Miehen kuvia

Rosi Braidotti sanoo, että pitäisi tutkia feminiinisyyden insitituutiota. Mukailen lausetta ja sanon: Pitäisi tutkia maskuliinisuuden instituutiota. Miehisyydessä – tai miehenä olemisessa – on kyse muustakin kuin parrankasvusta; siinä on kyse identiteeteistä, kuvista. Siksi kulttuuri vaikuttaa siihen ja siksi maskuliinisuus muodostuu instituutioksi sanan alkuperäisessä merkityksessä: se on järjestely. Maskuliinisuus on tiettyjen kuvien ja tapojen järjestely, joka pyrkii säilymään, pysymään. Se pyrkii säilyttämään itsensä, tekemään itsensä pysyväksi, mutta se uhkaa muuttua. Tämä uhka synnyttää erilaisia reaktioita.

Eräs kolumnisti puhui itsestään ”valkoisena heteroseksuaalisena lihansyöjänä” ja valitti, että yhteiskunnassa ei kukaan suojele tällaista miestä. Naisia suojellaan, lapsia suojellaan, maahanmuuttajia suojellaan, jopa eläimiä suojellaan, mutta missään ei ole suojelijaa valkoiselle heteroseksuaaliselle lihansyöjämiehelle. Oletan kirjoittajan pyrkivän ironiaan, mutta tekstin varsinainen tarkoitus, joka jäi minulle hämäräksi, ei ole nyt huomioni ja analyysini kohteena. Kiinnittäisin huomiota tämän ja monen muun vastaavan tekstin ja puheen ilmeiseen piirteeseen, pelkoon ja tunteeseen uhanalaisuudesta.

Mitä mies pelkää? Tarkemmin: Mitä mies pelkää miehenä? Tietenkin sitä, ettei ole tarpeeksi mies. Miehen kuvat ovat vaihdelleet eri aikoina. Vuosisatojen ja vuosituhansien aikana miehillä oli pitkä hiukset, mutta myöhemmin sitä ollaan pidetty naisellisena. Sukkanauhat olivat alunperin miesten vaate. Kun mies määrittelee miehen, todellisen miehen, niin kuva on selvä ja kirkas niin kuin miehen asenne: mies on vahva, rohkea ja hyökkäävä. Tässä päästään kiinni jo enemmän pysyviin piirteisiin. Miehen ajatellaan olevan aktiivinen, hänen halutaan olevan metsästäjä. Nykyisin myös naiset ovat aktiivisia, joskus myös lapset ovat osaavampia. Mies ei ole enää yksin paikallaan. Siksi hänen kuvansa uhkaa särkyä. Häneen myös kohdistuu uusia, toisenlaisia odotuksia. Kaadettu peura ei riitä.

Tämä maskuliinisuuteen sinnikkäästi liitetty aktiivisuus on sisällöltään silti hyvin erilaista eri aikoina. Antiikin maailmassa siihen ei koskaan liitetty tottelevaisuutta, mutta kristillinen ja militaarinen maailma muutti tämän. Muutosten myötä synnytettään uusi kuva, joka toimii mallina ja ideaalina. Sellaisena se muokkaa identiteettiä, joka on laki. Mies kysyy itseltään, onko tämä tai tuo miehekästä, voiko hän tehdä niin tai näin, koska on mies.

Mies on mies suhteessa naiseen. Vaikka kristillinen maailmankuva alleviivaa miehen ja naisen tasa-arvoisuutta Jumalan edessä, se on myös pyrkinyt luomaan hierarkiaa: Jumalan jälkeen tulee mies, sitten nainen. Samalla se on vahvistanut jaottelevaa ajattelua, miehen ja naisen asettamista erillisiksi, heidän sijoittamistaan eri planeetoille. Yhteiselo on säädelty ja säädetty hierarkiseksi. Mies on naisen herra, mies on naisen mestari, hänen opettajansa. Jos ja kun tämä järjestely katoaa, katoaa mies, hänen kuvansa.

Kun mies alkaa tehdä toisella tavalla, kasvattaa pitkät hiukset ja muokkaa kulmakarvojaan, se synnyttää inhoa ja pelkoa. Jonkun tuntemattoman miehen muokatut kulmakarvat voivat inhottaa vain koska se särkee pysyväksi tarkoitettua kuvaa.

Kuvat aiheuttavat siis tuskaa ja kärsimystä kahdella tavalla. Ne rajoittavat mahdollisuuksia, luovat paineita. Lisäksi kun kuva särkyy, syntyy hämmennystä. Mies ei tiedä enää miten toimia; hän ei tiedä, mitä häneltä odotetaan. Hän ei koe kuvan särkymistä vapauttavaksi, sillä satojen vuosien ajan säilyneet kuvat ovat opettaneet kulkemaan vain merkittyjä polkuja.

Miesten pahoinvointi ei ole enää hiljaista. On kirjoittajia, jotka haluaisivat suojelijaa valkoiselle heteroseksuaaliselle lihansyöjälle, mutta on myös niitä, jotka niskoittelevat, yrittävät keksiä toisenlaisia tapoja olla mies. Espanjassa on miesten yhdistys, joka pyrkii edistämään tasa-arvoa (Asociación de Hombres por la Igualdad de Genero (AHIGE). Yhdistyksen lipussa on motto: Otra forma de ser hombre es posible – Toisenlainen tapa olla mies on mahdollinen. Motto joka jäljittelee kuuluisaa lausahdusta: ”Toinen (tai toisenlainen) maailma on mahdollinen”.

Kun lukee feministisiä tekstejä ja katsoo niissä feminiiniselle annettuja määreitä, ihmettelee, mitä olisivat maskuliinisuudelle annetut määreet, joita ei ilmaista. Braidotti liittää feminiiniseen ”virtaavuuden, empatian, nautinnon, ei sulkeutuneisuuden, toiseuteen kurkottautumisen ilman omistavuutta”. Eikö mieskin voisi olla tuollainen, jos toinen mies on mahdollinen? Millainen miehen pitäisi olla? En tiedä enkä usko, että olisi vaaratonta, jos joku ilmoittaa sen tietävänsä. Voi vain toivoa, ettei uusi kuva olisi jähmettynyt, vaan jotakin liikkuvaa, jotakin häilyvää, jotakin joka sallisi erilaisten asioiden mennä yksilön läpi ilman että ihminen rikkoontuisi tai reagoisi väkivaltaisesti.

Haavoittuvuus

Ihmisellä ei ole muuta voimaa kuin haavoittuvuutensa.
Siksi hän on lannistumaton.
Vicente Núñez

Kaikki herkkyys ei ole vaarallista, kaikki haavoittuvuus ei myrkytä meitä. Haavasta voi valua myrkky pois. Todellinen kyky, jonka avulla voimme irtaantua ja oppia, siis muuttua, mahdollisesti parantua, on kyky avautua ja kuunnella. Avautuminen ja kuunteleminen altistaa meidät. Avautuminen on haavoittumista.

Avautuminen mahdollistaa toisen kohtaamisen, pääsemisen kosketukseen toisen ihmisen ja maailman kanssa. Toisen toiseuden kokeminen merkitsee, etten ole enää keskittynyt itseeni, jäänyt oman suojani taakse. Irtaantuminen oman itsen keskuksesta on kasvatustieteen professori Max van Manenin mukaan mahdollista toisen haavoittuvuuden tajuamisen kautta. Omasta itsestä irtaantuu toisen haavoittuvuuden ansiosta ja samalla tulee itse avoimeksi, alttiiksi, mutta myös kykeneväiseksi toimiaan toisen hyväksi.

Voimme kiittää siis oppimisesta sekä omaa haavoittuvuuttamme että toisen haavoittuvuutta. Herkkyys ja jopa kipua aiheuttava haava näyttäytyvät hyvinä ja kiitettävinä. Olen tietoinen, että tämä näkökulma kuulostaa naiivilta. Monet hyväksikäyttävät haavoittuvuutta. Marx pyrki osoittamaan, miten kapitalistisen järjestelmän työntekijöihin kohdistuva hyväksikäyttö perustui heidän haavoittuvuuteensa. Nykyisinkin rakennetaan systemaattisesti sellaista tilannetta, ettei ihmisillä haavoittuvuutensa takia ole varaa sanoa vastaan.

Emme voi taistella hyväksikäyttöä vastaan yrittämällä pois haavoittuvuudesta. Jos joku onnistuisi tekemään itsestään iskunkestävän, hän syrjäytyisi jo pelkästään siksi, ettei järjestelmä saa hänestä mitään otetta. Haavoittuvuus tekee meistä alttiita hyväksikäytölle ja alistamiselle, mutta siitä täytyy tehdä voima. Haavoittuneena ei saa jäädä makaamaan, vaan täytyy itkeä, sanoa vastaan. Haavat antavat meille oikeuden kysyä ja kyseenalaistaa.

Jotta haavoittunut olisi alistumaton, lannistumaton, hän ei saa kehittää itselleen kuvitelmaa haavoittumattomuudesta tai yrittää turruttaa itseään, paeta haavoittuvaisuuttaan. Sanon kaiken tämän, jotta me vihdoin luopuisimme kuvasta sankarista, joka on terästä. Tottelemattomat vapisevat kiihkosta, ja kysymys ravistelee heitä.

On olemassa sietämättömiä haavoja, liian suuria haavoja. Kulttuureissamme ja yhteiskunnissamme viljellään moraalia, joka perustuu oikeuksille ja velvollisuuksille. Haavojen, vammojen, edessä seurataan vaatimusten ja korvausten logiikkaa. Mutta miten voidaan korvata sietämätön haava? Miten korvataan Auschwitz? Miten korvataan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö?

Rosi Braidotti tarttuu tähän kysymykseen esseessään Affirmation versus Vulnerability: On Contemporary Ethical Debates. Rosi ei kiellä tuskaa ja kipua; päinvastoin hän uskoo kivun ja tuskan liittyvän aina tietoisuuden – myös eettisen tietoisuuden – heräämiseen tai ajattelutottumustemme kyseenalaistumiseen. Hän irtisanoutuu kuitenkin korvausten moraalista, yrittää viedä eettisen ajattelun toisenlaiseen, ”affirmatiiviseen” suuntaan.

Affirmatiivinen polku on toisenlainen. Se pyrkii tekemään mitä on tehtävissä. Se on muutoksen etiikkaa: elämän oma virtaavuus, elävyys, pyritään säilyttämään. Potentiaalisuudelle ollaan uskollisia. Mennään haavan, kivun ja epäoikeudenmukaisuuden tuolle puolen. Sen sijaan että kysyttäisiin tuskan lähdettä, alkuperää, kauhean tapahtuman syytä, kysytään, mikä voisi antaisi kykyä vapauteen, mikä lisäisi voimia ja iloa.