Synteesiä ja lisäyksiä

 

Tabu-nimisessä baarissa Meksikossa vuonna 1996

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaina 3.5. klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa) Kiitos Torre del Mar, kiitos Fuengirola! Syksyllä tavataan!

Linkki:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Olen tehnyt tänä keväänä huomautuksia, joita voisi sanoa metodologisiksi. Tai sitten näitä huomautuksia voisi haukkua filosofian johdantokurssin muistiinpanoiksi. Olen todennut, että filosofian osa-alueet, esimerkiksi etiikka tai estetiikka ovat usein mielenkiintoisia, jos näiden osa-alueiden kysymyksiä liitetään toisiinsa, katsotaan yhdessä.

Pitää tehdä lisähuomautus nro 1: Filosofisen ajattelun ei ole syytä pelkästään kysyä yhtä aikaa kysymystä todellisuudesta tai olevasta ja siitä miten meidän tulisi ohjata itseämme. Meidän olisi syytä etsiä filosofian suhdetta siihen mikä ei ole filosofiaa, pistää filosofinen ajattelu kosketuksiin sille vieraan materiaalin kanssa. Tämä on syy siihen, miksi puhun mielelläni runoudesta tai sairastamisesta.

Olen puhunut vaaroista, viitannut siihen mahdollisuuteen, että vaarallisia eivät ole vain pahantekijät, rikolliset jotka on leímattu vaarallisiksi tai yhteiskunnan vihollisiksi, vaan vaarallisia ovat myös vallan väärinkäyttäjät, myös ne viattomat ja hyväntahtoiset, jotka puhuvat normaalista ja epänormaalista niin kuin nämä olisivat itsestään selviä kategorioita.

Lisähuomautus nro 2: Olemmen kuvien riivaamia. Meillä on esimerkiksi kuva Caligulasta tai jostain muusta vallankäyttäjstä ja kuvittelemme, että meillä ei ole mitään yhteistä hirviömäisen tyrannin kanssa. Myös me käytämme valtaa ja voimme käyttää sitä väärin. Myös kotityranni on tyranni. Viholliseksi luokiteltu despootti ei välttämättä katoa sanomalla häntä hulluksi ja hänen järjettömyydessään on sitä samaa järkeilyä, mitä olemme satoja vuosia käyttäneet ylimielisessä Euroopassa.

Olen puhunut myös muutoksen mahdollisuudesta. Sen edellytyksenä voi pitää sitä, että olisimme muutokselle avoimia, valmiita kuuntelemaan, mutta myös valtaamaan areenoita, jotta uudenlaiset puheet, ajatukset ja kysymykset tulisivat kuulluiksi. Haaveilin siitä, että oppisimme, ettei yhteiskunnan muuttaminen ole lippujen heiluttelua.

Lisähuomautus nro 3: Kaikki tämä – kuunteleminen, itsensä tekeminen avoimeksi, uudenlaisen sanan tuominen näyttämölle – vaatii työtä. Ei vain maailmassa, yhteiskunnassa, vaan myös itsessämme. Siksi puolustan ajattelua ja valppautta. Itsensä ohjaaminen tai itsensä hallitseminen on kykyä luoda etäisyyttä tilanteeseen, jossa olemme.

Olen esittänyt uudenlaisen epistemologisen kysymyksen: Mitä meidän tulisi tietää, jotta sanoisimme mitä meidän täytyy sanoa?

Lisähuomautus nro 4: Jos on jotain, jonka tietäminen auttaisi sanomaan mitä meidän tulee sanoa, emme voi luottaa vain johonkin metodiin eli uskoa, että on olemassa jokin menetelmä, jonka avulla pääsemme tähän tietoon. On luovuttava uskosta tieto-oppiin. Meidän pitää tehdä itsestämme parempia ihmisiä, jotta emme sanoisi vain banaaleja asioita. Meidän täytyy ehkä välittää muista enemmän, jotta tietäisimme, mitä meidän pitää heille sanoa.

Lisähuomautus nro 5: Kiitän kaikkia filosofiakahvilaan osallistuneita. Kiitän niin monista syistä, ettei niitä voi kaikkia ilmaista. En opeta mitään. Haluan herättää keskustelua. Keskustelu opettaa. Ainakin minua. Aika ajoin se muistuttaa minua siitä, että ehkä minun pitäisi olla hiljaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Epistemologian paluu

 

Bachelard

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 18.1./19.1.

Otsikko ei ole paljon muuta kuin vitsi, joka ei naurata. Ei ole paluuta epistemologiaan, koska se ei koskaan lähtenyt mihinkään emmekä me ole päässeet epistemologiasta. Tieto-opilliset kysymykset ovat aina mukana. Otsikossa olisi järkeä, jos tieto-opillisten kysymysten pohdinta olisi johtanut muihin kysymyksiin ja sitten palattaisiin – systemaattisuuden ja metodologisuuden nimissä – alkuperäisiin kysymyksiin. Myöskään siitä ei ole kyse. Epistemologian paluu merkitsee minun tapauksessani sitä, että palaan aikaisemmin esitettyihin huomioihin ajatellakseni uudestaan ja – jos mahdollista – kysyäkseni kysymykset toisella tavalla.    

Olen toistanut ääneen ja kuiskaten tätä lausetta: ”Minkä tahansa asian sanominen ei ole merkityksellistä.” Toteamus on kysymys, johon ei löydy mitään helppoa vastausta. Kysymys koskee sitä, mikä olisi sen arvoista, että se täytyy sanoa. Minkä sanominen on merkityksellistä? 

Vaikka kysymys etsii vastausta, sen ei tarvitse olla lopullinen ja varmuutta täynnä. Kysymys on toisenlainen häirikkö ja vaatimus. Se ei vaadi vain vastausta, vaan sitä, että sen perässä kävellään. Kun tämän kysymyksen perässä kävelee, huomaa kysyvänsä uusia kysymyksiä, myös epistemologisia.

Nyt kysyn uudenlaisen epistemologisen kysymyksen: Mitä meidän tulisi tietää, jotta sanoisimme mitä meidän täytyy sanoa? Miten tätä kysymystä voisi lähestyä, mistä etsiä vastauksia? Ehkä ”vastaus” on epistemologia itse. Näin voisi ajatella, jos ottaa tosissaan sen, mitä argentiinalainen Marcela Renée Becerra Batán San Luisin yliopistosta kirjoittaa artikkelissa Epistemología Histórica y técnicas de sí (2018). Hän puhuu mahdollisuudesta, että epistemologinen valvonta (Gaston Bachelardin käsite) voi olla itseensä vaikuttamisen tekniikka (técnica de sí). Ajatus ei ole hullu. Epistemologinen valvonta on itsekasvatuksen väline, jonka avulla on tarkoitus voittaa oman mielen rajoittuneisuus, tietämisen esteet.

Kiinnittymättä liikaa argentiinalaiseen artikkeliin annan sen avata näkökulman kysymykseeni. Ehkä näemme mikä on ehto sille, että tieto, jonka hankin tai omaan voidakseni sanoa mitä minun täytyy sanoa, auttaisi. Ehto voi olla se, että tieto mahdollistaa tietynlaisen välineen tai tekniikan, jonka avulla voin vaikuttaa itseeni. Ilmastonmuutosta tutkiva tiedemies voi nähdä selvästi, mitä hänen pitää tietää sanoakseen jotain merkityksellistä. Sanottavan sisällön pitää olla uutta tietoa, ei vain vanhan toistoa. Poliitikko, joka yrittää omalta osaltaan vaikuttaa ilmastoa koskeviin päätöksiin, joutuu ottamaan huomioon strategisia tekijöitä. Hän voi sanoa merkityksellisen asian vain, jos hän tietää, millaisin ehdoin hän saa ehdottomansa asian neuvoteltavaksi. Kansalainen – tai filosofi – joka tahtoo sanoa jotain, tarvitsee ehkä muutakin kuin tietoa asioiden tilasta tai strategian kannalta olennaisesta tilanteesta. Hänen täytyy vaikuttaa itseensä tietääkseen tarvittavan asian ja sanoakseen sen.

Epistemologinen valvonta on autoanalyysiä, jossa subjekti jakaantuu ja tahtoo jakaantua; se jakaantuu tietävään subjektiin ja yliminään, joka arvioi tietävää subjektia. Ehkä tällainen jakaantuminen on edellytys sille, että voi vaikuttaa itseensä. Ilman sitä ei voi nähdä, mitä itsestä puuttuu, jotta voisi sanoa merkityksellisen asian: rohkeutta, tasapainoa ja ajatuksen kirkkautta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jälkihuomautus metodista ja kysymyksistä

 

Bachelard

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomessa tunti enemmän)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00.

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Epistemologia ei ole aina niin yksinkertaista. Erityisesti Ranskassa maailmansotien välissä, toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen kirjoitettiin uudenlaista tieteen historia – joka ei ollut vain historiaa, vaan myös filosofiaa, nimenomaan epistemologiaa. Jotkut ovat käyttäneet nimitystä historiallinen epistemologia. Esimerkiksi sellaiset herrat kuin Gaston Bachelard ja George Canguilhem.

Ongelmilla – myös tieteellisillä – on oma historiansa ja sen mukana käytetyillä käsitteillä. Se mitä onnistutaan tietämään, mihin tietoon voidaan päästä, on eri aikoina erilainen. Tietämisen ehtojen tutkiminen muuttui historialliseksi.

Historiallinen epistemologia on perinteellistä tieto-oppia vaatimattomampaa. Se ei yritä neuvoa, miten päästä tietoon. Se ei anna neuvoja tiedemiehille. Se on vaatimattomuudessaan eräänlaista jälkiviisautta; se toteaa, miten jokin edistys tuli mahdolliseksi – tietenkin se saattaa todeta myös, miksi jokin edistys on ollut hidasta, mikä sitä on jarruttanut. Mutta vaatimattomuuden lisäksi se on kunnianhimoista, kunnianhimoisempaa kuin perinteellinen tieto-oppi, sillä se yrittää tavoittaa ja hahmottaa sellaisia mekanismeja ja rakenteita, joita tavanomainen tieto-oppi ei osaa ajatella tai kysyä.

Historiallinen epistemologia ei vain onnistu antamaan uudenlaista kuvaa siitä, miten tietoon päästään, vaan onnistuu kuvaamaan tiedon osana synty-ympäristöään ja näkemään tietämisen aktiviteetin, tietämisen toimintana, kytkeytyneenä maailmaan ja myös toimijan subjektiin, tekisi mieli sanoa psykheen, sieluun.

Historiallisen epistemologian yksi hedelmällinen seuraus oli se, että kysymystä tiedosta ja tietämisestä ei enää esitetty kuplan sisällä; kysymystä ei siirretty abstraktiin sfääriin, vaan maailmaan, yhteyteen muiden kysymysten ja asioiden kanssa. Filosofit ovat mielellään abstrakteja, he ovat mielellään kuplissa ja katsovat ja analysoivat väitelauseita. ”Tiedän, että niin ja näin” –tyylisiä lauseita. Mutta tuo lause esitettään jossain paikassa, jonain aikana. Siihen että se esitetään on omat syynsä. Historiallinen epistemologia mahdollisti sen, että tutkaillaan, miten tällaiset lauseet kytkeytyvät valtasuhteisiin.

Historiallinen epistemologia on varmaan (ainakin tietystä näkökulmasta) riittämätön. Ajattelun historiaa ei saa näkyviin vain tieto-opillisesta näkökulmasta. Edes kysymys tiedosta ei ole puhtaan tieto-opillinen. Valtasuhteita koskeva kysymys ei ole luonteeltaan pelkästään poliittinen. Ihmisen suhde toiseen ja ihmisen suhde itseen kytkeytyvät yhteen ja siksi kysymys on myös eettinen.

Ottakaamme esimerkiksi Aufklärung, valistus, sellaisena kuin Immanuel Kant sen käsitti. Valituksella on epäilemättä tekemistä tiedon ja ajattelun kanssa, mutta Kantin pohdiskelu tuo esiin toisenlaisen, ei yksinkertaisesti tieto-opillisen kysymyksen. Könisbergin herralle valistus oli ulospääsyä itseaiheutetusta alaikäisyyden tilasta. Tämä alaikäisyyden tila oli Kantin mukaan sitä, että ihminen ei tukeudu oman järkensä käyttöön, vaan antautuu toisen ohjaukseen, holhoukseen.

Mielenkiintoista on, ettei Kant tutkaile 1700-luvulla yleistä teemaa, kysymystä auktoriteetin (myös tiedollisen auktoriteetin) kyseenalaistamista. Ongelma ei ole se, että auktoriteetti on pakottanut. Alaikäisyys on seurausta tietynlaisesta suhteesta itseen. Pelkuruus ja laiskuus estävät meitä antamasta itsellemme rohkeutta tai voimaa, jotta voisimme luoda itseemme autonomiasuhteen. Pelkuruus ja laiskuus eivät ole vain enemmän tai vähemmän pysyviä ominaisuuksia meissä, vaan puutteita suhteessa itseemme.

Kantin ajatukset valistuksesta, alaikäisyydestä, suhteesta itseen velvoittavat meitä kysymään jotain muuta kuin tieto-opillisia kysymyksiä. Kyse on itsensä hallitsemisesta ja toisen hallitsemisesta – ja näiden suhteesta toisiinsa. Miten järjestää vallan uusijako, jos auktoriteetin kaataminen ei riitä, vaan ihmisen pitäisi luoda toisenlainen suhde itseensä? Miten voin auttaa itseäni luomaan oikeanlaisen suhteen itseeni? Miten voin auttaa toista?

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Totuuden pelisäännöt ja rituaalit

(Alkemistien työpaja)

Miten totuuteen pääsee? Tämä kysymys on ollut vuosisatojen ajan yhtä tärkeä kuin kysymys siitä, mikä on totuus ja mitkä ovat sen kriteerit. Tieteellinen käytäntö ja maailmankuva ovat muokanneet käsitystä totuudesta ja siitä miten siihen päästään. Ei olla luotu vain enemmän tai vähemmän onnistuneita yrityksiä saada ”oikeaa tietoa”, vaan myös totuuden pelisäännöt, totuusjärjestelmä. Tieteen sisällä kysymys, miten totuuteen pääsee, on epistemologinen kysymys: ”Millainen systemaattinen menetelmä mahdollistaa tiedon saannin?”

Jo ennen tieteen läpimurtoa kuitenkin kysyttiin, miten totuuteen päästään. Alkemisteille tai Platonille kysymys ei ollut metodia koskeva; kyse oli rituaaleista ja askeesista. Ihmisen, joka halusi päästä totuuteen, täytyi läpikäydä erilaisia rituaaleja, harjoituksia. Voisi sanoa, että myös tiedemies suorittaa rituaaleja; hänen pelisääntönsä ovat vain vanhemman, ritualistisen pelin, alalaji. Erot ovat silti suuret ja ne eivät ole vain siinä, miten totuus määritellään tai käsitetään. Modernissa, epistemologisessa systeemissä subjektin ja totuuden suhde on erilainen: subjekti on tiedon subjekti. Askeettisessa totuusjärjestelmässä subjekti on eettinen subjekti. Silloin tietäminen ei riitä eikä totuus ole se mikä on faktoilla todeksi osoitettu, vaan rituaalin tai taktiikan provosoima tapahtuma.

Kun teemme tällaisen erottelun, se ei tarkoita ihan samaa kuin jos tekisimme erottelun maailmaa koskevan tiedon ja ”moraalisen totuuden” välillä. Askeettisessakin totuusjärjestelmässä haluttu totuus voi olla totuus maailmasta. Esimerkiksi roomalainen filosofi Demetrios ajatteli, että tarpeellinen tieto on tietoa maailmasta. Hänen totuutensa oli tämä: ”Maailma on yhteinen.” Se on totuus maailmasta; se ilmaisee paikkamme siinä, meidän kuulumisen siihen. Vaikka tätä totuutta voi – ainakin jollakin tavalla – tukea tieteellisten tietojen avulla, se on ”moraalinen” tai spirituaalinen totuus, sillä se pyrkii vaikuttamaan subjektiin, hänen tapaansa elää.

Vaikka teemme tällaisen erottelun modernin tieteellisen totuuden ja askeettisen totuuden välillä, se ei tarkoita, etteivät nämä järjestelmät voisi limittyä tai sekoittua. Tarkemmin sanottuna on outoja lintuja niin kuin Gaston Bachelard, tieteen ja tiedon filosofiaa tutkinut ajattelija. Hän oli moderni epistemologi, joka uskoi ”tieteellisen hengen” pyrkivän objektiivisuuteen. Tieteellisyys, objektiivisuus, vaativat hänen mukaansa kuitenkin ”henkistä vallankumousta”, subjektin muuttumista. Bachelardin mukaan virheiden tai erehdysten korjaaminen oli ”älyllistä asketismia”: täytyy voida tuhota perustelemattomat vakaumukset ja ajatustottumukset itsessään, kyetä itsekriitiikkiin, on naurettava itselleen.

Totuudet – totena pidetyt puheet – eivät ole lauseen ominaisuuksia eikä totuuden tietäminen merkitse sitä, että tuntee todellisuuden ”sellaisenaan”. Jos joku ”tietää totuuden”, se merkitsee, että hän on seurannut pelisääntöjä, toiminut jonkun totuusjärjestelmän sisällä. Se mitä totuus tekee riippuu siitä, millainen järjestelmä ja millainen on subjektin ja totuuden välinen suhde kyseisessä järjestelmässä. Filosofi, joka nostaa esiin kysymyksen totuudesta, on harhainen, jos kuvittelee, että hän voi opettaa miten tosi ja epätosi erotetaan. Totuutta koskevan filosofoimisen pitäisi olla enemmän kuin epistemologiaa, tieto-oppia; sen pitäisi nostaa esiin kysymykseen liittyvät eettiset ja poliittiset ulottuvuudet.

Joissakin kulttuureissa, valtasuhteiden verkoissa, tahdotaan tiettyä totuutta, sillä sen avulla muokataan maailmaa, hallitaan ihmisiä, hallitaan omaa itseä, muokataan omaa itseä, omaa elämää. Tämä totuus koetaan – tai ainakin usein koetaan – välttämättömäksi. Historiallisesti se on kuitenkin kaikkea muuta kuin välttämätön; se on kontingentti. Tämä ei merkitse, ettei olisi merkityksellistä ja arvokasta, että yhteiskunnan sisältä nousee ajattelua, kritiikkiä, joka kohdistuu illuusioon, petokseen, kaunisteluun ja imarteluun. Tällainen ajattelu on siksikin tärkeää, että ”totuudet” voivat olla luomassa näitä illuusioita ja sitä kautta meihin kohdistuvia mielivaltaisia päätöksiä.

Moderni, epistemologinen totuusjärjestelmä on luonut kaksi vaarallista illuusiota. Ensinnäkin se pitää subjektia – tiedon subjektia – annettuna, ei jonain, joka luodaan. Tämä tekee meistä passiivisia itsemme suhteen. Tiedon kohde, objekti, nähdään myös valmiina: se vain odottaa löytämistä. Tätä tietoa voi käyttää hallitsemiseen, asioiden muokkaamiseen, mutta se ei muuta meitä. Totuus on sellainen, ettei ole mieltä kysyä kysymystä: Olenko minä todella tietämäni totuuden eettinen subjekti? Tietäminen riittää... Ihmisten piti odottaa Nietzscheen asti kuullakseen tämän aika olennaisen kysymyksen: Mikä on totuuden arvo?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mielenkiintoinen

Mielenkiintoinen on mielenkiintoinen termi filosofiassa. Se liukuu epistemologiasta estetiikkaan ja takaisin. Mielenkiintoista on jokin, joka kiinnittää huomiomme ja anoo huomiotamme, panee meidät kysymään. Mielenkiintoista on odottamaton ja uusi; me emme tunne sitä emmekä tiedä mitä ajatella siitä. Siksi se panee meidät ajattelemaan, etsimään, tutkimaan. Tässä mielessä mielenkiintoinen on tieto-opillisesti merkittävää. Kaikki alkaa ihmettelystä, ja mielenkiintoinen panee meidät ihmettelemään.

Estetiikassa, erityisesti taidefilosofiassa, ollaan huomattu, ettei kauneus ole kovin mielenkiintoinen käsite. Kauneus ei ole taiteellinen kriteeri ja on paljon taidetta, joka ei ole kaunista. Sen sijaan mielenkiintoinen on mielenkiintoisempi sana: taideteos yrittää kiinnittää huomiomme, avata jotain, repiä auki otteen, joka pitää meidät tavanomaisessa, totutussa tavata nähdä ja kokea.

Myös filosofiassa tärkeää ei ole välttämättä oikean kuvan synnyttäminen, vaan uutuus, mielenkiintoisuus. Mutta en ole sanonut mitä eivät olisi jo muut – Pauline von Bonsdorff tai Deleuze – sanoneet. Minun on sanottava tämä: mielenkiintoista ajattelua tai taidetta on se mikä sallii meidän liikkua. Mahdollisuus olla olematta aina sama herättää mielenkiinnon. Se on kuin lupaus onnesta.