Journalismin kritiikki

 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvilaa Fuengirolassa ei enää tänä keväänä! 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 12.4. ja 13.4.

En tarkoita journalismin kritiikillä sitä, että sanoo toimittajia tyhmiksi. Se ei merkitse minulle myöskään journalistien tuomitsemista johonkin transendendaaliseen vedoten (Jumalaan, Marxiin, Vapaaseen Markkinatalouteen, Uuteen Hallitukseen). Lähtökohtaisesti minun kritiikkini olisi ns. inmanenttia kritiikkiä. Se merkitsee sitä, että työtä arvioidaan siihen sisältyvien omien kriteerien perusteella.

Journalismin yksi perusidea on se, että kerrotaan ja kuvataan, mitä tapahtuu tai mitä on tapahtunut. Toisin sanoen tiedonvälittäjän pitäisi välttää spekulointia siitä, mitä mahdollisesti on tapahtunut tai mikä on noin tai näin toimivan ihmisen motiivi. Inmanentti kritiikki arvioi siis – esimerkiksi - kuinka monet ns. journalistien lauseista ovat spekulointia.

Journalistit ovat eri maissa laatineet itselleen ns. deontologisen koodin, ts. normiston ja periaatteet, joiden mukaan heidän tulisi toimia. Eri maiden normiston lisäksi on kansainvälisiä kirjelmiä niin kuin Unescon journalismia koskeva julistus vuodelta 1983. Inmanenttia kritiikkiä harjoittava voisi siis kysyä, mikä kohta deontologesta koodista toteutuu.

Journalismin eettistä normistoa ja koko tiedonvälitystä ohjaava periaate perustuu ideaan siitä, että kansalaisilla on oikeus saada merkityksellistä ja oikeaa tietoa. Tästä seuraa, että epistemologia, tieto-oppi, on filosofian osa-alue, joka pitäisi olla mukana journalismin kriittisessä arvioinnissa.

Kysykäämme journalismiin liittyvä epistemologinen, tieto-opillinen, kysymys ääneen: Mikä on relevanttia tietoa? Kysymys paljastaa, ettei kyse ole ”puhtaista tosiasioista”, neutraalista tiedosta. Journalismin kuvaama todellisuus ei vain värity huonon kirjoittamisen seurauksena. Kuvattu todellisuus on valmiiksi tulkintaa, väritystä, arvoja. Käytännössä emme siis pohdiskele objektiivisen tiedon mahdollisuutta. Kysymme: Mikä näkökulma, mikä valotus? Aika usein näkee, että tapahtuma halutaan näyttää kaukaisena. Sen herättämä kysymys ei koske meitä tai se koskee hyvin epäsuorasti. On kuin joku haluisi neutralisoida tapahtuman tai siihen liittyvä kysymyksen, innostuksen ja intohimon. 

Milloin journalismi on syvällisessä mielessä kriittistä ja kyseenalaistavaa? Yleensä tiedotusvälineissä otetaan valmiit väittelyn aiheet, hyväksytään ne sellaisinaan ja niiden dikotomiat ovat itsestään selviä. Tarkoitus on puhua jostain tapahtumasta, mutta siitä puhutaan niin kuin se olisi jotain, joka on ennenkin nähty. Kun sanotaan, mitä on tai mitä on ollut, sen ei pitäisi implikoida, että näin tulee aina olemaan.

Tarkoitus on levittää oikeaa ja relevanttia tietoa. Tarkoitus on tämä, koska ajattelemme, että kansalaisilla on oikeus tietoon. Ajattelemme, että kansalaisilla on oikeus tietoon, koska tämän oikeuden toteutuminen on olennainen osa demokratiaa. Journalismi palvelee demokratiaa, toteuttaa sitä syvällisellä tasolla. Näin ainakin ideoiden maailmassa. Todellisuudessa tiedotusvälineiden edustajat eivät halua eteensä todellista ongelmaa, joka koskee mediaa. Politiikan medialisoituminen estää vakaven ja tarpeellisten asioiden esiintulon. Poliitikolta ei kysytä oikeasti ellei sitten tarkoituksena saada räväkkä otsikko. Mediasta tulee mediasirkusta ja demokratiasta demagogiaa.

Demokratiassa on olemassa tarve vedota kansalaisiin. Siksi siinä on aina mukana manipuloimisen riski. Totuudellisuus ei ole uhattuna vain siksi, että journalistit ovat huonoja tai pahoja.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Mitä hyväksymme?

 

José Clemente Orozco: Demagogo 1946

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 9. huhtikuuta:

Kiihkeä keskustelu kahden eri leiriin kuuluvan välillä. Toinen avaa suunsa sanoakseen jotain. Vastapuoli nousee ylös: ”Älä sano mitä aiot sanoa. Tiedän mitä aiot sanoa ja olet väärässä.” Keskustelu sodankaltaisena tilana ja oikeusistunnon ivamukaelmana on hedelmätöntä ja huonoa teatteria. Keskustelun toisen osapuolen tekeminen viholliseksi vaikuttaa omiin argumentteihin. Ne eivät todellakaan ole filosofisessa tai muodollisessa mielessä tasokkaita, koska sota vaatii muuta: strategiaa ja miinoitusta, yritystä lyödä vihollinen.

Jos kyse ei olisi enää sanoista, vaan teoista, toinen yritettäisiin eliminoida. Tällaisissa keskusteluissa on sorron ja puhdistusten siemen. Kyse ei ole vain hedelmättömästä ja köyhtyneestä suhteesta toiseen, vaan myös vaarasta.

Tällaisen sodankaltaisen väittelyn havainnoiminen tuo esiin, ettei vaara ole aina ja pelkästään ulkopuolinen uhka. Vaara on meissä itsessämme. Se on myös pelin luonteessa ja siinä, että itse osallistumme siihen. Tämä ei merkitse, ettei maailmassa, instituutioissa ja käytännöissä, olisi vaaraa.

Emme voi vain katsoa itseämme. Demagogia ja imartelu uhkaavat demokratiaa ja vahingoittavat mahdollisuuksia sen vaatimaan keskusteluun. Kasvatus sulkee lasten mielet. Ongelma on kuitenkin myös suhteessa itseemme. Olemme passiivisia ja pidämme itsestään selvänä asioita, joiden on sanottu olevan itsestään selviä. Annamme imarrella itseämme, koska meillä ei ole rohkeutta kuunnella totuutta.

Ulkopuolinen uhka – virus tai vihollisen hyökkäys – on vaara, mutta toinen vaara piilee siinä, miten vastaamme ja toimimme. Tiedon, ajattelun ja kysymysten tulee tarkistaa, mikä on todellinen uhka. Oma toiminta voi pahentaa tilannetta. Itsepuolustustaidon kehittäminen vaatii siis kykyä lukea tilannetta ja ymmärrystä siitä, että tilanne muuttuu oman toiminnan vaikutuksesta. Se vaatii myös sitä, että asettuu itseään vastaan, taistelee omaa passiivisuuttaan vastaan ja harjoituttaa itseään (esimerkiksi kykyään lukea tilannetta) vahvistaakseen itseään.

Kun puhumme vaarasta ja kysymme, missä se on, emme pohdiskele, ketä kannatamme. Valitsemme, mitä vastaan taistella. Kriittinen ajattelu voi olla suureksi avuksi tällaisessa jokapäiväisessä kamppailussa. Kuvitelkaamme, että teemme oikean ja tehokkaan liikkeen puolustaaksemme itseämme. Myös tämä hyvä liike voi olla heikkouttamme seuraavalla hetkellä. Nyt vastustaja tuntee sen, osaa varautua siihen. On oltava valpas ja kriittinen, osattava kysyä.

Taisteluun ei tarvita ohjelmaa ja suurta ideaa ideaalisesta ihmiskunnasta. Vaatimukset ohjelmasta voivat sisältää vaaran: siinä elää unelma kysymisen lopettamisesta. Voimme taistella suurta, mahdotonta, monipäistä vihollista vastaan. Se saattaa vaivuttaa suruun ja epätoivoon. On jatkettava. Todella surullista on vain vaipuminen suruun.

Edessämme ei ole vain vallankäyttäjän kyynisyys tai korruptio. Edessämme voi olla tilanne, johon ei ole poliittista ratkaisua, mitään valmista kaavaa. Siitä huolimatta on jatkettava. Edessämme on realisti, joka sanoo: ”Mitään ei ole tehtävissä. Tämä ei ole meidän käsissämme.” Realistista huolimatta meillä voi olla etiikka, eettinen käytäntö, joka ilmenee siinä, ettemme hyväksy asioiden tilaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sana, vapaus ja demokratia

(Isokrates)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus kuin missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 16.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: JÄRJEN VIHOLLISET

Puhe ja demokratia suhtautuvat erikoisella tavalla toisiinsa. Voisi sanoa jopa, että demokratia on puhetta ellei väite pyyhkisi pois näkyvistä jotain. Todellisuudessa myös diktatuurissa on puhetta; jopa sana viittaa tietynlaiseen puheeseen. Diktatuuri tulee sanasta dictare, sanella. Olennaista on siis huomata ja erottaa, millaista puhetta demokratia tarvitsee.

Jo demokratian varhaisissa muodoissa ja kokeiluissa puheen merkitys nähtiin ja sitä korostettiin. Demokratia määriteltiin sellaiseksi perustuslain (politeia) säätämäksi hallitusmuodoksi, jossa demos, kansa, harjoittaa valtaa ja jossa kaikki ovat samanarvoisia lain edessä (isonomia). Tähän samanarvoisuuteen liittyi kiinteästi ajatusta isegoriasta, kaikkien yhtälaisesta oikeudesta esittää oma näkemyksensä, mielipiteensä. Melkein heti huomattiin, että tästä seuraa myös vaikeuksia, jopa hyvin ikäviä asioita. Myös ihmisistä huonoimmat, moraalittomimmat ja tietämättömät avasivat suunsa, usein hyvin levälleen.

Tästä seurasi, että Kreikassa käytiin laajaa ja mielenkiintoista debattia puhujien, retoorikkojen, sofistien ja demagogien asemasta ja vaikutuksesta. Isegoria, oikeus puhua, oli selvärajainen, lain määrittelemä oikeus, mutta kreikkalaisilla oli myös toinen, vaikeampi sana, joka liittyi sanan ja demokratian väliseen suhteeseen: parrhesia. Kyse on vapaasta puheesta, totuuden sanomisesta, suorasta puheesta, jossa on mukana kritiikki. Parrhesian harjoittaminen ymmärrettiin oikeudeksi (ainakin joissakin olosuhteissa), mutta myös velvollisuudeksi.

Monet ajattelivat, että demokratia tarvitsee parrhesiaa, mutta toiset epäilivät, ettei sen harjoittaminen ollut demokratiassa mahdollista, koska enemmistö tukahduttaa kriittisen äänen. Näin puhui muun muassa Isokrates 350eaa. julkaistussa kirjoituksessa Rauhasta. Isokrateen mukaan ongelma oli se, että ihmiset halusivat kuunnella vain huonoja puhujia, sellaisia jotka sanovat vain sen minkä ihmiset haluavat kuulla.

Parrhesia oli jotain kunnioitettua, arvostettua, haluttua – mutta samalla jotain, joka torjuttiin. Sen harjoittaminen oli vaarallista. Joskus siitä puhuttiin suorastaan huonona asiana ja se samastui johonkin sellaiseen puheen muotoon, josta käytettiin nimitystä athuroglossos. Jos joku ihminen oli tällaisen puheen harjoittaja, se merkitsi, että hänen suussaan ei ollut porttia. Siksi sanoisin, että meidän sana lörpöttely viittaa samaan ilmiöön. Väittäisin myös, että meillä on vieläkin samantapaisia ongelmia.

Kun filosofit puhuivat aiheesta, heidän huolenaiheensa oli ensinnäkin se, miten tunnistaa hyvän parrhesian harjoittaja. He kiinnittivät huomiota myös siihen, sanooko puhuja jotain mielekästä, auttaako hänen puheensa kuulijaa, kaupunkia, yhteisöä. Kaikki kritiikki ei ollut heidän näkemyksensä mukaan filosofisesti merkityksellistä. Plutarkhos viittaa tapaukseen, jossa puhuja pilkkaa kuninkaan ulkonäköä (yksisilmäisyyttä). Tällaista kritiikkiä pidettiin joutavana.

Platon – joka ei aina ollut demokratian suuri puolustaja – näki ongelmaksi jos ihmisillä ei ollut keinoa, kriteeriä, erottaa eettisesti arvokas arvottomasta. Epäilemättä kyse on myös siitä, onko puheessa pelkkiä joutavuuksia vai kiinnittyykö se todellisuuteen, tuoko se esiin jotain relevanttia. Periaatteessa voi olla suhteellisen helppoa katsoa, miten jossain puheessa ollaan kunnioitettu tiettyjä muodollisia kriteerejä – millaisia todisteita tai perusteluja esitetään ja onko puhe loogista. On silti vaikea sanoa ja määritellä, mitä edellytetään moraalisessa ja ehkä myös koulutuksellisessa mielessä puhujalta, jonka odotetaan puhuvan totta ja sanovan jotain merkityksellistä.

Vaikka meidän aikamme ongelmat muistuttavat jossain mielessä näiden antiikkisten, kadonneiden, ongelmia, hämmennyksemme vaikuttaa joskus jopa suuremmalta. Puhujia, osallistujia, on entistäkin enemmän. Lörpöttelylle annetaan tilaa; se viihdyttää. On uusia, erilaisia instituutioita, jotka rakentavat uudenlaisia auktoriteetteja. Lehdistö ei aina enää erota mainosta tiedosta. Puhujat tukeutuvat jatkuvasti abstraktioihin, jotka häivyttävät kaiken konkreettisen, todelliset tilanteet, tapahtuman. Siitä mikä on todellista puhutaan kohtalonomaisena. Suhteellistaminen merkitsee liian usein sitä, että summennetaan merkityksellisten erojen näkeminen.

Miten meidän siis pitää elää ja puhua, että vähentäisimme sumua? Millaisia kriteerejä meidän pitäisi asettaa puhujalle? Kuka voi sanoa totuuden? Millaista puhetta tarvitsee demokratia? Ovatko sanat kuolleita? 

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA 20.1. AIHE: HUUHAA: MITEN TUNNISTAMME SEN. PAIKKA: CON CORAZONMARI, C/Copo, Torre del Mar. AIKA: KLO 16.30.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ensimmäiset 15 aihetta vuonna 2018

Ensimmäiset aiheet keväällä 2018 tulevat olemaan (todennäköisesti) seuraavat:

1.Surrealistista filosofiaa

2.Sana, vapaus ja demokratia

3.Toivosta ja epätoivosta  

4.Kysyminen, eläminen...

5.Puolue, pastori ja sielu

6.Filosofia ja fiktio

7.Askeesi ja politiikka

8.Lichtenbergin siemenet

9.Ajattelu, käsitteet, elämä

10.Näkymätön mies

11.Hallitsemattomat tilat

12.Janten laki

13.Kuolemattomuus

14.Omakuva eli hautakirjoitus

15.Epilogi: Ratkaiseva hetki 

Ohjelmaan voi tulla muutoksia tai lisäyksiä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hyvä poliitikko: Perikles

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA SIIRTYY TAUOLLE, JATKAA TAMMIKUUSSA. TORRE DEL MARIN KAHVILAISTUNTOA EI OLE 6.12, JATKUU TAAS 13.12. FUENGIROLASSA TAVALLISEEN TAPAAN.

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Mikä tai kuka on hyvä poliitikko? Minun esimerkkini on yhdellä ja toisella tavalla vitsi. Perikles eli 499-429 eea. Vaikka ateenalaista poliitikkoa on monesti pidetty suurena valtiomiehenä, muun muassa Platon haukkui hänet pataluhaksi. Ylhäiseen sukuun syntynyt Perikles ei ollut kreikkalaisten kauneusihanteiden mukainen. Häntä sanottiin päärynäpääksi. Myöhemmin historioitsijat ovat verranneet tätä hahmoa niin Churchiliin kuin Staliniinkiin.

Tarinan valtaannoususta, valtavista rakennushankkeista, köyhien puolustamisesta ja demokratian kannattamisesta voi lukea historiallisista lähteistä. Valitsin hänet esimerkiksi hyvästä poliitikosta historioitsija Thukydidesin kirjoitusten inspiroimana. Joku voisi nähdä ”populistisia” piirteitä Perikleen pyrkimyksessä muuttaa köyhien olosuhteita. Syy valintaani on kuitenkin se, että Perikles ei puhunut vain miellyttääkseen.

Lähtökohtani on Thukydidesin Peloponnesolaissodan toisen kirjan 60. luku, Perikleen kolmas puhe. Kaksi aikaisempaakin puhetta ovat mielenkiintoisia ja kertovat paljon asioita Ateenan poliittisesta elämästä, mutta keskityn nyt tähän. Rutto riehuu Ateenassa, ja asukkaat kärsivät sodan seurauksista. Perikles puhuu ateenalaisille ja toteaa, että odotti kansalaisten vihaa osakseen. Poliitikko puhuu, mutta arvostelee kuulijoitaan, ei imartele. Tämä on jo harvinaista, mutta hän myös velvoittaa itseään. Perikleen mukaan se, että käsittää sen mikä on yleinen etu tai hyvä, mutta ei tee sitä selväksi muille kansalaisille, on yhtä kuin ei ajattelisi asiaa. On hyvä, että poliitikko tajuaa mikä on hyväksi, mutta hänen on myös sanottava se selkeästi.

Poliitikon tehtäväksi tulee tietää totuus, sanoa se ja omistautua yleiselle hyvälle, ei omille oikuilleen tai intresseilleen. Hänen on oltava moraalisesti vahva ja korruptoitumaton. Ei enempää, ei vähempää. Vaikka joku rakastaisikin maataan, muttei ole immuuni korruptiolle, hän voi myydä sen.

Tärkeää ei ole tietää, voiko Periklestä todella pitää historiallisena esimerkkinä hyvästä poliitikosta. Thukydidesin kirjoittamat puheet (jotka perustuvat Perikleen todella pitämiin puheisiin) alleviivaa asioita, joka resonoi jotenkin myös omassa ajassamme.

Ensimmäinen vaatimus on, että poliitikko tuntee yleisen hyvän, yhteisen edun. Mutta mitä se on? Eivätkö muka kreikkalaiset ymmärtäneet, että eri ryhmillä on erilaisia intressejä? Tietenkin. Epäilemättä termi on epämääräinen, vaikeasti määriteltävä. On huomattava vaikeuden syy. Yleinen etu tai yhteinen hyvä Perikleen puheessa aina jotain, joka hyvää jossain konkreettisessa tilanteessa. Siitä puuttuu kokonaan Platonin ideoiden maailma. Se näyttäytyy myös haasteena, vaikeana asiana tajuta. Samalla siinä on jotain täsmällisyyttä verrattuna nykyaikaiseen kielenkäyttöön politiikassa. Siinä on voimakas eettinen aspekti: poliitikko, joka ymmärtää yhteisen hyvän sitoutuu tavoittelemaan sitä, ei omaa etuaan.

Toinen vaatimus, alleviivattava aspekti, on se, että poliitikon, johtajan, täytyy puhua selvästi, tehdä myös muille selväksi mikä tämä yhteinen hyvä on. Kolmas kahteen aikaisempaan liittyvä vaatimus on poliitikon moraalinen selkärankaisuus; hän ei voi tuntea hyvää eikä sitä ilmaista, jos hänessä ei ole tiettyä hyveellisyyttä. Hänen täytyy olla korruptoitumaton.

Vaikkemme voisi sanoa, että Perikles on esimerkki hyvästä poliitikosta – ja esimerkkinä hän olisikin tosiaan vitsi jo ajallisen etäisyyden takia – voimme koemielessä ajatella, voisivatko nämä Perikleen puheissa tulleet ideat toimia kriteereinä tai jopa eräänlaisia indikaattoreina, paljastimina. Mitä tapahtuisi, jos kysyisimme, tavoittaako joku meitä lähestyvä poliitikko nämä vaatimukset? Tietääkö hän miten toimia kansalaisten edun mukaisesti ja sanooko hän miksi päätös on sen mukainen? Pysyykö hän tässä ideassa vai ajaako omaa etuaan? Onko hän korruptoitumaton?

Puhun Thukydidesin puheen resonoinnista ajassamme. Täytyykö tämä selittää, tehdä selvemmäksi? Kun meillä niin monesti on esimerkkejä korruptiosta, oman edun, oman asian hoitamisesta, ei minkään yhteisen asian hoitamisesta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puheista

(Isokrates)
Epilogi aiheeseen Viha valta. Mahdollinen alkusoitto tulevaan aiheeseen, alustukseen, jonka otsikko voisi olla vaikka Sana, vapaus ja demokratia.

Puhe ja demokratia suhtautuvat erikoisella tavalla toisiinsa. Voisi sanoa jopa, että demokratia on puhetta ellei väite pyyhkisi pois näkyvistä jotain. Todellisuudessa myös diktatuurissa on puhetta; jopa sana viittaa tietynlaiseen puheeseen. Diktatuuri tulee sanasta dictare, sanella. Olennaista on siis huomata ja erottaa, millaista puhetta demokratia tarvitsee.

Jo demokratian varhaisissa muodoissa ja kokeiluissa puheen merkitys nähtiin ja sitä korostettiin. Demokratia määriteltiin sellaiseksi perustuslain (politeia) säätämäksi hallitusmuodoksi, jossa demos, kansa, harjoittaa valtaa ja jossa kaikki ovat samanarvoisia lain edessä (isonomia). Tähän samanarvoisuuteen liittyi kiinteästi ajatusta isegoriasta, kaikkien yhtälaisesta oikeudesta esittää oma näkemyksensä, mielipiteensä. Melkein heti huomattiin, että tästä seuraa myös vaikeuksia, jopa hyvin ikäviä asioita. Myös ihmisistä huonoimmat, moraalittomimmat ja tietämättömät avasivat suunsa, usein hyvin levälleen.

Tästä seurasi, että Kreikassa käytiin laajaa ja mielenkiintoista debattia puhujien, retoorikkojen, sofistien ja demagogien asemasta ja vaikutuksesta. Isegoria, oikeus puhua, oli selvärajainen, lain määrittelemä oikeus, mutta kreikkalaisilla oli myös toinen, vaikeampi sana, joka liittyi sanan ja demokratian väliseen suhteeseen: parrhesia. Kyse on vapaasta puheesta, totuuden sanomisesta, suorasta puheesta, jossa on mukana kritiikki. Parrhesian harjoittaminen ymmärrettiin oikeudeksi (ainakin joissakin olosuhteissa), mutta myös velvollisuudeksi.

Monet ajattelivat, että demokratia tarvitsee parrhesiaa, mutta toiset epäilivät, ettei sen harjoittaminen ollut demokratiassa mahdollista, koska enemmistö tukahduttaa kriittisen äänen. Näin puhui muun muassa Isokrates 350eaa. julkaistussa kirjoituksessa Rauhasta. Isokrateen mukaan ongelma oli se, että ihmiset halusivat kuunnella vain huonoja puhujia, sellaisia jotka sanovat vain sen minkä ihmiset haluavat kuulla.

Parrhesia oli jotain kunnioitettua, arvostettua, haluttua – mutta samalla jotain, joka torjuttiin. Sen harjoittaminen oli vaarallista. Joskus siitä puhuttiin suorastaan huonona asiana ja se samastui johonkin sellaiseen puheen muotoon, josta käytettiin nimitystä athuroglossos. Jos joku ihminen oli tällaisen puheen harjoittaja, se merkitsi, että hänen suussaan ei ollut porttia. Siksi sanoisin, että meidän sana lörpöttely viittaa samaan ilmiöön. Väittäisin myös, että meillä on vieläkin samantapaisia ongelmia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä on demokratia?

Mikä on demos (kansa, ihmiset)? Etymologisesti – ainakin joidenkin tulkintojen mukaan – sana oli yhdistelmä sanoista demiurgos (käsityöläiset) ja geomoros (maanviljelijät). Demokratia merkitsi siis kirjaimellisesti käsityöläisten ja maanviljelijöiden valtaa. Toisin sanoen se poissulki – tosin vain määritelmällisesti – kolmannen tärkeän vapaan luokan, joka oli eupatridas (ylhäisö, aatelisto).

Tällaisessa asetelmassa ei ole yllättävää, että yksi demokratian jatkuvaksi kiistelynaiheeksi tuli kysymys siitä, miten valtaan päästetään massat, kuka tahansa, ei siis paras. Tämä oli luonnollisesti aateliston esittämää kritiikkiä.

Kaikki on poliittista. Toisella tavalla sanottuna kaikki on politisoitavissa, mikä tahansa voi muuttua politiikaksi. Politiikka syntyy politisoinnista, hallitsemisen tavan vastustamisesta, yrityksestä nostaa esiin unohdettu kysymys ja yrityksestä väistää ihmiseen kohdistuva ohjaus. Demokratia ymmärretään yleensä hallitsemisen tavaksi. Tämä tulkinta ja ajatusmalli tekee sen, että sen ihanteellinen muoto ja olemus on konsensus. Politiikan näkeminen politisoimiseksi antaa toisenlaisen näkökulman: Demokratia voidaan nähdä politisoimiseksi, siis vastarinnaksi, nousuksi hallitsemisen tapaa vastaan, tilaksi jossa jatkuva politisoiminen mahdollistuu ja toteutuu.

Tämä on helposti nähtävissä silloin, kun ihmiset (demos) nousevat yksinvaltiasta vastaan. Kun demokratia on luotu, vakiinnutettu ja vakautettu, ollaan varmoja: ”Nyt meillä on demokratia.” Jos demokratian näkee ennen kaikkea jatkuvan politisoinnin mahdollistavaksi kentäksi, ei kyse ole jostain pysyvästä, saavutetusta tilasta, vaan prosessista. Varmuus on pettävää ja vaarallista.

Giorgio Agamben näkee, että nykyisessä maailmassa parlamentin ulkopuolista politiikkaa pidetään terrorismina – tai se rinnastetaan siihen. On monia demokratiaa ja politisointia lukkiuttavia ja jähmettäviä voimia.  Esimerkiksi puolueiden tapa monopolisoida vaikuttamisen kanavat tai markkinat, toisin sanoen ekonomian dominoiva asema ovat olleet demokratiasta huolestuneiden huomion kohteina. Myös modernien valtioiden turvallisuuteen liittyvä pakkomielle ja taktikointi syrjäyttää ihmiset kansalaisina – kiinnostuksen kohteena on populaatio, sen säilyminen hengissä.

Demokratian lisääminen merkitsisi tästä näkökulmasta sitä, ettemme olisi vain väestön osasia, vaan kansalaisia, jollakin tavalla osallisia ja osallistuvia, siis poliittisia olentoja. Tämä ei ole tänään eikä koskaan itsestään selvää. Demokratia vaatii aktiivisuutta. Myös muka demokraattisessa maailmassa. Politisoimisen mahdollisuuksia vähennetään ja yhteisiä asioita muutetaan yksityisiksi.

Demokraattinen henki ja aktiviteetti ei asetu siis vastustamaan vain tyrannia ja diktaattoria, vaan myös valtasuhteiden jähmettymistä. Demokraattiset instituutiot, esimerkiksi parlamentti ja perustuslaki, voivat tehdä itsestään koskemattomia vaarantaen demokratian. Konsensus voi merkitä sitä, ettei saa tuoda esiin toisenlaista ajattelua.

Ateenan agoran ongelma neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua ei välttämättä ollut se, että kuka tahansa pääsee ääneen. Tämäkin voi olla todellinen ongelma. Todellisuudessa monet mielenkiintoiset, kriittiset, älykkäät huomiot eivät voineet tulla esiin, koska toisilla ei ollut kansalaisen asemaa. Naiset, orjat ja ulkomaalaiset olivat ulkopuolella.

Kristen Kennedy kertoo (Cynic Rhetoric: The Ethics and Tactics of Resistance), miten kyynikkofilosofit, joita ei kutsuttu hoitamaan kaupunkia (polis), murtautuivat mukaan keskusteluun kutsumatta: epäkohteliaasti ja röyhkeästi. Heidän kapinansa taktiikka ja ilmaisumuoto oli diatribi, eräänlainen vapaamuotoinen saarna, jonka avulla kyynikot ja myöhemmin stoalaiset houkuttelivat ihmisiä konventioiden typeryyttä vastaan.

Jotta demokratia ei olisi sana, olisi tänäänkin käytettävä jonkinlaista diatribia, taktiikkaa joka murtautuu sisään, keskeyttää jotain. Tästä näkökulmasta ”demokraattisuus” on kapinallisuutta ja sitä, että toivottaa tervetulleeksi ei-toivotut vieraat. Jotta demokratia olisi elävä ja se säilyisi elämäntapana, hallittujen ja hallituksen välisen suhteen pitäisi elää. Molempien pitäisi voida sanoa toisilleen ikäviä asioita. Demokratia ei ole vain äänestämistä; se on henki, joka luodaan.

Voisi kysyä, voiko olla demokratiaa kahden ihmisen välillä. Äänestämisen näkökulmasta hullu, vähintäänkin paradoksaalinen kysymys. Mutta myös kaksi ihmistä voivat luoda keskenään vaikean suhteen, jossa vaikeuden kautta synnytetään henkeä ja olosuhteita muutoksen mahdollisuudelle, ei vain etujen ajamiselle tai valtasuhteiden kivettämiselle.

Puheen ongelma

(Isokrates)


Miksi puhe on ongelma? Miksi se on filosofinen ongelma? Siihen on moniakin syitä. Voisi sanoa esimerkiksi, että puhe on olennaisesti inhimillinen asia ja se liittyy siis yleisiin kysymyksiin kielen ja kommunikaation luonteesta. En tarkastele asiaa tällaisesta yleisestä, antropologisesta näkökulmasta. Minulle puheen ongelma on käytännöllinen ja eettinen. Mitä sanoa? Miten sanoa? Kenelle sanoa? Kenen pitää sanoa? Mitä tehdä, jotta sanoisi mitä ajattelee, ajattelee mitä sanoo? Miten voisi yhdistää sanat ja teot, tehdä niistä yhtä?

Kun kreikkalaiset tai roomalaiset puhuivat totuuden puhumisen (parrhesia, libertas) ongelmasta, he näkivät sen viholliseksi imartelun. Imartelun takia kuulija ei voi tietää totuutta tilanteestaan tai itsestään eikä siksi opi olemaan oikeassa suhteessa itseensä. Seneca totesi monien olevan ”oman itsensä tyranneja” ja ”kaiken huipuksi he eivät koskaan ole yksin itsensä kanssa”. Lisäisin tähän, että kaunistelu on kuin asioiden imartelua ja koko maailman, ei vain yhden kuulijan, petkuttamista.

Imartelun ja kaunistelun lisäksi on kolmas retoriikan muoto, pelottelun retoriikka, joka vääristää suhdettamme maailmaan, tekee meistä avuttomia. Kreikkalainen puhetaidon opettaja ja puheiden kirjoittaja Isokrates arvosti demokratiaa, mutta tuskaili demoksen tuhkahduttavaa luonnetta. Demos, kansa, voi ja pystyy kuuntelemaan vain sellaista puhetta, joka imartelee sitä. Totuutta ei sille voi sanoa, sitä ei kuulla.

Näiden vääristävien puheiden ja tämän sankarillisen parrhesian kautta voimme nähdä jo jotain konkreettista puheen ongelmasta. Kyse ei ole vain sen ihmettelystä, että ihminen puhuu, päästää sanoja suustaan. Kyse ei ole myöskään siitä, että sanottaisiin: ”Tuolla on pelastus ja tie.” Filosofit, jotka sanovat kaunistelemattoman totuuden, sanovat vain: ”Et ole etsinyt.” Mutta tämän lyhyen, tylyn, lauseen merkitys on siinä, että se nostaa esiin kysymyksen, miten meidän pitää elää, itseämme muuttaa...

Puhe, joka peittää meidät ja maiseman, tulee selkämme takaa, menneisyydestä. Puhe virittää johonkin, synnyttää meihin virityksiä, joiden kautta näemme maailman. On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät – siis periytyneitä, valmiita virityksiä. Ajattelua tarvitaan uuden aloittamiseen. Siihen tarvitaan myös runoutta, joka aina irtisanoutuu valmiista, annetusta, peritystä... Tätä todistaa jo Jobin kirja.

Tässä perityssä puheessa, selän takaa tulevissa huhuissa, sanat ovat ei-kenenkään sanoja. Joku on ne sanonut, mutta emme tiedä kuka. Silti meillä on taipumus uskoa niitä, sillä niistä on tullut osa itsestään selvyyksiä. Meillä on siis yleisiä mielipiteitä, ei omia mielipiteitä, kokemukseen perustettuja. Kuulemme koko ajan huhuja ja juoruja. Tässä tilanteessa tuntuu välttämättömältä kysyä, voisiko totuus olla jotain muutakin kuin ”objektiivinen”: voisiko se olla ”subjektiivinen”?
Tarkoitan subjektiivisuudella muuta kuin totuuden suhteellisuutta. ”Subjektiivisuus” merkitsee, että totuutta ei voi erottaa äänestä; totuus on ”minun totuuteni”, joka lakkaisi olemasta totuus toisen huulilla tai ainakin se muuttuisi toiseksi.

Ehkä sanoissani voi aavistaa sukulaisuutta Kierkegaardin tunnettuun lauseeseen: ”Totuus on subjektiivisuus.” Kieltämättä minäkin yritän alleviivata sitä, että tiedolla tai totuudella on tai voi olla suhde sen tietäjään ja erityisesti totuuden sanojaan. Tästähän oli kyse myös parrhesiassa: puhujan sanat ja hänen elämänsä ovat yhtä.

Joudumme kuulemaan sanoja, jotka puhuvat toisten puolesta ja puhuvat toisesta. Ihminen - toinen - tullaan määrittelemään. Bahtin kirjoitti: ”Totuus ihmisestä vierailla huulilla, jotka eivät käänny dialogisesti hänen puoleensa, siis yksipuolinen totuus, muuttuu ihmistä alistavaksi ja kuolettavaksi valheeksi, jos käsitellään hänen ´pyhistä pyhintään´, ts. ´ihmistä ihmisessä´.” Siksi muotoilen nyt oman ”pienen totuuteni”: Ihminen on vapaa, vapaampi kuin uskookaan ja tekee itsestään holhouksen alaisen, koska ei tahdo tai uskalla tahtoa vapauttaan. Tästä ”pienestä totuudesta” voisi kasvaa jotain, jopa imperatiivi. Mutta ehkä se on todellisuudessa kutsu tai kehotus: ”Jokainen sanokoon omasta puolestaan.”