Polemos

 

Camus

Filosofiakahvila 21.2./22.2./23.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sartren filosofisesti sivistymättömäksi haukkuma Albert Camus (1913-1960) piti marraskuussa 1948 puheen, jonka otsikko oli Le témoin de la liberté (Vapauden todistaja).  Camus sanoo monta mielenkiintoista asiaa, mutta kiinnitän huomiota vain yhteen teemaan, polemiikkiin.

Lähtökohta on yksinkertainen. Ei ole elämää ilman dialogia. Camus kuitenkin toteaa, että 20.vuosisata on polemiikin ja loukkauksen vuosisata (hän ei nähnyt, mitä se voisi olla meidän vuosisadalla). Dialogin sijasta kansat ja yksilöt omistautuvat hyökkäyksille ja puolustuksille, yksinpuhelulle. Camus kysyy, mikä on polemiikin mekaniikka. Hän tekee terävän huomion. Polemiikissa vastapuolta kohdellaan vihollisena ja häntä ei siis nähdä. “En tiedä loukkaukseni kohteen silmien väriä enkä tiedä, hymyileekö hän joskus ja miten”, Camus sanoo.

Jos polemiikki on tätä, se on nimetty oikein. Sana tulee kreikan sanasta polemos, sota. Lyhyessä huomiossa on monta huomionarvoista kohtaa. 1)Polemiikki ei ole dialogia, vaan monologia. 2)Polemikki on sokeutta. 3)Polemiikki on toisen kohtelemista vihollisena.

Nämä toisiinsa kytkeytyvät asiat, joilla on sekä epistemologisia että eettisiä vaikutuksia, näyttävät meille piirteet, joiden avulla voimme arvioida maailman keskusteluja ja omaa itseämme keskustelussa. Voimme mitata, kuinka paljon dialogi on dialogia.

Polemiikki on hedelmätöntä. Nykyaikana sen näyttämöitä ovat tv-studiot ja parlamentit. Keskustelu ei ole yhteistä etsintää, tutkintaa, vaan esitystä, taistelua tai esitettyä taistelua, jossa yritetään voittaa toinen ja voittaa yleisön suosio. Nykyisin jopa poliitikot, päättäjät, ovat gladiaattoreita.

 Poleeminen tapaus: Päivi Räsänen. Kun joku niin kuin Päivi Räsänen joutuu oikeuteen, kaikilla on mielipide. Ihmiset teeskentelevät, etteivät he ole samaa mieltä kuin Räsänen; he vain ihmettelevät, voiko joutua oikeuteen Raamatun siteeraamisesta. Tämä on tyypillistä polemiikille. Mukana on jokin tapaukseen liittyvät elementti, yksityiskohta, jota käytetään poleemiikin luojana. Kysymys ei ole todellisuudessa kysymys, koska kysyjä tietää, ettei Suomen laissa ole kohtaa, joka kieltää Raamatun siteeraamisen (jos ei tiedä, saa kysyä).

Polemiikki vääristää asioita ja värittää asioita. Espanjassa on jatkuvan polemiikin aiheena se mitä koulussa opetetaan. Pääministeri Pedro Sánchezin aikana viholliset ovat keksineet hänen totalitarismiin johtavalle politiikalleen nimen: sanchizmo. Tätä oppia syötetään lapsille kouluissa, ja siksi jotkut toisen puolen, vapauden, kannattajat vaativat, ettei lapsille enää syötettäisi tätä katalaa oppia ja historian tunnilla ei puhuttaisi enää naisen roolista tai toisen tasavallan aikaisesta demokratisoitumiskehityksestä. Koulussa ei puhuttaisi myöskään ilmastomuutoksesta.

Polemiikin viljelijä on usein epäreilu.  Kun Sartre haukkui Camus´n sivistymättömyyttä, eliittikoulun käynyt Sartre ei ottanut huomioon, että Camus syntyi köyhään perheeseen Algeriassa ja sairasti kaiken lisäksi tuberkuloosin lapsena.  

Polemiikin välttäminen ei merkitse sitä, ettei koskaan ottaisi puolta tai olisi niin sanotusti neutraali. Joissakin tapauksissa se merkitsee sitä, että sanoo: “Kyse ei ole Raamatun siteeramisesta.” Joissakin tapauksissa se on kieltäytymistä keskustelusta, koska todelliselle keskustelulle ei ole mahdollisuutta. Polemiikista kieltäytyminen merkitsee, että tosiasiat otetaan tosiasioina, ei ideologian ja opin elementteinä. Tosiasiat tosiasioina: Päivi Räsänen  on yhteiskunnan vihollinen tai paras gladiaattori.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä hyväksymme?

 

José Clemente Orozco: Demagogo 1946

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 9. huhtikuuta:

Kiihkeä keskustelu kahden eri leiriin kuuluvan välillä. Toinen avaa suunsa sanoakseen jotain. Vastapuoli nousee ylös: ”Älä sano mitä aiot sanoa. Tiedän mitä aiot sanoa ja olet väärässä.” Keskustelu sodankaltaisena tilana ja oikeusistunnon ivamukaelmana on hedelmätöntä ja huonoa teatteria. Keskustelun toisen osapuolen tekeminen viholliseksi vaikuttaa omiin argumentteihin. Ne eivät todellakaan ole filosofisessa tai muodollisessa mielessä tasokkaita, koska sota vaatii muuta: strategiaa ja miinoitusta, yritystä lyödä vihollinen.

Jos kyse ei olisi enää sanoista, vaan teoista, toinen yritettäisiin eliminoida. Tällaisissa keskusteluissa on sorron ja puhdistusten siemen. Kyse ei ole vain hedelmättömästä ja köyhtyneestä suhteesta toiseen, vaan myös vaarasta.

Tällaisen sodankaltaisen väittelyn havainnoiminen tuo esiin, ettei vaara ole aina ja pelkästään ulkopuolinen uhka. Vaara on meissä itsessämme. Se on myös pelin luonteessa ja siinä, että itse osallistumme siihen. Tämä ei merkitse, ettei maailmassa, instituutioissa ja käytännöissä, olisi vaaraa.

Emme voi vain katsoa itseämme. Demagogia ja imartelu uhkaavat demokratiaa ja vahingoittavat mahdollisuuksia sen vaatimaan keskusteluun. Kasvatus sulkee lasten mielet. Ongelma on kuitenkin myös suhteessa itseemme. Olemme passiivisia ja pidämme itsestään selvänä asioita, joiden on sanottu olevan itsestään selviä. Annamme imarrella itseämme, koska meillä ei ole rohkeutta kuunnella totuutta.

Ulkopuolinen uhka – virus tai vihollisen hyökkäys – on vaara, mutta toinen vaara piilee siinä, miten vastaamme ja toimimme. Tiedon, ajattelun ja kysymysten tulee tarkistaa, mikä on todellinen uhka. Oma toiminta voi pahentaa tilannetta. Itsepuolustustaidon kehittäminen vaatii siis kykyä lukea tilannetta ja ymmärrystä siitä, että tilanne muuttuu oman toiminnan vaikutuksesta. Se vaatii myös sitä, että asettuu itseään vastaan, taistelee omaa passiivisuuttaan vastaan ja harjoituttaa itseään (esimerkiksi kykyään lukea tilannetta) vahvistaakseen itseään.

Kun puhumme vaarasta ja kysymme, missä se on, emme pohdiskele, ketä kannatamme. Valitsemme, mitä vastaan taistella. Kriittinen ajattelu voi olla suureksi avuksi tällaisessa jokapäiväisessä kamppailussa. Kuvitelkaamme, että teemme oikean ja tehokkaan liikkeen puolustaaksemme itseämme. Myös tämä hyvä liike voi olla heikkouttamme seuraavalla hetkellä. Nyt vastustaja tuntee sen, osaa varautua siihen. On oltava valpas ja kriittinen, osattava kysyä.

Taisteluun ei tarvita ohjelmaa ja suurta ideaa ideaalisesta ihmiskunnasta. Vaatimukset ohjelmasta voivat sisältää vaaran: siinä elää unelma kysymisen lopettamisesta. Voimme taistella suurta, mahdotonta, monipäistä vihollista vastaan. Se saattaa vaivuttaa suruun ja epätoivoon. On jatkettava. Todella surullista on vain vaipuminen suruun.

Edessämme ei ole vain vallankäyttäjän kyynisyys tai korruptio. Edessämme voi olla tilanne, johon ei ole poliittista ratkaisua, mitään valmista kaavaa. Siitä huolimatta on jatkettava. Edessämme on realisti, joka sanoo: ”Mitään ei ole tehtävissä. Tämä ei ole meidän käsissämme.” Realistista huolimatta meillä voi olla etiikka, eettinen käytäntö, joka ilmenee siinä, ettemme hyväksy asioiden tilaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kirouksen ylistys

 

Mihail Bahtin

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 15.tammikuuta:

Minkä tahansa asian sanominen ei ole merkityksellistä. Tämä on ollut sisäinen huutoni. Se on myös muistutus itselle ja epätoivoinen yritys uida vastavirtaan, sillä virta vie jaaritteluun, loputtomaan kommentointiin, huhujen levittämiseen ja polemiikkiin.

Sanominen voisi olla merkityksellistä, jos se auttaisi ihmisiä näkemään mitä he ovat. Epäilemättä puhujan sanoilla on merkitystä, jos ne näyttävät kuulijoille tilanteen, jossa he ovat. Merkitykselliset sanat voivat olla julmia, purra syvälle, näyttää kuulijoille heidän epäonnistumisen tai heidän toimintansa arvon. Ne voivat varoittaa kuulijoita heidän päätöstensä ja tekemistensä seurauksista.

Merkitykselliselle sanomiselle ei ole aina järjestettyjä ja ihanteellisia olosuhteita. Ei edes parhaassa mahdollisessa maailmassa, maailman onnellisimmassa maassa. Kuulija ei ole aina niin valmis kallistamaan korvaansa. Hänellä voi olla käsi selän takansa, veitsen kahvalla. Tai ehkä se on laki.

Esimerkiksi yhteiskunnan hierarkiat, ihmisten välinen epätasa-arvo muokkaavat olosuhteet epäsuotuisaksi keskustelulle, kuuntelulle, asialliselle puheelle. Kirous on se mikä heikolle jää. Ylempänä oleva, vallanpitäjä, tekee jotain epäoikeudenmukaista, kävelee heikomman yli. Pienempää kiusataan. Ylivoimainen isompien lauma piirittää pienen pojan tai tytön. Jos pienellä ja heikolla ei ole mitään tehtävää, ei mitään mahdollista sanottavaa, hän kiroaa. Hän kiroaa, jos pystyy.

En sano, että kirous on filosofian isä tai äiti. Se on silti ollut siinä mukana alusta lähtien. Filosofia ei ole aina ollut pelkästään onnellista, onnistunutta tai epäonnistunutta dialogia, totuuden etsintää. Se on ollut myös totuuden sanomista, parrhesiaa – ja se oli ennen kaikkea sitä, että heikossa asemassa oleva nousee ja puhuu suoraan vallanpitäjälle, ylempänä istuvalle.

Kirouksen ja manauksen sisältö ei sinänsä ole filosofisesti merkityksellistä. Sen olemassaolo on silti filosofisen pohdiskelun aihe; se antaa syyn ajatella. Vielä hämmästyttävämpää on, että kirous voi olla sydän, joka antaa filosofiselle ajattelulle muodon ja energisyyden. Jos olisi olemassa totuus – siis jos joku sen sanoisi – se ei olisi looginen demonstraatio, vaan paljas ja raaka läimäys päin naamaa.

Mihail Bahtin kuvasi keskiajan ja renessanssin naurua, erityisesti Rabelais´n tyyliä ja kuvajärjestelmää ja näki selvästi torin kirousten ja manausten erityisen voiman. Niissä oli voimaa ivata, alentaa, materialisoida ja ruumiillistaa maailmaa. Siksi kiroukset, niihin liittyvät kansankieliset lajit olivat tyyliä luovia tekijöitä Rabelais´lle. Kyse ei ollut ulkoisesta tai pinnallisesta asiasta. Ne loivat iloisen, pelottoman, vapaan ja avoimen puheen. Tuota puhetta tarvitsee myös filosofia, on aina tarvinnut.  

Job nousee kaikkein mahtavinta ja ylivoimaisinta vastaan. Hän vaatii jotain, joka oli ehdottoman kiellettyä hänen maailmassaan: Jumalan tulemista eteensä. Nälkälakko ja jopa itsemurha voivat ovat viimeiset keinot kirota – ei kohtaloa, vaan pomoa tai tyrannia. Ehkä filosofialla on tulevaisuutta, jos se oppii kiroamaan.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila