Ketä kuunnellaan?

 

Filosofiakahvila 27.1./28.1./29.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Platon Valtion kuudennessa kirjassa  (488a-489b) on kohta, jossa kysytään, ketä ihmiset kuuntelevat puhujien hälinässä.  Platonin synkän käsityksen mukaan ihmiset kuuntelevat viettelijöitä, petkuttajia ja imartelijoita. Puhujat, jotka puhuvat totta, ärsyttävät ja synnyttävät vihaa.  Heidän kohtalonaan on kosto ja rangaistus.

Platon tekee omassa kulttuurissaan perinteellisen vertauksen. Hän vertaa kaupunkia (valtiota, yhteiskuntaa) laivaan, jonka johdossa on hyvä, mutta vähän sokea kapteeni. Kapteeni on kansa. Miehistö vain yrittää keksiä keinoja, miten saada laiva valtaansa. Miehistöllä viitataan demagogeihin, kansanvillitsijöihin. Päästäkseen päämääräänsä miehistö imartelee kapteenia. Miehistö (demagogit) eivät tietenkään johda laivastoa merenkulkuun liittyviin tietoihin nojautuen; heitä ohjaavat heidän omat intressinsä.

Tämä oli ja on puhumisen ongelma. Tämän kreikkalaiset kohtasivat monesti. Puhujalla, joka puhuu asiaa, totta, ei ole sijaa yhteiskunnassa, demokratiassa. Häntä ei kuunnella. Pahimmassa tapauksessa hänet eliminoidaan. Ihmiset kuuntelevat imartelijoita, demagogeja. Vaikka meidän tilanne ei olisi samanlainen ja monet yhteiskunnat olisivat ylittäneet kuvatun tilan, kysymys saattaa olla yllättävän elävä, jos se uskalletaan kysyä. Pahinta on, että meillä tuntuu olevan vähän ideoita ja mielikuvitusta ongelman ratkaisemiseen.

Haaveilematta lopullisesta ratkaisusta kysyn, mitä voisimme tehdä. Platonin teksti antaa ainakin joitakin vihjeitä, jos olemme tarkkoja. Laivan miehistö, demagogit, eivät pidä ohjenuoranaan merenkulkuun liittyviä tietoja. Viimeisinä vuosikymmeninä tai viimeisen vuosisadan aikana ollaan nähty erilaisia versioita anti-intellektuellismista, joka on vihamielisyyttä älymystöä ja intellektuelismia vastaan. Vihamielisyyden osoittajat sanovat edustavansa tavallista kansaa ja älymystön vieraantuneen tavallisten ihmisten ongelmista. Epäluottamus kohdistuu koulutukseen, tieteeseen, filosofiaan jne.

Tällä voi olla kohtalokkaita seurauksia. Purjehtimisessa täytyy pitää mielessä periaatteita ja tehdä myös rationaalista tilannearviota. Ensimmäinen koulutunti kuuntelemisen opiskelijalle olisi siis tämä: Täytyy vältellä ja varoa anti-intellektuelismia itsessä.

Miehistö, siis demagogit, jotka saattavat nykypäivänä olla yhdenlaisia tai toisenlaisia populisteja, esimerkiksi anti-intellektuelleja, ajavat omaa etuaan, eivät yleistä etua. Meidän saattaa olla vaikeaa huomata, jos puhuja ajaa vain omaa asiaansa, mutta siitä saattaa olla jotain merkkejä.  Ei tietenkään ole mitään takuuta siitä, että yleisen edun ohjaama puhuja ei kerran harjoittaisi valtaa vahingollisella tavalla, ohjaisi alusta karikolle. Kuuntelijan tulisi kuitenkin pysyä valppana, kallistaa korvansa yleistä etua ajavalle.

Platonin kuvitteleman laivan kapteeni on hyvä, mutta sokea. Tämän takia hän kuuntelee miehistöä. Jos hän näkisi ja ajattelisi itse, hän saattaisi silti kaivata neuvoa, mutta hän osaisi ehkä paremmin erottaa jyvät akanista. Tästä seuraa vaikein kysymys kuuntelijalle: Miten vähentää sokeuttaan? Joku –esimerkiksi Platon – voi sanoa, että täytyy filosofoida. Minä sanon: Täytyy avata silmät. Vaikka se ei riitä...

Silmien avaaminen ei ehkä onnistu, jos ei tee työtä itsensä kanssa. Ensin täytyy vastata kysymykseen, mikä tekee meistä sokeita tai miksi pidämme silmämme kiinni. Pidämme silmät kiinni, koska pelkäämme tai on liian työlästä pitää ne auki. Täytyy siis rohkaista itseään ja voittaa oma henkinen laiskuutensa. Monesti emme näe jotain, koska se on liian tuttua tai tavallista. Totesin kolme vuotta sitten, ettei näkemistä estä vain ennakkoluulo, vaan myös tottumus...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Weber ja hyvä poliitikko

 

Max Weber

Filosofiakahvilan aihe 12.12./13.12./14.12. (Syyskauden viimeiset istunnot)

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Voiko kysyä, mikä on hyvä poliitikko? Vai onko se contradicto in adiecto (eli substantiivi ja adjektiivi ovat käsitteellisessä ristiriidassa) niin kuin filosofit sanoisivat? Lähtökohtani on Max Weberin (saksalainen sosiologi, 1864-1920) tekemät huomiot. Weberin tunnetuin teos on Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, mutta myös monet muut hänen kirjoituksensa ovat huomionarvoisia, esimerkiksi hänen kirjoituksensa poliitikosta. Hänellä on aihetta koskeva teos, jonka nimi on Politik als Beruf (Politiikka kutsumuksena). Se lähestyy poliitikon tehtävää ammattina ja kutsumuksena.

Weberin näkemyksen mukaan (ja monen muun) moderneja järjestelmiä säätelee juridiikka. Tästä seuraa, että legitiimiys on legaalisuutta tai päinvastoin. Tästä seuraa ongelmia. Laillisuus ei ole sama kuin moraalisuus. Poliitikolla ei ole moraalista pohjaa, muuta kuin laki. Kuitenkin monesti tahdomme, että vaikka poliitikko olisi ammattipoliitikko, hän olisi muutakin kuin pelkkä virkamies, joka noudattaa lakia. Haluaisimme, että ammatti olisi vocatio, kutsumus.

Kohtaamme tämän ongelman lähes päivittäin poliittisessa arjessa. Päättäjä tuntuu olevan vastuussa jostain, mutta ei ole mitään keinoa ”tuomita" häntä, koska hän on toiminut laillisesti. Hänen toimintansa ei ole täydellisen legitiimiä vain legaalisuuden pohjalta eikä hän kuitenkaan voi  vedota omiin, subjektiiviisiin, moraaliperiaatteisiin, koska ne ovat vain hänen omiaan, ne eivät ole objektiivisia (tai intersubjektiivisia). Olemme eettisen paradoksin edessä. 

Ongelma ei ole välttämättä, kokonaan, poliitikot. Ongelma olemme me. Odotamme, että poliitikko on kutsumuksellinen, idealisti ja samalla ammattimainen ja tehokas. Weberin ehdotus on, että poliitikko yhdistää jollakin tavalla vakaumusetiikan ja vastuuetiikan.

Weberin pohdintojen lähtökohtana on kysymys vallasta ja oikeudesta käyttää väkivaltaa. Hän puhuu tässä yhteydessä kolmesta legitimiteetin, oikeutuksen, tavasta: 1) traditionaalinen 2) karismaattinen auktoriteetti 3) legaalisuus. Määrittely ja kysymyksenasettelun rajallisuus tulee esiin, jos puhumme poliitikon etiikasta ja kysymme, mikä on hyvä poliitikko. Sinänsä oikeutettu tyypittely on myös historiallisesti yksinkertaistus.

Voisi sanoa Weberin argumenttia käyttäen, ettei legaalisuuden aikakaudella ja tämän mallin sisällä voi esittää kysymystä hyvästä poliitikosta päinvastoin kuin Kreikassa, jossa poliitiikon tai johtajan ethos oli keskeinen pohdiskelun ja puheen aihe.  Yhteiskuntafilosofisessa ajattelussa kysyttiin, mitä poliitikkoon ja mikä on hänen suhteensa itseensä. Platon puhuu vallanpitäjälle (Dionysios II, Sisilian Syrakusan johtaja). Hän ei sano totuutta kaupungista ja perustuslaista. Hän yrittää vaikuttaa vallanpitäjän olemisen tapaan. Platon yrittää vaikuttaa tai mihin hänen sanansa tähtäävät on johtajan ethos, olemisen tapa.

Weberin katse itse asiassa kääntyy katsomaan poliitikon olemisen tapaan. Nykyaikaisessa maailmassa politiikka on toimintaa, jota arvostetaan tehokkuuden mukaan.  Poliitikko on demagogi. Weberin mukaan demagogi on hallitseva hahmo länsimaisessa maailmassa  oikeusvaltioiden ja oikeastaan jo demokratioiden luomisen myötä. Weber piilottelee väitteen shokeeraavuutta sanomalla, että Perikles oli ensimmäinen demagogi. Minulle hän oli vuosia sitten (2017) esimerkki hyvästä poliitikosta, ei demagogista. Epäilemettä voisi nähdä ”populistisia” piirteitä Perikleen pyrkimyksessä muuttaa köyhien olosuhteita. Otin hänet esimerkiksi hyvästä poliitikoista, koska hän puhunut vain miellyttääkseen. Eli väitin ja väitän, ettei hän ollut imartelija tai demagogi.

Vaikka ajattelemme eri tavalla Perikleestä ja ehkä ”metodista”, pidän Weberin ansiona  tässä kirjoituksessa sitä, että hän nosti esiin kysymyksen demagogiasta...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Journalismin kritiikki

 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvilaa Fuengirolassa ei enää tänä keväänä! 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 12.4. ja 13.4.

En tarkoita journalismin kritiikillä sitä, että sanoo toimittajia tyhmiksi. Se ei merkitse minulle myöskään journalistien tuomitsemista johonkin transendendaaliseen vedoten (Jumalaan, Marxiin, Vapaaseen Markkinatalouteen, Uuteen Hallitukseen). Lähtökohtaisesti minun kritiikkini olisi ns. inmanenttia kritiikkiä. Se merkitsee sitä, että työtä arvioidaan siihen sisältyvien omien kriteerien perusteella.

Journalismin yksi perusidea on se, että kerrotaan ja kuvataan, mitä tapahtuu tai mitä on tapahtunut. Toisin sanoen tiedonvälittäjän pitäisi välttää spekulointia siitä, mitä mahdollisesti on tapahtunut tai mikä on noin tai näin toimivan ihmisen motiivi. Inmanentti kritiikki arvioi siis – esimerkiksi - kuinka monet ns. journalistien lauseista ovat spekulointia.

Journalistit ovat eri maissa laatineet itselleen ns. deontologisen koodin, ts. normiston ja periaatteet, joiden mukaan heidän tulisi toimia. Eri maiden normiston lisäksi on kansainvälisiä kirjelmiä niin kuin Unescon journalismia koskeva julistus vuodelta 1983. Inmanenttia kritiikkiä harjoittava voisi siis kysyä, mikä kohta deontologesta koodista toteutuu.

Journalismin eettistä normistoa ja koko tiedonvälitystä ohjaava periaate perustuu ideaan siitä, että kansalaisilla on oikeus saada merkityksellistä ja oikeaa tietoa. Tästä seuraa, että epistemologia, tieto-oppi, on filosofian osa-alue, joka pitäisi olla mukana journalismin kriittisessä arvioinnissa.

Kysykäämme journalismiin liittyvä epistemologinen, tieto-opillinen, kysymys ääneen: Mikä on relevanttia tietoa? Kysymys paljastaa, ettei kyse ole ”puhtaista tosiasioista”, neutraalista tiedosta. Journalismin kuvaama todellisuus ei vain värity huonon kirjoittamisen seurauksena. Kuvattu todellisuus on valmiiksi tulkintaa, väritystä, arvoja. Käytännössä emme siis pohdiskele objektiivisen tiedon mahdollisuutta. Kysymme: Mikä näkökulma, mikä valotus? Aika usein näkee, että tapahtuma halutaan näyttää kaukaisena. Sen herättämä kysymys ei koske meitä tai se koskee hyvin epäsuorasti. On kuin joku haluisi neutralisoida tapahtuman tai siihen liittyvä kysymyksen, innostuksen ja intohimon. 

Milloin journalismi on syvällisessä mielessä kriittistä ja kyseenalaistavaa? Yleensä tiedotusvälineissä otetaan valmiit väittelyn aiheet, hyväksytään ne sellaisinaan ja niiden dikotomiat ovat itsestään selviä. Tarkoitus on puhua jostain tapahtumasta, mutta siitä puhutaan niin kuin se olisi jotain, joka on ennenkin nähty. Kun sanotaan, mitä on tai mitä on ollut, sen ei pitäisi implikoida, että näin tulee aina olemaan.

Tarkoitus on levittää oikeaa ja relevanttia tietoa. Tarkoitus on tämä, koska ajattelemme, että kansalaisilla on oikeus tietoon. Ajattelemme, että kansalaisilla on oikeus tietoon, koska tämän oikeuden toteutuminen on olennainen osa demokratiaa. Journalismi palvelee demokratiaa, toteuttaa sitä syvällisellä tasolla. Näin ainakin ideoiden maailmassa. Todellisuudessa tiedotusvälineiden edustajat eivät halua eteensä todellista ongelmaa, joka koskee mediaa. Politiikan medialisoituminen estää vakaven ja tarpeellisten asioiden esiintulon. Poliitikolta ei kysytä oikeasti ellei sitten tarkoituksena saada räväkkä otsikko. Mediasta tulee mediasirkusta ja demokratiasta demagogiaa.

Demokratiassa on olemassa tarve vedota kansalaisiin. Siksi siinä on aina mukana manipuloimisen riski. Totuudellisuus ei ole uhattuna vain siksi, että journalistit ovat huonoja tai pahoja.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Rasismi on imartelua

 

Otmar Freiherr von Verschuer

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 26. helmikuuta:

Lukekaamme kansallissosialistien rotuoppia. Sen mukaan saksalaiset ovat arjalainen rotu, joka on muiden yläpuolella oleva herrarotu. Kaikkein alimmat, esimerkiksi juutalaiset ja romanit, määriteltiin elinkelvottomaksi elämäksi. Olemme tottuneet ajattelemaan rasismin alistussuhteita tuottavaksi ajattelu-, puhe- ja toimintatavaksi. Se kytkeytyy syrjintään ja väkivaltaan, joskus äärimmäiseen. Kansallissosialistien puheiden – ja myöhempien vastaavanlaisten esitysten – tutkaileminen tuo esiin myös sen, että rasismissa on toinen puoli: jokin ryhmä nostetaan yläpuolelle ja etuoikeutettuun asemaan. Rasismi on halveksuntaa, mutta se on toisaalta myös yläpuolelle asetetun ryhmän imartelua. Hitler haukkui juutalaisia, mutta hän myös kehui ja ylisti saksalaisia.

En sano, että imartelu on kokonaan unohdettu puoli rasismissa, mutta sen ainakin jossain määrin se on laiminlyöty. Se avaisi mielenkiintoisia näkökulmia nykyisiin tapahtumiin ja meidänkin päivinämme esitettyihin puheisiin.

Imartelu oli tärkeä teema antiikin filosofiassa. Esimerkkejä löytyy Platonilta tai Plutarkhokselta. Aihe oli poliittinen. Isokrateen puhe Rauhasta liittää imartelun demagogiaan. Tekstin perusteella voi päätellä, ettei demagogia ollut vain kansankiihotusta (tämä käännös tuo esiin vain tietyn piirteen). Demagogi on joku, joka puhuu sitä mitä halutaan kuulla.

Imartelu ymmärrettiin usein suoran tai vapaan puheen (parrhesia) moraalisena vastustajana. Jälleen kerran Plutarkhos voisi olla esimerkki. Plutarkhoksella on kirjoitus nimeltään Miten erottaa ystävä ja imartelijasta. Todellinen ystävä ei imartele, vaan puhuu suoraan, hän puhuu totta, on parrhesian harjoittaja. Alemassa asemassa olevan ainoa tapa vaikuttaa ylempään on puhe. Hän voi yrittää saada mitä haluaa imartelun avulla. Rikas, enemmän valtaa omaava, ylempi saa kuulla olevansa rikkaampi tai mahtavampi kuin onkaan. Imartelu estää häntä näkemästä itseään sellaisena kuin hän on.

Tästä syystä kreikkalaiset ajattelijat näkivät tässä ongelman, joka oli luonteeltaan poliittinen. Yksivaltiaalla on imartelijoiden keskellä väärä kuva itsestään ja tilanteesta, mistä syystä hänen on vaikea tehdä oikeita päätöksiä, hallita niin kuin pitää. Imartelu on ongelma myös demokratiassa. Isokrateen mainittu teksti viittaa tällaiseen tilanteeseen. Ihmiset ovat karkottaneet kokouksista ne, jotka eivät puhu miellyttävällä tavalla, sano mitä halutaan kuulla.

Myös roomalaiset olivat huolissaan imartelusta ja sen vaaroista. Teoksen Naturales questiones neljännen kerran johdannossa Seneca puhuu tästä. Kirja on omistettu prokuraattorina toimivalle ystävälle, Luciliukselle. Seneca luottaa ystävänsä hoitavan työn hyvin, koska tällä on oikea suhde itseeensä – koska hän on kykeneväinen olemaan yksin itsensä kanssa. Imartelun vaara piilee siinä, että ihmisellä (esimerkiksi prokuraattorilla) on puutteellinen suhde omaan itseensä. Silloin hän voi tulla riippuvaiseksi toisesta, erityisesti imartelijasta ja hänen puheistaan.

Emme helposti huomaa, että Hitler tai joku muu yksinvaltias voi olla imartelija. Näemme helpommin hänet imartelun kohteena, myös riippuvaisena imartelusta ja ihailusta. Kun kuuntelemme massoja kiihdyttävää ja viihdyttävää puhetta, on ilmeistä, että puhuja, populisti, tarvitsee massoja. Kun arvioimme tai analysoimme tilannetta imartelun näkökulmasta, näemme, että puhuja tekee ihmiset riippuvaiseksi itsestään.

Mitä ihmiset kaipaavat, kun he kaipaavat johtajaa? Mitä he haluavat, kun haluavat isähahmoa? He tahtovat, että joku sanoisi: ”Te olette hyviä, te olette parempia...” Rasismissa ei ole kyse epätieteellisistä tai pseudotieteellisistä käsityksistä, tuntemattoman pelosta, halusta löytää syntipukki. Se ei ole vain harmillinen marginaalinen ilmiö. Se on erottamaton osa yhteiskunnallisia rakenteita, sosiaalisia suhteita ja poliittisia strategioita. Se on erottamaton osa niitä, mutta sen ei tarvitse olla välttämätöntä. Se ei olisi niin yleistä eikä se olisi välttämätöntä, jos ihmiset osaisivat kasvattaa itseään elämään ilman imartelua...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Gorgias tänään

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Platonin varhaiseen tuotantoon kuuluu teos nimeltään Gorgias (uusplatonistien luokituksissa sillä on alaotsikko Retoriikasta). Dialogi on kirjoitettu ilmeisesti aika pian Sokrateen kuoleman jälkeen. Alaotsikko on ymmärrettävä, sillä keskustelun aiheena on retoriikka eli puhetaito. Teos on Platonin kovasanaisin hyökkäys retoriikkaa vastaan. Sitä verrataan jopa ruonlaittotaitoon. Samalla tavalla kuin taitava kokki laittaa maukasta mutta epäterveellistä ruokaa taitava puhuja tuottaa nautintoa, muttei mitään hyötyä - päinvastoin vahinkoa, koska se synnyttää valheellisuuksia.

Retorikka samastuu tekstissä imarteluun ja lopulta Sokrates sanoo: ”Se ei ole mitään.” Kun Sokrates sanoo, ettei retoriikka ole mitään, hän tarkoittaa, ettei se pääse väittämäänsä tavoitteeseen, hyvään. Samalla hän asettaa retoriikan tekniikkaa (taitoa) vastaan toisenlaisen puheen, filosofian, joka hänen mukaansa on kykeneväinen ilmaisemaan totuuden. Sanoessaan että filosofia ilmaiseen totuuden hän ei tarkoita mitä tahansa totuutta, vaan filosofia näyttäytyy puheena, joka todella voi ohjata ihmisten sieluja (psykhagogia).

Jotta sieluja voisi muokata, niitä johdattaa kohti oikeudenmukaisuutta, täytyisi puheen synnyttää muutakin kuin mielihyvää; se pitäisi sattua ja häiritä. Platonin teos asettaa saman kysymyksen kuin minä olen tehnyt joitakin aikoja sitten: Kuka suostuu ajattelemaan? Platon menee pidemmälle ja kysyy myös, kuka pystyy ajattelemaan. Ongelma on se, että retorikka tekee ihmisistä parantumattomia.

Pythagorasta Wittgensteiniin saakka on filosofiassa ollut perinne, joka vaatii, että filosofian pitäisi parantaa – tai idea, jonka mukaan filosofia voisi tehdä meidät immuuneiksi. Perinne ja sen vaatimus voivat olla epäilyttäviä tai huvittavia, mutta Gorgiaksen teema on yhä ajankohtainen. Teoksen kysymykset ovat yhä eläviä. Me elämme yhä valheellisuuksia synnyttävän retoriikan keskellä. Me haluamme yhä tulla imarrelluiksi. Haluamme mielihyvää, emme työlästä ajattelua tai ponnistelua oikeudenmukaisuuden puolesta.

Yksi syy, miksi Gorgias esittää meille mielenkiintoisia kysymyksiä, on se, että meidän aikanamme vaikutelmalla on niin suuri merkitys. Oikeudenmukaisuuden teema esiintyy kysymyksessä retoriikasta, koska puhetaito voi antaa vaikutelman oikeudenmukaisuudesta. Sokrateen mukaan olisi kuitenkin tärkeää todella olla oikeudenmukainen, ei vain vaikuttaa siltä.

Nykyajan suuri retoorikko on tietenkin markkinoija. Markkinoinnin suuri sankari, Sokrateen todellinen vastakohta, Steve Jobs. Nykyaikainen puhetaito – journalistin tai poliitikon – synnyttää vaikutelmia ja usein ohjaa ihmiset pohtimaan pseudo-ongelmia tai sekoittaa asioita. Steve Jobsin poliittinen vastine: Donald Trump, jonka suurin valhe on siinä, että hän esiintyy antiretoorikkona.

Retoriikka on taitoa vaikuttaa, kykyä suostutella. Jotta voisimme kehittää immuniteettiamme, olisi opittava ainakin retoriikan tiettyjä tunnistettavia piirteitä. Ensinnäkin kaunopuheisuus. Retoorikko viljelee eufemismia. Kaunistelu ja lieventäminen synnyttää vaikutelman siitä, että jokin todellinen ongelma tai vaara ei ole mitään. Demagogian ja populismin tarkoitus ja vaikutus on päinvastainen: puhuja maalaa eteemme vaaroja.

Ottakaamme arkinen (ja poliittinen) esimerkki: imartelu (teema johon myös Gorgias viittaa). Imartelu on alemmassa asemassa olevan yritystä hankkia valtaa tai hyötyä. Joku siis sanoo toista kauniimmaksi ja mahtavammaksi kuin mitä hän on, jotta voisi saada jotain hyötyä hänestä. (Voimme ottaa esiin myös Quintilianuksen antaman  päinvastaisen tilanteen, jossa on eräänlaista kvasi-imartelua mukana. Kenraali voi tietää totuuden vihollisen voimasta, mutta suostuttelee miehensä hyökkäämään sanoen, ettei vihollinen ole mitään. Tässä tapauksessa kenraali epäsuorasti imartelee alemmassa asemassa olevia sotilaita.) Imartelu estää imarreltua tietämästä totuutta itsestään ja tilanteestaan. Mitä filosofia voi tehdä näin voimakkaan vihollisen edessä? Miten se voisi tehdä immuuniksi? Pitäisi lakata imartelemasta itseä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila