Tieto, vapaus ja orjuus

(Apollon temppeli Delfoissa)

Apollon temppelin muuriin Delfoissa on kirjoitettuna sanat: Gnōthi seauton (Tunne itsesi). Sanoista on esitetty erilaisia tulkintoja. Ottaen huomioon antiikin ajattelun perusteita se on tarkoittanut ainakin sitä, ettei ihmisen pitäisi ylittää rajojaan, kuvitella olevansa jumala. Sanojen on ajateltu merkitsevän myös sitä, ettei pidä kiinnittää huomiota väkijoukkojen mielipiteisiin.

Ja länsimainen ihminen otti tämän tehtäväkseen ymmärtäen sanat mahdollisesti väärin. Ei se haittaa: kaikki on erehdystä. Jokin on mennyt silti vinoon, sillä tämän erehdyksen myötä meille on syntynyt outo vakaumus. Olemme vakuuttuneita, että tieto on vapautta. Ajattelemme tiedon olevan vapautta, tietämättömyyden orjuutta.

Heti aluksi helppo esimerkki. Joku tietää, että jos hän toimii toisella tavalla, odottamattomasti, mahdollisesti sääntöjen vastaisesti, hänet tuomitaan, erotetaan joukosta tms. Tekeekö tässä tapauksessa tieto vapaaksi? Ei tietenkään. Eikä tieto tee häntä orjaksikaan; hän voi silti tietäen seuraukset toimia sääntöjen vastaisesti. Tämä esimerkki tuo esiin olennaisen asian tiedosta, vapaudesta ja orjuudesta. Jotkut hallitsijat, ihmisen ohjaajat, nimittäin pyrkivät lisäämään ihmisen tietoa siitä, että jos hän toimii odottamattomasti tai sääntöjen vastaisesti, seuraukset ovat mitä ovat. Toisin sanoen ihmisen käytöstä yritetään ohjata tiedon avulla, tietoa käyttäen.

Monet ovat arvostelleet uskontoja, kiinnittäneet huomiota siihen, miten niiden avulla alistetaan ihmisiä. Tieto voi toimia kuin uskonto: se voi pitää meitä alaikäisyyden tilassa käyttääkseni Immanuel Kantin sanaa. Joku joka tietää, tekee itsestään tiedon avulla auktoriteetin ja hän päättää toisen puolesta. Yksinkertainen  esimerkki: lääkäri. Se ei ole tietenkään lääkärin vika, jos ihminen heittäytyy kokonaan lääkärin ohjattavaksi eikä ota vastuuta terveydestään, mutta tietäminen ei tässäkään tapauksessa auta ihmistä orjuudesta tai alaikäisyyden tilasta.

Joskus valta käyttää erilaisia tekniikoita saadakseen tietoa (inkvisiitio, poliisi) eikä tuon tiedon tarkoitus ole vapauttaa. Toisinpäin: jotta voi käyttää valtaa, on oltava tietoa, ainakin tietotaitoa (know how), esimerkiksi jos halutaan teloittaa joku. Monissa maissa käytännöt ovat sellaisia, että tässä käytetään myös kemian tuntemusta ja lääketieteellistä tietoa apuna. Tämä ei tietenkään  merkitse, ettei tieto olisi tärkeää, joskus myös vapaudellemme. Ei ole vain mitään mahdollisuutta rauhallisesti, ilman epäilyjä, sanoa mikä tieto on ”vapauttavaa” ja mikä ”orjuuttavaa”.

Lopulta uudestaan on palattava tähän kehotukseen: ”Tunne itsesi.” Kristinusko – tarkemmin sanottuna siihen liittyvät käytännöt, erityisesti henkinen ohjaus ja ripitys – vaativat tätä. Haluttiin että ihminen tunnetaan ja että hän tuntee itsensä, sielussa piilevät salaisuudet, siellä liikkuvat halut. Tämä vaatimus tietoon ja itsetuntemukseen ei johtanut ainakaan välittömästi mihinkään vapautumiseen, vaan se sitoi ihmisen häneen kohdistettuun ohjaukseen sekä johonkin auktoriteettiin, pappiin tai luostarinvanhempaan.

Itsensä tunteminen voi olla vapauttavaa, se voi olla ainoa todellinen vapautumisen tapa, mutta monet itseymmärryksen ja itsetutkiskelun muodot – tieto itsestä – sitovat ihmisen omaan identiteettiinsä ja tiettyihin kategorioihin, joiden kautta identiteetti hahmottuu. Kun ihminen sanoo olevansa sitä tai tätä, hän tekee itsestään sitä mitä hän sanoo olevansa, mutta hän ei enää voi kysyä, mitä hän voisi olla. Hän ei pidä ovia auki.

Ottakaamme kehotus tuntea itsemme tosissamme, mutta ottakaamme se tietoon kohdistuvan epäilyn valossa. Silloin kysymme ainakin: ”Mikä minussa haluaa tietää?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ymmärrys pelkona

Nietzschen Aurora-teoksen fragmentti numero 142. Otsikko: Sympatia. N kirjoittaa aiheesta, josta monet ajan ajattelijat kirjoittivat, aihe jota kommentoitiin. Alussa N puhuu asiasta määritellen: Ymmärtää toista on toisen tunteen synnyttämistä, uudelleentuottamista itsessä. N puhuu musiikista ja siitä, miten musiikin kuunteleminen, sen ymmärtäminen, on tätä sympatiaa, kykyä tuntea toisen tunteita. Hän oli itse musiikin rakastaja, toisin sanoen hän tietää mistä puhuu.

Kysymys, minkä N esittää on tämä: Miten me olemme tulleet niin taitaviksi toisen tunteiden tuntemisessa? Ja hän vastaa kysymykseen: Koska ihminen on kaikkein pelokkain olento. N puhuu kuin evoluutioteoreetikko. Vuosituhansien ajan ihminen on nähnyt kaikessa vieraassa, oudossa, elävässä, vaaran. Ihminen on oppinut jäljittelemään näitä vieraan piirteitä, oppinut siten tuntemaan toisen tunteita jäljittelyn kautta, oppinut ymmärtämään. N menee vielä pidemmälle: Älykkäitä kansoja ovat pelokkaat, ylpeät itseään hallitsevat ovat hitaampia; heiltä puuttuu kyky nopeaan kätkeytymiseen, salaamiseen, teeskentelyyn, jotka ovat tämän imitoinnin, jäljittelyn, todelliset motiivit, syyt.

On mahdollista uskoa Nietzscheä, pitää huomiota uskottavana. Sen pystyy ymmärtämään intuitiivisesti, jos on nopea, ts. pelokas. ”Teorian” voi pistää myös sulkeisiin, sitä voi pitää hypoteesina, siihen ei ole pakko uskoa. Mielenkiintoista tässä on pelon ja ymmärryksen yhdistäminen. Kun me olemme pelänneet tuntematonta, kun me sitä pelkäämme, pistämme valot päälle, katsomme mitä on: tieto rauhoittaa. Mörkö onkin vaatekasa. Toisen ymmärtäminen tekee myös elämän helpommaksi. Toisen toiseus ei ole enää niin hämmentävää.

Tässä ei ole sinänsä mitään ongelmaa. Hyväksymme tai emme väittämän, hypoteesin ymmärryksen ja pelon yhteydestä, tässä ei ole mitään erityisen ongelmallista. Kysymyksiä, jopa tuskallisia, on silti. Sillä ymmärrys, sen systemaattiset muodot, nimittäin ovat ongelma silloin, kun ne tahtovat pyyhkiä pois jonkun kysymyksen, joka pelottaa, esimerkiksi asettaa kyseenalaiseksi systeemin.

Jos ja kun halutaan ymmärtää, käsitteellistetään, luokitellaan, selitetään ja siten poistetaan shokkivaikutukset, tapahtumien aiheuttama hämmennys, joka panee ihmiset kysymään kysymyksiä, olemaan siis kapinallisia. Olen törmännyt tähän lehtimiestyössä ja melkein aina, kun kestän lukea sanomalehteä tai katsoa televisiouutisia. Meitä toisaalta pelotellaan, mutta toisaalta kysymyksiä häivytetään.

Otan silti esimerkin toisenlaisesta maailmasta, toisenlaisesta ”systeemistä”: mielisairaalasta. Tapaus jonka tunnen, johon törmäsin vuosia sitten. Oli potilas B-mielisairaalassa. Hän kysyi lääkäreiltä ja hoitajilta, miksi osastolle päästetään uskonnollisia ryhmiä puhumaan synnistä ja katumuksesta, kun osaston ihmiset ovat muutenkin järkkyneitä, jos ei romahtaneita, särkyneitä. Kysymykselle vain hymisteltiin. Sitä ei kuultu.

Miksi ei kuultu? Miksi ”hulluja” ei kuunnella tällaisissa kysymyksissä, jotka liittyvät vielä suoraan heidän olosuhteisiinsa? Kysymyksen esittäjälle tehty diagnoosi: rajatilapersoonallisuus. Se oli siis se, mikä hänestä oli ”ymmärretty”. Tämän ymmärryksen valossa potilaan kysymys nähtiin ja kuultiin ja sille oli selitys: Tyypillistä rajatilapersoonallisuudelle on se, että hän esim. asettaa kyseenalaiseksi mielisairaalakäytännöt. Toisin sanoen kysymys oli oire, se oli merkki ”hulluudesta” ja se vain vahvisti käsitystä, se todisti diagnosin oikeaksi.

Näin siis ymmärrys estää kuulemasta kysymyksiä, estää näkemästä ongelmaa, estää kuulemasta toisen näkökulmaa. Sympatia, toisen ymmärtäminen, joka lähtee liikkeelle pelosta, on nyt muuttunut muuksi: varmuudeksi omasta totuudesta.

Kysymyksiä, aiheita, joita voimme ottaa esiin, on taas monia. Mutta minua ei välttämättä kiinnosta, onko ymmärryksen alkuperäinen syy pelko, vaan se, miten monilla tavoilla ymmärrys ja pelko liittyvät yhteen. Ja ennen kaikkea: millaisia esteitä se luo, millaista kuuroutta, millaista sokeutta. Eli kyse on paradoksista: Miksi ymmärrys luo niin paljon sokeutta?