Kuvien riivaamat

 

Eckhart

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 8.2. ja 9.2.

Kuvat ympäröivät meitä. Ne tunkeutuvat meihin. Elokuvan yleistyttyä propagandistit innostuivat. Nyt ruutujen määrä on yhä suurempi. En tiedä, katoako guttenbergiläinen maailma tai onko se jo kadonnut. Mutta kuvat vangitsevat meitä.

Myös aikaisempina aikoina kuvat ovat herättäneet huolta. Ne ovat olleet usein moralisoinnin aihe. Kun moralisointi ei ollut enää tarpeeksi järkevän kuuloista, ne olivat medikalisoinnin aihe. Mielenkiintoinen esimerkki ajattelijasta, joka kiinnitti huomiota kuvien voimaan, on Mestari Eckhart (oik. Eckhart von Hochheim, 1260-1327). Hän näki kuvaan liittyvän vaaran, mutta ei moralisoinut sitä tavanomaisella tavalla.

Mestari Eckhart epäili kuvan kiihottavan halua, mutta halu ei ollut sinänsä kuvan vaarallinen olemus. Ongelma oli kuvan omistavuudessa, sen kyvyssä ottaa meidät haltuunsa – riivata meidät, jos käytämme kristillistä kieltä.  Mestari Eckhart oli buddhalaisin kristillinen ajattelija. Kuvaan liittyvä problematiikka on samantapainen kuin takertumiseen liittyvä kysymys. Mestari Eckhartin huomioita voisi verrata myös Max Stirnerin ajatteluun. Hän huomasi, että ideat voivat fiksoitua, jähmettyä. Ideat voivat omistaa meidät. Tähän liittyy erityinen vaara: ne voivat tehdä meistä fanaatikkoja.

Keskiaikaisen ajattelijan huomiot pakottavat ajattelemaan omaa aikaamme ja myös kysymään, millaisia lääkkeitä tarvitsemme, jos niitä kaipaamme. Jos ongelma on kuvan omistavuus, sen riivaavuus, meidän olisi vähennettävä tätä voimaa. Näen kaksi mahdollista hoitoa. Toinen on kuvan särkeminen, ikonoklastia. Toinen on kuvan jähmettyneisyyden poistaminen, kuvien pistäminen liikkeeseen.

Nämä ovat kaksi strategiaa, ei kaksi eri lääkettä. Reseptin kirjoittaminen vaatii tarkempaa tutkimusta. On katsottava, millaisilla erilaisilla tavoilla kuva riivaa. Paljon puhuttu kuvan vaikutus liittyy mediaan, erityisesti malleihin ja ihmisille synnytettyihin paineisiin, ihmisten vaikeaan suhteeseen kehoonsa jne. Pahimmillaan näiden kuvien väitetään lisäävän syömishäiriöitä. Tässä tapauksessa kuva vaikuttaa kuvaan itsestä. Ihmisen suhde omaan itseensä huononee; hänestä tulee äärimmäisessä tapauksessa itsensä vihollinen.

Toinen esimerkki voisi olla tapahtumasta annetun kuvan vaikutus. Jos kyse on esimerkiksi vallankumouksesta, kuvaa ja siihen liittyviä mielikuvia synnyttävät tiedotusvälineiden lisäksi koulu, elokuvat ja poliittiset puheet. Kuva vallankumouksesta voi olla sellainen, että se estää tekemästä sitä.

Kuva riivaa myös olemalla normalisoiva kuva. Meille näytetään kuvia sodasta. Kun se on jokapäiväistä, ne eivät enää merkitse mitään. Sota normalisoituu. Ihmiset kadulla toimivat toisilleen tiedotusvälineinä. Ihmiset ovat toisilleen kuvia. Kun näemme ihmisten juovan sokeroituja juomia emmekä näe heidän kaatuvan kuolleena maahan, teemme samaa perässä.

Myös kauniilla kuvalla on omistava vaikutus. Syyt ovat melkein ilmeisiä. Kaunis vetää puoleensa, vangitsee katseen, ottaa omakseen. Kun olemme kauniin kuvan vangitsemia, emme näe nurkkaan, jossa Job raapii paiseitaan.

Riivattujen hoitaminen ei välttämättä ole siis ihan helppoa. Tieto sokerijuomien epäterveellisyydestä ei mene perille. Kuka haluaisi kääntää katseensa kauniista kuvasta? Tässä on silti tehtävämme. Meidän on otettava vastaan tietoa. Meidän on käännettävä katseemme.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miehen kuvia

Rosi Braidotti sanoo, että pitäisi tutkia feminiinisyyden insitituutiota. Mukailen lausetta ja sanon: Pitäisi tutkia maskuliinisuuden instituutiota. Miehisyydessä – tai miehenä olemisessa – on kyse muustakin kuin parrankasvusta; siinä on kyse identiteeteistä, kuvista. Siksi kulttuuri vaikuttaa siihen ja siksi maskuliinisuus muodostuu instituutioksi sanan alkuperäisessä merkityksessä: se on järjestely. Maskuliinisuus on tiettyjen kuvien ja tapojen järjestely, joka pyrkii säilymään, pysymään. Se pyrkii säilyttämään itsensä, tekemään itsensä pysyväksi, mutta se uhkaa muuttua. Tämä uhka synnyttää erilaisia reaktioita.

Eräs kolumnisti puhui itsestään ”valkoisena heteroseksuaalisena lihansyöjänä” ja valitti, että yhteiskunnassa ei kukaan suojele tällaista miestä. Naisia suojellaan, lapsia suojellaan, maahanmuuttajia suojellaan, jopa eläimiä suojellaan, mutta missään ei ole suojelijaa valkoiselle heteroseksuaaliselle lihansyöjämiehelle. Oletan kirjoittajan pyrkivän ironiaan, mutta tekstin varsinainen tarkoitus, joka jäi minulle hämäräksi, ei ole nyt huomioni ja analyysini kohteena. Kiinnittäisin huomiota tämän ja monen muun vastaavan tekstin ja puheen ilmeiseen piirteeseen, pelkoon ja tunteeseen uhanalaisuudesta.

Mitä mies pelkää? Tarkemmin: Mitä mies pelkää miehenä? Tietenkin sitä, ettei ole tarpeeksi mies. Miehen kuvat ovat vaihdelleet eri aikoina. Vuosisatojen ja vuosituhansien aikana miehillä oli pitkä hiukset, mutta myöhemmin sitä ollaan pidetty naisellisena. Sukkanauhat olivat alunperin miesten vaate. Kun mies määrittelee miehen, todellisen miehen, niin kuva on selvä ja kirkas niin kuin miehen asenne: mies on vahva, rohkea ja hyökkäävä. Tässä päästään kiinni jo enemmän pysyviin piirteisiin. Miehen ajatellaan olevan aktiivinen, hänen halutaan olevan metsästäjä. Nykyisin myös naiset ovat aktiivisia, joskus myös lapset ovat osaavampia. Mies ei ole enää yksin paikallaan. Siksi hänen kuvansa uhkaa särkyä. Häneen myös kohdistuu uusia, toisenlaisia odotuksia. Kaadettu peura ei riitä.

Tämä maskuliinisuuteen sinnikkäästi liitetty aktiivisuus on sisällöltään silti hyvin erilaista eri aikoina. Antiikin maailmassa siihen ei koskaan liitetty tottelevaisuutta, mutta kristillinen ja militaarinen maailma muutti tämän. Muutosten myötä synnytettään uusi kuva, joka toimii mallina ja ideaalina. Sellaisena se muokkaa identiteettiä, joka on laki. Mies kysyy itseltään, onko tämä tai tuo miehekästä, voiko hän tehdä niin tai näin, koska on mies.

Mies on mies suhteessa naiseen. Vaikka kristillinen maailmankuva alleviivaa miehen ja naisen tasa-arvoisuutta Jumalan edessä, se on myös pyrkinyt luomaan hierarkiaa: Jumalan jälkeen tulee mies, sitten nainen. Samalla se on vahvistanut jaottelevaa ajattelua, miehen ja naisen asettamista erillisiksi, heidän sijoittamistaan eri planeetoille. Yhteiselo on säädelty ja säädetty hierarkiseksi. Mies on naisen herra, mies on naisen mestari, hänen opettajansa. Jos ja kun tämä järjestely katoaa, katoaa mies, hänen kuvansa.

Kun mies alkaa tehdä toisella tavalla, kasvattaa pitkät hiukset ja muokkaa kulmakarvojaan, se synnyttää inhoa ja pelkoa. Jonkun tuntemattoman miehen muokatut kulmakarvat voivat inhottaa vain koska se särkee pysyväksi tarkoitettua kuvaa.

Kuvat aiheuttavat siis tuskaa ja kärsimystä kahdella tavalla. Ne rajoittavat mahdollisuuksia, luovat paineita. Lisäksi kun kuva särkyy, syntyy hämmennystä. Mies ei tiedä enää miten toimia; hän ei tiedä, mitä häneltä odotetaan. Hän ei koe kuvan särkymistä vapauttavaksi, sillä satojen vuosien ajan säilyneet kuvat ovat opettaneet kulkemaan vain merkittyjä polkuja.

Miesten pahoinvointi ei ole enää hiljaista. On kirjoittajia, jotka haluaisivat suojelijaa valkoiselle heteroseksuaaliselle lihansyöjälle, mutta on myös niitä, jotka niskoittelevat, yrittävät keksiä toisenlaisia tapoja olla mies. Espanjassa on miesten yhdistys, joka pyrkii edistämään tasa-arvoa (Asociación de Hombres por la Igualdad de Genero (AHIGE). Yhdistyksen lipussa on motto: Otra forma de ser hombre es posible – Toisenlainen tapa olla mies on mahdollinen. Motto joka jäljittelee kuuluisaa lausahdusta: ”Toinen (tai toisenlainen) maailma on mahdollinen”.

Kun lukee feministisiä tekstejä ja katsoo niissä feminiiniselle annettuja määreitä, ihmettelee, mitä olisivat maskuliinisuudelle annetut määreet, joita ei ilmaista. Braidotti liittää feminiiniseen ”virtaavuuden, empatian, nautinnon, ei sulkeutuneisuuden, toiseuteen kurkottautumisen ilman omistavuutta”. Eikö mieskin voisi olla tuollainen, jos toinen mies on mahdollinen? Millainen miehen pitäisi olla? En tiedä enkä usko, että olisi vaaratonta, jos joku ilmoittaa sen tietävänsä. Voi vain toivoa, ettei uusi kuva olisi jähmettynyt, vaan jotakin liikkuvaa, jotakin häilyvää, jotakin joka sallisi erilaisten asioiden mennä yksilön läpi ilman että ihminen rikkoontuisi tai reagoisi väkivaltaisesti.

Kuvaan hukut

(Gyula Benczúr: Narkissos 1881)

Ajattelen sitä typerystä, Narkissosta. Kuvaan kuihdut, kuvaan hukut kuin miekkaan. Jos rakastat pysyvää ja sitä minkä tahdot pysyvän, pysyt, kuolet.

Mutta voimmeko kehua itseämme? Eikö se olisi itsensä kaunistamista ja sitten itsensä ihailemista peilikuvassa? Ihmiset imartelevat ihmistä ja siis itseään: ”Onhan ihminen sentään kaunis!” Mutta kysy sitä virtahevolta. Ei se tahdo tehdä lapsia Brad Pittin kanssa.

Me luomme maailmasta kuvia, vakuutamme itseämme kuvassa ja kuvista, valmistelemme itsellemme vakaumuksia. Se on työlästä ja tulos on typeryys, vakaumus.

Kaikki mitataan ihmisen mukaan, alennetaan ihmisen mukaiseksi. Kuvaan kuihdut, kuvaan hukut.

Jotkut ovat varmoja, ettei ajattelu auta mitään. Ajattelu, sen jäänne meissä, kysyy kuitenkin: Miten päästä ulos maailmankuvan luolasta?

Narkissoksesta ja nymfeistä

(John William Waterhouse: Narkissos ja Eco 1903)

Jäämme helposti kuvan vangiksi. Se kidnappaa meidät, muuttuu kummitukseksi. Meissä kummittelee. Tämä ei ole vastalause mielikuvitusta vastaan. Päinvastoin. Kun kuva muuttuu pysähtyneeksi ja kiinnittää meidät itseensä, mielikuvitus haihtuu.

Mielikuvitus ei Gaston Bachelardin mukaan ollut turha ylijäämä, vaan kyky, joka tekee meistä ihmisiä, mahdollistaa inhimillisen olemassaolon. Meistä tulee ihmisiä kun kurottaudumme toista kohti, toisaalle, ja tämä kurottautuminen on mahdollista vain mielikuvituksen avulla. Mielikuvitusta ei ruoki tarve, vaan halu. Halu, ranskaksi désir, tulee latinan sanasta sidus, tähti, tähtikuvio. Mielikuvituksen avulla kurottautumme tähtiin, avaudumme ulos maailmaan, joka on totutun (kausaalisen, lineaarisen) ulkopuolella.

Jos mielikuvitus on edes puoliksi niin merkittävä kuin Bachelard ajattelee, kuvan vangiksi jääminen on suuri vaara. Voi joutua myös oman kuvansa vangiksi niin kuin Narkissos. Kaunis nuorukainen, joka katsoi omaa peilikuvaansa vedessä ja jäi sitä ihailemaan, pysähtyi paikalleen ja kuihtui.

Hän ei ole psykologian tai psykiatrian kuvaaman narsismin mukainen. Jotain tunnistettavaa, yhä ajankohtaista tässä myytissä silti on. Narkissoksessa on nähtävissä turhamaisuutta ja hänessä on nähtävissä yritys säilyttää itsensä, pyrkimys pysyä. Näin tulkitsen myyttiä. Nuorukaisen muuttuminen kauniiksi kukaksi on ironinen päätös. Jos tahdot pysyä, olla ikuisesti oma itsesi, sen saat: olet kaunis kukka.

Narkissostakin selvempi myyttinen hahmo, jonka kautta kuvan vangiksi jäämistä voi lähestyä, on nymfi. Mikä on nymfi? Nymfi on maanpaossa oleva pakanallinen jumalatar, joka ei ole elossa, jos ei onnistu valloittamaan elävän sielua. Se on siis sielun valtaava voima ja kuva.

Tarvitaan henkistä moniavioisuutta - irtaantumista kuvasta, joka pysäyttää meidät. Jos emme enää kykene kuvittelemaan muuta ja mielikuvituksemme kuihtuu, me pysähdymme, emme enää osaa kurottautua toisaalle. Ovidiuksen versiossa Narkissos-myytistä esiintyy myös toinen hahmo, nymfi Eco, joka Hera-jumalattaren rankaisemana on tuomittu toistamaan viimeiset kuulemansa sanat. Kun Narkissos torjuu hänet, nymfi katoaa luolaan, mutta jää ääni, joka toistaa viimeiset sanat. Kaiku synnyttää tunteen etäisyydestä, avaruudesta, mutta samalla se palauttaa meidät paikkaan, josta huudamme: olemme yksin, kuulemme vain omien sanojemme heijastuksen.

Mitä merkitsee pysähtyminen ja kyvyttömyys kurkottautua? Sulkeudumme itseemme ja suljemme kaiken muunkin itseemme. Narkissos on nielijä. Hän ei juo vettä, mutta kaikki muu kuin hän itse haihtuu, koska hänen kuvansa voi säilyä vain, jos kaikki tulee osaksi häntä, sulautuu häneen, lakkaa olemasta toiseutta. Sielun vallannut nymfi estää näkemästä muuta kuin itsensä. Vallattu sielu estyy ja köyhtyy. Vallattu on siis uskollinen. Joka hetki ja kuolemaansa saakka.

Lakatkaamme siis ylistämästä uskollisuutta, luomasta sellaista uskollisuutta, joka on todellisuudessa maailman haihduttamista ja itsemme köyhdyttämistä. Uskollisuus voi olla muutakin: toisen luotettavuutta, koska hän seuraa omaa ”lakiaan” (ranskan sanan loyal ja espanjan leal tulevat latinan sanasta legalis, lakia noudattava, luotettava).

Uskollisuus merkitsee tässä tapauksessa sitä, että tekee mitä sanoo... Kuka tuntee tällaisen uskollisuuden? Missä sille luodaan olemassaolon edellytyksiä? Kuullaanko jossain muutakin kuin kaikuja?

Nymfit

Joskus pitäisi puhua nymfeistä, joista yksi merkittävin elävä filosofi, Giorgio Agamben, on kirjoittanut kirjan vuonna 2007. Ninfe on pieni teos kuvista ja niiden valtaan joutumisesta.

Kun joudumme kuvan valtaan, mielikuvitus kuolee. Kuva on tullut tappamaan mielikuvituksen, sitomaan meidät yhteen kuvaan. Pitäisi palata Klossowskiin, tarttua taas tähän eksorkismiin, joka on kuvan karkoittamista meistä…

Joskus puhun vielä nymfeistä…