Ajattelu ja valvonta

 

Alain

Filosofiakahvila 15.11./16.11./17.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Olen jo pitkään nähnyt ja kokenut, ettei filosofian tärkein tehtävä ole ajattelun korjaus, pahojen tai huonojen tapojen kritisointi, parantaminen päättelyvirheistä tai muu sellainen. Filosofian tehtävä on pikemminkin muistuttaa ajattelun voimasta. Sen tehtävä on yllyttää ajattelemaan. En ole ainoa. Tästä ajattelun  voimasta muistutti myös Georges Canguilhem (1904-1995). Mitä on ajattelu, jonka voimasta filosofía muistuttaa? Tähän nimenomaiseen kysymykseen Canguilhem tarttui luennossa (myöhemmin vuonna 1980 julkaistussa artikkelissa) Le cerveau et la pensé (Aivot ja ajattelu).

Kysymys voi kuulostaa heideggerilaiselta, mutta Canguilhem ei tavoittele mitään syvyyksiä, ainakaan lähtökohtaisesti. Kysymys siitä, miten ajattelemme, ei ole myöskään puhtaan teoreettinen. Joitakin kiinnostaa se, jotta voisivat vaikuttaa siihen, että ajattelisimme niin kuin meidän tahdotaan ajattelevan. Meitä kiinnostaa asia, koska sen avulla yritämme puolustautua yrityksiltä vaikuttaa meihin.  

Canguilhemin artikkeli liittyy osittain  neurologian ja neuropsykologian historiaan (Canguilhem oli filosofi ja lääkäri, tieteiden historioitsija, tieteen filosofi), mutta hän päätyy puhumaan aivojen, ajattelun ja maailman välisistä suhteista ja sitä kautta ajattelun tehtävästä. Canguilhem viittaa René Magrisin maalaukseen (jonka espanjankielinen nimi on El paisaje aislado), jossa maisemaa katsova tarkkailija ei näe mitään maiseman ympärillä. Seison jossain ja minä olen se kenttä, jonka näen. Voin tietenkin muuttaa näkymää siirtymällä. Tästä Canguilhem päätyy sanomaan, että tarkkailija, Minä, ei ole suhteessa maailmaan vain ylilentävänä, vaan suhde on valvojan suhde. Canguilhem leikkii sanoilla. Ylilento on sur-vol, valvonta sur-veillance, joka on kirjaimellisesti valvomista jonkin yllä (sur).

Kyse ei ole kuitenkaan vain leikistä ja ajanvietteestä. Canguilhem ei käytä sanaa valvonta kevyesti tai sattumanvaraisesti. Hänen vanha opettajansa Alain (oik. Émile-August Chartier, 1868-1951) oli puhunut “valvonnan hengestä”. Vaikka Canguilhem otti tietynlaista etäisyyttä oppi-isäänsä, ehkä ajatus valvonnan merkityksestä ja arvosta säilyi. Meitä saattaa kiinnostaa se, miten ajattelemme ja mikä on ajatuksen ja maailman suhde käytännöllisistä, ei niin teoreettisista tai syvällisistä syistä. Meihin yritetään vaikuttaa, ja ajattelu valvontana on yritystä suojella meitä, varustaa itseämme, jotta meiltä ei otettaisi vapautta ja voimaa toimia.

Amélie Perron muistuttaa yhdessä kirjoituksessaan, ettemme voi olla kokonaan vapaita vaikutteilta. Hän muistuttaa kuitenkin myös siitä, että vaikutuksia ja vaikutusyrityksiä voi mietiskellä ja hautoa, tarkistaa. Jos olemme ajattelevia, valvomme kriittisesti vaikutelmia (influence).

Jos filosofian tehtävä on muistuttaa ajatuksen voimasta ja ajattelun tehtävä on valvonta, meidän täytyy pistää kykymme koetukselle tilanteissa, joissa olemme. Saattaa olla hyvin turhaa ratkoa syviä ja loputtomia arvoituksia. Lopulta me olemme hyvin syvällisiä ja pohdiskelevia työpäivän jälkeen, sohvalla, mutta meidän olisi pitänyt olla ajattelevia siellä, missä meidän odotetaan olevan ajattelemattomia koneen osia, esimerkiksi työpaikoilla.

Ihminen ei välttämättä huomaa, kun häntä ohjataan ja kun häneen vaikutetaan ja varsinkaan hän ei huomaa, miten monenlaisten käytäntöjen avulla se tapahtuu. Me emme huomaa, miten kävi niin, ettemme kykene elämään arvojemme mukaan. Emme huomaa, ettei se mitä meidän odotetaan pitävän itsestään selvänä, ole sitä ja miten se sellaiseksi tehtiin… 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jälkihuomautus metodista ja kysymyksistä

 

Bachelard

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomessa tunti enemmän)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00.

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Epistemologia ei ole aina niin yksinkertaista. Erityisesti Ranskassa maailmansotien välissä, toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen kirjoitettiin uudenlaista tieteen historia – joka ei ollut vain historiaa, vaan myös filosofiaa, nimenomaan epistemologiaa. Jotkut ovat käyttäneet nimitystä historiallinen epistemologia. Esimerkiksi sellaiset herrat kuin Gaston Bachelard ja George Canguilhem.

Ongelmilla – myös tieteellisillä – on oma historiansa ja sen mukana käytetyillä käsitteillä. Se mitä onnistutaan tietämään, mihin tietoon voidaan päästä, on eri aikoina erilainen. Tietämisen ehtojen tutkiminen muuttui historialliseksi.

Historiallinen epistemologia on perinteellistä tieto-oppia vaatimattomampaa. Se ei yritä neuvoa, miten päästä tietoon. Se ei anna neuvoja tiedemiehille. Se on vaatimattomuudessaan eräänlaista jälkiviisautta; se toteaa, miten jokin edistys tuli mahdolliseksi – tietenkin se saattaa todeta myös, miksi jokin edistys on ollut hidasta, mikä sitä on jarruttanut. Mutta vaatimattomuuden lisäksi se on kunnianhimoista, kunnianhimoisempaa kuin perinteellinen tieto-oppi, sillä se yrittää tavoittaa ja hahmottaa sellaisia mekanismeja ja rakenteita, joita tavanomainen tieto-oppi ei osaa ajatella tai kysyä.

Historiallinen epistemologia ei vain onnistu antamaan uudenlaista kuvaa siitä, miten tietoon päästään, vaan onnistuu kuvaamaan tiedon osana synty-ympäristöään ja näkemään tietämisen aktiviteetin, tietämisen toimintana, kytkeytyneenä maailmaan ja myös toimijan subjektiin, tekisi mieli sanoa psykheen, sieluun.

Historiallisen epistemologian yksi hedelmällinen seuraus oli se, että kysymystä tiedosta ja tietämisestä ei enää esitetty kuplan sisällä; kysymystä ei siirretty abstraktiin sfääriin, vaan maailmaan, yhteyteen muiden kysymysten ja asioiden kanssa. Filosofit ovat mielellään abstrakteja, he ovat mielellään kuplissa ja katsovat ja analysoivat väitelauseita. ”Tiedän, että niin ja näin” –tyylisiä lauseita. Mutta tuo lause esitettään jossain paikassa, jonain aikana. Siihen että se esitetään on omat syynsä. Historiallinen epistemologia mahdollisti sen, että tutkaillaan, miten tällaiset lauseet kytkeytyvät valtasuhteisiin.

Historiallinen epistemologia on varmaan (ainakin tietystä näkökulmasta) riittämätön. Ajattelun historiaa ei saa näkyviin vain tieto-opillisesta näkökulmasta. Edes kysymys tiedosta ei ole puhtaan tieto-opillinen. Valtasuhteita koskeva kysymys ei ole luonteeltaan pelkästään poliittinen. Ihmisen suhde toiseen ja ihmisen suhde itseen kytkeytyvät yhteen ja siksi kysymys on myös eettinen.

Ottakaamme esimerkiksi Aufklärung, valistus, sellaisena kuin Immanuel Kant sen käsitti. Valituksella on epäilemättä tekemistä tiedon ja ajattelun kanssa, mutta Kantin pohdiskelu tuo esiin toisenlaisen, ei yksinkertaisesti tieto-opillisen kysymyksen. Könisbergin herralle valistus oli ulospääsyä itseaiheutetusta alaikäisyyden tilasta. Tämä alaikäisyyden tila oli Kantin mukaan sitä, että ihminen ei tukeudu oman järkensä käyttöön, vaan antautuu toisen ohjaukseen, holhoukseen.

Mielenkiintoista on, ettei Kant tutkaile 1700-luvulla yleistä teemaa, kysymystä auktoriteetin (myös tiedollisen auktoriteetin) kyseenalaistamista. Ongelma ei ole se, että auktoriteetti on pakottanut. Alaikäisyys on seurausta tietynlaisesta suhteesta itseen. Pelkuruus ja laiskuus estävät meitä antamasta itsellemme rohkeutta tai voimaa, jotta voisimme luoda itseemme autonomiasuhteen. Pelkuruus ja laiskuus eivät ole vain enemmän tai vähemmän pysyviä ominaisuuksia meissä, vaan puutteita suhteessa itseemme.

Kantin ajatukset valistuksesta, alaikäisyydestä, suhteesta itseen velvoittavat meitä kysymään jotain muuta kuin tieto-opillisia kysymyksiä. Kyse on itsensä hallitsemisesta ja toisen hallitsemisesta – ja näiden suhteesta toisiinsa. Miten järjestää vallan uusijako, jos auktoriteetin kaataminen ei riitä, vaan ihmisen pitäisi luoda toisenlainen suhde itseensä? Miten voin auttaa itseäni luomaan oikeanlaisen suhteen itseeni? Miten voin auttaa toista?

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kaksi johtotähteä

(Canguilhem)

En tiedä vielä, mitkä lopulta ovat  ensi syksyn ja ensi vuoden kevätkauden aiheet filosofiakahvilassa. En tiedä edes, voidaanko filosofiakahvilaa pitää. Mutta minulla on jo kaksi johtotähteä tai ohjenuoraa, joiden toivon ja uskon suuntaavan minua. En tiedä, pääsenkö maaliin tai osunko tauluun, mutta minulla on suunta.

Ensimmäinen johtotähteni on Friedrich Nietzschen (1844-1900) Iloisen tieteen fragmentti 328, jolla on vaarallisen tuntuinen otsikko: Tehdä vahinkoa tyhmyydelle. Nietzsche viittaa saarnaajiin, jotka puhuvat egoismia vastaan. Hän toteaa, että jatkuvat saarnat ovat tehneet vahinkoa egoismille ja ottaneen siltä hyvän omantunnon ja hyväntuulisuuden. Tämä tuhansia vuosia kestänyt puhe on - vaikka Nietzsche ei sitä kohteliaisuuttaan sanokaan - kristillistä ajattelua, jonka perusidea on tämä: "Egoismisi on onnettomuutesi."

Nietzsche vertaa tätä saarnaa aikaisempaan, Kreikassa Sokrateen myötä käynnistyneeseen saarnaan. Sen sisältö on ollut tämä: "Teidän ajattelemattomuutenne ja tyhmyytenne, eläminen normin mukaan, teidän alistuminen naapurienne mielipiteisiin on syy miksi te hyvin harvoin saavutatte onnellisuutta, kun me ajattelijat olemme - nimenomaan ajattelijoina - onnellisempia."

Nietzsche ei varsinaisesti ota kantaa, oliko filosofien saarnan perusteet paremmat kuin egoismin vastaisten puheet, mutta hän toteaa, että ne kuitenkin ottivat tyhmyydeltä pois hyvän omantunnon, tekivät vahinkoa tyhmyydelle.

Tämä fragmentti on johtotähteni, koska en ole keksinyt vielä parempaa syytä jatkaa, filosofoida huomennakin. Ehkä kyse on vain unelmasta ja liioittelusta, mutta pelkkä ajatus siitä, että voi vahingoittaa tyhmyyttä, auttaa jatkamaan.

Toinen johtotähteni on ajatus ja asenne, jonka George Canguilhem (1904-1995) ilmaisi luennossaan Aivot ja ajattelu (1980). Canguilhem kommentoi varsin teknisiä, aivotutkimukseen liittyviä asioita ja puhui unelmasta paikantaa erilaiset inhimilliset toiminnot aivojen eri osiin. Tähän unelmaan liittyy halu voida ennakoida ja korjata erilaiset häiriöt ja poikkeamat. Ne halutaan korjata tiettyjen parametrien mukaan, ja nämä parametrit sovitaan ja säädetään sen mukaan, miten meidän pitäisi ajatella, tuntea tai toimia. 

Canguilhem toteaa, että filosofinen ajattelu, joka pyrkii ymmärtämään, miten ajattelemme, tavoittelee jotain hyvin erilaista, jopa päinvastaista. Tavoitteena ei ole yllyttää meitä ajattelemaan niin kuin meidän halutaan ajattelevan. Filosofisen pohdiskelun tarkoitus on puolustaa meitä tällaisia julkilausuttaja tai salattuja  pyrkimyksiä vastaan. 

Canguilhemin huomio on johtotähteni, koska se auttaa minut näkemään, että ajattelu on tai se voi olla itsepuolustuslaji. Me tarvitsemme itsepuolustuslajia...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kategoria, syytös

Alain

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 (jos paikka remontissa, aukion toisella puolella, hotellin kahvilassa)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Otsikon selitys

Filosofisessa kielenkäytössä on yksi pieni ja hauska sana: siis. Latinaksi se on ergo. Monien mielestä se ei ole hauska sana, päinvastoin kaikkein vakavin. Sanaa seuraa päätelmän seuraus. Mikään ei voi olla tärkeämpää. Sana on ele, julistus, ilmaus: ”Nyt saapuu herra Tulos.” Minusta sana on hauska todennäköisesti siksi, että olen suomenkielinen ja tottunut, että sanat ovat pitkiä. Tärkeän sanan pitää olla pitkä. Muotoilisin sen näin: ”Sanassa on neljä kirjainta, siis se on  4-letter-word”. Tottakai hauskuutta selittää myös vakavampi ja syvempi syy. Minusta sana ilmaantuu usein niin koomisen nopeasti. Kaikki vakavat teatteri-ihmiset tietävät, että komiikan salaisuus perustuu ajoitukseen. Olin ajatellut antaa otsikoksi Kategoria, siis syytös. Tälle olisi ollut ainakin kaksi perustelua. Ensimmäinen on etymologinen: sana kategoria merkitsi alunperin syytöstä. Toinen syy on se, että monet kategoriat todella ovat syytöksiä; se on niiden funktio.  Selitys otsikon puuttuvalle sanalle on siis se, että välttelen nauruskelua vakavan aiheen äärellä.

Ongelma

Kategoria merkitsee yleensä luokkaa. Filosofisessa kielenkäytössä se voidaan ymmärtää peruskäsitteeksi tai käsitteiden yleiseksi luokaksi. Esteettisen filosofian yksi kategoria on kauneus. Ainakaan nopea ajattelu ei näe tässä kategoriassa syytöstä. Voimme aavistaa tiettyä ehdottomuutta, kun filosofit puhuvat kategorisesta, esimerkiksi kategorisesta imperatiivista. Ongelma on, etteivät kategoriat useinkaan ole viattomia esteettisiä peruskäsitteitä. Kategorioihin liittyy toiminta, käytäntö: kategoriointi, jakaminen luokkiin. Tämäkin toiminta voi olla lähtökohtaisesti viatonta, joskus tieteellistä, mutta tämän toiminnan viattomimmatkin muodot voivat olla vaarallisia.

Vieraantuneet ja sosiaalisesti sopeutumattomat

Jo 1920-luvulla jotkut filosofit niin kuin Émile Chartier (alias Alain) ja hänen oppilaansa George Canguilhem kiinnittivät huomiota siihen, että joidenkin oppilalojen – niin kuin psykologian – kategoriat ovat oikeastaan poliisin kategorioita; niiden tehtävä on palvella sosiaalista kontrollia. Esiin nousi esimerkiksi vieraantuneiden luokka.

Jos ollaan tarkkoja, vieraantumisesta modernissa mielessä puhuivat ensin lääkärit, ensimmäiset psykiatrit niin kuin Philippe Pinel. (Tuomas Akvinolainen käytti sanaa viitaten riivaavan demonin aiheuttamaan tilaan. Yleensä keskiaikaisille  teologeille sanalla oli positiivinen merkitys; alienatio oli käännös kreikan sanasta kenosis, tyhjentyminen: Ihminen tyhjentyy omasta tahdostaan tullen vastaanottavaiseksi Jumalan tahdolle.) Käsite siirtyi muun muassa sosiologien käyttöön. Jos katsoo, miten sanaa käytettiin 1800-luvun oppineissa kirjoituksissa, näkee, että se oli tarkoitettu työkaluksi poliiseja varten. 

Canguilhem, joka oli lääkäri, arvosteli myös sopeutumisen käsitteen käyttöä. Ihmistieteissä tämä käyttö johti sosiaalisesti sopeutumattomien kategorian syntyyn. Joku luokitellaan sosiaalisesti sopeutumattomaksi usein siinä mielessä, että ainakin vihjataan yksilön käytöksen olevan patologista. Canguilhem sanoo tämän merkitsevän luonnollisen ja sosiaalisen ympäristön sulauttamista vaarallisella tavalla. Sulauttamisen seurauksena kaikki annetun järjestyksen haastaminen näyttäytyy sairautena.

Sosiaalisesti sopeutumattomien kategoria on tärkeä ja mielenkiintoinen, koska se on ollut hedelmällinen; on onnistuttu synnyttämään uusia alakategorioita. Kategoria on myös hyvä esimerkki kategorioiden erilaisista vaikutuksista. Tässä tapauksessa olisi harhaanjohtavaa puhua pelkästään kategorian poliisitehtävistä. Sosiaalisesti sopeutumattomat ovat vain yksi luku sosiaalisten ongelmien medikalisoimisen historiassa.

Identiteetti

Ylläolevat esimerkit liittyvät yhteen kategoriaan, joka on eräänlainen superkategoria: identiteetti. Se jäädyttää yhteen asentoon. Identiteetti osoittaa kunniaa järjestykselle, sanoo Michel de Certeau.

Ajatteleminen on liikettä ja sen ihmettelemistä, miten liikkeessä oleva onnistuttiin jähmettämään paikalleen. Se on järjestyksen kyseenalaistamista. Meidän on siis laitettava itsemme liikkeeseen. Minun on peruttava lupaukseni, etten naura. Tähän tarvitaan paljon naurua.

LIITE

Argumentoinnista. Oppitunti nro 2. Induktio ja deduktio. Induktio on väitteen johtamista yksityistapauksesta. Induktio edellyttää, että meillä on jokin kokemus ja havainto, vaikka kuinka rajallinen, jota käytämme päättelyn pohjana. Induktio on (usein) todennäköisyyspäätelmä. Ihmiset ovat havainneet, että aurinko on noussut aikaisempina aamuina. He päättelevät, olettavat, että se nousee tulevanakin aamuna. Deduktio on päinvastoin yksityisten väitteiden johtamista yleisistä väitteistä. Siinä käytetään vain sellaisia elementtejä, jotka ovat päättelyn lähtökohdissa. Deduktio ei tuo esiin mitään uutta tietoa; sitä voisi sanoa puhtaan laskennalliseksi. Induktio – tärkeä sekä arkielämässä että tieteessä – on puutteellista, koska havainnot ovat rajallisia. Kysymys vaikuttaa siihen, millaisia päätelmiä tehdään. Deduktio on rajallista, koska premissit, oletukset, voivat olla virheellisiä, epätosia. Joku filosofi, esimerkiksi Descartes, väittää voivansa todistaa Jumalan olemassaolon deduktion avulla. Voiko joku sanoa, mikä tällaisessa väitteessä on vialla? Joudumme palaamaan siis kysymykseen premisseistä, lähtökohdista. Mitä siitä seuraa, jos lähtökohtana on metafyysisiä oletuksia, oletus tuonpuoleisesta?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Caliban ja minä

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Omistettu Marja Kotirannalle

Tutkimuksen aihe 1

Ranskalainen psykonanalyytikko Octave Mannoni julkaisi vuonna 1950 teoksen Prospero et Caliban. Psychologie de la colonisation. Kirja käsittelee kolonialismin psykologiaa. Kirjailija ja poliitikko Aimé Césaire vastasi 1955 teoksella Le Discourse sur le colonialisme. Martiniquelta kotoisin oleva runoilija pyysi lukijoitaan seuraamaan tarkasti psykonanalyytikon temppuja, joilla hän näyttää, että kolonialisointi perustuu psykologiaan. Rasismi näyttää kauhealta, barbaariselta. Mannonilla on tilalle jotain parempaa: psykoanalyysi.  Tulokset ovat hyviä. Kaikkein absurdemmatkin ennakkoluulot tulevat selitetyiksi ja oikeutetuiksi.

Koko kiista ja teema (kolonialismi ja psykologia) voisi olla vain älykköjen teoreettista keskustelua, siirtomavallan aikaiseen hämärään unohtunutta elehdintää. Tällainen kuva särkyy, jos katsoo tarkemmin ja kuuntelee mitä ihmiset puhuvat nykyään. Joku voi sanoa, ettei psykologialla ole mitään tekemistä asian kanssa. Kyse ei aina ollut keinojen hiotumisesta, barbaarisuuden lieventämisestä. Yksi esimerkki. Lääkäri ja filosofi George Canguilhem julkaisi Algerian sodan sytyttyä artikkelin Colonels et psycholoques (1958). Hän puhui psykologian käytöstä kidutuksessa. Käyttäjä oli Ranskan armeija.

Tutkimuksen aihe 2

Katsoja löytää mitä etsii. Hän löytää omat kategoriansa. John Iliffe kertoi jo varsin kauan sitten, että Tanganjikan koloniastiherrat uskoivat, että kaikki afrikkalaiset kuuluivat johonkin heimoon niin kuin kaikki eurooppalaiset kuuluivat johonkin kansaan. Jotkut upseerit jopa huomasivat, että kyse oli yksinkertaistuksesta värikkään ja monimutkaisen historian läpäisemällä alueella, mutta he halusivat uskoa. Niinpä alistetut asukkaat loivat heimot, joihin he halusivat kuulua.

He eivät luoneet heimoja käskystä. Siirtomaavallan hallitsemiskeino ei ollut vain ruoska; se oli indirect rule. Se oli tekniikka, jossa hallitsijat ohjasivat ihmisiä haluamaansa suuntaan käyttäen alueen valmiita valtarakenteita. Tehtäviä ja vastuu-alueita annettiin perinteellisille johtajille. Tätä keinoa ei kuitenkaan olisi voitu käyttää, jos ei olisi kehitetty molempien osapuolten tarvitsemaa yksikköä, heimoa.

Samantapaista kehitystä tapahtui monella muullakin alueella. Iso-Britannian lisäksi varsinkin Ranskan siirtomaa-alueilla käytettiin samanlaista epäsuoraa hallitsemisen tapaa.

Ryszard Kapuściński oli juossut kymmenien vuosien ajan kaikkialla Afrikassa. Myöhemmin hän istui Kandyssa, Sri Lankassa, ja käänsi heimoja löytävän katseen turisteihin. Näillä heimoilla on kaikkialla esiintyvät nimet: Global Tour, Orient Express, World Travel jne. Heimot erottaa toisistaan hatuista, paidoista ja käsilaukuista. Heitä ohjaa heimopäällikkö, matkaopas. He kulkevat valppaina, jotta eivät eksyisi muista. He suojelevat reviiriään ja ajavat tunkeilijat, toisten heimojen edustajat, luotaan. Pöydissä ryhmät toistavat ikivanhaa rituaalia, veljeyden ja heimolaisuuden uusintajaa. He laulavat .

Kapuścińskin lempeästä ironiasta voisi tehdä jotain kovempaa: työkalun itseämme ja omaa kulttuuriamme vastaan. Ennen kuin kritiikki edes tuhoaa meissä jotain, jotta meihin tulisi tilaa jollekin uudelle, voimme oppia, että se mitä näemme olemme me itse, omat luokituksemme, omat kaavamme.

Tutkimuksen aihe 3

Kaikkialla maailmassa, Iso-Britanniassa ja Belgiassa, kuulee ihmisten puhuvan: ”Siirtomaavallat itsenäistyivät ja katsokaa niitä nyt! Meidän aikanamme heillä sentään oli järjestys ja töitä.” Tällainen kansan puhe siirtyy välillä akateemisiin tutkimuksiin ja sieltä takaisin kansalle. Olisi syytä tutkia tätä puheiden liikennettä. Olisi myös syytä tutkia, päättyikö kolonialismi siirtomaiden itsenäistymiseen. Olisi syytä tutkia, eikö joidenkin alueiden nykyiselle onnettomuudella ole mitään tekemistä menneisyyden järjestyksen kanssa.

P.S.

Prospero ja Caliban ovat tietenkin Shakespearen hahmoja Myrskyssä. Caliban on puoliksi ihminen, puoliksi hirviö, valkoisen maagikon, Prosperon orja. Nimestä on keskusteltu paljon. Yksi hypoteesi on, että sana tulee espanjan sanasta canibal, jolla viitattiin Karibian asukkaisiin.

Vaikka ehdotankin tutkimusaiheita, en ajattele, että filosofia tulee sanomaan viimeistä sanaa tai tyhjentämään aiheen. Filosofinen tutkailu voisi pikemminkin luoda tilaa ja olosuhteet, jotta jotkut äänet pääsisivät paremmin esille. Onko varmaa, ettei minullakin ole jossain Caliban, valkoisen sivilisaatiomme ulkopuolinen, siksi hirviömäinen otus? Hän sanoo varmaan niin kuin Shakespearen Caliban: ”En ole orjasi, hanki uus.” Jos annamme hänen puhua, maailma muuttuu.

Antakaamme siis karibialaisen puhua. Aimé Césaire kirjoitti:

Te

Voi Te jotka peitätte korvanne

Teille puhun, puhun Teille, puhun Teille

Jotka

Paloittelette aamun…

LIITE:

Argumentoinnista. Oppitunti nro 1. Premissi on lähtökohta, peruste, edellytys tai ehto; se on päättelyn oletus, josta johtopäätös johdetaan. Kun keskustelemme ja perustelemme väitteitä, on katsottava, hyväksyvätkö kaikki osallistujat esitetyt premissit. Mitä tämä hyväksyminen merkitsee? Se merkitsee, että lähtökohtalauseita pidetään tosina. On syytä huomata, että premissit eivät liiku yksin, vaan pareina. Meillä on päättelyn lähtökohtana esimerkiksi premissi “Jos Sokrates on filosofi, hän on ihminen”. Sen parina on (usein) toinen premissi ”Sokrates on ihminen”. (Tästä voi sitten tehdä virheellisen päätelmän ”Sokrates on filosofi”) Näin paljon opettaa mikä tahansa filosofian johdantokurssi premisseistä. On tehtävä kaksi lisähuomautusta. Premissit (tosina pidetyt lauseet, ehdot) voivat estää pääsyn oikeaan tietoon. Esimerkiksi voi löytää yhteisöjä tai kulttuureja (menneisyydestä tai nykyisyydestä), joissa on ajateltu joistakin ilmiöistä (myrskystä, kuivuudesta, kulkutaudista), että ne ovat jumalaisen tai demonisen tahdon ilmentymiä. Jos ja kun meillä on tällainen premissi, se estää etsimästä luonnollisia syitä ilmiöille. Toinen huomautukseni on, että premissit voivat olla kieroja. Lähtökohtanani voi olla premissi ”Sinä olet paha”. Molemmat huomautukseni tähtäävät siihen, että meidän on tutkittava premissiemme arkeologiaa – ei vain niiden totuudellisuutta, vaan myös niiden lähdettä: olosuhteita joissa ne ovat syntyneet, pelejä joissa niistä tulee premissejä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajattelu, käsitteet, elämä

(George Canguilhem)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 6.3. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Suukapulalaki yms.

Ikivanha teema, kysymys ajatuksen ja elämän välisestä suhteesta. Joskus kohtaa vieläkin näkemyksiä, joista kuulee, että sielu ja ruumis on erotettu toisistaan. Vieläkin kuulee väitteitä, joiden mukaan ajatus on jotain elämästä erillistä, jotain korkeampaa; se on tullut hillitsemään eläimellisen elämän impulsseja. Tartun tähän teemaan voidakseni lähteä liikkeelle, pysyäkseni liikkeessä, voidakseni sanoa jotain ajattelun tärkeydestä...

a)Käsite ja ongelma

Mikä on käsite? On mahdollista sanoa, että se on sanan tai ilmaisun merkityssisältö. Tämä ei merkitse sitä, että se olisi sama asia kuin sanan määritelmä, mutta käsite on vähintään sana ja sen määritelmä, niiden yhdessä muodostama kokonaisuus. Havainnollisten esimerkkien avulla voi huomata, ettei tässä sanottu vielä näytä, miten käsitteet toimivat. Hyvinkin ulkoiset maailmaa koskevat havainnot ovat käsitteellisiä yksinkertaisesti siksi, että ihminen järjestää asioita käsitteellisesti – ja nämä käsitteelliset järjestelyt toimivat selityksinä joillekin asioille.

Esimerkki 1: Näemme auton. Näkemämme auto ei ole mikä tahansa auto; se on poliisiauto. Se selittää sen aiheuttaman metelin ja jopa sen värin. Käsitteellinen hahmotuskyky tässä tapauksessa saattaa synnyttää tietynlaisia reaktioita, varovaisuuden lisääntymistä jne.

Esimerkki 2: Monimutkaisemmissa järjestelyissä kuten juridiikassa näemme, että lakitekstissä tehdään samaa kuin tieteessä tai filosofiassa: termit määritellään. Se ei tietenkään tee lakitekstistä tieteellistä; tämä käytäntö on vain järjestelty niin, että siinä tehdään jotain samantapaista kuin tieteessä (osittain samasta syystä).

Esimerkki 3: Käsitteet tieteissä. Tukeutuen osittain George Canguilhemin tieteenfilosofiseen ajatteluun (historialliseen epistemologiaan) voi sanoa, että tieteessä käsite kytkeytyy aina ongelmaan; se ilmaisee ongelman. Tässä tullaan jo lähemmäksi toisenlaista käsitteen määritelmää; se on enemmän kuin merkityssisältö erotettuna esimerkiksi elämyksen kautta käsitetystä ei-kognitiivisesta sisällöstä. Tämä toinen määritelmä voisi olla vaikka seuraavanlainen: Käsite on mentaalinen konstruktio tai projektio, jonka kautta ymmärrämme kokemuksiamme.

Canguilhemin hengessä tekemäni huomio sisältää jo sinänsä mielenkiintoisen käsitteen, ongelman.  Jos ja kun käsite kytkeytyy ongelmaan, käsitteen toiminta maailmassa muodostuu erilaiseksi. Sen toiminta ei pysähdy silloin siihen mihin se pysähtyy, kun kyseessä on ihmisen käsitteellisistä järjestelyistä erilaisissa käytännöissä (paloauto, juridiikka). Käsite tuo esiin – se ikään kuin ehdottaa – ongelmia. Siihen liittyy aina kysymys tai kysymyksiä. Käsitteen määritteleminen merkitsee ongelman muotoilemista.

Käsitteiden historia (jollaiseksi Canguilhem käsitti tieteen historian) voi tuoda esiin yllättäviä, lähes ”skandaalimaisia” asioita. Refleksin käsite – sen kehittyminen – liittyi ongelmaan, joka koski tahdonalaisten ja tahdottomien liikkeiden tai toimintojen erottelua. Tämä ongelma kytkeytyi luonteeltaan vähemmän tieteelliseen kysymykseen syyllisyydestä ja vastuusta, sillä tämä erottelu oli tehty muualla kuin fysiologiassa: erottelua oli tulkittu uskonnollisesta, eettisestä ja juridisesta näkökulmasta.

Käsite ”tekee” eri asioita, kun se kytkeytyy ongelmaan, mutta tämä ei merkitse, että näin tapahtuu vain tieteissä. Ihminen on ajattelevana olevana ongelmien luoja. Joku liikkuu metsässä ja liikkuessaan väistää puita, kiviä jne. Hänellä on erityisiä vaikeuksia; täytyy ylittää joki. Vuosien ajan hän ylittää joen kastellen itsensä. Aika ajoin hän sairastuu tämän seurauksena. Ajattelevana olentona hän voi pysähtyä, ajatella, tehdä joenylityksestä ongelman.

Tässä tapauksessa se saattaa saada seuraavan kysymyksen muodon: ”Onko minun pakko kastella itseni ja vaarantaa siten terveyteni?” Ongelma on vastaus tilanteeseen. Se ei ole välttämätön, väistämätön reaktio; se ei ole kiroilua. Ongelma on tilanteen avaamista, elämän avaamista määrittelemättömälle tulevaisuudelle, koska se on tavanomaisen keskeytymistä. Enää ei jatketa samalla tavalla, aina kengät kastellen. Kysymyksessä oleva sana ”pakko” on jo menettänyt voimansa.

Kysymykseen voi antaa monenlaisia vastauksia. Toinen joenylittäjä päättää rakentaa talonsa uuteen paikkaan, lähemmäksi työmaata tai metsästysmaita. Toinen taas päättää rakentaa sillan. Olennaista ei ole nyt arvioida, onko tuo tai tämä vastaus oikea. Huomaamme, että vastaukset – aivan erilaiset – liittyvät samaan ongelmaan. Vastaukset ja niiden vaikutukset voivat olla syvällemeneviä; ne muuttavat koko elämäntavan. Elämäntapa on käsitteellistä: käsitteellisesti hahmotettua ja muokattua.

Ajattelu on elämää, se muokkaa sitä. Jos tahdomme uudenlaisia vastauksia, meidän täytyy keksiä uudenlaisia kysymyksiä. Uudenlaiset kysymykset vaativat uudenlaista käsitteellistämistä.

b)Filosofia ja elämäntapa

Jos puhumme käsitteistä näin, on vaikea käsittää, miten filosofia eroaisi tieteistä sen takia, että filosofia olisi käsitteiden luomista ja tieteessä luotaisiin jotain muuta (Deleuze ja Quattari puhuvat funktioista). Kysymykseni ei kuitenkaan koske tätä. Deleuze´n ja Quattarin määritelmä filosofialle on tämä: Filosofia on käsitteiden luomista. Tämä määritelmä näyttää sotivan Pierre Hadot´n käsityksiä vastaan. Hadot puhuu antiikin filosofiasta ja määrittelee sen ensisijaisesti elämäntavaksi – valituksi elämäntavaksi.

Määritelmien vastakkaisuutta, keskinäistä sotaa, tukee Hadot itse. Hän tuntuu irtisanoutuvan jyrkästi Deleuze´n ja Guattarin käsityksestä. Sota on silti näennäinen. Deleuze ja Quattari viittaavat teoksessaan (Mitä on filosofia?) Nietzschen käsitykseen siitä, että filosofia on ”olemassaolon mahdollisuuksien luomista”. Vaikka sitä ei sanota suoraan, se samastuu käsitteiden luomiseen. Deleuze sanoo Maurice de Gandillacille omistetussa kirjoituksessa (1985) hyvin suoraan: ”Filosofiset käsitteet ovat luojalleen ja vastaanottajalleen myös elämisen muotoja...”

Voimme siis esittää väitteen, että nämä kaksi määritelmää filosofiasta eivät ole keskenään ristiriidassa, vaikka ne ovat hyvin erilaiset määritelmät. Voimme sanoa myös (kiinnittymättä Deleuze´n käsitykseen käsitteistä), että käsitteet ja elämäntapa kiinnittyvät yhteen. Niin kuin sanoimme: elämäntapa on käsitteellistä. Voimme siis kysyä, mikä on filosofian ja elämäntavan suhde. Voimme sanoa niin kuin Hadot antiikin filosofiasta, että on filosofia on elämäntapa. Mutta millainen elämäntapa? Jos vastaamme, että siinä filosofiset käsitteet muokkaavat elämäntavan, järjestävät elämän, emme sano paljon mitään, jos emme erikseen onnistu määrittelemään, mikä kussakin tapauksessa tekee käsitteistä filosofisia. On muutakin ajattelua kuin filosofista ajattelua.

c)Ajattelusta huolehtiminen

Edeltävän pohjalta nousevat kysymykset saavat minut tekemään luonnoksen, joka on enemmän ehdotus kuin hypoteesi. Se on ehdotus siitä, millaisen tehtävän tai roolin filosofia voisi ottaa suhteessa käsitteisiin, ongelmiin ja elämäntapaan.

On mahdollista sanoa, että filosofia on käsitteiden luomista. Käsite on ongelman muotoilemista, ja ongelma on tilanteen avaamista, sen tekemistä ei-annetuksi. Se mitä elämämme on, miten sitä elämme, on sidoksissa siihen, millaisia ongelmia asetamme ja miten muotoilemme kysymyksen. Jos filosofia tahtoo kysyä, miten pitäisi elää, se joutuu tarttumaan käsitteisiin ja luomaan uusia. Jos ajattelulla ja sillä millaisia ongelmia asetamme, on seurauksia ja vaikutuksia elämässämme, on syytä kiinnittää huomiota ajatteluun, yrittää vaikuttaa siihen. Tämän pyrkimyksen nimi on kritiikki ja sen väline filosofia.

Filosofian rooli on käsitteiden luominen, jotta voitaisiin esittää uusia kysymyksiä. Niitä on syytä esittää, jos tahdomme elää toisin. Elämää ei säädä ja säätele vain taloudelliset ja sosiaaliset olosuhteet, vaan myös ajatus. Siksi filosofian tehtävä on huolehtia ajattelemisesta.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Normaalin käsite ja kulttuurin köyhyys

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 21.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Kuivuus/Kuka on kenen kaveri?/

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Miten normaalin käsite toimii ja köyhdyttää kulttuuria? Epänormaali(n) kysymys ehkä.

Normalisoiminen merkitsee erilaisia asioita eri yhteyksissä, mutta annettakoon yksi hyvin yksinkertainen ja kapeä määritelmä: Se on ihmisten muokkaamista normaaleiksi. Tämä merkitsee sitä, että yksilö sijoitetaan johonkin paikkaan, tilaan, jossa hän on suhteessa johonkin normiin. Ihmisen etäisyys tuohon normiin mitataan. Olet epänormaali, kun et ole niin kuin kaikki muut.

Normin käsite kehittyi ennen kaikkea lääketieteessä. Esimerkki: F. Broussais (1772-1838)ja hänen määritelmänsä sairaudesta. (Määritelmässä sanotaan, että sairaudessa ”on keskeytynyt normaali tila” ). Tämä johti tärkeään tapahtumaan, kauaskantoinen keksintöön: Jos olet epänormaali, olet siis sairas. Tietenkin tämä normin käsitteen toimivuus on myös kyseenalaistettu osaavan lääkärin käsissä (Canguilhem). Normi on todellinen hirviö. Se on yhdistelmä lakia ja luontoa. Sitä ei voida rakentaa ilman tilastoja, mutta samalla kun se on tilastollinen arvo, se on myös mitta ja ideaali, jota käytetään rankaisemisen ja muokkaamisen oikeuttajana.

Normalisoiminen asettaa homogeenisyyden, yhteneväisyyden, vaatimuksen. Mutta sillä on muitakin vaikutuksia kuin tämä ”toivottu tulos”:

1)Poissulkeminen (sulkeminen leireille, sulkeminen laitoksiin)

2)Hierarkisoiminen

3)Universalisoiminen

Tiedämme, että esimerkiksi mielisairaaloihin on suljettu kuulovammaisia, liian itsenäisiä naisia ja poliittisia toisinajattelijoita. Jo nyt näemme, miten normalisoiminen köyhdyttää kulttuuria: se siivoaa mielenkiintoisia ihmisiä yhteiskunnasta.

Hierarkisointia tehdään koko ajan, kaikkialla (kanta-asukkaat/ maahanmuuttajat etc.). Tämä on köyhdyttävää jo siksi, että näköpiiri kapenee: katsoessamme luokituksen kautta sijoitamme ihmisiä koko ajan luokkaan emmekä näe muita mahdollisuuksia. Hierarkia myös erottaa ihmisiä toisistaan, rakentaa muureja ja rajoja. Tämä on köyhdyttävää, koska niin kuin neuronit aivoissa ihmiset tarvitsevat keskenään kontakteja voidakseen synnyttää jotain.

Universalisoimisella tarkoitan taipumusta ja pyrkimystä tehdä arvoista ja  normeista, moraalista, yleismaailmallisia, kaikkia koskevia. Tämä on ollut mukana kolonialismissa ja fasismissa, joka oli väkivaltaista yhdenmukaistamista, vieraan ja väärän, ”epäpuhtaan” puhdistamista.

Miten siis voisimme auttaa itseämme, miten rikastaa elämää, maailmaa? Olisi hyvä oivaltaa niin kuin Nietzsche, että arvot ovat joko vastaanotettuja tai omia, annettuja tai luotuja. Tämä oivallus johtaa ymmärrykseen siitä, että arvoja voi luoda. Meidän ei tarvitse tyytyä annettuun köyhyyteen.

On myös huomattava, ettei moraali välttämättömästi ole norminmukaisuutta tai alistumista Lakiin. Se voi olla yritystä keksiä miten; ohjenuora voi olla enemmän savoir-faire kuin normi. Lyhytkin historiallinen katsaus näyttää, etteivät monet välttämättömiksi väitetyt asiat ole sitä. Tämä vapauttaa näkemään ja keksimään uusia mahdollisuuksia. Niin kuin lausui Ralph Ellisonin Näkymätön mies: “The world is a possibility if only you'll discover it.”

(François Joseph Victor Broussais)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Biologismi ja natsismi

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

On tunnettu tosiasia, että natsismilla oli monta inspiraation lähdettä, jotka olivat monella tavalla toisistaan poikkeavia: nationalismi, mytologia, usko teknologiseen kehitykseen ja moderniin maailmaan kohdistuva vihamielisyys.

Yksi natsismin ideologian kivijalkoja oli biologia, yksi ideologeja oli biologi, perimätutkija Otmar von Verschuer (1896-1969). Hän kirjoitti vuonna 1943: ”Biologinen perimä on kohtalo: ilmaisemmeko olevamme tämän kohtalon mittaisia, kun näemme biologisen perimän tehtävänä, joka meille on määrätty ja joka meidän täytyy täyttää?” Näissä sanoissa ei puhu pelkkä tiedemies, biologi, vaan natsi-ideologi. Sitaatti on kirjasta, joka käsittelee rotuhygieniaa. (Otmar von Verschuer, innokas kaksostutkija, sai luvan tehdä kokeita Auschwitzissa vuonna 1944. Hän toi mukanaan myöhemmin kuuluisan assistenttinsa, Josef Mengelen. Päinvastoin kuin assistenttinsa Verschuer toimi myöhemminkin tutkijana Saksassa ja oli American Eugenics Society –järjestön jäsen kuolemaansa saakka. Järjestö on nykyisin nimeltään The Society for Biodemography and Social Biology.)

Sitaatissa tehdään biologiasta ratkaisevan tärkeä tiede ja ihmisen perimästä, siitä mikä on annettua, historiallinen tehtävä. Tämä on tiedeuskoa, sen erityinen  muoto: biologismia ymmärrettynä niin, että biologia valjastetaan yhteiskunnan kehittämiseen ja meissä olevat biologiset piirteet tehdään tehtäväksi. Toisaalta biologialle annetaan suuren pelastajan tehtävä, mutta samalla se antaa syyn, oikeutuksen, ajattelemattomuuteen; ei ole enää pakko ajatella, seurataan vain vereen kirjoitettua tehtävää, perimän kutsua. Näin natsismin ”filosofiassa”, biologismissa, yhdistetään usko tieteeseen ja irrationalismin ylistys.

Kun natsismia analysoitiin ja arvosteltiin toisen maailmansodan jälkeen, monissa kirjoituksissa ja huomioissa korostui eräänlainen rationalismin kriisi: rationalismi näyttäytyi kauhun ja tuhon tuojana. Liioitellen, hiukan ylimalkaisesti puhuen voisi sanoa, että myöhemmin on korostettu natsismin rakkautta myytteihin ja sen sisällä harjoitettua kuvitteellisen kulttuuriperimän rakentamista – on korostettu natsismin irrationalismia. On silti sanottava: ne sulautettiin. Verschuerin tapauksessa kihlautuminen oli täydellistä. Järki, tiede, perustelee ja oikeuttaa poliittisen, yhteiskunnallisen tehtävän, joka määrittyy epärationaaliseksi, puhtaan biologiseksi.

En mainitsisi koko asiaa, jos emme vieläkin kuulisi tällaisten ajatusten kaikuja, kohtaisi yhä samantapaista biologismia. Tänäänkin se synnyttää välinpitämättömyyttä toisia ihmisiä kohtaan, tänäänkin sitä seuraa anti-intellektuellin motto: ”On turha ajatella...”

Giorgio Agamben kommentoi samaa sitaattia vuonna 1996 julkaistussa tekstissa Heidegger ja natsismi. Agamben vertaa kohtaa erääseen katkelmaan Heideggerin luennossa ja näyttää niiden järkyttävän samankaltaisuuden, vaikka filosofian professori käyttääkin toisenlaista terminologiaa. Kun vuosia sitten luin Agambenin kirjoituksen, olin vakuuttunut sen terävyydestä, mutten kysymyksen ajankohtaisuudesta. En nähnyt, että kukaan olisi tekemässä annetusta tehtävää, tekemässä perimästä historiallista missiota. En ole enää niin varma.  Erityisesti Agambenia pitää kiittää siitä, miten hän yhdistää kysymyksen nykymaailmassa dominoivaan rationaalisuuden muotoon, ekonomiaan: elämä ja hyvinvointi näyttäytyvät ihmiskunnan historiallisena tehtävänä – siksi oikonomia on niin voittoisa...

P.S.

Todettakoon, että rodun käsite ollaan kyseenalaistettu ensimmäisenä ja kaikkein tehokkaimmin biologiassa. Mainittakoon esimerkkinä biologi Jacques Ruffié. Vaikka kyseessä on epistemologisesti vahvassa asemassa oleva tiede, se ei silti merkitse, ettei sen sisällä ole vaaroja, näkymättömäksi jääviä, huonosti ajateltuja oletuksia tai käsitteitä. George Canguilhem osoitti tutkimuksissaan, että 1600- ja 1700-luvuilla kehittynyt refleksin käsite (Descartes, filosofi, oli yksi sen kehittäjiä) oli todellisuudessa ideologia. Tullessaan osaksi biologiaa, sen vaikutukset sosiaalisessa elämässä vain vahvistuivat. Refleksiteoria sopii automatisoituneeseen maailmaan, ajatukseen joka kieltää merkitykset, mekanistiseen näkemykseen; se sopii ihmisille ilman arvoja.

(Giorgio Agamben)
(Ajankohtaista asiaa -kahvila 14.helmikuuta paikassa Ravintola Kukko,Avenida de los Boliches 4 Klo 13.30. Aiheena NAINEN, TÄNÄÄN JA HUOMENNA)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä on filosofin puhe?

Tiedämme, että filosofia on nostanut esiin kysymyksiä tiedosta ja totuudesta, myös politiikasta ja yhteiskunnasta sekä moraalista. Tiedämme myös, että tiedon ja totuuden ongelmaa käsitellään tieteellisessä keskustelussa, politiikkaa käsitellään politiikassa ja moraalisia kysymyksiä nostavat esiin mitä moninaisimmat hahmot. Mikä tekee siis tietoa tai yhteiskuntaa tai moraalia koskevan kysymyksen käsittelyn filosofiseksi? Mitä on filosofin puhe?

Filosofin puheessa on jotain, joka ei rajoitu samalla tavalla, rajoita kysymystä samalla tavalla. Jos joku esimerkiksi puhuu moraalista moraalisesti, ei filosofisesti, hän kuvaa ja määrää periaatteet käyttäytymiselle. Michel Foucault väitti, että filosofinen puhe nostaessaan esiin kysymyksen esimerkiksi tiedosta tuo mukaan myös kysymyksen yhteiskunnasta ja moraalista. Voisi sanoa vastaan: Tyypillinen filosofin väite – pätee sanojaan, ei välttämättä muihin. Silti Foucault´n väite on mielenkiintoinen, tärkeä jopa.

Esimerkiksi jos ja kun filosofi tarttuu yhteiskunnalliseen kysymykseen, kysymykseen perustuslaista, instituutioista, valtasuhteiden järjestelemisestä, hän puhuu samalla totuudesta, totuudellisesta puheesta, joka on kiinteästi yhteydessä näiden valtasuhteiden järjestämiseen. Samalla nostetaan esiin kysymys ethoksesta, olemisen tavasta, jolle nämä valtasuhteet antavat ja jolle niiden täytyy antaa tila, mahdollisuus. Aletheia, politeia, ethos – nämä kysymykset ovat yhdessä filosofin puheessa.

Kyse ei siis ole siitä, että filosofin puhe olisi esimerkiksi metakritiikkiä, arvostelun arvostelua; filosofi ei yksinkertaisesti tartu moraalisaarnaajan puheeseen ja pura sitä osiin. Filosofin puhe ei välttämättä pyri luomaan näiden kolmen elementin (aletheia, politeia, ethos) ykseyttä (vaikka sellaisiakin yrityksiä on); ne ovat silti koko ajan suhteessa toisiinsa, väistämättömästi. Elementit voidaan nähdä toisiinsa palautumattomina, erottuneina, mutta silti yhteydessä toisiinsa.

Filosofin puhe olisi siis kysymistä tietyllä tavalla. Kun hän kysyy tietoa ja tiedon ehtoja koskevan kysymyksen, hän ei neuvo tiedemiestä, sano miten tiedemies voi saada oikeaa tietoa. George Canguilhem muotoili sen näin: ”Ei ole olemassa filosofista totuutta.” Lause ei merkitse, että filosofia ei olisi suhteessa totuuteen; sillä ei vain ole totuutta totuudesta eikä totuuksien totuutta. Foucault´n väitteen logiikkaa seuraten voisi sanoa, että epistemologinen kysymys ei ole sitä pelkästään: se liittyy muihin kysymyksiin.

Filosofin puhe – esimerkiksi kun hän puhuu moraalista – on erityisessä suhteessa käytäntöön. Idea ei ole se, että muut käyttäytyisivät filosofin ohjeistamalla tai määräämällä tavalla. Käytännöllinen ulottuvuus on tärkeä ja hiukan omituinenkin ulottuvuus filosofiassa. Pragma, teko, on se mikä on filosofian todellisuutta, sitä mikä siitä tekee totta. Kyse ei ole siitä mitä pidetään todellisena (jumalia tai sielua tai materiaalista maailmaa), vaan siitä, miten filosofinen puhe kaivertuu todelliseen.

Miten siis voidaan löytää merkki, todiste, siitä, että filosofia manifestoituu ”todellisena”? Mikä tekee, että filosofian puhe ei ole tyhjiä sanoja? Nämä kysymykset ovat toisenlaisia kuin se, onko se mitä filosofi sanoo totta vai epätotta. Filosofin puhe, logos, ei todista, että se on kaivertunut todellisuuteen; todiste ei löydy puheen omasta sisäisestä rakenteesta tai logiikasta.

Filosofiassa on ollut vahvasti esillä ajatus, vaatimus – filosofien itselleen asettama vaatimus niin Platonilla kuin Spinozalla, että se ei rajoitu siihen mistä kreikkalaiset käyttivät sanaa mathesis (opetettava tieto). Sen on oltava myös askeesia, harjoitusta. Kun se on harjoitusta, se ei ole vain puhetta; se pyrkii olemaan valinta, elämäntapa. Tälla vaatimuksella on omat vaikutuksensa filosofin puheeseen. Se ei yksinkertaisesti pelkästään väitä, osoita ja todista; se on meditaatiota, joka muuttaa ajatusta, muuttaa ajattelijaa, ei vain etsi ja löydä enemmän tai vähemmän oikeaanosuvaa käsitystä. Puhe yrittää muokata olemassaolon tapaa.

Erityisesti Pierre Hadot on korostanut, että filosofia on (on ollut) elämäntapa. Hänen mukaansa filosofin puhe ja filosofinen elämä eivät ole sama asia, mutta ne ovat erottamattomia: puhe ei ansaitse tulla nimitetyksi filosofiseksi, jos se on irrotettu filosofisesta elämästä eikä ole filosofista elämää, jos se ei kiinnity filosofiseen puheeseen.

Ei ole mahdotonta tai tyhmää kysyä, mitä on filosofin puhe. Kysymys ei vie harhaan, vaikka näkisimme ja vakuuttuisimme, että filosofia voi olla vielä elämäntapa. Filosofin puheen ensimmäinen kysymys voisi olla (Foucault´n mukaan): ”Jos näin, jos minulla on tämä totuus ja tämä suhde totuuteen, miten minun pitää toimia, käyttäytyä?” Filosofin puhe on puhetta, jolla on läheinen kytkös toimintaan, käytökseen, elämäntapaan. Outoa puhetta, jonka todellisuutta on aina etsiä korvia, odottaa kuulijaa ja kuulijan filosofista tahtoa. Filosofi voi puhua itselleen, keskustella itsensä kanssa, mutta filosofia ei ole vain puhetta sille itselleen...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Elämä, erehdys

(George Canguilhem)

Oli kauhea houkutus otsikoida toisella tavalla, sillä tietenkin otsikko voisi olla Elämä: erehdys. Näinhän voidaan sanoa, väittää, kun puhutaan elämää vastaan. Ajattelu kieltämättä on usein elämää vastaan, mutta elämän ja erehdyksen yhteyden voi nähdä toisin, puhumatta niin paljon pahaa elämästä ja erehdyksestä.

On tunnettu tosiasia, että filosofit ovat inhonneet erehdystä, sanoneet sitä totuuden vastakohdaksi ainakin yhtä usein kuin valhetta. Teologit ovat olleet astetta vihamielisempiä, sanoneet, että erehdys on demonista. Erehdystä inhotessa he ovat inhonneet elämää; elämä on erehtymistä. Elämä tarvitsee erehdystä. Kilpikonna jättää munansa krokotiilin munien sekaan, ja krokotiili erehtyy viemään nekin veteen turvaan.

Esimerkkini filosofista, joka osasi ajatella toisin erehdyksestä, on George Canguilhem (1904-1995). Epäilemättä hänen inspiraation lähteinään olivat Friedrich Nietzsche ja hänen oma opettajansa Gaston Bachelard. Bachelardin mukaan erehdys on kaiken tietämisen edellytys; totuus on enemmänkin korjattu erehdys.

Vaikka Canguilhem oli niin kuin oppi-isänsäkin epistemologiaan ja tieteen historiaan erikoistunut filosofi, hän vei erehdyksen käsitteen toisaalle, pois puhtaasti tieto-opillisesta pohdinnasta. Tämä toteutui melkein vahingossa, erehdyksessä, kun hän pohti tieto-opillisia kysymyksiä ja elämää tutkivien tieteiden historiaa. Erehdys ei ollut hänelle harhautumista tieto-opillisella tasolla; erehdys oli fysiologista. Erehdys kiinnittyi elämään; se näyttäytyi ei vain tiedon edellytyksenä, vaan elämänä, elämän elävyytenä. Tietenkään Canguilhem ei ollut ensimmäinen, joka puhui erehdyksestä fysiologisella tasolla. Jo englantilainen lääkäri Sir Archibald Garrod (1857-1936) puhui ”metabolismin synnynnäisestä erehdyksestä”.

Erehdys liittyy fysiologisella tasolla sairauteen, sen mahdollisuuteen, mutta sillä on silti positiivinen puolensa. Canguilhem ei nimittäin näe sairautta yksinkertaisesti terveyden vastakohtana, vaan elimellisenä osana terveyttä. Ihminen on terve, kun voi sairastua ja toipua. Yksilö ei ole sairas, kun ei ole onnistunut sopeutumaan ympäristöön, vaan silloin, kun ei enää kykene vaikuttamaan, luomaan omia normejaan. Elimistö ”erehtyy”, kun se ryhtyy taistelemaan jotakin vastaan turhaan (autoimmuunisairaudet), mutta erehtymiseen liittyy jotakin positiivista, koska se saattaa mahdollistaa muutoksen, jotain uutta: uuden normin, tien ulos normaalista.

Yksi esimerkki erehdyksestä fysiologisella tasolla voisi olla mutaatio. Mutaatiot aiheuttavat tietenkin esimerkiksi syöpää, mutta se on edellytyksenä myös geneettiselle variaatiolle, ja tämä muuntelu on auttaa jotain eliötä, eliöpopulaatiota, selviytymään.

Error, erehdys, juontuu latinan sanasta errare, joka ei merkitse vain erehtymistä, vaan myös vaeltamista. Kun filosofi – tai joku muu – on tahtonut olla kartesiolainen, hän on halunnut kestävää, pysyvää varmuutta, pohjaa: hän on konstituoinut itsensä tietämisen subjektina, jolle erehdys on tiedollista erehtymistä. Vastakkainen asenne on eräänlainen vaeltajan etiikka – tai kulkukissan moraali, jota määrittelee valmius erehtyä, kiinnittyminen elämään, elävään elämään, eksymiseen. Silloin suhde itseen on toinen; silloin säilytämme itsessämme jotain ratkaisematonta, epävakaata, huojuvaa, epäsäännöllistä. Silloin ajattelija, vaeltaja, ei kiinnitä kysymystään vain tietoon, vaan myös elämään. Ehkä vasta sitten, kun olemme ottaneet tämän vaarallisen sanan, elämän, ajatteluumme, osaamme sijoittaa itsemme sen keskelle, voimme alkaa puhua elämisen taidosta.

Erehtykäämme siis, niin opimme. Erehtykäämme, vaeltakaamme, niin ylitämme annetun rajat, luomme itseemme ja maailmaan vapaamman suhteen. Erehtykäämme, olkaamme eläviä. Voi olla suuri vaatimus, että olisimme toisin. Siitä on silti kyse erehdyksessä tai vaelluksessa; se paljastaa, että olemme elossa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila