Totuuden pelisäännöt ja rituaalit

(Alkemistien työpaja)

Miten totuuteen pääsee? Tämä kysymys on ollut vuosisatojen ajan yhtä tärkeä kuin kysymys siitä, mikä on totuus ja mitkä ovat sen kriteerit. Tieteellinen käytäntö ja maailmankuva ovat muokanneet käsitystä totuudesta ja siitä miten siihen päästään. Ei olla luotu vain enemmän tai vähemmän onnistuneita yrityksiä saada ”oikeaa tietoa”, vaan myös totuuden pelisäännöt, totuusjärjestelmä. Tieteen sisällä kysymys, miten totuuteen pääsee, on epistemologinen kysymys: ”Millainen systemaattinen menetelmä mahdollistaa tiedon saannin?”

Jo ennen tieteen läpimurtoa kuitenkin kysyttiin, miten totuuteen päästään. Alkemisteille tai Platonille kysymys ei ollut metodia koskeva; kyse oli rituaaleista ja askeesista. Ihmisen, joka halusi päästä totuuteen, täytyi läpikäydä erilaisia rituaaleja, harjoituksia. Voisi sanoa, että myös tiedemies suorittaa rituaaleja; hänen pelisääntönsä ovat vain vanhemman, ritualistisen pelin, alalaji. Erot ovat silti suuret ja ne eivät ole vain siinä, miten totuus määritellään tai käsitetään. Modernissa, epistemologisessa systeemissä subjektin ja totuuden suhde on erilainen: subjekti on tiedon subjekti. Askeettisessa totuusjärjestelmässä subjekti on eettinen subjekti. Silloin tietäminen ei riitä eikä totuus ole se mikä on faktoilla todeksi osoitettu, vaan rituaalin tai taktiikan provosoima tapahtuma.

Kun teemme tällaisen erottelun, se ei tarkoita ihan samaa kuin jos tekisimme erottelun maailmaa koskevan tiedon ja ”moraalisen totuuden” välillä. Askeettisessakin totuusjärjestelmässä haluttu totuus voi olla totuus maailmasta. Esimerkiksi roomalainen filosofi Demetrios ajatteli, että tarpeellinen tieto on tietoa maailmasta. Hänen totuutensa oli tämä: ”Maailma on yhteinen.” Se on totuus maailmasta; se ilmaisee paikkamme siinä, meidän kuulumisen siihen. Vaikka tätä totuutta voi – ainakin jollakin tavalla – tukea tieteellisten tietojen avulla, se on ”moraalinen” tai spirituaalinen totuus, sillä se pyrkii vaikuttamaan subjektiin, hänen tapaansa elää.

Vaikka teemme tällaisen erottelun modernin tieteellisen totuuden ja askeettisen totuuden välillä, se ei tarkoita, etteivät nämä järjestelmät voisi limittyä tai sekoittua. Tarkemmin sanottuna on outoja lintuja niin kuin Gaston Bachelard, tieteen ja tiedon filosofiaa tutkinut ajattelija. Hän oli moderni epistemologi, joka uskoi ”tieteellisen hengen” pyrkivän objektiivisuuteen. Tieteellisyys, objektiivisuus, vaativat hänen mukaansa kuitenkin ”henkistä vallankumousta”, subjektin muuttumista. Bachelardin mukaan virheiden tai erehdysten korjaaminen oli ”älyllistä asketismia”: täytyy voida tuhota perustelemattomat vakaumukset ja ajatustottumukset itsessään, kyetä itsekriitiikkiin, on naurettava itselleen.

Totuudet – totena pidetyt puheet – eivät ole lauseen ominaisuuksia eikä totuuden tietäminen merkitse sitä, että tuntee todellisuuden ”sellaisenaan”. Jos joku ”tietää totuuden”, se merkitsee, että hän on seurannut pelisääntöjä, toiminut jonkun totuusjärjestelmän sisällä. Se mitä totuus tekee riippuu siitä, millainen järjestelmä ja millainen on subjektin ja totuuden välinen suhde kyseisessä järjestelmässä. Filosofi, joka nostaa esiin kysymyksen totuudesta, on harhainen, jos kuvittelee, että hän voi opettaa miten tosi ja epätosi erotetaan. Totuutta koskevan filosofoimisen pitäisi olla enemmän kuin epistemologiaa, tieto-oppia; sen pitäisi nostaa esiin kysymykseen liittyvät eettiset ja poliittiset ulottuvuudet.

Joissakin kulttuureissa, valtasuhteiden verkoissa, tahdotaan tiettyä totuutta, sillä sen avulla muokataan maailmaa, hallitaan ihmisiä, hallitaan omaa itseä, muokataan omaa itseä, omaa elämää. Tämä totuus koetaan – tai ainakin usein koetaan – välttämättömäksi. Historiallisesti se on kuitenkin kaikkea muuta kuin välttämätön; se on kontingentti. Tämä ei merkitse, ettei olisi merkityksellistä ja arvokasta, että yhteiskunnan sisältä nousee ajattelua, kritiikkiä, joka kohdistuu illuusioon, petokseen, kaunisteluun ja imarteluun. Tällainen ajattelu on siksikin tärkeää, että ”totuudet” voivat olla luomassa näitä illuusioita ja sitä kautta meihin kohdistuvia mielivaltaisia päätöksiä.

Moderni, epistemologinen totuusjärjestelmä on luonut kaksi vaarallista illuusiota. Ensinnäkin se pitää subjektia – tiedon subjektia – annettuna, ei jonain, joka luodaan. Tämä tekee meistä passiivisia itsemme suhteen. Tiedon kohde, objekti, nähdään myös valmiina: se vain odottaa löytämistä. Tätä tietoa voi käyttää hallitsemiseen, asioiden muokkaamiseen, mutta se ei muuta meitä. Totuus on sellainen, ettei ole mieltä kysyä kysymystä: Olenko minä todella tietämäni totuuden eettinen subjekti? Tietäminen riittää... Ihmisten piti odottaa Nietzscheen asti kuullakseen tämän aika olennaisen kysymyksen: Mikä on totuuden arvo?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Käänteinen ekonomia ja kokemus

(Michel de Montaigne)

Montaigne kirjoitti loputonta kirjaa, jonka nimi oli Esseitä. Jossain vaiheessa hän huomasi, ettei hän luo teosta, vaan teos luo häntä. Monet ovat hänen jälkeensä huomanneet saman. Kirjoittaja luo teosta, mutta samalla itseään; kirjoittaminen on työskentelyä itsensä kanssa, oman itsensä veistämistä.

Voisi puhua käänteisestä ekonomiasta niin kuin teki Giorgio Agamben eräällä luennollaan. Yleensä ekonominen ajattelu kiinnittää huomiota siihen, mitä ja miten paljon tuotetaan. Mutta työ tekee asioita tekijälleen, tuottaa hänelle ja hänessä. Tämä on käänteistä ekonomiaa. Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että kun joku potentiaalisuus aktualisoituu, siemen muuttuu puuksi, potentiaalisuus katoaa. Ajattelemme työn tuloksen, teoksen, puuksi, jossa jokin potentiaalisuus on aktualisoitunut. Puu on kuitenkin toinen potentiaalisuus, mahdollisuus luoda uusia siemeniä. Teot, tuotetut asiat, talot ja teokset, eivät lakkaa toimimasta, synnyttämästä asioita. Kun ne lakkaavat synnyttämästä, ne muuttuvat kuolleiksi esineiksi.

Teos ei ole kokemus vain vastaanottajalle. Myös tekijä muuttuu. Vastaanottaja, joka ymmärretään usein hyvin passiiviseksi, on todellisuudessa myös tekijä; hänen on toimittava keksiäkseen teoksen potentiaalisuus. Kokemus, joka aina muuttaa meitä, ei vain yksinkertaisesti tule meille. Se syntyy kohtaamisessa. Kohtaamme maailman, ihmisen, esineen. Ne vaikuttavat meihin, ja me vaikutamme vaikutukseen: tulkitsemme sitä, jäsennämme sitä ja arvotamme sitä. Kaiken lisäksi me vaikutamme maailmaan, ihmisiin, esineisiin. Vaikutamme niihin esimerkiksi työn kautta. Kokemus ei kehkeydy siis passiivisesta vastaanottamisesta.

Kun koemme, emme vain opi tietämään mitä on, vaan kohdattu tapahtuu meille. Kyse ei ole abstraktista tai teoreettisesta tiedosta, vaan tapahtumasta. Käänteisen ekonomian kautta tavoitamme siis kokemuksen yhden erityisen aspektin, tapahtumallisuuden.

Minua ei kiinnosta mikä tahansa kokemus tai kokemuksen rakenne. Minua kiinnostaa erityinen kokemus, jota voisi humoristisesti nimittää alkemistin kokemukseksi. Gaston Bachelard tiesi, ettei kemia syntynyt vähittäisesti alkemiasta, sillä alkemia ei ollut älyllinen pyrintö, vaan pikemminkin moraalinen initiaatio. Alkemistin piti tehdä itselleen asioita, puhdistaa sielunsa, sillä hänen totuutensa vaati sitä, ei vain metodia tai tieteellistä koetta.

Kun emme samasta tapahtunutta siihen minkä olisi pitänyt tapahtua tai siihen minkä jatkossakin tapahtua, koemme, ettei ole välttämätöntä järjestystä: koemme mahdollisuuden että voisi olla toisin. Mikä on tällaisen kokemuksen anatomia? Alkemiaa on pitänyt harjoittaa, että on päässyt pinttyneestä ajatustottomuksesta, joka sanoo koko ajan: ”Koska näin on ollut aina, niin tulee olemaan jatkossakin.” Alkemistin on pitänyt irrottaa ajatustottumus itsestään, puhdistaa sielunsa siitä.

Käänteinen ekonomia ja kokemuksen näkeminen tapahtumana auttaa meitä ajattelemaan tätä alkemiaa. Me voimme kiinnittää huomiota siihen, millaisen käänteisen ekonomian järjestykseen itsemme asetamme, millaisia kohtaamisia viljelemme. Näin vaikutamme siihen, miten toiminta ja työ vaikuttavat meihin. Menemmekö raikkaaseen ilmaan, meren rannalle, hengittämään vai pysymmekö sisällä? Jos olemmekin pysyneet sisällä, siitä ei tarvitse tehdä johtopäätöstä, että sen on välttämättä oltava näin.