin miksi psykoanalyysi sen on hahmottanut. Tietenkin tiedostamattoman käsite oli olemassa ennen Freudia, mutta ”todelliseen” tiedostamattomaan emme pääse käsiksi palaamalla aikaisempaan aikaan, vanhempaan ajatteluun.

Mikä on tiedon tai tiedostamisen suhde tiedostamattomaan? Mitä on tiedostamaton, miten se vaikuttaa? Tieto vaikuttaa monesti paljon enemmän kuin tietämättömyys. Kun eurooppalaiset eivät vielä tienneet, että Amerikka oli olemassa, tämä tietämättömyys ei vaikuttanut läheskään niin paljon kuin tieto sen olemassaolosta (se vaikutti monella tavalla). Tietämättömyys ei ole silti sama asia kuin tiedostamaton. Tiedostamaton on jotain muuta; se on nimenomaan jotain, jonka ajatellaan vaikuttavan tavalla tai toisella.

Freudilainen ja yleensä psykologinenkin käsitys on, että tiedostamaton on ainakin osaltaan jotain, joka syntyy torjunnasta. Silloin kun se syntyy torjunnasta, se usein silti ilmenee: se tulee esiin oireina, esimerkiksi neurooseina. Mutta voisimme silti kuvitella, että on toisenlaista tiedostamatonta, joka ei liity torjumiseen, unohtamiseen, traumaattisiin kokemuksiin ja superegon tyrannimaiseen vaikutukseen. Voi olla, että on asioita, joita emme tiedosta, koska ne ovat niin lähellä, koska ne ovat niin tuttuja, niin näkyviä, liian toistuvia. Silloin tiedostamaton ei välttämättä ole syvyys meissä, vaan sokeutta kategorioidemme, rituaaliemme ja käytäntöjemme edessä. Jotain tällaista tarkoitti Pierre Bourdieu, joka kirjoitti: ”Tiedostamaton on historia: kollektiivinen historia, joka synnytti ajattelumme kategoriat, ja yksilöllinen historia, jonka kautta ne on meihin kaiverrettu.”

Bourdieun määritelmä on mielenkiintoinen. Ehkä meidän ei tarvitse mennä psykoanalyysiin tai muuhun terapiaan, vaan tehdä jotain ihan muuta. Kaiken, jota emme tiedosta, ei tarvitse tulla tiedostetuksi. Emme esimerkiksi tiedosta – varsinkaan koko ajan – omaa ruoansulatustamme. Silti ruoansulatus on osa tiedostamatonta – jotakin joka vaikuttaa. Bourdieun määritelmä nostaa esiin kysymyksen, miksi ja miten meidän pitäisi tiedostaa tiedostamaton, joka on historia.

Nähdäkseni tiedostamattomalla, ajattelumme katergorioilla, on meihin ainakin kahdenlaisia vaikutuksia. Pysyessäni tiedostamattomana kategorian historiasta, minun on helppo käyttää kategoriaa, minun on helppo jatkaa puhumista ja luokittelua: en näe mitään ongelmaa. Tässä mielessä voisi sanoa – jos haluamme että elämä on helppoa – että ei kannata yrittää tiedostaa. Jos tiedostan, teen asioita vaikeammiksi, en ehkä enää tiedä mitä sanoa, mitä ajatella, mitä tehdä. Toisaalta tiedostamattoman pysyminen tiedostamattomana vaikuttaa niin, ettei sanat ja elämäni ole kokonaan omissa käsissäni. Pysyn historian ansassa, toistan esi-isiemme sanoja ja reaktioita. Minä en siis hallitse itseäni, olen muiden, usein kuolleiden ohjauksessa. Tämä voisi olla jo aika vakava syy tehdä jotain, yrittää tarttua siihen minkä edessä olemme sokeita.

Jos tiedostamaton ajatellaan ajattelumme kategorioiden historiaksi, joudumme tutkimaan historiaa, kategorioita ja käsitteitä sekä niihin liittyviä haluja tai tahtoa. Itsensä hallitseminen, tietynasteisen autonomian saavuttaminen, kiinnittyy oman historiamme hallitsemiseen.

Kaikki ajattelumme kategorioiden historia ei tule koskaa tietostetuksi, se on varma. Yritys olisi varmasti epätoivoinen, todennäköisesti myös turha. Me voimme asettaa itselle ohjenuoran, reseptin, joka rajoittaa työtä. Se mikä ajassamme, ympäristössämme, kulttuurissamme ei tunnu toimivan – se mikä aiheuttaa tuskaa – voi olla lähtökohta kysymykselle, jota alamme seuraamaan.

Ottakaamme esimerkki käsitteestä, jonka historia ei ole meidän hallussamme – ja joka saattaa aiheuttaa tuskallisia vaikutuksia: tiedostamaton. Mitä tekee psykoanalyytikko omalla tiedostamattoman käsitteellään paitsi ”parantaa”? Hän luo sen avulla tilanteen, jossa potilas on riippuvainen hänestä, tulkitsijasta. Levitessään kulttuuriin, massoihin, se antaa kauhean aseen kenelle tahansa. Aina voi sanoa toiselle: ”Sinulla on tiedostamattomia vaikuttimia...”

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 28.MAALISKUUTA. RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSA KLO 13.30. AIHE: "PRECARITY": JOUSTAVUUS JA EPÄVARMAT TYÖSUHTEET.

(SEURAAVALLA VIIKOLLA (VIIKKO 14) 4.HUHTIKUUTA "ESPANJALAISIA AIHEITA".)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tunne itsesi

Kautta aikojen on käynyt käsky: ”Tunne itsesi.” Sekä rippituoli että psykoanalyysi ovat käytäntöjä, jotka ovat syntyneet tätä käskyä antamaan, sille muodon antamaan. Filosofitkin ovat oman tehtävänsä tähän kytkeneet. Mutta ymmärrämmekö todella tämän vaatimuksen? Tajuammeko mitä kaikkea se merkitsee?

Olen kertonut aikaisemminkin: ”Apollon temppelin muuriin Delfoissa on kirjoitettuna sanat: Gnōthi seauton (Tunne itsesi). Sanoista on esitetty erilaisia tulkintoja. Ottaen huomioon antiikin ajattelun perusteita se on tarkoittanut ainakin sitä, ettei ihmisen pitäisi ylittää rajojaan, kuvitella olevansa jumala. Sanojen on ajateltu merkitsevän myös sitä, ettei pidä kiinnittää huomiota väkijoukkojen mielipiteisiin.” Suda (bysanttilainen Välimeren historiaa käsittelevä ensyklopedia) tukee tulkintaani, sillä sen mukaan käsky oli osoitettu niille, jotka kerskailevat, ylittävät sen mitä he ovat. Saman lähteen mukaan se on myös varoittaa kiinnittämästä huomiota muiden mielipiteisiin.

Itsensä tunteminen ei siis merkinnyt oman sisäisen elämän tulkitsemista. Syntyy vaikutelma, että itseä ei nähty salaperäisenä kirjana, jota pitää tulkita. Itsensä tunteminen merkitsi enemmänkin sen arviointia mitä voi tehdä, mikä on ihmisen paikka. Esimerkiksi Senecan teksteissä on nähtävissä tämä itsetuntemuksen merkitys: se merkitsee itsensä näkemistä maailmassa, sen osana, sen moninaisuuden osana, pisteenä tai hiukkasena. Myöhempien aikojen syvällä sisäisyydellä ei ole mitään  merkitystä.

Itsetuntemukseen ja siihen liittyviin käsityksiin liittyy ainakin kaksi oletusta. 1)Oletus että ”itse” on olemassa. 2)Oletus että se on tunnettavissa. Jos ajatellaan, esimerkiksi, että itse on jotain annettua, löydettävissä olevaa, se merkitsee, että tietäminen ja tunteminen on ainakin jossain määrin mahdollista; itse on sellaisenaan, olemuksena, tiedon kohde. Jos itse on enemmänkin ymmärretty luomuksena, tuntemisen merkitys on toisenlainen: Jos opin, tajuan, etten pysty seisomaan päälläni, tämä voi merkitä muutakin kuin rajoituksen toteamista; se voi panna minut opettelemaan seisomaan päälläni.

Ne jotka epäilevät itsen tunnettavuutta, puhuvat yleensä itse muuttuvuudesta. Nietzsche ei luottanut kovin paljon siihen, että ihminen voisi tuntea itsensä suoran observoinnin (itsehavainnoinnin) kautta. Siksi tarvitaan historiaa: menneisyys virtaa meissä, olemme sitä mitä koemme tässä virtauksessa kulloisellakin hetkellä. Samassa hengessä voisi sanoa, että me olemme kaikenlaista menneisyydessä sanottua ja puhuttua. Se sanasto, jonka avulla itseämme kuvaamme, on peräisin ympäristöstämme, kulttuuristamme, menneisyydestämme. Tunnemme itsestämme vain sen minkä nämä sanat, kategoriat, sallivat. Jos tahdomme tietää enemmän, jotain muuta, meidän on tutkittava näitä kategorioita. Ehkä sitä jo voisi sanoa itsetuntemukseksi, jos tietäisimme käyttämiemme kategorioden mielivaltaisuuden, niiden väkivaltaisuuden. Tiedostamaton on historia: kollektiivinen historia, joka luonut kategoriamme ja yksilöllinen historia, jonka kautta ne painetaan mieliimme, sanoi Pierre Bourdieu. Ei ihan turhaan.

Kun pastori tai psykoanalyytikko on houkutellut ihmistä puhumaan haluistaan, ajatuksistaan ja unistaan, hän on tietenkin tahtonut ”hyvää”, mutta on samalla tehnyt kaksi operaatiota: 1)Sitonut ihmisen oman identiteettiinsä itseymmärrtyksen kautta. 2)Luonut järjestelmää, jossa ihminen on riippuvainen tulkitsijasta. Olisi ehkä mielenkiintoista kysyä, voisiko itsentuntemus olla muuta, voisivatko sen vaikutukset olla muuta.

Voisi olla mielenkiintoista, ehkä jopa tärkeää, tuntea itsensä maailmassa olevana, osana sitä ja ymmärtää tämä maailma yhteiseksi. Voisi olla arvokasta tajuta itsensä luovaksi voimaksi, ei pelkästään olennoksi, jolla on joitakin ominaisuuksia. Mitä kaikkea voisi merkitä se, että itsen näkee myös luovan työn, muokkauksen kohteena? Mitä silloin tarkoittaisi itsensä tunteminen?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila