Lörpöttely

Heidegger

Filosofiakahvila 18.3./19.3./20.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Huom! Jälleen uusi paikka! Mutta entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Martin Heidegger puhuu juttelusta, lörpöttelystä (Das Gerede).  Todellisen keskustelun sijalla on puhe, keskustelu, jossa on jo lähtökohtaisesti kadotettu jotain olennaista; se on rituaalipuhetta. Lörpöttelyssä lauseet eivät merkitse mitään tai ne eivät tuo esiin mitään merkityksellistä. Jos ja kun sillä on oma roolinsa ja paikkansa maailmassa, puheen kuulija ylistää sanojan sanomaa. Kuulija teeskentelee ymmärrystä niin kuin puhujakin. Vaikutus syntyy varkain. Äkkiä jokin asia on esillä ja koko aihetta leimaa erityinen logiikka: asiat ovat niin kuin ovat, koska niin sanotaan.

Lörpöttelyyn liittyy saksalaisajattelijan toinen mielenkiintoinen  termi Stimmung, vire tai virittyneisyys. Vire on ”mieliala”, joka vaikuttaa siihen, miten ihminen tulkitsee ympäristöä ja tapahtumia. Yksi Heideggerin analysoimista esimerkeistä on pelko,  koska juttelu – lörpöttely – voi synnyttää tällaista virittyneisyyttä.

Puhe, joka peittää meidät ja maiseman, tulee selkämme takaa, menneisyydestä. Puhe virittää johonkin, synnyttää meihin virityksiä, joiden kautta näemme maailman. On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät – siis periytyneitä, valmiita virityksiä. Ajattelua tarvitaan uuden aloittamiseen. Siihen tarvitaan myös runoutta, joka aina irtisanoutuu valmiista, annetusta, peritystä. Tässä perityssä puheessa, selän takaa tulevissa huhuissa, sanat ovat ei-kenenkään sanoja. Joku on ne sanonut, mutta emme tiedä kuka. Silti meillä on taipumus uskoa niitä, sillä niistä on tullut osa itsestään selvyyksiä. Meillä on siis yleisiä mielipiteitä, ei omia mielipiteitä, kokemukseen perustettuja. Kuulemme koko ajan huhuja ja juoruja.

Vaikka ei olisi innostunut kielifilosofiasta, voi olla syytä tutkia puhetta, puheita, sanoja ja kategorioita, jotka meitä ympäröivät ja kulkevat meidän läpi. Heideggerin kuvaama lörpöttely synnyttää virittyneisyyttä, mutta vakavissa – joskus tieteellisissä – puheissa käytetyt kategoriat synnyttävät toisenlaisia vaikutuksia, esimerkiksi stigmatisoitumista tai jaottelua normaaleihin ja epänormaaleihin. Itsetuntemus ei välttämättä ole vain sitä, että tiedän erilaisia piirteitä luonteestani tai tiedän olevani erityisellä tavalla neuroottinen.

Itsetuntemus, joka menee kielen ja käyttämiemme kategorioiden läpi, vaatii menneisyyteen menemistä – ja kauemmaksi kuin omaan lapsuuteemme. Heideggerin kuvaama lörpöttely on este tälle, koska se estää kysymisen, ajattelemisen; se tuottaa tunnetta, että tiedämme eikä tarvitse mennä kauemmaksi.

Hypoteesini on, että tällainen lörpöttely haittaa itsetuntemusta, mutta se haittaa myös kuuntelemista. Kuvitelkaamme, että pakkomielteeni on jokin normi. Kun puhuja poikkeaa normista, kuuntelen hänen sanojaan tietynlaisten parametrien ja skeemojen kautta. Minulla on hänen poikkeavuudestaan jokin luokitus ja se pitää sisällään tulkinnan, jonka mukaan tämän luokituksen mukaisella puhujalla on taipumus sanoa sitä tai tätä. Jos hän sitten sanoo sitä tai tätä, totean, että hän toimii odotetusti; en varsinaisesti kuuntele mitä hän sanoo.

Kun lörpöttely synnyttää virityksiä, jotka sitten värittävät maailman tietyllä tavalla, tämä vaikuttaa tapaani kuulla sanoja. Lörpöttely on päässäni ja näen kaiken sinisenä. Ihan sama mitä toinen sanoo. Kaikki on sinistä. Helppo esimerkki on Heideggerin käyttämä esimerkki, pelko. Jos minut on viritetty pelkoon, puhujan sanat ovat minulle varoitussignaaleja. Jos puhuja onnistuu pääsemään leiriini tai klaaniini, se johtuu siitä, että hän vahvistaa virettäni. Usein käy niin, että viritys varoittaa joistakin puhujista ja sanoista. Auta armias, jos on näin. Riippuu vallastani ja voimasta, miten puhujalle käy... 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hämmennys ja epävarmuus VI: Jälkipuhe eli Turvallisuus

Tri Jenner rokottaa

Espanjassa vallitsee Estado de alarma (hätätila). Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Toivottavasti voimme jatkaa ainakin syksyllä. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä on sarjan kuudes ja viimeinen osa, jälkikirjoitus.

Tämä jälkihuomautus olisi voinut olla myös prologi sarjalle, mutta olkoon nyt häntä, loppuun heitetty sivuhuomautus 

Turvallisuutta koskevat tekniikat ja taktiikat olivat jo 1700-luvulla suuren huomion kohteena. Tärkeää oli ottaa huomioon mahdollinen tapahtuma ennen kuin se todella tapahtuu, tulee todelliseksi. Annettiin esimerkiksi sarja määräyksiä, ohjeistuksia ja velvoitteita, joiden tarkoitus oli estää puute tai niukkuus – viljasatojen ja  –varastojen niukkuus. Se on vaara sinänsä, mutta siihen liitettiin myös suuri kapinan vaara. Lisäksi siihen liittyi pitkälle vietyä taloudellista laskelmointia. Hintoja pyrittiin kontrolloimaan. Idea oli se, että viljasta maksettiin mahdollisimman vähän tuottajalle, jotta kaupunkilaiset saivat ostettua sitä mahdollisimman halvalla. Tämän seurauksena taas pidettiin palkat kurissa. Merkantilismia parhaimmillaan.

Toinen esimerkki, myös 1700-luvulta, on  sairaudet, epidemiat ja niiden ympärille kehittyneet strategiat. Isorokko ja rokotusohjelmat, jotka käynnistyivät mittavasti 1800-luvun puolella. Muistutettakoon, että rokotteen isorokkoa vastaan kehitti englantilainen lääkäri Edward Jenner 1700-luvun lopussa. (Hän kehitti sen, kun huomasi, että maalaisten kansanperinne tai taikausko näytti toimivan...)

Sairauksien estämiseen ja kontrolloimiseen liittyi myös uudenlainen kaupunkisuunnittelu. Kaupunkia koskeva pohdiskelu oli aktiivista ja mielenkiintoista jo 1600-luvulla, mutta silloin keskustelu oli paljon enemmän juridishallinnollinen kuin väestön liikkeitä ja hygieniaa koskeva. Taloudellinen kehitys edellytti muurien poistamista ja se synnytti uudenlaisen valvonnan, vartioinnin, tarpeen. Sekä yöllä että päivällä pääsi paremmin kaupunkeihin ja se merkitsi, että kaupunkeihin tuli enemmän kiertolaisia, varkaita ja murhamiehiä. Kaupungit kehittyivät ja muuttuivat koko ajan ja tämä nosti esiin samantapaisen kysymyksen kuin kysymys mahdollisesta niukkuudesta: Miten valmistautua tuleviin muutoksiin, tuleviin tapahtumiin, joista ei ollut selvää ja tarkkaa kuvaa?

Ajatus siitä, että yhteiskunta, ihmisyhteisöjen organisoituminen, oli turva, turvallisuutta lisäävä ja siihen tähtäävä, ei ollut 1700-luvulla aivan uusi. Uutta oli konkreettisuus ja kysymysten spesifisyys. Thomas Hobbes, lääkäri ja filosofi, muotoili ajatuksen jo 1600-luvun puolessa välissä. Hän kuvitteli ihmisen luonnontilassa, maailmassa ilman yhteiskuntaa. Hän näki, että sellaisessa tilassa, ilman yhteiskuntaa  ihminen elää jatkuvassa pelossa ja väkivaltaisen kuoleman vaarassa. Hän kirjoitti: ”... ja ihmisen elämä yksinäinen, köyhä, likainen, raaka ja lyhyt.”  Toisaalta Sigmund Freud myöhemmin epäili – tai uskoi – että ihminen on luopunut monista onnellisuuden mahdollisuuksista lisätessään turvallisuutta.

Vaikka voisi samastua Freudin nostalgiaan ja ajattelisimme, että Hobbesin luonnontila on fiktio, me elämme yhä samassa kaavassa, mallissa: haluamme turvallisuutta. Tämä ei tarkoita, ettei olisi tapahtunut muutoksia. Merkantilismista siirryttiin fysiokratiaan ja sitten liberalismiin. Siirtymät eivät merkinneet kuitenkaan tulevan tai mahdollisen tapahtuman katoamista ajattelusta ja suunnittelusta. Epävarmuus saa pelon muodon. Epävarmuutta on työttömyyden pelko tai sairauden pelko. Yhteiskunta järjestää – tavalla tai toisella – turvan, suojan. Samalla kun lisätään turvallisuutta, tehdään yhä parempia järjestelyjä, puhe varoittaa uusista vaaroista. 

Epävarmuudesta tulee psykoosi.

Alleviivaan tässä vaiheessa vain yhtä asiaa: ideaa mahdollisista tapahtumista, potentiaalisista vaaroista. Tämä ajatus on monien yhteiskunnallisten strategioiden ydin, niiden selkäranka. Hallituksen ja hallitun välillä on vakuutussopimus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pelosta, pelottomuudesta ja ajattelusta

(Jan Patočka)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ihminen alkaa ajatella, kun hänessä syntyy huoli, halu huolehtia jostakin. Huoli voi kehittyä peloksi; pelko uinuu siinä valmiina. Tässä mielessä pelko on aina mukana ajattelussa. Ajattelu, varsinkin jos se on syvää ja perusteellista kyseenalaistamista, voi synnyttää eräänlaisen pohjattomuuden tunteen: kaikki on ilman standarteja ja ilman varmuutta. Tämä voi johtaa pelkoon, ahdistukseen ja kauhuun.

Silti ajattelu on omistautunut hävittämään pelkoja, jotta voisimme ajatella selvästi. Se kykenee luomaan kauneutta ja mieltä. Mielellä on käsittämättömät kyvyt, vaikka se saattaakin toimia meitä itseämme ja maailmaa vastaan.

Pelko on läsnä ajattelussa myös silloin, kun ajattelija ei näytä lamaantuneelta, jäykistyneeltä. Positiivisuuden ja hyvien värinöiden etsijät ovat pelkureita; he pelkäävät kaikkea, joka voisi heidät heittää pois värinöistään. Mitä pelko panee tekemään? Etsimään turvallisuutta ja keksimään pakoteitä – hyviä värinöitä, rauhoittavia ajatuksia.

Jotkut, esimerkiksi Spinoza, ovat analysoineet ylhäältä tulevaa pelkoa, vallanpitäjien meihin iskostamaa pelkoa. Nykyisin  jotkut puhuvat pelon yhteiskunnasta. Kyse ei ole pelkästään siitä, että vallanpitäjät tai tiedotusvälineet istuttaisivat pelkoja tai ruokkisivat niitä; niihin investoidaan, niitä käytetään – niitä käytetään esimerkiksi perusteluna kansalaisten oikeuksien vähentämiseksi, asevarustelulle jne. Sekä ”terroristit” että ”ei-terroristit” käyttävät samaa asetta, pelkoa, vallatakseen, kidnapatakseen mielemme.

Perinteisesti pelkoa viljeltiin retoriikan kautta. Retoriikka on tekniikka, joka pyrkii vaikuttamaan ja herättää vuorotellen, joskus samanaikaisesti, pelkoa ja toivoa. Nykyinen aika on proosallinen ja asiallinen, ainakin näennäisesti ilman retoriikkaa. Toiset tekniikat ja instituutiot ovat silti ottaneet sen paikan. Yksi mielenkiintoinen esimerkki käytännöstä, jolla on retoriikan sydän: markkinointi. 

Nähdäkseni erottelu rationaalisten ja irrationaalisten pelkojen välillä ei riitä. Jokin pelko voi olla rationaalinen ja ymmärrettävä ja silti se pitää voittaa. Esimerkiksi sodassa pelkää aiheesta, mutta sitä ei pidä päästää hallitsemaan. Ääritilanne-esimerkit saattavat valaista, miten joskus paras lääke pelkoa vastaan on toinen pelko. Jos pelkää lapsen hukkuvan, uskaltaa hypätä pelottavan korkealta sillalta. Enemmän kuin pelkojen luokittelu tai pelon asettaminen rohkeuden vastakohdaksi saattaa olla merkityksellistä tutkia pelon kytkeytymistä muihin voimiin.

Joku pelkää mennä metsään, mutta uskaltaa mennä yhdessä ystävänsä kanssa, koska luottaa tähän. Luottamus ja usko ovat lääke. Vaikka pelko ei menisi kokonaan pois, se ei määrittele toimintaa. Luottamuksen ja pelon suhde on tunnettu aina. Monet ovat pelotelleet ihmisiä tarjotakseen sitten auktoriteetin, johon uskoa ja luottaa.

Miten tehdä vastarintaa pelkoa vastaan, miten vallata mielelle alueita ilman pelkoa? Pelosta ja toivosta vapautumiseen pyrkii sekä tragedia ja komedia. Retoriikkaa vastaan syntyi filosofia, joka kehitti toisenlaista puhetta. Valistus pyrki lisäämään tietoa, jotta ihmiset pääsisivät taikauskon aiheuttamista peloista. Ajattelu on siis synnyttänyt monenlaisia keinoja omia demonejaan vastaan. Lähtökohtana voi olla vain pidättäytyminen koettuun ja kohdattuun, jossittelun välttäminen ja huhujen karkoittaminen.

Kun ajattelu ryhtyy kamppailemaan auktoriteetteja vastaan, yksi seuraus on pelko. Pelätään, että maailma menee kaaokseksi, kun ihmiset eivät enää tottele vanhoja auktoriteetteja. Pelätään, että pelko leviää, kun luottamus, joka on lääke sitä vastaan, katoaa. Aukoriteettien kyseenalaistamisessa, vastarinnassa, on mukana toinen, uusi luottamus: luottamus omaan itseen, omiin voimiin, omaan ajatteluun. 

Pelottomuus on poliittinen uhka; pelotonta on vaikea hallita. Siksi pelko on poliittinen asia. Kun joku uskaltaa ajatella omin päin, tehdä ajatuksestaan teon, pelottomuus ei ole vain poliittinen uhka, vaan moraalinen piirre. Jos joku toimii ”moraalisen velvollisuuden” mukaan siksi, että hän pelkää auktoriteettia, hän ei todellisuudessa ole tekojensa eettinen subjekti. Kun ihminen toimii vaarasta huolimatta, omien etujensa vastaisesti, siis pyyteettömästi, hän tulee omien tekojensa vastuulliseksi tekijäksi. Pelko on siis poliittinen ja eettinen kysymys.

Joskus ihmiset pystyvät uhmaamaan, jaksavat myös kärsiä, koska he onnistuvat muistuttamaan itseään siitä miksi he tekevät mitä tekevät. Jan Patočkaa lainaten voi sanoa: Tänään ihmiset oppivat taas, että on asioita, jotka ovat kärsimyksen arvoisia ja että asiat, joiden takia kärsii, ovat niitä, joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista. Tämän sanoja kuoli yli kymmenen tuntia kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.

Miehen kuvia

Rosi Braidotti sanoo, että pitäisi tutkia feminiinisyyden insitituutiota. Mukailen lausetta ja sanon: Pitäisi tutkia maskuliinisuuden instituutiota. Miehisyydessä – tai miehenä olemisessa – on kyse muustakin kuin parrankasvusta; siinä on kyse identiteeteistä, kuvista. Siksi kulttuuri vaikuttaa siihen ja siksi maskuliinisuus muodostuu instituutioksi sanan alkuperäisessä merkityksessä: se on järjestely. Maskuliinisuus on tiettyjen kuvien ja tapojen järjestely, joka pyrkii säilymään, pysymään. Se pyrkii säilyttämään itsensä, tekemään itsensä pysyväksi, mutta se uhkaa muuttua. Tämä uhka synnyttää erilaisia reaktioita.

Eräs kolumnisti puhui itsestään ”valkoisena heteroseksuaalisena lihansyöjänä” ja valitti, että yhteiskunnassa ei kukaan suojele tällaista miestä. Naisia suojellaan, lapsia suojellaan, maahanmuuttajia suojellaan, jopa eläimiä suojellaan, mutta missään ei ole suojelijaa valkoiselle heteroseksuaaliselle lihansyöjämiehelle. Oletan kirjoittajan pyrkivän ironiaan, mutta tekstin varsinainen tarkoitus, joka jäi minulle hämäräksi, ei ole nyt huomioni ja analyysini kohteena. Kiinnittäisin huomiota tämän ja monen muun vastaavan tekstin ja puheen ilmeiseen piirteeseen, pelkoon ja tunteeseen uhanalaisuudesta.

Mitä mies pelkää? Tarkemmin: Mitä mies pelkää miehenä? Tietenkin sitä, ettei ole tarpeeksi mies. Miehen kuvat ovat vaihdelleet eri aikoina. Vuosisatojen ja vuosituhansien aikana miehillä oli pitkä hiukset, mutta myöhemmin sitä ollaan pidetty naisellisena. Sukkanauhat olivat alunperin miesten vaate. Kun mies määrittelee miehen, todellisen miehen, niin kuva on selvä ja kirkas niin kuin miehen asenne: mies on vahva, rohkea ja hyökkäävä. Tässä päästään kiinni jo enemmän pysyviin piirteisiin. Miehen ajatellaan olevan aktiivinen, hänen halutaan olevan metsästäjä. Nykyisin myös naiset ovat aktiivisia, joskus myös lapset ovat osaavampia. Mies ei ole enää yksin paikallaan. Siksi hänen kuvansa uhkaa särkyä. Häneen myös kohdistuu uusia, toisenlaisia odotuksia. Kaadettu peura ei riitä.

Tämä maskuliinisuuteen sinnikkäästi liitetty aktiivisuus on sisällöltään silti hyvin erilaista eri aikoina. Antiikin maailmassa siihen ei koskaan liitetty tottelevaisuutta, mutta kristillinen ja militaarinen maailma muutti tämän. Muutosten myötä synnytettään uusi kuva, joka toimii mallina ja ideaalina. Sellaisena se muokkaa identiteettiä, joka on laki. Mies kysyy itseltään, onko tämä tai tuo miehekästä, voiko hän tehdä niin tai näin, koska on mies.

Mies on mies suhteessa naiseen. Vaikka kristillinen maailmankuva alleviivaa miehen ja naisen tasa-arvoisuutta Jumalan edessä, se on myös pyrkinyt luomaan hierarkiaa: Jumalan jälkeen tulee mies, sitten nainen. Samalla se on vahvistanut jaottelevaa ajattelua, miehen ja naisen asettamista erillisiksi, heidän sijoittamistaan eri planeetoille. Yhteiselo on säädelty ja säädetty hierarkiseksi. Mies on naisen herra, mies on naisen mestari, hänen opettajansa. Jos ja kun tämä järjestely katoaa, katoaa mies, hänen kuvansa.

Kun mies alkaa tehdä toisella tavalla, kasvattaa pitkät hiukset ja muokkaa kulmakarvojaan, se synnyttää inhoa ja pelkoa. Jonkun tuntemattoman miehen muokatut kulmakarvat voivat inhottaa vain koska se särkee pysyväksi tarkoitettua kuvaa.

Kuvat aiheuttavat siis tuskaa ja kärsimystä kahdella tavalla. Ne rajoittavat mahdollisuuksia, luovat paineita. Lisäksi kun kuva särkyy, syntyy hämmennystä. Mies ei tiedä enää miten toimia; hän ei tiedä, mitä häneltä odotetaan. Hän ei koe kuvan särkymistä vapauttavaksi, sillä satojen vuosien ajan säilyneet kuvat ovat opettaneet kulkemaan vain merkittyjä polkuja.

Miesten pahoinvointi ei ole enää hiljaista. On kirjoittajia, jotka haluaisivat suojelijaa valkoiselle heteroseksuaaliselle lihansyöjälle, mutta on myös niitä, jotka niskoittelevat, yrittävät keksiä toisenlaisia tapoja olla mies. Espanjassa on miesten yhdistys, joka pyrkii edistämään tasa-arvoa (Asociación de Hombres por la Igualdad de Genero (AHIGE). Yhdistyksen lipussa on motto: Otra forma de ser hombre es posible – Toisenlainen tapa olla mies on mahdollinen. Motto joka jäljittelee kuuluisaa lausahdusta: ”Toinen (tai toisenlainen) maailma on mahdollinen”.

Kun lukee feministisiä tekstejä ja katsoo niissä feminiiniselle annettuja määreitä, ihmettelee, mitä olisivat maskuliinisuudelle annetut määreet, joita ei ilmaista. Braidotti liittää feminiiniseen ”virtaavuuden, empatian, nautinnon, ei sulkeutuneisuuden, toiseuteen kurkottautumisen ilman omistavuutta”. Eikö mieskin voisi olla tuollainen, jos toinen mies on mahdollinen? Millainen miehen pitäisi olla? En tiedä enkä usko, että olisi vaaratonta, jos joku ilmoittaa sen tietävänsä. Voi vain toivoa, ettei uusi kuva olisi jähmettynyt, vaan jotakin liikkuvaa, jotakin häilyvää, jotakin joka sallisi erilaisten asioiden mennä yksilön läpi ilman että ihminen rikkoontuisi tai reagoisi väkivaltaisesti.

Ymmärrys pelkona

Nietzschen Aurora-teoksen fragmentti numero 142. Otsikko: Sympatia. N kirjoittaa aiheesta, josta monet ajan ajattelijat kirjoittivat, aihe jota kommentoitiin. Alussa N puhuu asiasta määritellen: Ymmärtää toista on toisen tunteen synnyttämistä, uudelleentuottamista itsessä. N puhuu musiikista ja siitä, miten musiikin kuunteleminen, sen ymmärtäminen, on tätä sympatiaa, kykyä tuntea toisen tunteita. Hän oli itse musiikin rakastaja, toisin sanoen hän tietää mistä puhuu.

Kysymys, minkä N esittää on tämä: Miten me olemme tulleet niin taitaviksi toisen tunteiden tuntemisessa? Ja hän vastaa kysymykseen: Koska ihminen on kaikkein pelokkain olento. N puhuu kuin evoluutioteoreetikko. Vuosituhansien ajan ihminen on nähnyt kaikessa vieraassa, oudossa, elävässä, vaaran. Ihminen on oppinut jäljittelemään näitä vieraan piirteitä, oppinut siten tuntemaan toisen tunteita jäljittelyn kautta, oppinut ymmärtämään. N menee vielä pidemmälle: Älykkäitä kansoja ovat pelokkaat, ylpeät itseään hallitsevat ovat hitaampia; heiltä puuttuu kyky nopeaan kätkeytymiseen, salaamiseen, teeskentelyyn, jotka ovat tämän imitoinnin, jäljittelyn, todelliset motiivit, syyt.

On mahdollista uskoa Nietzscheä, pitää huomiota uskottavana. Sen pystyy ymmärtämään intuitiivisesti, jos on nopea, ts. pelokas. ”Teorian” voi pistää myös sulkeisiin, sitä voi pitää hypoteesina, siihen ei ole pakko uskoa. Mielenkiintoista tässä on pelon ja ymmärryksen yhdistäminen. Kun me olemme pelänneet tuntematonta, kun me sitä pelkäämme, pistämme valot päälle, katsomme mitä on: tieto rauhoittaa. Mörkö onkin vaatekasa. Toisen ymmärtäminen tekee myös elämän helpommaksi. Toisen toiseus ei ole enää niin hämmentävää.

Tässä ei ole sinänsä mitään ongelmaa. Hyväksymme tai emme väittämän, hypoteesin ymmärryksen ja pelon yhteydestä, tässä ei ole mitään erityisen ongelmallista. Kysymyksiä, jopa tuskallisia, on silti. Sillä ymmärrys, sen systemaattiset muodot, nimittäin ovat ongelma silloin, kun ne tahtovat pyyhkiä pois jonkun kysymyksen, joka pelottaa, esimerkiksi asettaa kyseenalaiseksi systeemin.

Jos ja kun halutaan ymmärtää, käsitteellistetään, luokitellaan, selitetään ja siten poistetaan shokkivaikutukset, tapahtumien aiheuttama hämmennys, joka panee ihmiset kysymään kysymyksiä, olemaan siis kapinallisia. Olen törmännyt tähän lehtimiestyössä ja melkein aina, kun kestän lukea sanomalehteä tai katsoa televisiouutisia. Meitä toisaalta pelotellaan, mutta toisaalta kysymyksiä häivytetään.

Otan silti esimerkin toisenlaisesta maailmasta, toisenlaisesta ”systeemistä”: mielisairaalasta. Tapaus jonka tunnen, johon törmäsin vuosia sitten. Oli potilas B-mielisairaalassa. Hän kysyi lääkäreiltä ja hoitajilta, miksi osastolle päästetään uskonnollisia ryhmiä puhumaan synnistä ja katumuksesta, kun osaston ihmiset ovat muutenkin järkkyneitä, jos ei romahtaneita, särkyneitä. Kysymykselle vain hymisteltiin. Sitä ei kuultu.

Miksi ei kuultu? Miksi ”hulluja” ei kuunnella tällaisissa kysymyksissä, jotka liittyvät vielä suoraan heidän olosuhteisiinsa? Kysymyksen esittäjälle tehty diagnoosi: rajatilapersoonallisuus. Se oli siis se, mikä hänestä oli ”ymmärretty”. Tämän ymmärryksen valossa potilaan kysymys nähtiin ja kuultiin ja sille oli selitys: Tyypillistä rajatilapersoonallisuudelle on se, että hän esim. asettaa kyseenalaiseksi mielisairaalakäytännöt. Toisin sanoen kysymys oli oire, se oli merkki ”hulluudesta” ja se vain vahvisti käsitystä, se todisti diagnosin oikeaksi.

Näin siis ymmärrys estää kuulemasta kysymyksiä, estää näkemästä ongelmaa, estää kuulemasta toisen näkökulmaa. Sympatia, toisen ymmärtäminen, joka lähtee liikkeelle pelosta, on nyt muuttunut muuksi: varmuudeksi omasta totuudesta.

Kysymyksiä, aiheita, joita voimme ottaa esiin, on taas monia. Mutta minua ei välttämättä kiinnosta, onko ymmärryksen alkuperäinen syy pelko, vaan se, miten monilla tavoilla ymmärrys ja pelko liittyvät yhteen. Ja ennen kaikkea: millaisia esteitä se luo, millaista kuuroutta, millaista sokeutta. Eli kyse on paradoksista: Miksi ymmärrys luo niin paljon sokeutta?