Kirouksen ylistys

 

Mihail Bahtin

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 15.tammikuuta:

Minkä tahansa asian sanominen ei ole merkityksellistä. Tämä on ollut sisäinen huutoni. Se on myös muistutus itselle ja epätoivoinen yritys uida vastavirtaan, sillä virta vie jaaritteluun, loputtomaan kommentointiin, huhujen levittämiseen ja polemiikkiin.

Sanominen voisi olla merkityksellistä, jos se auttaisi ihmisiä näkemään mitä he ovat. Epäilemättä puhujan sanoilla on merkitystä, jos ne näyttävät kuulijoille tilanteen, jossa he ovat. Merkitykselliset sanat voivat olla julmia, purra syvälle, näyttää kuulijoille heidän epäonnistumisen tai heidän toimintansa arvon. Ne voivat varoittaa kuulijoita heidän päätöstensä ja tekemistensä seurauksista.

Merkitykselliselle sanomiselle ei ole aina järjestettyjä ja ihanteellisia olosuhteita. Ei edes parhaassa mahdollisessa maailmassa, maailman onnellisimmassa maassa. Kuulija ei ole aina niin valmis kallistamaan korvaansa. Hänellä voi olla käsi selän takansa, veitsen kahvalla. Tai ehkä se on laki.

Esimerkiksi yhteiskunnan hierarkiat, ihmisten välinen epätasa-arvo muokkaavat olosuhteet epäsuotuisaksi keskustelulle, kuuntelulle, asialliselle puheelle. Kirous on se mikä heikolle jää. Ylempänä oleva, vallanpitäjä, tekee jotain epäoikeudenmukaista, kävelee heikomman yli. Pienempää kiusataan. Ylivoimainen isompien lauma piirittää pienen pojan tai tytön. Jos pienellä ja heikolla ei ole mitään tehtävää, ei mitään mahdollista sanottavaa, hän kiroaa. Hän kiroaa, jos pystyy.

En sano, että kirous on filosofian isä tai äiti. Se on silti ollut siinä mukana alusta lähtien. Filosofia ei ole aina ollut pelkästään onnellista, onnistunutta tai epäonnistunutta dialogia, totuuden etsintää. Se on ollut myös totuuden sanomista, parrhesiaa – ja se oli ennen kaikkea sitä, että heikossa asemassa oleva nousee ja puhuu suoraan vallanpitäjälle, ylempänä istuvalle.

Kirouksen ja manauksen sisältö ei sinänsä ole filosofisesti merkityksellistä. Sen olemassaolo on silti filosofisen pohdiskelun aihe; se antaa syyn ajatella. Vielä hämmästyttävämpää on, että kirous voi olla sydän, joka antaa filosofiselle ajattelulle muodon ja energisyyden. Jos olisi olemassa totuus – siis jos joku sen sanoisi – se ei olisi looginen demonstraatio, vaan paljas ja raaka läimäys päin naamaa.

Mihail Bahtin kuvasi keskiajan ja renessanssin naurua, erityisesti Rabelais´n tyyliä ja kuvajärjestelmää ja näki selvästi torin kirousten ja manausten erityisen voiman. Niissä oli voimaa ivata, alentaa, materialisoida ja ruumiillistaa maailmaa. Siksi kiroukset, niihin liittyvät kansankieliset lajit olivat tyyliä luovia tekijöitä Rabelais´lle. Kyse ei ollut ulkoisesta tai pinnallisesta asiasta. Ne loivat iloisen, pelottoman, vapaan ja avoimen puheen. Tuota puhetta tarvitsee myös filosofia, on aina tarvinnut.  

Job nousee kaikkein mahtavinta ja ylivoimaisinta vastaan. Hän vaatii jotain, joka oli ehdottoman kiellettyä hänen maailmassaan: Jumalan tulemista eteensä. Nälkälakko ja jopa itsemurha voivat ovat viimeiset keinot kirota – ei kohtaloa, vaan pomoa tai tyrannia. Ehkä filosofialla on tulevaisuutta, jos se oppii kiroamaan.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä me puhumme toisista

(Marlene Dietrich)

Marlene Dietrich sanoo Orson Wellesin Touch of Evil –elokuvan lopussa: ”He was a some kind of a man... What does it matter what you say about people?”

Dietrichin esittämä hahmo ei esitä kysymystä tosissaan; hän ei halua sanoa muuta kuin tämän: ”Ei ole mielenkiintoista puhua toisesta. Ei ole mitään sanottavaa, mitään lisättävää.”

Emme kykene niin helposti tähän asenteeseen, välinpitämättömyyteen ja haluttomuuteen puhua. Me puhumme jatkuvasti toisista, jaarittelemme ja moralisoimme. Tottakai on hyvä kysyä myös, mitä me puhumme itsestämme. Sekä toisista että itsestä puhuminen tuottavat asioita: synnyttävät raja-aitoja, suuntaavat kulkuamme, virittävät tilaan tai toiseen. Jostakin ihmisestä tai ihmisistä puhutaan pelkoa herättäen. Ihmisistä puhuminen on siis vaikuttamista yhteisöön; se on ihmisiin vaikuttamista, siis heidän ohjaamistaan, ja pelottelu on tehokkainta. On syytä kysyä, mitä me sanomme toisista, koska synnytämme pelkoa, ylenkatsetta ja torjuntaa. Sillä on siis merkitystä, mitä sanomme ihmisistä.

Puheet toisesta voivat muodostua hänen kohtalokseen. Tuomarit ja psykiatrit määrittelevät jonkun ihmisen ja määräävät hänen paikkansa. Niin sanotut journalistit puhuvat murhasta syytetyn luonteesta ja hänen perversioistaan vaikuttaen tapaan nähdä syytetty.  Määritelmät ja puheet voivat olla vaikuttavia, jopa kohtalokkaita. Sekä institutionaaliset päätökset että jokapäiväiset ratkaisut ovat yhteydessä siihen mitä ja miten ollaan puhuttu.

Joku Pekka sanoo: ”Pasi on x.” Kaikki ajattelevat mahdollisuutta, että Pasi tosiaan on x. Toiset uskovat, toiset eivät, toiset epäilevät. Meidät on ohjattu ajattelemaan asiaa. Tällä ohjauksella on seurauksensa ja vaikutuksensa. Alamme nähdä Pasin tietynlaisten linssien läpi. Hurjinta tässä on se, ettei Pasilla ole enää valtaa ja voimaa muuttaa tilannetta. Jos hän yrittää muuttaa itsestään tehtyä määritelmää, puhua omasta puolestaan, hänen sanansa ovat näiden jo valmiiden puheiden värittämiä: hän kiistää niitä, vastustaa niitä, puolustautuu. Toisten puheet ovat määritelleet pelin hengen.

Kun me totumme puhumaan huolimattomasti, huolettomasti ja jaaritellen toisista, ruokimme ympäröivässä maailmassa, kulttuurissamme huoletonta ja varomatonta toisista puhumisen kulttuuria. Se merkitsee, että tämä huolettomuus koskee myös meitä itseämme koskevia puheita. Se osuu omaan nilkkaan.

Juoruilemisen ja juttelun seurauksena synnytetään yleisiä totuuksia, tuudittaudutaan uskomaan, että tiedämme miten asiat ovat. Yleisten totuuksien etu on siinä, että ne ovat kenen tahansa totuuksia eikä kenenkään tarvitse ottaa henkilökohtaista vastuuta.

Kaikki toisista puhuminen ei ole pahan puhumista. Joskus toisista puhutaan kauniisti ja kaunistellen, idealisoiden. Idealisoivissakin puheissa ollaan rakentamassa auktoriteettia, ehkä jopa epäjumalaa. Idealisoituun ei saa koskea, siitä ei saa puhua pahaa. Jos joku näin tekee, saa tuta. Ei ole kovempaa tuskaa kuin illuusion särkyminen, idealisoidun osoittautuminen tavalliseksi. Mutta vaikka onnistuisimme pitämään hänet jalustalla, voi siihen liittyä tuskaa; tunnemme itsemme vähäiseksi ja mitättömäksi mahtavan ja täydellisen edessä.

On siis hyviä syitä huolehtia siitä, mitä puhumme toisista. Filosofit, jotka kiinnittävät huomiota siihen, mitä ja miten he ajattelevat, voisivat huomioida tapojen ja tottumusten toisen ilmenemistavan, puheen. Kun kuulemme puhetta toisista, olisi osattava pitää pää kylmänä. Jos meistä on puhuttu, olisi oltava uskomatta meistä tehtyä määritelmää. Joskus omana itsenä olemisen merkitsee sitä, että olemme sitä mitä meidän sanotaan olevan; elämme meistä tehdyn määritelmän mukaan. Itsestä huolehtimisen periaate on tämä: on oltava toisin.

Olisi joskus hyvä olla puhumatta, omaksua Dietrichin tulkitseman naisen asenne ja sanoa: ”Mitä sillä on väliä mitä ihmisistä sanoo!” Näin sanoo vaietakseen, koska sillä on väliä mitä ihmisistä sanoo.