Haavoittuvuus

Ihmisellä ei ole muuta voimaa kuin haavoittuvuutensa.
Siksi hän on lannistumaton.
Vicente Núñez

Kaikki herkkyys ei ole vaarallista, kaikki haavoittuvuus ei myrkytä meitä. Haavasta voi valua myrkky pois. Todellinen kyky, jonka avulla voimme irtaantua ja oppia, siis muuttua, mahdollisesti parantua, on kyky avautua ja kuunnella. Avautuminen ja kuunteleminen altistaa meidät. Avautuminen on haavoittumista.

Avautuminen mahdollistaa toisen kohtaamisen, pääsemisen kosketukseen toisen ihmisen ja maailman kanssa. Toisen toiseuden kokeminen merkitsee, etten ole enää keskittynyt itseeni, jäänyt oman suojani taakse. Irtaantuminen oman itsen keskuksesta on kasvatustieteen professori Max van Manenin mukaan mahdollista toisen haavoittuvuuden tajuamisen kautta. Omasta itsestä irtaantuu toisen haavoittuvuuden ansiosta ja samalla tulee itse avoimeksi, alttiiksi, mutta myös kykeneväiseksi toimiaan toisen hyväksi.

Voimme kiittää siis oppimisesta sekä omaa haavoittuvuuttamme että toisen haavoittuvuutta. Herkkyys ja jopa kipua aiheuttava haava näyttäytyvät hyvinä ja kiitettävinä. Olen tietoinen, että tämä näkökulma kuulostaa naiivilta. Monet hyväksikäyttävät haavoittuvuutta. Marx pyrki osoittamaan, miten kapitalistisen järjestelmän työntekijöihin kohdistuva hyväksikäyttö perustui heidän haavoittuvuuteensa. Nykyisinkin rakennetaan systemaattisesti sellaista tilannetta, ettei ihmisillä haavoittuvuutensa takia ole varaa sanoa vastaan.

Emme voi taistella hyväksikäyttöä vastaan yrittämällä pois haavoittuvuudesta. Jos joku onnistuisi tekemään itsestään iskunkestävän, hän syrjäytyisi jo pelkästään siksi, ettei järjestelmä saa hänestä mitään otetta. Haavoittuvuus tekee meistä alttiita hyväksikäytölle ja alistamiselle, mutta siitä täytyy tehdä voima. Haavoittuneena ei saa jäädä makaamaan, vaan täytyy itkeä, sanoa vastaan. Haavat antavat meille oikeuden kysyä ja kyseenalaistaa.

Jotta haavoittunut olisi alistumaton, lannistumaton, hän ei saa kehittää itselleen kuvitelmaa haavoittumattomuudesta tai yrittää turruttaa itseään, paeta haavoittuvaisuuttaan. Sanon kaiken tämän, jotta me vihdoin luopuisimme kuvasta sankarista, joka on terästä. Tottelemattomat vapisevat kiihkosta, ja kysymys ravistelee heitä.

On olemassa sietämättömiä haavoja, liian suuria haavoja. Kulttuureissamme ja yhteiskunnissamme viljellään moraalia, joka perustuu oikeuksille ja velvollisuuksille. Haavojen, vammojen, edessä seurataan vaatimusten ja korvausten logiikkaa. Mutta miten voidaan korvata sietämätön haava? Miten korvataan Auschwitz? Miten korvataan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö?

Rosi Braidotti tarttuu tähän kysymykseen esseessään Affirmation versus Vulnerability: On Contemporary Ethical Debates. Rosi ei kiellä tuskaa ja kipua; päinvastoin hän uskoo kivun ja tuskan liittyvän aina tietoisuuden – myös eettisen tietoisuuden – heräämiseen tai ajattelutottumustemme kyseenalaistumiseen. Hän irtisanoutuu kuitenkin korvausten moraalista, yrittää viedä eettisen ajattelun toisenlaiseen, ”affirmatiiviseen” suuntaan.

Affirmatiivinen polku on toisenlainen. Se pyrkii tekemään mitä on tehtävissä. Se on muutoksen etiikkaa: elämän oma virtaavuus, elävyys, pyritään säilyttämään. Potentiaalisuudelle ollaan uskollisia. Mennään haavan, kivun ja epäoikeudenmukaisuuden tuolle puolen. Sen sijaan että kysyttäisiin tuskan lähdettä, alkuperää, kauhean tapahtuman syytä, kysytään, mikä voisi antaisi kykyä vapauteen, mikä lisäisi voimia ja iloa.

Affirmaatio

Affirmaatio tarkoittaa filosofiassa myöntämistä, negaation eli kieltämisen ”vastakohtaa”. Sana ”vastakohta” lainausmerkeissä, koska kyseessä on vastakohta vain ns. dialektisessa ajattelussa. Vastaparien suhde on toisenlainen kuin minkälaiseksi se yleensä hahmotetaan.

Myöntää, olla affirmatiivinen, myönteinen. Mitä se merkitsee? Täytyy olla tarkka. On myönteisiä, myöntäviä lauseita, jotka ovat negatiivisia, elämän kieltäviä. Affirmatiivisuus – niin kuin minä sen ymmärrän – on muutoksen, muuttuvuuden, katoamisen ja syntymisen myöntämistä. Affirmaativuus, joka on muutoksen myöntämistä, ei merkitse passiivista alistumista, resignoitumista eikä välttämättömyyden ihailua siksi, ettei voi muuttaa todellisuutta. Affirmaation on enemmänkin aktiivista osallistumista olemassaoloon, heittäytymistä olemassaoloon.

Affirmaativuus ei poissulje kritiikkiä eikä vallitsevien arvojen tuhoamista. Mutta se ei voi olla niin kuin ilkeä satiiri pelkästään tuhoamista; se synnyttää uutta. Tästä syystä kuvaamaani affirmatiivisuutta voi verrata Mihail Bahtinin hahmottelemaan karnevaaliin. Voisi väittää enemmänkin: Karnevaali on affirmatiivisuuden voimallisin ja selkein kulturaalinen ilmaus. Bahtinin kuvaama karnevaali on muutoksen iloa, muotoutumisen ja uuden syntymisen juhlaa.

Mikä voisi olla kaunis esimerkki affirmatiivisuudesta, myöntämisestä? Mirkka Rekolan lause: ”Niin laulaa päivä liekkeinä katoamisen iloa.”