Weber ja hyvä poliitikko

 

Max Weber

Filosofiakahvilan aihe 12.12./13.12./14.12. (Syyskauden viimeiset istunnot)

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Voiko kysyä, mikä on hyvä poliitikko? Vai onko se contradicto in adiecto (eli substantiivi ja adjektiivi ovat käsitteellisessä ristiriidassa) niin kuin filosofit sanoisivat? Lähtökohtani on Max Weberin (saksalainen sosiologi, 1864-1920) tekemät huomiot. Weberin tunnetuin teos on Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, mutta myös monet muut hänen kirjoituksensa ovat huomionarvoisia, esimerkiksi hänen kirjoituksensa poliitikosta. Hänellä on aihetta koskeva teos, jonka nimi on Politik als Beruf (Politiikka kutsumuksena). Se lähestyy poliitikon tehtävää ammattina ja kutsumuksena.

Weberin näkemyksen mukaan (ja monen muun) moderneja järjestelmiä säätelee juridiikka. Tästä seuraa, että legitiimiys on legaalisuutta tai päinvastoin. Tästä seuraa ongelmia. Laillisuus ei ole sama kuin moraalisuus. Poliitikolla ei ole moraalista pohjaa, muuta kuin laki. Kuitenkin monesti tahdomme, että vaikka poliitikko olisi ammattipoliitikko, hän olisi muutakin kuin pelkkä virkamies, joka noudattaa lakia. Haluaisimme, että ammatti olisi vocatio, kutsumus.

Kohtaamme tämän ongelman lähes päivittäin poliittisessa arjessa. Päättäjä tuntuu olevan vastuussa jostain, mutta ei ole mitään keinoa ”tuomita" häntä, koska hän on toiminut laillisesti. Hänen toimintansa ei ole täydellisen legitiimiä vain legaalisuuden pohjalta eikä hän kuitenkaan voi  vedota omiin, subjektiiviisiin, moraaliperiaatteisiin, koska ne ovat vain hänen omiaan, ne eivät ole objektiivisia (tai intersubjektiivisia). Olemme eettisen paradoksin edessä. 

Ongelma ei ole välttämättä, kokonaan, poliitikot. Ongelma olemme me. Odotamme, että poliitikko on kutsumuksellinen, idealisti ja samalla ammattimainen ja tehokas. Weberin ehdotus on, että poliitikko yhdistää jollakin tavalla vakaumusetiikan ja vastuuetiikan.

Weberin pohdintojen lähtökohtana on kysymys vallasta ja oikeudesta käyttää väkivaltaa. Hän puhuu tässä yhteydessä kolmesta legitimiteetin, oikeutuksen, tavasta: 1) traditionaalinen 2) karismaattinen auktoriteetti 3) legaalisuus. Määrittely ja kysymyksenasettelun rajallisuus tulee esiin, jos puhumme poliitikon etiikasta ja kysymme, mikä on hyvä poliitikko. Sinänsä oikeutettu tyypittely on myös historiallisesti yksinkertaistus.

Voisi sanoa Weberin argumenttia käyttäen, ettei legaalisuuden aikakaudella ja tämän mallin sisällä voi esittää kysymystä hyvästä poliitikosta päinvastoin kuin Kreikassa, jossa poliitiikon tai johtajan ethos oli keskeinen pohdiskelun ja puheen aihe.  Yhteiskuntafilosofisessa ajattelussa kysyttiin, mitä poliitikkoon ja mikä on hänen suhteensa itseensä. Platon puhuu vallanpitäjälle (Dionysios II, Sisilian Syrakusan johtaja). Hän ei sano totuutta kaupungista ja perustuslaista. Hän yrittää vaikuttaa vallanpitäjän olemisen tapaan. Platon yrittää vaikuttaa tai mihin hänen sanansa tähtäävät on johtajan ethos, olemisen tapa.

Weberin katse itse asiassa kääntyy katsomaan poliitikon olemisen tapaan. Nykyaikaisessa maailmassa politiikka on toimintaa, jota arvostetaan tehokkuuden mukaan.  Poliitikko on demagogi. Weberin mukaan demagogi on hallitseva hahmo länsimaisessa maailmassa  oikeusvaltioiden ja oikeastaan jo demokratioiden luomisen myötä. Weber piilottelee väitteen shokeeraavuutta sanomalla, että Perikles oli ensimmäinen demagogi. Minulle hän oli vuosia sitten (2017) esimerkki hyvästä poliitikosta, ei demagogista. Epäilemettä voisi nähdä ”populistisia” piirteitä Perikleen pyrkimyksessä muuttaa köyhien olosuhteita. Otin hänet esimerkiksi hyvästä poliitikoista, koska hän puhunut vain miellyttääkseen. Eli väitin ja väitän, ettei hän ollut imartelija tai demagogi.

Vaikka ajattelemme eri tavalla Perikleestä ja ehkä ”metodista”, pidän Weberin ansiona  tässä kirjoituksessa sitä, että hän nosti esiin kysymyksen demagogiasta...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hyvä poliitikko: Perikles

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA SIIRTYY TAUOLLE, JATKAA TAMMIKUUSSA. TORRE DEL MARIN KAHVILAISTUNTOA EI OLE 6.12, JATKUU TAAS 13.12. FUENGIROLASSA TAVALLISEEN TAPAAN.

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Mikä tai kuka on hyvä poliitikko? Minun esimerkkini on yhdellä ja toisella tavalla vitsi. Perikles eli 499-429 eea. Vaikka ateenalaista poliitikkoa on monesti pidetty suurena valtiomiehenä, muun muassa Platon haukkui hänet pataluhaksi. Ylhäiseen sukuun syntynyt Perikles ei ollut kreikkalaisten kauneusihanteiden mukainen. Häntä sanottiin päärynäpääksi. Myöhemmin historioitsijat ovat verranneet tätä hahmoa niin Churchiliin kuin Staliniinkiin.

Tarinan valtaannoususta, valtavista rakennushankkeista, köyhien puolustamisesta ja demokratian kannattamisesta voi lukea historiallisista lähteistä. Valitsin hänet esimerkiksi hyvästä poliitikosta historioitsija Thukydidesin kirjoitusten inspiroimana. Joku voisi nähdä ”populistisia” piirteitä Perikleen pyrkimyksessä muuttaa köyhien olosuhteita. Syy valintaani on kuitenkin se, että Perikles ei puhunut vain miellyttääkseen.

Lähtökohtani on Thukydidesin Peloponnesolaissodan toisen kirjan 60. luku, Perikleen kolmas puhe. Kaksi aikaisempaakin puhetta ovat mielenkiintoisia ja kertovat paljon asioita Ateenan poliittisesta elämästä, mutta keskityn nyt tähän. Rutto riehuu Ateenassa, ja asukkaat kärsivät sodan seurauksista. Perikles puhuu ateenalaisille ja toteaa, että odotti kansalaisten vihaa osakseen. Poliitikko puhuu, mutta arvostelee kuulijoitaan, ei imartele. Tämä on jo harvinaista, mutta hän myös velvoittaa itseään. Perikleen mukaan se, että käsittää sen mikä on yleinen etu tai hyvä, mutta ei tee sitä selväksi muille kansalaisille, on yhtä kuin ei ajattelisi asiaa. On hyvä, että poliitikko tajuaa mikä on hyväksi, mutta hänen on myös sanottava se selkeästi.

Poliitikon tehtäväksi tulee tietää totuus, sanoa se ja omistautua yleiselle hyvälle, ei omille oikuilleen tai intresseilleen. Hänen on oltava moraalisesti vahva ja korruptoitumaton. Ei enempää, ei vähempää. Vaikka joku rakastaisikin maataan, muttei ole immuuni korruptiolle, hän voi myydä sen.

Tärkeää ei ole tietää, voiko Periklestä todella pitää historiallisena esimerkkinä hyvästä poliitikosta. Thukydidesin kirjoittamat puheet (jotka perustuvat Perikleen todella pitämiin puheisiin) alleviivaa asioita, joka resonoi jotenkin myös omassa ajassamme.

Ensimmäinen vaatimus on, että poliitikko tuntee yleisen hyvän, yhteisen edun. Mutta mitä se on? Eivätkö muka kreikkalaiset ymmärtäneet, että eri ryhmillä on erilaisia intressejä? Tietenkin. Epäilemättä termi on epämääräinen, vaikeasti määriteltävä. On huomattava vaikeuden syy. Yleinen etu tai yhteinen hyvä Perikleen puheessa aina jotain, joka hyvää jossain konkreettisessa tilanteessa. Siitä puuttuu kokonaan Platonin ideoiden maailma. Se näyttäytyy myös haasteena, vaikeana asiana tajuta. Samalla siinä on jotain täsmällisyyttä verrattuna nykyaikaiseen kielenkäyttöön politiikassa. Siinä on voimakas eettinen aspekti: poliitikko, joka ymmärtää yhteisen hyvän sitoutuu tavoittelemaan sitä, ei omaa etuaan.

Toinen vaatimus, alleviivattava aspekti, on se, että poliitikon, johtajan, täytyy puhua selvästi, tehdä myös muille selväksi mikä tämä yhteinen hyvä on. Kolmas kahteen aikaisempaan liittyvä vaatimus on poliitikon moraalinen selkärankaisuus; hän ei voi tuntea hyvää eikä sitä ilmaista, jos hänessä ei ole tiettyä hyveellisyyttä. Hänen täytyy olla korruptoitumaton.

Vaikkemme voisi sanoa, että Perikles on esimerkki hyvästä poliitikosta – ja esimerkkinä hän olisikin tosiaan vitsi jo ajallisen etäisyyden takia – voimme koemielessä ajatella, voisivatko nämä Perikleen puheissa tulleet ideat toimia kriteereinä tai jopa eräänlaisia indikaattoreina, paljastimina. Mitä tapahtuisi, jos kysyisimme, tavoittaako joku meitä lähestyvä poliitikko nämä vaatimukset? Tietääkö hän miten toimia kansalaisten edun mukaisesti ja sanooko hän miksi päätös on sen mukainen? Pysyykö hän tässä ideassa vai ajaako omaa etuaan? Onko hän korruptoitumaton?

Puhun Thukydidesin puheen resonoinnista ajassamme. Täytyykö tämä selittää, tehdä selvemmäksi? Kun meillä niin monesti on esimerkkejä korruptiosta, oman edun, oman asian hoitamisesta, ei minkään yhteisen asian hoitamisesta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila