Suloinen markkinointi

 Filosofiakahvila18.2./19.2./20.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. (Huom! Aika muuttuu) Restaurante COLONIA, Paseo Maritimo Poniente, vanhasta paikasta Nerjaan päin, majakan ja Massai Maran välissä, rannan puolella (entinen parkki toimii).   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Edward Louis Bernays oli välkky. Hän tajusi, että sanalla propaganda on huono maine. Hän keksi toisia nimiä. Sanoin häntä modernin propagandan isäksi, mutta yleisesti häntä pidetään PR:n (public relations) isänä. Voisi tietysti ajatella, ettei poliittisella propagandalla, markkinoinnilla ja PR:llä ole paljon tekemistä keskenään. Bernaysin projektit ovat kuitenkin mielenkiintoinen esimerkki, koska se osoittaa, että ne monesti sekoittuvat.

Vuonna 1929 hän ideoi kampanjan Torches of Freedom (En tiedä miten tämä pitäisi kääntää. Ehkä ”vapauden soihdut”). Sanoma oli, että tupakointi on feminististä. Esimerkki on yksinkertainen. Tässä poliittista vapausliikettä käytettiin tuotteen markkinoinnissa. 1950-luvulla hänet palkkasi United Fruit Company, joka teki yhteistyötä CIA:n kanssa kaataakseen Guatemalan demokraattisesti valitun hallituksen. Tämä on jo vähemmän viaton esimerkki, jos tupakoinnin mainostamista voi pitää viattomana.

PR – tiedotus- ja suhdetoiminta on osa markkinointia. Tarkoitus on kehittää yrityksen ja sen ns. sidosryhmien yhteistoimintaa. Kun PR on sisäistä suhdetoimintaa, sen tavoite on mm. henkilöiden sitouttaminen yritykseen. Tällainen toiminta voi olla ymmärrettävää, hyväksyttävää ja oikeutettua, mutta ihan metodologista syistä sitä pitäisi tutkia vallankäyttönä, ihmisten ohjaamisena.

Ennen kuin jotain asia tutkii, pitäisi tajuta, että se olemassa. Markkinointipuhe tai PR ovat jotain, jonka ehkä tajuamme, mutta emme pysähdy tai havahdu. Se vain on osa tuttua maisemaa. On kuin siinä ei olisi mitään tutkittavaa tai mitään mitä ihmetellä. Saattaa olla vaarallista, että yhdenlaiset puheet ovat tällaisessa asemassa maailmassamme. Se voi johtaa myös siihen, ettemme tiedä, mitä itse teemme, kun puhumme. Levitämme propagandaa kuvitellen tekevämme ison palveluksen, koska informoimme.

Mitä tehdä, jos meitä ohjataan kaikkialta? Miten voisimme sitä vastustaa, jos haluaisimme? Vähän aikaa sitten esteettistä kirurgiaa tekevä klinikka käynnisti laajan tv-kampanjan. Nuoret kauniit naiset olivat käsiraudoissa, pidätettyinä. Teksti sanoi: ”Historia opettaa, että turhamaisuus on ollut melkein rikos.” Rivien välissä oleva, loivasti ironinen viesti oli, ettei se sitä ole enää, tule korjauttamaan nenäsi, se on ruma. Tämä mainos pisti minut ajattelemaan, että sellainen askeesi, itsensä harjoittaminen, joka kehittäisi ihmisessä jotain muuta hyvettä kuin turhamaisuutta, saattaisi säästää ihmisten rahoja.

Meitä ympäröivien viestien maailmassa on silloin tällöin vaikeaa erottaa mainos tiedottamisesta. Kaiken tiedottamisen tarkoitusta on vaikea tietää. Jos minulle mainostetaan jäätelöä, ymmärrän tekijöiden minun haluavan ostaa jäätelöä. Tunnettu suklaamerkki kampanjoi yksinäisyyttä vastaan yhdessä Punaisen Ristin kanssa. Iskulause oli: ”Lempeys yksinäisyyttä vastaan.” Mietin pitkään, mitä minun haluavan tekevän tai ostavan. Ostin kyseistä suklaata. Yksinäisyyden tunne helpotti heti.

Sellainen askeesi, joka saisi minut hyväksymään itseni paremmin, säästäisi minut ehkä kirurgin veitseltä. Harjoitus, joka saisi minut rakastamaan yksinäisyyttä, säästäisi hammaslääkärikustannuksissa. Ajattelun pitäisi valpastua, katsoa mistä kaikkialta meitä ohjaava puhe tulee ja kysyä, mihin meitä viedään...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Gorgias tänään

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Platonin varhaiseen tuotantoon kuuluu teos nimeltään Gorgias (uusplatonistien luokituksissa sillä on alaotsikko Retoriikasta). Dialogi on kirjoitettu ilmeisesti aika pian Sokrateen kuoleman jälkeen. Alaotsikko on ymmärrettävä, sillä keskustelun aiheena on retoriikka eli puhetaito. Teos on Platonin kovasanaisin hyökkäys retoriikkaa vastaan. Sitä verrataan jopa ruonlaittotaitoon. Samalla tavalla kuin taitava kokki laittaa maukasta mutta epäterveellistä ruokaa taitava puhuja tuottaa nautintoa, muttei mitään hyötyä - päinvastoin vahinkoa, koska se synnyttää valheellisuuksia.

Retorikka samastuu tekstissä imarteluun ja lopulta Sokrates sanoo: ”Se ei ole mitään.” Kun Sokrates sanoo, ettei retoriikka ole mitään, hän tarkoittaa, ettei se pääse väittämäänsä tavoitteeseen, hyvään. Samalla hän asettaa retoriikan tekniikkaa (taitoa) vastaan toisenlaisen puheen, filosofian, joka hänen mukaansa on kykeneväinen ilmaisemaan totuuden. Sanoessaan että filosofia ilmaiseen totuuden hän ei tarkoita mitä tahansa totuutta, vaan filosofia näyttäytyy puheena, joka todella voi ohjata ihmisten sieluja (psykhagogia).

Jotta sieluja voisi muokata, niitä johdattaa kohti oikeudenmukaisuutta, täytyisi puheen synnyttää muutakin kuin mielihyvää; se pitäisi sattua ja häiritä. Platonin teos asettaa saman kysymyksen kuin minä olen tehnyt joitakin aikoja sitten: Kuka suostuu ajattelemaan? Platon menee pidemmälle ja kysyy myös, kuka pystyy ajattelemaan. Ongelma on se, että retorikka tekee ihmisistä parantumattomia.

Pythagorasta Wittgensteiniin saakka on filosofiassa ollut perinne, joka vaatii, että filosofian pitäisi parantaa – tai idea, jonka mukaan filosofia voisi tehdä meidät immuuneiksi. Perinne ja sen vaatimus voivat olla epäilyttäviä tai huvittavia, mutta Gorgiaksen teema on yhä ajankohtainen. Teoksen kysymykset ovat yhä eläviä. Me elämme yhä valheellisuuksia synnyttävän retoriikan keskellä. Me haluamme yhä tulla imarrelluiksi. Haluamme mielihyvää, emme työlästä ajattelua tai ponnistelua oikeudenmukaisuuden puolesta.

Yksi syy, miksi Gorgias esittää meille mielenkiintoisia kysymyksiä, on se, että meidän aikanamme vaikutelmalla on niin suuri merkitys. Oikeudenmukaisuuden teema esiintyy kysymyksessä retoriikasta, koska puhetaito voi antaa vaikutelman oikeudenmukaisuudesta. Sokrateen mukaan olisi kuitenkin tärkeää todella olla oikeudenmukainen, ei vain vaikuttaa siltä.

Nykyajan suuri retoorikko on tietenkin markkinoija. Markkinoinnin suuri sankari, Sokrateen todellinen vastakohta, Steve Jobs. Nykyaikainen puhetaito – journalistin tai poliitikon – synnyttää vaikutelmia ja usein ohjaa ihmiset pohtimaan pseudo-ongelmia tai sekoittaa asioita. Steve Jobsin poliittinen vastine: Donald Trump, jonka suurin valhe on siinä, että hän esiintyy antiretoorikkona.

Retoriikka on taitoa vaikuttaa, kykyä suostutella. Jotta voisimme kehittää immuniteettiamme, olisi opittava ainakin retoriikan tiettyjä tunnistettavia piirteitä. Ensinnäkin kaunopuheisuus. Retoorikko viljelee eufemismia. Kaunistelu ja lieventäminen synnyttää vaikutelman siitä, että jokin todellinen ongelma tai vaara ei ole mitään. Demagogian ja populismin tarkoitus ja vaikutus on päinvastainen: puhuja maalaa eteemme vaaroja.

Ottakaamme arkinen (ja poliittinen) esimerkki: imartelu (teema johon myös Gorgias viittaa). Imartelu on alemmassa asemassa olevan yritystä hankkia valtaa tai hyötyä. Joku siis sanoo toista kauniimmaksi ja mahtavammaksi kuin mitä hän on, jotta voisi saada jotain hyötyä hänestä. (Voimme ottaa esiin myös Quintilianuksen antaman  päinvastaisen tilanteen, jossa on eräänlaista kvasi-imartelua mukana. Kenraali voi tietää totuuden vihollisen voimasta, mutta suostuttelee miehensä hyökkäämään sanoen, ettei vihollinen ole mitään. Tässä tapauksessa kenraali epäsuorasti imartelee alemmassa asemassa olevia sotilaita.) Imartelu estää imarreltua tietämästä totuutta itsestään ja tilanteestaan. Mitä filosofia voi tehdä näin voimakkaan vihollisen edessä? Miten se voisi tehdä immuuniksi? Pitäisi lakata imartelemasta itseä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pelosta, pelottomuudesta ja ajattelusta

(Jan Patočka)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ihminen alkaa ajatella, kun hänessä syntyy huoli, halu huolehtia jostakin. Huoli voi kehittyä peloksi; pelko uinuu siinä valmiina. Tässä mielessä pelko on aina mukana ajattelussa. Ajattelu, varsinkin jos se on syvää ja perusteellista kyseenalaistamista, voi synnyttää eräänlaisen pohjattomuuden tunteen: kaikki on ilman standarteja ja ilman varmuutta. Tämä voi johtaa pelkoon, ahdistukseen ja kauhuun.

Silti ajattelu on omistautunut hävittämään pelkoja, jotta voisimme ajatella selvästi. Se kykenee luomaan kauneutta ja mieltä. Mielellä on käsittämättömät kyvyt, vaikka se saattaakin toimia meitä itseämme ja maailmaa vastaan.

Pelko on läsnä ajattelussa myös silloin, kun ajattelija ei näytä lamaantuneelta, jäykistyneeltä. Positiivisuuden ja hyvien värinöiden etsijät ovat pelkureita; he pelkäävät kaikkea, joka voisi heidät heittää pois värinöistään. Mitä pelko panee tekemään? Etsimään turvallisuutta ja keksimään pakoteitä – hyviä värinöitä, rauhoittavia ajatuksia.

Jotkut, esimerkiksi Spinoza, ovat analysoineet ylhäältä tulevaa pelkoa, vallanpitäjien meihin iskostamaa pelkoa. Nykyisin  jotkut puhuvat pelon yhteiskunnasta. Kyse ei ole pelkästään siitä, että vallanpitäjät tai tiedotusvälineet istuttaisivat pelkoja tai ruokkisivat niitä; niihin investoidaan, niitä käytetään – niitä käytetään esimerkiksi perusteluna kansalaisten oikeuksien vähentämiseksi, asevarustelulle jne. Sekä ”terroristit” että ”ei-terroristit” käyttävät samaa asetta, pelkoa, vallatakseen, kidnapatakseen mielemme.

Perinteisesti pelkoa viljeltiin retoriikan kautta. Retoriikka on tekniikka, joka pyrkii vaikuttamaan ja herättää vuorotellen, joskus samanaikaisesti, pelkoa ja toivoa. Nykyinen aika on proosallinen ja asiallinen, ainakin näennäisesti ilman retoriikkaa. Toiset tekniikat ja instituutiot ovat silti ottaneet sen paikan. Yksi mielenkiintoinen esimerkki käytännöstä, jolla on retoriikan sydän: markkinointi. 

Nähdäkseni erottelu rationaalisten ja irrationaalisten pelkojen välillä ei riitä. Jokin pelko voi olla rationaalinen ja ymmärrettävä ja silti se pitää voittaa. Esimerkiksi sodassa pelkää aiheesta, mutta sitä ei pidä päästää hallitsemaan. Ääritilanne-esimerkit saattavat valaista, miten joskus paras lääke pelkoa vastaan on toinen pelko. Jos pelkää lapsen hukkuvan, uskaltaa hypätä pelottavan korkealta sillalta. Enemmän kuin pelkojen luokittelu tai pelon asettaminen rohkeuden vastakohdaksi saattaa olla merkityksellistä tutkia pelon kytkeytymistä muihin voimiin.

Joku pelkää mennä metsään, mutta uskaltaa mennä yhdessä ystävänsä kanssa, koska luottaa tähän. Luottamus ja usko ovat lääke. Vaikka pelko ei menisi kokonaan pois, se ei määrittele toimintaa. Luottamuksen ja pelon suhde on tunnettu aina. Monet ovat pelotelleet ihmisiä tarjotakseen sitten auktoriteetin, johon uskoa ja luottaa.

Miten tehdä vastarintaa pelkoa vastaan, miten vallata mielelle alueita ilman pelkoa? Pelosta ja toivosta vapautumiseen pyrkii sekä tragedia ja komedia. Retoriikkaa vastaan syntyi filosofia, joka kehitti toisenlaista puhetta. Valistus pyrki lisäämään tietoa, jotta ihmiset pääsisivät taikauskon aiheuttamista peloista. Ajattelu on siis synnyttänyt monenlaisia keinoja omia demonejaan vastaan. Lähtökohtana voi olla vain pidättäytyminen koettuun ja kohdattuun, jossittelun välttäminen ja huhujen karkoittaminen.

Kun ajattelu ryhtyy kamppailemaan auktoriteetteja vastaan, yksi seuraus on pelko. Pelätään, että maailma menee kaaokseksi, kun ihmiset eivät enää tottele vanhoja auktoriteetteja. Pelätään, että pelko leviää, kun luottamus, joka on lääke sitä vastaan, katoaa. Aukoriteettien kyseenalaistamisessa, vastarinnassa, on mukana toinen, uusi luottamus: luottamus omaan itseen, omiin voimiin, omaan ajatteluun. 

Pelottomuus on poliittinen uhka; pelotonta on vaikea hallita. Siksi pelko on poliittinen asia. Kun joku uskaltaa ajatella omin päin, tehdä ajatuksestaan teon, pelottomuus ei ole vain poliittinen uhka, vaan moraalinen piirre. Jos joku toimii ”moraalisen velvollisuuden” mukaan siksi, että hän pelkää auktoriteettia, hän ei todellisuudessa ole tekojensa eettinen subjekti. Kun ihminen toimii vaarasta huolimatta, omien etujensa vastaisesti, siis pyyteettömästi, hän tulee omien tekojensa vastuulliseksi tekijäksi. Pelko on siis poliittinen ja eettinen kysymys.

Joskus ihmiset pystyvät uhmaamaan, jaksavat myös kärsiä, koska he onnistuvat muistuttamaan itseään siitä miksi he tekevät mitä tekevät. Jan Patočkaa lainaten voi sanoa: Tänään ihmiset oppivat taas, että on asioita, jotka ovat kärsimyksen arvoisia ja että asiat, joiden takia kärsii, ovat niitä, joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista. Tämän sanoja kuoli yli kymmenen tuntia kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.

Joulusaarna

Minussakin on saarnaajan vikaa, siis tahto saarnata. Maailma ympärilläni tahtoo myydä jotain: esinettä, miellettä, maailmankuvaa. Yksi hyvä kysymys, joka on syytä esittää, kun joku puhuu, on tämä: ”Mitä hän meille myy?”

Vaan miten voi saarnata? Kuka voi saarnata? Ei saarnaajan vika oikeutta anna. Tunnustan, että minäkin olen markkinoinut. Kaikki olemme koko ajan myymässä jotain.

Bill Hicks sanoi, että markkinoijat ovat Saatanan kätyreitä: laittavat kaikkeen dollarin kuvan.  Tämän saarnan on oltava lyhyt, koska kukaan ei ole meistä puhdas, kukaan ei voi heittää ensimmäistä kiveä. Kukaan ei voi jatkaa saarnaa, joudumme vaikenemaan. Olemme kaikki Saatanan kätyreitä.