Nautintoon oppiminen

Miten voisimme oppia nauttimaan enemmän? Tämä kysymys voi olla monella tavalla merkityksellinen meidän aikanamme. Vuosisatojen ajan nautinto oli epäilyttävää, sitä yritettiin välttää. Nautinto menetti arvonsa. Se ei myöskään ollut moraalisen pohdinnan kohteena, sillä huomio kiinnittyi haluun, enemmän tai vähemmän salaiseen haluun, jonka viettelyitä yritettiin välttää ja siksi ihminen yritti selvittää, tuntea, mikä on hänen halunsa luonne. Nautinto menetti siis arvonsa ja merkityksensä myös moraalisessa ajattelussa ja eettisissä käytännöissä.

Nautinto on monenlaisten liikehdintöjen – avantgardististen liikkeiden, beat-sukupolven ja hippien – myötä tullut takaisin; se on yritetty nostaa uudestaan esiin. Tässä näkevät tietysti jotkut suuren vaaran, ja tänäkin päivänä monet moralistit pitävät aikamme sairautena nautintoon pyrkimistä, hedonismia. Kysymys, miten voisimme oppia nauttimaan enemmän, ei välttämättä ole silti pyrkimystä restauroida hedonistista moraalia tai se ei välttämättä liity aikamme kulutussuuntautuneeseen, nautintokeskeiseen elämäntapaan. Ajattelen, että se voisi olla vapaampi yritys kysyä uudestaan kysymys nautinnosta ja elämäntavastamme.

Kysymys nautinnosta voisi olla näkökulma siihen, mistä jotkut esimerkiksi ranskalaiset filosofit käyttävät nimitystä jokapäiväisen filosofia (quotidien, the everyday). Tämä jokapäiväisyys on varmasti ymmärretty eri tapauksissa eri tavalla. Jossakin mielessä on nähtävissä, että kyseessä on vastaavanlainen operaatio kuin teologiassa 1900-luvun alussa, kun alettiin puhua ”pyhyyden tien” jokapäiväisyydestä: kristityn ei tarvitse olla luostarissa, hän voi tehdä pyhyyden tien tavanomaisissa olosuhteissa, jokapäiväisessä elämässä. Samalla tavalla ollaan alettu ajatella, että filosofisuuden ei tarvitse ilmetä poikkeuksellisissa olosuhteissa.

Tietenkin jokapäiväisyys on merkinnyt myös filosofisten ongelmien ja teemojen tuomista arkipäivään, tutkittaviksi ja käsiteltäviksi jokapäiväisen elämän kautta. Kolmas ulottuvuus on halussa siirtyä filosofian ikuisuusongelmista lähemmäksi ihmisten ”oikeaa elämää”.

Miten tahansa jokapäiväisyys on ymmärretty filosofiassa, tämä uusi muoti – joka on ja jonka täytyy olla enemmän kuin muoti – mahdollistaa toisaalta jokapäiväisen sfäärin arvostamisen ja myös uudenlaisen jokapäiväisen elämän problematisoinnin. Kysymys nautinnosta, nautinnon lisäämisestä, nauttimaan oppimisesta, voisi olla esimerkki filosofian tuomisesta jokapäiväiseen elämään. Nautinto on jotain jota teemme joka päivä, jokapäiväisessä elämässämme töissä, kotona, kahviloissa, rannalla, kävelyretkellä jne.

On mahdollista antaa jonkinlainen, luonnosmainen vastaus kysymykseen, miten voisimme oppia nauttimaan enemmän. Voidaan sanoa, että nauttiminen tietoisesti, tietoisemmin, voi lisätä nautintoa. Juomme kahvin ajatellen muuta, emme muista nauttia. Emme tee asioita tietoisesti ja siksi osaamme nauttia niin vähän. Montaigne, jota tuskin voi leimata hedonistiksi, puhui siitä, miten monille nautinto on katoavaa, haihtuvaa ja hän kehottaa tutkimaan sitä, maistelemaan sitä, kiittämään niitä jotka suovat nautintoa. Hän siis kultivoi hereilläoloa, tietoisuutta, jotta voisi tehdä nautinnosta intensiivisemmän.

Tämä luonnosmainen vastaus voi olla kahdella tavalla merkityksellinen. Toisaalta se voi antaa meille opastusta siihen, mitä meidän on tehtävä oppiaksemme nauttimaan enemmän: osaamme sanoa mihin suuntaan meidän on kehitettävä harjoitteluamme. Tämä luonnosmainen vastaus voi olla merkityksellinen myös jokapäiväisyyden filosofian näkökulmasta; me voimme kiinnittää huomiota tekemisen ja toiminnan keskinkertaisuuteen, tiedostamattomuuteen. Voimme siis problematisoida  jotain jokapäiväisessä elämässämme ja sitä kautta avata uusia mahdollisuuksia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä me puhumme toisista

(Marlene Dietrich)

Marlene Dietrich sanoo Orson Wellesin Touch of Evil –elokuvan lopussa: ”He was a some kind of a man... What does it matter what you say about people?”

Dietrichin esittämä hahmo ei esitä kysymystä tosissaan; hän ei halua sanoa muuta kuin tämän: ”Ei ole mielenkiintoista puhua toisesta. Ei ole mitään sanottavaa, mitään lisättävää.”

Emme kykene niin helposti tähän asenteeseen, välinpitämättömyyteen ja haluttomuuteen puhua. Me puhumme jatkuvasti toisista, jaarittelemme ja moralisoimme. Tottakai on hyvä kysyä myös, mitä me puhumme itsestämme. Sekä toisista että itsestä puhuminen tuottavat asioita: synnyttävät raja-aitoja, suuntaavat kulkuamme, virittävät tilaan tai toiseen. Jostakin ihmisestä tai ihmisistä puhutaan pelkoa herättäen. Ihmisistä puhuminen on siis vaikuttamista yhteisöön; se on ihmisiin vaikuttamista, siis heidän ohjaamistaan, ja pelottelu on tehokkainta. On syytä kysyä, mitä me sanomme toisista, koska synnytämme pelkoa, ylenkatsetta ja torjuntaa. Sillä on siis merkitystä, mitä sanomme ihmisistä.

Puheet toisesta voivat muodostua hänen kohtalokseen. Tuomarit ja psykiatrit määrittelevät jonkun ihmisen ja määräävät hänen paikkansa. Niin sanotut journalistit puhuvat murhasta syytetyn luonteesta ja hänen perversioistaan vaikuttaen tapaan nähdä syytetty.  Määritelmät ja puheet voivat olla vaikuttavia, jopa kohtalokkaita. Sekä institutionaaliset päätökset että jokapäiväiset ratkaisut ovat yhteydessä siihen mitä ja miten ollaan puhuttu.

Joku Pekka sanoo: ”Pasi on x.” Kaikki ajattelevat mahdollisuutta, että Pasi tosiaan on x. Toiset uskovat, toiset eivät, toiset epäilevät. Meidät on ohjattu ajattelemaan asiaa. Tällä ohjauksella on seurauksensa ja vaikutuksensa. Alamme nähdä Pasin tietynlaisten linssien läpi. Hurjinta tässä on se, ettei Pasilla ole enää valtaa ja voimaa muuttaa tilannetta. Jos hän yrittää muuttaa itsestään tehtyä määritelmää, puhua omasta puolestaan, hänen sanansa ovat näiden jo valmiiden puheiden värittämiä: hän kiistää niitä, vastustaa niitä, puolustautuu. Toisten puheet ovat määritelleet pelin hengen.

Kun me totumme puhumaan huolimattomasti, huolettomasti ja jaaritellen toisista, ruokimme ympäröivässä maailmassa, kulttuurissamme huoletonta ja varomatonta toisista puhumisen kulttuuria. Se merkitsee, että tämä huolettomuus koskee myös meitä itseämme koskevia puheita. Se osuu omaan nilkkaan.

Juoruilemisen ja juttelun seurauksena synnytetään yleisiä totuuksia, tuudittaudutaan uskomaan, että tiedämme miten asiat ovat. Yleisten totuuksien etu on siinä, että ne ovat kenen tahansa totuuksia eikä kenenkään tarvitse ottaa henkilökohtaista vastuuta.

Kaikki toisista puhuminen ei ole pahan puhumista. Joskus toisista puhutaan kauniisti ja kaunistellen, idealisoiden. Idealisoivissakin puheissa ollaan rakentamassa auktoriteettia, ehkä jopa epäjumalaa. Idealisoituun ei saa koskea, siitä ei saa puhua pahaa. Jos joku näin tekee, saa tuta. Ei ole kovempaa tuskaa kuin illuusion särkyminen, idealisoidun osoittautuminen tavalliseksi. Mutta vaikka onnistuisimme pitämään hänet jalustalla, voi siihen liittyä tuskaa; tunnemme itsemme vähäiseksi ja mitättömäksi mahtavan ja täydellisen edessä.

On siis hyviä syitä huolehtia siitä, mitä puhumme toisista. Filosofit, jotka kiinnittävät huomiota siihen, mitä ja miten he ajattelevat, voisivat huomioida tapojen ja tottumusten toisen ilmenemistavan, puheen. Kun kuulemme puhetta toisista, olisi osattava pitää pää kylmänä. Jos meistä on puhuttu, olisi oltava uskomatta meistä tehtyä määritelmää. Joskus omana itsenä olemisen merkitsee sitä, että olemme sitä mitä meidän sanotaan olevan; elämme meistä tehdyn määritelmän mukaan. Itsestä huolehtimisen periaate on tämä: on oltava toisin.

Olisi joskus hyvä olla puhumatta, omaksua Dietrichin tulkitseman naisen asenne ja sanoa: ”Mitä sillä on väliä mitä ihmisistä sanoo!” Näin sanoo vaietakseen, koska sillä on väliä mitä ihmisistä sanoo.