Ilman filosofiaa, kysymyksen perässä

 

Montaigne

Filosofiakahvila 22.4./23.4./FUENGIROLASSA EI ENÄÄ TÄNÄ KEVÄÄNÄ

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Ilman filosofiaa

Olen joskus sanonut, että filosofoin, jotta minulla ei olisi filosofiaa. Jos tätä maistelee, tajuaa varmaan, että filosofoinnin tarkoitus on minulle pitää ajatukset liikkeessä. Tarkoitus ei ole päästä systeemiin eikä lopulliseen vastaukseen. Joku voisi nähdä sanan filosofia käytössä tiettyä pahapäisyyttä. Se on ikään kuin synonyymi liian fiksoituneille ideoille ja elämää raskauttavalle metafysiikalle. En kiellä tällaista pahapäisyyttä, mutta kieltämättä olisi epäreilua samastaa filosofia tällaisiin kantamuksiin.

Liian fiksoituneet ideat pilaavat ihmisen suhteen itseensä ja myös toiseen. Esimerkiksi idea ihmisestä muodostuu käsitykseksi ihmisen essentiasta, olemuksesta. Tästä seuraa jo eräänlainen ohjelma. Minun pitää sovittaa itseni tähän olemukseen ja kärsin sopimattomuudestani. Minun pitää toteuttaa tuo olemus; muuten olen vieraantunut. Samalla rajoitan mahdollisuuksiani.

Myöskään toista ihmistä en katso yksilönä, vaan tämän idean läpi. Hän on  aina vähän vajaa. Hyvässä tapauksessa ojennan häntä lempeästi, en ruoski. Mutta kuvittelen jo, että minun pitää kontrolloida häntä ellei peräti tehdä hänestä omaisuuttani...

Kysymyksen perässä

Vaikken tahdo päätyä filosofiaan, mihinkään oppiin tai järjestelmään, kysyn silti: ”Miten elää?” Kävelen kysymyksen perässä. En välttämättä vastaa kysymykseen, mutta katson mihin kysymys vie. Tutkin kysymystä. Tiedän jo, että se pitää sisällään oletuksia. Yksi oletus on, että yksi ja toinen tapaa elää poikkeavat toistaan. Toinen saattaa olla toista parempi, ainakin jostain näkökulmasta katsottuna.

Monesti kysymys on ymmärretty eettisenä. Silloin kysymys merkitsee, millaisia moraalisia sääntöjä minun tulee noudattaa tai millaisia hyveitä harjoittaa. Monesti etsitään vastausta etsien tarkoitusta. Jos kysymys tulkitaan äärimmäisen uskonnollisesti ja elämän tarkoitukseksi tulkitaan toinen, tuonpuoleinen elämä, moraalinen kysymys katoaa, koska kaikkiin kysymyksiin on vastattu jossain isossa kirjassa.

Voin myös kiinnittää huomiota sanaan ”elää”. En ehkä rakenna mitään kuvaa elämästä, en ehkä kuvittele mitään haluttavaa elämäkertaa, vaan ajattelen elämää keskeneräsisyytenä, prosessina. Ymmärrän ehkä kysymyksen niin, että se kysyy: ”Oletko läsnä elämässäsi vai oletko lykännyt sen tulevaisuuteen?”

Michel de Montaigne kirjoitti esseessään Kokemuksesta: “Notre grand et glorieux chef-d’œuvre c’est de vivre à propos.” (Meidän suuri ja loistokas mestariteoksemme on elää tarkoituksellisesti.) Tässä ei haiskahda moralismi eivätkä papilliset suitsukkeet. Eläminen on elämän tarkoitus. Vaikka ajattelisimme näin (moraalittomasti ja ateistisesti), kysymys on yhä edessämme, vaikka muuttuneena.

à propos

Montaignen lauseessa on à propos, jonka käännän sanalla “tarkoituksellisesti”. Alkuperä on latinan sana propositum. Etuliite pro merkitsee eteen, eteenpäin, etukäteen. Positum tulee verbistä ponere, laittaa, asettaa. Sana viittaa siis tulevaisuuteen. Se merkitsee, että joku asettaa itselleen maalin, tavoitteen, johon hän tähtää tästä hetkestä lähtien.

Vaikka ajattelisin niin kuin George Bataille, että projektit lykkäävät olemassaoloa, aie – varsinkin jos se on aikomus elää – ei ehkä tyhjennä nykyhetkeä. Kirjoitin vuonna 2022: ”Ihmiset jotka taistelevat pienten tai suurten asioiden puolesta ja ihmiset jotka vielä innostuvat, ovat kauniita, ehkä todellakin onnellisempia. Ehkä se ei ole vastakohta sille, että elää nykyhetkessä. Nykyhetkestä tulee täysi, se jännittyy niin kuin jousi.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

 

Montaigne ja kannibaalit

Michel de Montaigne

Filosofiakahvila 25.10./26.10./27.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Michel de Montaigne (1533-1592) julkaisi vuonna 1580 esseen Kannibaaleista. Hän kertoo siinä tuntemansa miehen kertomaa uudesta maailmasta. Mies, joka asui Montaignen talossa, vietti 10-12 vuotta Etelä-Amerikassa, ilmeisesti Brasiliassa, koska kirjailija kertoo hänen saapuneen sinne missä Villegagnon rantautui (Nicolas Durant de Villegagnon oli ranskalainen amiraali ja seikkailija).

Montaigne kertoo yksityiskohtaisia tietoja tuntemansa miehen kohtaamasta alkuperäiskansasta ja sen tavoista. Esseen alusta lähtien on selvä, ettei kirjoitus käsittele ihmissyöntiä, vaan sanaa barbaari. Montaigne viittaa kreikkalaiseen kuninkaaseen, joka toteaa roomalaisen armeijan kohdatessaan: “En tiedä, millaisia barbaareja he ovat, mutta heidän armeijassaan ei ole mitään barbaarista.” Siteerattu lause on mielenkiintoinen, koska siinä sanaa barbaari käytetään kahdella eri tavalla. Sana barbaari tarkoitti ulkomaalaista (etymologisesti se viittaa möngerrykseen), mutta kehuessaan roomalaisten armeijaa hän tulee käyttäneeksi sanaa barbaarinen tavalla, joka muistuttaa myöhemmistä ajoista (Montaignen aikana sanaa käytettiin jo samantapaisesti kuin nykyisin). Montaigne epäilee, voiko miehen kuvaamia ihmisiä sanoa barbaareiksi.  Hän jopa idealisoi heitä puhuen ihaillen heidän elämäntapansa yksinkertaisuudesta ja luonnonläheisyydestä (myöhemmän ranskalaisen,  Rousseaun, jalo villi, on jo odottamassa syntyään). Kysymys, joka kummittelee tekstissä: “Kuka on barbaari?”

Kysymyksen sana barbaari merkitsee sivistyneen vastakohtaa, jotain raakalaismaista. Montaigne sanoo, että vaikka näemme vieraan kulttuurin barbaarisuuden ja julmuuden, sen ei pitäisi sokaista meitä näkemästä omia virheitämme, omia julmuuksiamme. Hän luettelee meille eurooppalaisille tuttuja paheita: petollisuus, epälojaalius, tyrannius, julmuus. 1500-luvulla kirjoittaneen ranskalaisen huomio on merkityksellinen, koska kolonialismi oli vasta alussa, ja sen viimeinen, ehkä julmin vaihe elettiin vasta 1800-luvulla. Postkolonialismiin oli vielä matkaa. Vasta viime vuosikymmeninä ovat tutkijat kyenneet näkemään samalla tavalla kuin Montaigne.

Ulkoisesti aika vaatimaton kirjoitus pitää sisällään mielenkiintoisia näkökulmia. Esseessä on aluillaan vanhan dikotomian – barbaria ja sivistys – purkaminen. Siinä on mukana myös eettinen ajatus siitä, että toisen tuomitseminen ei voi taata varmuutta omasta hyvyydestämme. Tällä kertaa kiinnitän huomiota siihen, että vieraan kulttuurin kohtaaminen voi olla avartavaa; se mahdollistaa näkökulman myös omaan kulttuuriimme.

Jos kohtaan barbaarin, ulkomaalaisen, omalla maaperälläni, hänen katseensa ei välttämättä muutu välttämättä omakseni, mutta se voi muuttaa näkökulmaani. Täytyy muistaa, että ulkomaalainen tekee minut ulkomaalaiseksi; minä olen hänelle vieras, hyvinkin outo. Jos olen itse ulkomaalainen, barbaari, voin ehkä – parhaassa tapauksessa – voittaa ylimielisyyteni ja nauraa omille tavoilleni, jopa jättää ne.

Ulkomaalaisuus on tehnyt minusta vähän  paremman, vähän sosiaalisemman, ihmisen. Suurin ilo on se, ettei minua ole kokonaan integroitu. Kun ei kokonaan kuulu johonkin kulttuuriin, on vapaassa pudotuksessa tai kelluu tyhjän päällä: on mahdollista vaihdella näkökulmaa. Suurin opetus, jonka Espanja on mahdollistanut, on näkökulma omaan barbaarisuuteni. Sivistys ja pitkä historia, perinteet, voivat aiheuttaa ulkopuolisessa alemmuudentunnetta, mutta barbaarisuus, historiattomuus, näyttäytyvät myös mahdollisuutena. Vähemmän etikettejä, vähemmän kahleita. Ajallinen perspektiivi auttaa näkemään, että kulttuurit, maailmat, muuttuvat. Mahdollisesti hyödyllinen tapa on sata vuotta myöhemmin turhaa, ehkä pelkkää koristetta. Kannibalismissakaan ei ole enää mitään mieltä. Ei löydy luomuihmistä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Iloinen, hauska ja joviaali

 Michel de Montaigne

En yleensä pohdi pedagogian ongelmia enkä kysy, miten ja kenelle voi opettaa filosofiaa. Mutta Montaignen essee Lasten kasvattamisesta nostaa mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen. Hänen mielestään oli väärin ajatella, ettei lapsille voisi opettaa filosofian totuuksia. Montaigne arvailee, että syynä tähän asenteeseen on opettajien tapa synkistää filosofian ja sen totuuksien kasvot. 

Montaigne sanoo, että tällainen asenne on väärä, sillä ei ole mitään niin iloista, hauskaa ja joviaalia kuin filosofia. Tässä yhteydessä ranskalainen esseisti kertoo anekdootin, josta olen maininnut aikaisemminkin. Se on pieni tarina filologi Demetriuksesta, joka ihmetteli Delfoksen temppeliin kokoontuneita filosofeja. Hän ihmetteli heidän iloisuuttaan ja sitä, etteivät he kiistelleet mistään. 

Megaran Herakleon vastasi hänelle sanoen kiistelyn olevan niille, jotka väittelevät tämän tai tuon verbin taivutuksista tai komparatiiveista ja superlatiiveista. Filosofia puolestaan ilahduttaa ja uudistaa, ei tee synkäksi ja surulliseksi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hyväntuulisuuden ylistys

Filosofiakahvila alkaa Torre del Marissa 13.syyskuuta, Fuengirolassa 3.lokakuuta.

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Olen yrittänyt ylistää hyväntuulisuutta ennenkin. 3.helmikuuta 2011 julkaistussa tekstissä (http://koetinkivet.blogspot.com.es/2011/02/hyvantuulisuus.html) puhun Demokritoksen pyrkimyksestä hyväntuulisuuteen (euthumia). Pyrkimys erosi muiden kreikkalaisten tavoitteista; he halusivat mielenrauhaa (ataraxia). Kirjoitin:

Hyväntuulisuus ei ole ”positiivisuutta”, pelkästään valon katsomista, vaan oman kyvykkyytensä, voimansa, säilyttämistä ja käyttämistä myös ikävissä tilanteissa. Se ei merkitse sitä, että ei sure, vaan ilon löytämistä surunkin keskellä.

Palasin aiheeseen uudestaan 19.kesäkuuta 2013 (http://koetinkivet.blogspot.com.es/2013/06/ei-kivea-kiven-paalle.html). Tässä kirjoituksessa – hengeltään keveässä, mutta sotaisassa – sanon: ”Hyväntuulisuus on elämän puolella.”

Voi kai kysyä, mikä minua vaivaa, kun ylistän hyväntuulisuutta? Ei voi olla aito suomalainen tuollainen naureskelija! Viime aikoina olen itsekin epäillyt itseäni. Maailma masentaa niin helposti. On vaikea säilyttää hyväntuulisuus. Sitten olen muistanut, miksi hyväntuulisuus on niin arvokasta: se on vastarintaa maailman lannistavuuden edessä.

Surullinen ei jaksa vastustaa samalla tavalla. Hyväntuulisuus antaa voimaa – se on voimaa, mahdollisuutta tehdä. Se on odottamatonta, sitä mitä meidän ei oleteta tekevän. Nietzsche, joka puhui paljon hyvää joviaalisuudesta, tiesi, että pienet poikkeavat teot ovat arvokkaita.

Usein kysyn, mitä tässä tai tuossa toiminnassa, ajattelussa tai käytännössä kultivoidaan eli viljellään. Tällainen kysyminen saattaa tarvita välineitä, käsitteitä, jotta saataisiin esiin mitä viljellään. Martin Heideggerin vaikeassa kielessä on yksi termi Stimmung, joka vieläpä ihme kyllä kääntyy onnistuneesti: se on vire ta virittyneisyys. Tämä sana voi toimia apuna.

Oikeastaan sana on kääntymätön, sillä saksassa voi olla maiseman Stimmung ja minulla voi olla ”minun Stimmung”, mutta sana on sukua sanalle Stimme, ääni ja sen alkuperä on yhteydessä akustiseen maailmaan; sen merkitys viittaa virittyneisyyteen. Kyse on siitä, että jokin vire, virittyneisyys, tuo Heideggerin sanoin”olemista jossakin mielialassa ’täällä’-paikkaansa”. Stimmung on ihmisen olemisen suuntautumista maailmaan, sen kytkeytymistä maailmaan. Mieliala vaikuttaa siihen miten ihminen hahmottaa ympäristönsä tai tulkitsee esimerkiksi tapahtumia.

Syventymättä syvällisemmin vaikeaan Stimmung-teemaan voimme tehdä tästä käsitteestä työkalun, linssin. Kun sanomme tai teemme jotain, viljelemme jotain. Tämän linssin kautta näemme: vahvistamme ja synnytämme virityksiä, tietynlaista virettä.

Hyväntuulisuus luo erityistä virettä. Ylistän sitä, koska sen viljelemä vire tai viritys on hedelmällinen, elämänmyönteinen – ei rajoittava, tukahduttava, ahdistava. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ajatukseni on tämä: hyväntuulinen luo tietynlaisia asioita, surun lannistama jotain muuta. Tähän liittyy ajatus siitä, että hyväntuulisuus säilyttää kyvykkyyttä, lisää sitä. Näin se tekee myös lannistavan maailman edessä, kaiken sen edessä mikä vaatii vastarintaa.

Hyväntuulisuus on keveyttä. Kevyenä on helppo liikkua ja on uskalias tekemään kokeiluja, uusia yhdistelmiä. Se siis auttaa olemaan luova. Minulla on siis syyni sen ylistämiseen.

Mutta niin kuin sanottu, hyväntuulisuus on vaarassa; se on vaikea säilyttää. Jos se on arvokasta, säilyttämisen ja keksimisen arvoista, niin mikä auttaisi tässä työssä? Monesti ihmiset, kohtaamiset, koirat. Ehkä taide. Sitä ehdotti Nietzsche:

"...jos me toipuvat yleensä vielä tarvitsemme taidetta, niin se taide on toisenlainen –ivallinen, kevyt, hetkellinen, jumalaisen häritsemätön, jumalaisen taiteellinen taide, joka leimuaa kirkkaan liekin lailla kohti pilvetöntä taivasta! Ennen kaikkea: taide taiteilijoita, vain taiteilijoita varten! Me ymmärrämme jälkeenpäin paremmin sitä, mitä siihen tarvitaan, hilpeyttä, kaikkea hilpeyttä, ystäväni! Myös taiteilijoina -: tahtoisin sen todistaa. Me tiedämme eräitä asioita liian hyvin, me tietävät: oi kuinka me nyttemmin opimmekaan hyvin unohtamaan, olemaan hyvin tietämättä, taiteilijoina!”

P.S.

Montaigne kertoo (Lasten kasvattamisesta) filologi Demetriuksesta, joka ihmetteli Delfoksen temppeliin kokoontuneita filosofeja. Hän ihmetteli heidän iloisuuttaan ja sitä, etteivät he kiistelleet mistään. Megaran Herakleon vastasi hänelle sanoen kiistelyn olevan niille, jotka väittelevät tämän tai tuon verbin taivutuksista tai komparatiiveista ja superlatiiveista. Filosofia puolestaan ilahduttaa ja uudistaa, ei tee synkäksi ja surulliseksi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nautintoon oppiminen

Miten voisimme oppia nauttimaan enemmän? Tämä kysymys voi olla monella tavalla merkityksellinen meidän aikanamme. Vuosisatojen ajan nautinto oli epäilyttävää, sitä yritettiin välttää. Nautinto menetti arvonsa. Se ei myöskään ollut moraalisen pohdinnan kohteena, sillä huomio kiinnittyi haluun, enemmän tai vähemmän salaiseen haluun, jonka viettelyitä yritettiin välttää ja siksi ihminen yritti selvittää, tuntea, mikä on hänen halunsa luonne. Nautinto menetti siis arvonsa ja merkityksensä myös moraalisessa ajattelussa ja eettisissä käytännöissä.

Nautinto on monenlaisten liikehdintöjen – avantgardististen liikkeiden, beat-sukupolven ja hippien – myötä tullut takaisin; se on yritetty nostaa uudestaan esiin. Tässä näkevät tietysti jotkut suuren vaaran, ja tänäkin päivänä monet moralistit pitävät aikamme sairautena nautintoon pyrkimistä, hedonismia. Kysymys, miten voisimme oppia nauttimaan enemmän, ei välttämättä ole silti pyrkimystä restauroida hedonistista moraalia tai se ei välttämättä liity aikamme kulutussuuntautuneeseen, nautintokeskeiseen elämäntapaan. Ajattelen, että se voisi olla vapaampi yritys kysyä uudestaan kysymys nautinnosta ja elämäntavastamme.

Kysymys nautinnosta voisi olla näkökulma siihen, mistä jotkut esimerkiksi ranskalaiset filosofit käyttävät nimitystä jokapäiväisen filosofia (quotidien, the everyday). Tämä jokapäiväisyys on varmasti ymmärretty eri tapauksissa eri tavalla. Jossakin mielessä on nähtävissä, että kyseessä on vastaavanlainen operaatio kuin teologiassa 1900-luvun alussa, kun alettiin puhua ”pyhyyden tien” jokapäiväisyydestä: kristityn ei tarvitse olla luostarissa, hän voi tehdä pyhyyden tien tavanomaisissa olosuhteissa, jokapäiväisessä elämässä. Samalla tavalla ollaan alettu ajatella, että filosofisuuden ei tarvitse ilmetä poikkeuksellisissa olosuhteissa.

Tietenkin jokapäiväisyys on merkinnyt myös filosofisten ongelmien ja teemojen tuomista arkipäivään, tutkittaviksi ja käsiteltäviksi jokapäiväisen elämän kautta. Kolmas ulottuvuus on halussa siirtyä filosofian ikuisuusongelmista lähemmäksi ihmisten ”oikeaa elämää”.

Miten tahansa jokapäiväisyys on ymmärretty filosofiassa, tämä uusi muoti – joka on ja jonka täytyy olla enemmän kuin muoti – mahdollistaa toisaalta jokapäiväisen sfäärin arvostamisen ja myös uudenlaisen jokapäiväisen elämän problematisoinnin. Kysymys nautinnosta, nautinnon lisäämisestä, nauttimaan oppimisesta, voisi olla esimerkki filosofian tuomisesta jokapäiväiseen elämään. Nautinto on jotain jota teemme joka päivä, jokapäiväisessä elämässämme töissä, kotona, kahviloissa, rannalla, kävelyretkellä jne.

On mahdollista antaa jonkinlainen, luonnosmainen vastaus kysymykseen, miten voisimme oppia nauttimaan enemmän. Voidaan sanoa, että nauttiminen tietoisesti, tietoisemmin, voi lisätä nautintoa. Juomme kahvin ajatellen muuta, emme muista nauttia. Emme tee asioita tietoisesti ja siksi osaamme nauttia niin vähän. Montaigne, jota tuskin voi leimata hedonistiksi, puhui siitä, miten monille nautinto on katoavaa, haihtuvaa ja hän kehottaa tutkimaan sitä, maistelemaan sitä, kiittämään niitä jotka suovat nautintoa. Hän siis kultivoi hereilläoloa, tietoisuutta, jotta voisi tehdä nautinnosta intensiivisemmän.

Tämä luonnosmainen vastaus voi olla kahdella tavalla merkityksellinen. Toisaalta se voi antaa meille opastusta siihen, mitä meidän on tehtävä oppiaksemme nauttimaan enemmän: osaamme sanoa mihin suuntaan meidän on kehitettävä harjoitteluamme. Tämä luonnosmainen vastaus voi olla merkityksellinen myös jokapäiväisyyden filosofian näkökulmasta; me voimme kiinnittää huomiota tekemisen ja toiminnan keskinkertaisuuteen, tiedostamattomuuteen. Voimme siis problematisoida  jotain jokapäiväisessä elämässämme ja sitä kautta avata uusia mahdollisuuksia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofien elämät ja filosofia elämäntapana

(Michel de Montaigne)

Pierre Hadot aloitti 1970-luvulla mielenkiintoisen keskustelun alkaessaan puhumaan filosofiasta elämäntapana. Antiikin filosofiaan perehtynyt oppinut professori selitti, että filosofia ei aikaisemmin ollut vain oppi, vaan myös tapa elää; ei vain teoretisointia, vaan myös henkisiä harjoituksia. Filosofia oli elämäntapa; ei vain elämistä jonkun moraalin mukaan, vaan tapa olla maailmassa, jota harjoitettiin joka hetki. Päämääränä oli muuttaa koko yksilön elämä.

Monet filosofit ja historioitsijat, mm. Michel Foucault ja Richard Shusterman ovat tarttuneet tähän ajatukseen. Syy on yksinkertainen: se on avannut uusia näkökulmia ja mahdollistanut uudenlaisen itsetutkistelun mahdollisuuden filosofiassa.

Paradigmaattinen esimerkki – tai todiste – Hadot´n ajatuksen pätevyydestä: Pyrrhon. Hän oli skeptikko ja oman koulukunnan, pyrrholaisuuden, isä. Demokritoksen kautta filosofiasta innostunut, Aleksanteri Suuren sotaretkiin osallistunut ja noilla retkillä itämaisiin filosofeihin, mm.gymnosofisteihin tutustunut ajattelija. Hän ei koskaan kirjoittanut mitään, hänen tuskin koskaan kuultiin esittävän filosofisia näkemyksiä. Tähän oli syy. Hänen periaatteensa oli akatalepsia: hän ei uskonut, että voidaan tuntea asioiden oikea luonne. Päämäärä oli ataraksia: mielenrauha. Kerrotaan, että hän eli sikoja syöttäen, yksinkertaisesti ja yksin, täysin välinpitämättömänä, toisin sanoen rauhallisena.

Mielenkiintoinen samankaltaisuus liittyy Zhuangziin kuvaukseen taolaisuuden mestarista, Laotsesta. Zhuangzi kertoo, että kolmen vuoden ajan Laotse eli eristyksessä tehden kotitöitä vaimonsa puolesta ja syöttäen sikoja kuin ihmisiä. Näin hän teki itsestään välinpitämättömän kaikelle ja eliminoi kaiken koristeellisuuden tavoittaen yksinkertaisuuden. On tietenkin mahdollista, että Pyrrhon oli kuullut tarinoita taolaisista mestareista matkoillaan Aasiassa.

Yksi Hadot´n itsensä ja esim. Shustermanin esimerkeistä on Michel de Montaigne. Christopher Edelman on kirjoittanut mielenkiintoisen väitöskirjan Montaigesta ja filosofiasta elämäntapana: Essaying Oneself: Montaigne and Philosophy as a Way of Life. Vaikka Montaignen on sanottu saaneen vaikutteita Pyrrhonista ja hänen skeptisismistään, hänen elämäntapansa ja filosofoimisen käytäntönsä oli kovin erilainen. Kirjoittaminen askeesina, harjoituksena, oli osa hänen elämäntapaansa.

Sanalla essay oli monta merkitystä Montaignen kirjoituksissa; se merkitsi mm. kokeilemista, joka oli tutkailua, asioiden katsomista monesta näkökulmasta ja toisaalta se merkitsi myös testaamista, omien voimiensa koettelemista, harjaannuttamista. Essee oli siis eräänlainen filosofinen seikkailu, joka muodostui kokemukseksi ja sen kautta kirjoitti kasvatti, muokkasi itseään. Hän halusi olla hereillä, tietoinen; hän pyrki itsensä ymmärtämiseen.

Kun filosofiasta on tullut ennen kaikkea akateeminen aine ja filosofeista professoreita, filosofian harjoittaminen on alkanut merkitä kirjoittamista ja puhumista; se on opillisia tai teoreettisia esityksiä, ei tapa elää. Silti joskus myös teoreettiset esitykset ovat samalla kirjoitusta, jonka tarkoitus on muuttaa kirjoittajaansa. Esimerkki, nykyisin varsin unohdettu: Jean-Marie Guyau (1854-1888). Esquisse d'une morale sans obligation ni sanction (Hahmotelma moraalista ilman velvollisuutta ja rangaistusta) on yritys tutkia toisenlaisen, ei velvollisuuteen eikä rangaistukseen perustuvan, moraalin mahdollisuutta – mahdollisuutta elää ilman metafyysisiä oletuksia. Kirja on teoreettinen, mutta samalla henkilökohtainen, tietyssä mielessä jopa intiimi: Guyau kirjoittaa itselleen.

Jotkut anarkistiajattelijat saivat vaikutteita Guyayn teoksista ja hänen voidaan liittyvän löyhin sitein anarkistiseen ajatteluperinteeseen. Mielenkiintoista monien 1800-luvun anarkistien teksteissä eivät ole heidän teoriansa valtiosta tai politiikasta, vaan heidän yrityksensä elää toisin, keksiä uudenlaisia tapoja olla suhteessa toisiin. Tässä yrityksessä oli mukana yritystä tehdä ajatuksista tekoja, mutta myös irtaantumista teorioista. Mihail Bakuninin kirjoittaa 29.3.1845 päivätyssä kirjeessä: ”...olen voittanut, lopultakin, filosofian ja metafysiikan itsessäni.” Hän sanoo heittäytyneensä todelliseen elämään ja se on tapahtunut rakkauden kautta.

Minua ei kiinnosta nyt kysymys siitä, miten filosofiasta tuli vain teoriaa eikä todistella, että senkin jälkeen – ainakin joissakin tapauksissa – se on kuitenkin ollut myös elämäntapa. Minua kiinnostaa enemmän kysyä, milloin voimme sanoa, että elämäntapa on  filosofinen? Mikä sen tekee filosofiseksi? Toisaalta voimme kysyä, mikä on filosofisen opin tai teorian suhde elämään tai elämäntapaan. Joidenkin esimerkkien valossa näyttäisi, että teoria on yritystä muokata elämää. Silti voi kysyä, eikö tietyllä tavalla eletty elämä, tietty tapa olla maailmassa, synnytä ja ruoki tietynlaista ajattelua.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vapaaehtoinen orjuus

 (Étienne de la Boétie)



https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 

1500-luvun puolivälissä kiersi pienen ystäväpiirin keskuudessa käsikirjoitus, jonka otsikko oli La servitude voluntaire, Vapaaehtoinen  orjuus. Kirjoittaja oli Étienne de la Boétie (1530-1563). Ei tiedetä tarkkaan, milloin hän kirjoitti tämän puheen tai esseen. Joidenkin tietojen mukaan La Boétie kirjoitti sen 18-vuotiaana, jopa nuorempana.

Michel de Montaigne, La Boétien ystävä, julkaisi ystävänsä kootut teokset tämän kuoleman jälkeen, mutta jätti pois tämän tekstin, jota pidetään kirjoittajan pääteoksena. Montaignen idea oli antaa sille oma, näyttävä esiintulo. Kalvinistit ehtivät julkaista tekstin ennen häntä, eri nimellä ja omia tarkoituksia tukeakseen. Muutamien painosten jälkeen kirjoitus unohtui. Teksti ”löydettiin” uudelleen 1700-luvulla, valistuksen aikaan.

La Boétien kirjoitus on luettu usein yksinkertaisena poliittisena pamflettina: se on demokratian puolustus, tyrannien vastainen hyökkäys. Kirjoittaja tosiaan oli tasavaltalainen. Teoksen ”ideologisuus” on kuitenkin pientä verrattuna sen asettamiin kysymyksiin. Kirjoitus ei ole polemiikkia, populismia tai demagogiaa; sen asenne on tutkiva, ei villitsevä. La Boétie ihmettelee sitä, miten ihminen voi alistua vapaaehtoisesti tyrannin, Yhden, valtaan. Pelko ei selitä kaikkea. Kolme tai neljä miestä alistuu yhden valtaan ja sen voi selittää: he ovat pelkureita. Jos tuhannet alistuvat, se ei ole pelkästään pelkuruutta; se on vapaaehtoista alistumista.

Tekstin arvo ja merkitys on tässä. Se nostaa esiin kysymyksen, joka ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Miten on mahdollista, että ihmiset alistuvat vapaaehtoisesti? La Boétie nostaa esiin kysymyksen, tuo sen esiin ja tästä herää eräänlainen tyrmistys. Kysymys on ilmeinen ja ihmetyttää, miksi se lakaistaan pois - joskus antamalla selityksiä, toisinaan yksinkertaisesti vaientamalla, usein olemalla kuulematta kysymystä. Kysymys on yhä ajankohtainen, ja La Boétien käsitteellä on jälkikaikuja: esimerkiksi Michel Foucault käytti ilmaisua inservitude voluntaire puhuessaan 1970-luvun lopulla kriittisestä asenteesta ja ajattelevasta tottelemattomuudesta.

La Boétie luonnostelee tietenkin jonkinlaista vastausta kysymykseensä, kiinnittää huomiota muun muassa siihen, miten tottumus – se mihin olemme kasvaneet, mihin meidät on kasvatettu – on yksi ensimmäisiä syitä vapaaehtoiseen alistumiseen. Lisäksi hän hahmottelee kuvaa toisenlaisista käytännöistä, tyrannian ulkopuolisesta vapaudesta: hän antaa sille nimen ystävyys.

Kun ihmiset rakastavat tyrannia, he poissulkevat mahdollisuuden keskinäiseen ystävyyteen. Alamaiset eivät vain tottele, vaan ovat koko ajan kuulolla mitä isäntä sanoo; he hylkäävät oman itsensä, omat makunsa. Tässä kohdin La Boétien teksti on paradoksaalinen suhteessa meidän aikaamme: se on ajankohtaisimillaan ja lakkaa olemasta ajankohtainen. On kuin me hylkäisimme kaiken paitsi oman itsemme, omat makumme, mutta on yhä ajankohtaista kiinnittää huomiota tapaan, jolla ”omat makumme” ja alistuminen valtaan kytkeytyvät toisiinsa.

Tietenkin tilanne on erilainen nykyään kuin Ranskassa 1500-luvulla, myös niissä maissa, joissa eletään Yhden alaisuudessa. Silti demokraattisissakin maissa on dominaatiota, herruutta, ylivaltaa, valtasuhteiden liikkumattomuutta. Yleinen mielipide, yksi ja yhteinen maku, voi olla tyranni. Se että seuraamme yksilöllisiä mieltymyksiämme ja itsekeskeisiä halujamme voi palvella tätä ylivaltiasta: me alistumme mielellämme, kun meillä on mukavaa.

Vaikka La Boétien teksti osoittautuu kompleksisemmaksi kuin se ensilukemalta vaikuttaa se säilyttää jotain yksinkertaista sydämessään. Ei tarvitse kysyä, miksi joku kapinoi. Dominaatio aiheuttaa tuskaa, se riistää meiltä jotain. Jää kysymys, miten pitäisi edetä, miten kamppailla vastaan, miten lakata rakastamasta valtaa. En tiedä riittääkö se, että lakkaan toimimasta itseäni vastaan.

Kuvaus, tutkimus tai analyysi siitä miten meitä käsittelevä kone toimii voi auttaa ymmärtämään tilannettamme ja meihin kohdistettuja vaatimuksia. Tilanne ei ole helppo. Valencialainen professori, esseisti ja runoilija Antonio Méndez Rubio sanoo, että meitä ei enää edes suostutella eikä propaganda, kasvatus tai mainonta ole olennaista; nykyisin todellisuus sekoittuu määräykseen. Nähdäkseni hän puhuu muusta kuin niin  sanotusta reaalipolitiikasta; todellisuus on määräys ja määrittelijä, ei jotain mitä muutetaan.

Vicente Núñezin sanoja mukaillen voisi sanoa, että todellisuus on kuin kolikko; sillä on kaksi puolta, mutta pitäisi keksiä se kolmas puoli. Mikä meidän maailmassamme on sietämätöntä, ei ole ehkä sama asia kuin 1500-luvun Ranskassa, mutta meidänkin on kysyttävä: Mitä voimme tehdä?  Todellakin... Ehkä osaisimme tehdä toisin, jos ajattelisimme toisin.

Käänteinen ekonomia ja kokemus

(Michel de Montaigne)

Montaigne kirjoitti loputonta kirjaa, jonka nimi oli Esseitä. Jossain vaiheessa hän huomasi, ettei hän luo teosta, vaan teos luo häntä. Monet ovat hänen jälkeensä huomanneet saman. Kirjoittaja luo teosta, mutta samalla itseään; kirjoittaminen on työskentelyä itsensä kanssa, oman itsensä veistämistä.

Voisi puhua käänteisestä ekonomiasta niin kuin teki Giorgio Agamben eräällä luennollaan. Yleensä ekonominen ajattelu kiinnittää huomiota siihen, mitä ja miten paljon tuotetaan. Mutta työ tekee asioita tekijälleen, tuottaa hänelle ja hänessä. Tämä on käänteistä ekonomiaa. Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että kun joku potentiaalisuus aktualisoituu, siemen muuttuu puuksi, potentiaalisuus katoaa. Ajattelemme työn tuloksen, teoksen, puuksi, jossa jokin potentiaalisuus on aktualisoitunut. Puu on kuitenkin toinen potentiaalisuus, mahdollisuus luoda uusia siemeniä. Teot, tuotetut asiat, talot ja teokset, eivät lakkaa toimimasta, synnyttämästä asioita. Kun ne lakkaavat synnyttämästä, ne muuttuvat kuolleiksi esineiksi.

Teos ei ole kokemus vain vastaanottajalle. Myös tekijä muuttuu. Vastaanottaja, joka ymmärretään usein hyvin passiiviseksi, on todellisuudessa myös tekijä; hänen on toimittava keksiäkseen teoksen potentiaalisuus. Kokemus, joka aina muuttaa meitä, ei vain yksinkertaisesti tule meille. Se syntyy kohtaamisessa. Kohtaamme maailman, ihmisen, esineen. Ne vaikuttavat meihin, ja me vaikutamme vaikutukseen: tulkitsemme sitä, jäsennämme sitä ja arvotamme sitä. Kaiken lisäksi me vaikutamme maailmaan, ihmisiin, esineisiin. Vaikutamme niihin esimerkiksi työn kautta. Kokemus ei kehkeydy siis passiivisesta vastaanottamisesta.

Kun koemme, emme vain opi tietämään mitä on, vaan kohdattu tapahtuu meille. Kyse ei ole abstraktista tai teoreettisesta tiedosta, vaan tapahtumasta. Käänteisen ekonomian kautta tavoitamme siis kokemuksen yhden erityisen aspektin, tapahtumallisuuden.

Minua ei kiinnosta mikä tahansa kokemus tai kokemuksen rakenne. Minua kiinnostaa erityinen kokemus, jota voisi humoristisesti nimittää alkemistin kokemukseksi. Gaston Bachelard tiesi, ettei kemia syntynyt vähittäisesti alkemiasta, sillä alkemia ei ollut älyllinen pyrintö, vaan pikemminkin moraalinen initiaatio. Alkemistin piti tehdä itselleen asioita, puhdistaa sielunsa, sillä hänen totuutensa vaati sitä, ei vain metodia tai tieteellistä koetta.

Kun emme samasta tapahtunutta siihen minkä olisi pitänyt tapahtua tai siihen minkä jatkossakin tapahtua, koemme, ettei ole välttämätöntä järjestystä: koemme mahdollisuuden että voisi olla toisin. Mikä on tällaisen kokemuksen anatomia? Alkemiaa on pitänyt harjoittaa, että on päässyt pinttyneestä ajatustottomuksesta, joka sanoo koko ajan: ”Koska näin on ollut aina, niin tulee olemaan jatkossakin.” Alkemistin on pitänyt irrottaa ajatustottumus itsestään, puhdistaa sielunsa siitä.

Käänteinen ekonomia ja kokemuksen näkeminen tapahtumana auttaa meitä ajattelemaan tätä alkemiaa. Me voimme kiinnittää huomiota siihen, millaisen käänteisen ekonomian järjestykseen itsemme asetamme, millaisia kohtaamisia viljelemme. Näin vaikutamme siihen, miten toiminta ja työ vaikuttavat meihin. Menemmekö raikkaaseen ilmaan, meren rannalle, hengittämään vai pysymmekö sisällä? Jos olemmekin pysyneet sisällä, siitä ei tarvitse tehdä johtopäätöstä, että sen on välttämättä oltava näin.